31. joulukuuta 2009

Sylvesterin päivä

Vuosi 2009 on viimeisillään ja Sylvesterin päivä lähenee loppuaan. Päivä on saanut nimensä paavi Sylvester I:stä, joka oli Rooman piispana vuosina 311–335, juuri samaan aikaan kun Konstantinus ajoi kristinuskoa valtakunnan uskonnoksi. Kovin paljoa Sylvesteristä ei tiedetä, mutta tarinoita hänen nimeensä kyllä liittyy – ei vähiten siksi, että juuri Sylvesterin kaudella käyty Nikean kirkolliskokous oli avainasemassa kristinuskon vakiinnuttamisessa. Oheinen kuva ei ole aikalaislähde vaan paljon myöhemmin sommiteltu kuvaelma tilanteesta, jossa Konstantinus ojentaa lahjakirjansa Sylvesterille. Itse lahjakirja oli 700-luvun lopulla tehty väärennös, jolla paavinistuin pyrki osoittamaan asemansa Roomassa.

Sylvester I kuoli 31. joulukuuta 335, 1674 vuotta sitten.


Butch ja Kid - auringonlaskun ratsastajat (1969)

Vaikka George Roy Hillin Butch ja Kid - auringonlaskun ratsastajat (Butch Cassidy and the Sundance Kid, 1969) oli aikansa suosituimpia westernejä, se on jäänyt tähän päivään asti näkemättä. Onhan elokuvassa myös Burt Bacharachin soundtrack ja B. J. Thomasin esittämä Raindrops Keep Fallin' On My Head. Täytyy tunnustaa, että ensi alkuun elokuvaa on vaikea katsoa. Samaan aikaan kun Cinecittàssa purkitettiin tiiviitä lännenelokuvia, uuden aallon huumassa yhdysvaltalaiset tekijät ajautuivat tyylilliseen kriisiin. Softatut preerianäkymät ja tarinaa pysäyttävät hassuttelukohtaukset tuntuvat uuden aallon sivupolulta, tai ehkä jonkinlaiselta esteettiseltä väärinkäsitykseltä, kun Hollywoodin tiukka tyylillinen koodi oli pettänyt ja vaikutteita ammennettiin eri suunnista. Mutta mitä pidemälle elokuvaa katsoo, sen enemmän se myös viehtättää. Teos elää Paul Newmanin ja Robert Redfordin roolisuoritusten varassa.

Ehkä ihmeellisin juonenkäänne sattuu, kun pankkiryöstöt Yhdysvalloissa eivät enää ota onnistuakseen ja kaksikko pakenee Etelä-Amerikkaan. Näin kävi todellisuudessakin, mutta elokuvallisessa tulkinnassa Butch ja Kid tekevät hämmentävän johtopäätöksen. He lähtevät Boliviaan ja ryhtyvät ryöstämään maailman köyhimpiin kuuluvan maan pankkeja. Olisiko tässä yhdysvaltalaisen imperialismin kritiikkiä?

Butch ja Kid on hiljattain ilmestynyt blu-raynä, mutta tallennusaihio ei ole laadun tae. Kuva on rakeinen, eikä ole paljoakaan dvd-levyä parempi.

30. joulukuuta 2009

Gangsterikuningas (1953)

Gangsterikuningas (The Big Heat, 1953) on Fritz Langin Yhdysvaltain-kauden parhaita elokuvia, tiivis film noir. Se oli ensimmäisiä rikoselokuvia, jossa poliisin työ ja perhe-elämä punotaan yhteen – myöhemminhän tämä on tullut tv-sarjojen perusasetelmaksi. Päähenkilönä on komisario Dave Bannion (Glenn Ford), joka saa tutkittavakseen itsemurhan tehneen poliisi Duncanin tapauksen. Vähitellen kuoren alta paljastuu koko kaupunkia ohjaileva rikossyndikaatti, jonka lonkerot ulottuvat poliisijohtoon asti. Liigan takana on poliitikko Mike Lagana (Alexander Scourby), ja hänen kärkkäänä apurinaan toimii Lee Marvinin esittämä Vince Stone. Tarinan käännekohtana on autopommi, joka surmaa Daven puolison Katie (Jocelyn Brando). Dave jättää poliisin, joka haluaisi painaa tapahtuman villasella, ja ryhtyy itse selvittämään vyyhtiä.

Olen nähnyt elokuvan monta kertaa aiemminkin. Nyt huomio kiinnittyy Glenn Fordin vähäeleiseen näyttelemiseen. Mieleen jää erityisesti kohtaus, jossa vaimon kuoleman jälkeen perheen asunto on tyhjennetty ja Dave luo viimeisen silmäyksen kotiin, jota ei enää ole. Gangsterikuninkaan maailmassa naisten kohtalo on tyly. Ensimmäinen todistaja, Lucy Chapman (Dorothy Green), löytyy katuojasta. Hetken kuluttua Katie saa surmansa. Vince heittää kuumaa kahvia ystävättärensä Debby Marshin (Gloria Grahame) kasvoille. Ja päätökseksi Debby surmaa poliisi Duncanin lesken (Jeanette Nolan) ja saa surmansa Vincen luodista. Elokuvan viimeisessä kohtauksessa ollaan jälleen poliisiasemalla, miesryhmässä, joka jatkaa toimintaansa, kun Dave on saanut työpaikkansa takaisin.

Toki Gangsterikuninkaassa on valonpilkahduksiakin. Bannion käy ennen loppuratkaisua tapaamassa tytärtään, joka on veljen perheen hoteissa. Maailmassa, jossa poliisi ja politiikka eivät tarjoa apua, Dave saa tukea paitsi sukulaisilta myös ystäviltään, sotaveteraaneilta.

Mutta mitä tarkoittaa elokuvan alkuperäisnimi The Big Heat? Eräässä kohtauksessa viitataan roihuun, joka ennen pitkää pyyhkäisee Laganan ja Vince Stonen nurin. Ehkäpä ”suuri roihu” on kiirastuli, jonka läpi kaikki elokuvan henkilöt joutuvat kulkemaan.

29. joulukuuta 2009

Kummisetä III (1990)

Katsoimme Kummisetä-trilogian viimeisen osan usean päivän aikana. Kun elokuva tuli ensi-iltaan vuonna 1990, Kummisetä-aiheeseen palaaminen tuntui vanhan lämmittelyltä. Mutta taitavaa työtä elokuva on. Pidän erityisesti puolituntisesta aloituskohtauksesta, jossa Coppola esittelee kaikki keskeiset henkilöt ja kuljettaa tapahtumia vähän samaan tapaan kuin ensimmäisen Kummisedän (The Godfather, 1972) aloituksessa. Sen sijaan loppukohtaus, jossa Corleone-suvun perillinen esiintyy oopperalavalla Cavalleria rusticanan Turidduna, saa liiankin megalomaaniset mittasuhteet. Coppola orkesteroi yksinäytöksisen oopperan yhteyteen kolme salamurhaa ja vielä traagisen päätöksen, jossa Michael Corleone menettää tarkoin varjelemansa tyttären...

Mielenkiintoista Kummisetä III:ssa on kuitenkin poliittinen kähmintä, jossa Vatikaanikin on mukana. Elokuva tuntuu miltei Enkelien ja demonien edeltäjältä. Mario Puzon ja Francis Ford Coppolan käsikirjoitus ammentaa ideansa paavi Johannes Paavali I:n kuolemaan liittyvistä salaliittohuhuista. Johannes Paavali I (oik. Albino Luciani) ehti olla paavina vain 34 päivää vuonna 1978. David Yallop julkaisi vuonna 1984 kirjan In God's Name, joka väitti paavin puuttuneen kovalla kädellä Vatikaanin pankin epäkohtiin. Tämä olisi koitunut lopulta paavin kohtaloksi. Salaliittoteoria on ollut menestyksekäs, sillä Yallopin kirjaa on maailmalla myyty jo kuusi miljoonaa kappaletta. Oikeastaan Coppolan elokuva on levittänyt – ja levittää edelleen – tätä Dan Brown -henkistä tulkintaa.

28. joulukuuta 2009

Kiihko (1936)

Kiihko (Fury, 1936) oli wieniläissyntyisen Fritz Langin ensimmäinen ohjaus Yhdysvalloissa. Takana oli viimeinen Saksan-kauden elokuva Tri Mabusen testamentti (Das Testament des Dr. Mabuse, 1933) ja Ranskassa ohjattu Liliom (1934). Muutto Yhdysvaltoihin oli epäilemättä suuri kulttuurinen käänne. Dvd:n kommenttiraidalla Peter Bogdanovich soittaa 60-luvulla Beverly Hillsissä tekemäänsä Langin haastattelua. Ainutlaatuisessa äänitteessä Lang kertoo halustaan elää maassa maan tavalla: hän luki vain englanninkielistä kirjallisuutta ja seurasi lehdistöä päästäkseen kiinni amerikkalaiseen elämäntapaan. Muutos heijastui myös elokuvien näkökulmaan. Lang korostaa, että Yhdysvalloissa päähenkilö on usein ”John Doe”, jokamies, johon yleisö voi samastua. Saksassa Lang oli tehnyt – kuten hän itse toteaa – tarinoita yli-ihmisistä (vrt. Mabuse-sarja). Kiihkossa lähtökohtana oli Norman Krasnan muutaman sivun mittainen kertomus, jonka keskiössä oli keskilännen lynkkaustapaus. Lang toteaa itsekin, miten sanomalehdet käsittelivät aihetta ja teema tuntui olevan ajan hermolla.

Elokuvan päähenkilönä on veljessarjan vanhin Joe Wilson (Spencer Tracy), joka on menossa naimisiin Katherine Grantin (Sylvia Sidney) kanssa. Joe on tulossa morsiantaan tapaamaan, kun hän ajomatkalla Chicagosta etelään joutuu pidätetyksi kidnappauksesta epäiltynä. Pienellä paikkakunnalla huhut leviävät nopeasti, ja pian Joen henki on vaarassa. Lynkkaajat polttavat vankilan ja Joeta pidetään kuolleena, mutta hän on kuin ihmeen kaupalla onnistunut pakenemaan. Yritteliäisyyteen uskoneesta päähenkilöstä tulee ankara kostaja, joka haluaa tuomita lynkkaajat murhaajina. Kiihkon sävy on katkera, ja vaikka Joe lopulta paljastaakin itsensä, hän on menettänyt uskonsa oikeudenmukaisuuteen.

Nykykatsoja haluaisi nähdä Kiihkon sitä taustaa vasten, josta Fritz Lang oli lähtöisin. Palavan vankilan loimussa hurmioituneet lynkkaajat tuovat mieleen natsi-Saksan joukkohysterian. Lang itse korostaa teeman amerikkalaisuutta. Yhteiskuntakriittisyys tuleekin esille piirisyyttäjä Adamsin roolissa, jota Walter Abel tulkitsee erinomaisesti: hän viittaa oman käden oikeuden asemaan yhdysvaltalaisessa perinteessä. Väistämättä tulee mieleen myös rasistinen suvaitsemattomuus, vaikka elokuva vältteleekin rotuteemaa. Kiihkon alussa tosin tietoisesti näytetään, miten Katherine kuuntelee pyykkiä ripustavaa mustaa palvelijaa. Katherinen maailmassa valkoisten ja mustien jännitettä ei tunnu olevan – toisin kuin siinä todellisuudessa, jonka keskelle Joe tahtomattaan joutuu.

Kiihkossa Fritz Langin tyyli ei ole vielä niin Hollywood-sliipattua kuin myöhemmissä elokuvissa. Visuaaliset vastakohdat tuntuvat kumpuavan eurooppalaisen elokuvan perinteestä, ja vaikuttavimmillaan Kiihko on kuvatessaan sitä tunteiden kirjoa, jonka keskellä sekä syylliset että syytetyt ovat.

26. joulukuuta 2009

Casablanca (1942)

Ajauduimme katsomaan Casablancaa, vaikkei elokuva erityistä muistin virkistystä vaatisikaan. Uusi blu-ray-kopio on poikkeuksellisen hyvin tehty, ja huomio kiinnittyy sellaisiin yksityiskohtiin, jotka aiemmin eivät ole pistäneet silmään. Erityisesti jää mieleen se tapa, jolla kuvaaja Arthur Edeson kehystää päätähtiään. Studiovalaistus heijastuu Ingrid Bergmanin silmistä, ja tuntuu, että Bergman lähikuvissa tietoisesti liikuttaisi katsettaan sivusuunnassa säihkyvyyden lisäämiseksi. Tässä ei varmaan ole mitään uutta: Hollywood teki kaikkensa tähtiensä glamourin lisäämiseksi. Casablancaa on nautinto katsoa, koska se on muuttunut kulttielokuvaksi: jokainen lause ja otos on piirtynyt mieleen. Elokuvaa on ollut tapana pitää studiojärjestelmän nerokkuuden ilmentymänä: Epsteinin veljekset veistelivät käsikirjoitusta kammiossaan samaan aikaan, kun Michael Curtiz ohjasi liuskoja purkkiin studiossa. Näyttelijät eivät kuvaushetkellä tienneet, mihin tarina oikein päätyy.

25. joulukuuta 2009

Wall·E (2008)

Onni sai joululahjaksi Pixarin palkitun animaatioelokuvan Wall·E (2008). Se teki suuren vaikutuksen. Seuraavana aamuna Eemil oli pyörittänyt tyhjäksi koko vessapaperirullan saadakseen tarvikkeita oman Wall·E:n rakentamiseen. Onneksi rullia löytyi lisää, ja pian kaksi kotitekoista robottia alkoi kiertää olohuonetta. Pitkästä aikaa oli mukava nähdä lastenelokuva, jota nelivuotiaskin saattoi katsoa. Oikeastaan en ymmärrä, miksi Disneyn viime vuosien tuotannot on suunnattu vanhemmille lapsille. Tuore Saiturin joulukin on kielletty alle 11-vuotiailta.

Tarinaltaan Wall·E on suht’ yksinkertainen. Maapallo on tikahtunut jätteisiin, robotit on jätetty ympäristöä siivoamaan samaan aikaan, kun ihmiskunta on vetäytynyt avaruuteen jättiläismäiseen risteilyalukseen. Säännöllisin väliajoin maapallolta etsitään elonmerkkejä, ja lopulta Eeva-robotti löytää vaatimattoman rikkaruohon, jota Wall·E on säilyttänyt vanhassa kenkärajassa. Elokuva uhraa paljon kekseliäisyyttä ja yksityiskohtia Eevan ja Wall·E:n suhteen kuvaukseen, ja tuloksena on onnistunut rakkaustarina.

Wall·E kommentoi myös kulutuskulttuuria, suhdetta tavaraan. Antti Nylén totesi hiljattain Helsingin Sanomissa, etteivät kuluttajat oikeastaan rakasta tavaraa. Tämä on totta: Axiom-aluksella 700 vuotta risteillyt ihmiskunta elää hedonismissaan, mutta lopulta tavara on heille yhdentekevää. Se on heille välineellistä, mutta he eivät rakasta sitä itsessään. Sen sijaan Wall·E hurmaantuu löytämistään esineistä, Rubikin kuutioista, vispilöistä, videonauhoista. Wall·E lumoutuu karkean tv-ruudun toistamasta Hello Dollysta (1969) yhä uudelleen, ja vanha VHS on hänen suurin aarteensa.

Dubbauksen parhaita oivalluksia on VR:n ”virallisen äänen”, Eija Kareen, pestaaminen avaruusalus Axiomin kuuluttajaksi.

24. joulukuuta 2009

Joulutarina (2007)

Juha Wuolijoen ohjausta Joulutarina mainostettiin pari vuotta sitten ”ensimmäisenä suomalaisena jouluelokuvana”, ja epäilemättä sitä se onkin. On oikeastaan ihme, että kansakunta, joka on kehunut olevansa joulupukin kotimaa, ei ole saanut enemmän irti tarinaperinteestään, eikä ole tuottanut erityisempiä joulufantasioita valkokankaalle. Ehkäpä selitys on siinä, että Suomessa joulu on elokuvasesonkina lyhyt, eikä pelkästään kotimaiselle yleisölle suunnatulla jouluelokuvalla olisi menestymisen mahdollisuuksia. Jos katsoo kotimaisen elokuvan perinnettä, useimmiten lähtökohtana on hämäläis-uusimaalainen kesämaisema! Joulutarinassa tavoitteena on ollut kansainvälinen läpimurto, joka sittemmin onnistuikin. Taloudellista tukea tuli niin Finnairilta, Lapin matkailualalta ja Turun joulukaupungiltakin. Viimeksi mainittu voi kuulostaa oudolta, kun joulupukki tunnetusti asuu Korvatunturilla ja Joulutarinakin on pääosin kuvattu Levillä Kittilässä. Mukaan on kuitenkin mahdutettu yhden otoksen mittainen näkymä Turun tuomiokirkon kupeesta, jonne Iisakki (Kari Väänänen) ja hänen 13-vuotias oppipoikansa Nikolas (Otto Gustavsson) saapuvat puutöitään kauppaamaan.

Joulutarina on koko perheen elokuva. Mieltäni jää kuitenkin vaivaamaan teoksen traaginen pohjavire, joka jatkuu loppuun asti. Päähenkilö Nikolas menettää elokuvan alussa sekä vanhempansa että pikkusiskonsa, jotka päätyvät hyisen järven syvyyksiin. Traagisuus ei katoa siinä mielessä, että Nikolas käy elokuvan aikana useaan kertaan jättämässä lahjan avantoon, kuolleelle Aadalle. Tuntuu, ettei lapsuuden trauma jätä häntä missään vaiheessa, sillä loppukohtauskin sijoittuu perheen kuolinpaikalle. Nikolaan trauma jää askarruttamaan katsojaa enemmän kuin se hyvä tahto, jota Nikolas joulupukkina (Hannu-Pekka Björkman) myöhemmin levittää.

22. joulukuuta 2009

Saiturin joulu (1914 ja 1951)

Posti tuo sopivasti joulun alla Brian Desmond Hurstin legendaarisen version Saiturin joulusta, alkuperäiseltä nimeltään Scrooge (1951). Levyllä on mukana myös Harold M. Shaw'n vuonna 1914 ohjaama 15-minuuttinen A Christmas Carol. Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Euroopassa tehtiin jo paljon pidempiäkin elokuvia, mutta Shaw'n elokuva on puristettu tiiviiseen muotoon. Epäilemättä tarina on ollut kaikille tuttu, ja sen on voinut luontevasti esittää kuvaelmien sarjana. Erityisen vaikuttava on Marleyn haamu, joka kuljettaa kahleita mukanaan, ja pitkätukkainen vanhus, joka menneiden joulujen henkenä heiluttelee lehväänsä. Scroogen roolissa esiintyi Charles Rock (1866–1919). Tarina oli vuonna 1914 filmattu jo kaksi kertaa aiemmin, ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen nähtiin vielä useita. Ehdottomasti tunnetuin ja rakastetuin versio on vuonna 1951 valmistunut Scrooge, nimiroolissa Alastair Sim. Scrooge on esitetty kirjallisuusfilmatisointina: elokuvan ensimmäisissä kuvissa käsi ottaa kirjahyllyn Dickens-teosten joukosta niteen A Christmas Carol. Opus on hämmentävän paksu siihen nähden, että alkuperäinen Saiturin joulu on Dickensin teokseksi yllättävän lyhyt ja vähäsanainen. Ehkäpä paksu opus on ollut omiaan lisäämään elokuvan kirjallista arvovaltaa. Kirjallista esikuvaa painottaa myös tuore Robert Zemeckiksen tulkinta, joka alkaa ja päättyy teoksen lehteilyllä.

Brian Desmond Hurstin Saiturin joulussa on tukuttain mieleenpainuvia kohtauksia. Marley haamu (Michael Hordern) on goottilaisen värisyttävä ilmestys, mutta tässä filmatisoinnissa vaikuttavin kummitus on nykyisen joulun henki (Francis De Wolff), jonka hyväntahtoisuus on lopulta ratkaisevampaa kuin menneiden joulujen muistelu. Vuoden 1951 version suosio on helppo ymmärtää: siinä kauhuefektejä tärkeämpiä ovat ne tunteet, joihin Scrooge syöksyy nähdessään menneen, nykyisen ja tulevan. Erityisen vaikuttava on kohta, jossa Scrooge pyytää anteeksi sisarenpoikansa puolisolta. Vanha Scrooge ei ole missään vaiheessa hyväksynyt sisarenpoikansa avioliittoa, mutta nielee lopulta ylpeytensä ja tokaisee: ”Can you forgive a pig-headed old fool with no eyes to see with and no ears to hear with all these years?” Tätä virkettä kuunnellessa tuli väistämättä mieleen episodi Suomen menneisyydestä. Tunnetun Järnefeltin perheen lapsista usea meni salaa kihloihin, sillä isä Alexander Järnefelt suhtautui jyrkästi lastensa naimapuuhiin. Muistaakseni Alexander kirjoitti hyvin samaan tapaan miniälleen. Olisikohan hän lukenut Charles Dickensiä?

14. joulukuuta 2009

Saiturin joulu (2009)

Robert Zemeckis jatkaa Napapiirin pikajunan (The Polar Express, 2004) ja Beowulfin (2007) animaatiolinjaa jouluelokuvalla Saiturin joulu (A Christmas Carol, 2009), joka edeltäjänsä tapaan on tehty uudella 3D-tekniikalla. Ennen elokuvan katsomista ehdin lukea Charles Dickensin alkuperäistarinan puoleenväliin. Dickensin kerronta oli tuoreessa muistissa, ja oli kiinnostavaa nähdä, miten äärimmäisen tarkasti elokuvan käsikirjoitus seurasi kirjailijan dialogia. Mutta paljon oli myös lisätty, varsinkin näyttäviä efektejä. Elokuvan juliste viittaa kohtaukseen, jossa saituri Scrooge yrittää tukahduttaa ensimmäisen kummituksen, menneiden joulujen hengen. Dickensin mukaan henki oli ”kuin lapsi, mutta silti pikemminkin vanhus, jota katsottiin jonkin yliluonnollisen kalvon läpi”. Omituisinta hahmosssa oli, että ”päälaelta lähti kirkas valo, joka valaisi kaiken”. Zemeckiksen käsittelyssä henki lepattaa kuin kynttilänliekki, ja lopussa Scrooge yrittää sammuttaa kummajaisen, mutta syöksyykin siinä samassa maata kiertävälle radalle. Ehkäpä tämä on 3D-elokuvan vaatimaa spektaakkelia, jossa katsoja pääsee syöksähtelemään 1800-luvun Lontoosta kohti tähtitaivasta. Dickensillä Scrooge tukahduttaa hengen lakonisesti myssyllä.

Kirjaa ja elokuvaa ei ehkä pitäisi verrata kovin tarkkaan, mutta toisaalta erot kertovat painopisteiden muutoksesta. Nykyisten joulujen henki näyttää Dickensillä koko 1800-luvun yhteiskunnan eriarvoisuuden, ja Scrooge näkee joulunviettoa niin kaivostyöläisten kuin merimiestenkin keskuudessa. Zemeckiksen tulkinnassa saiturin ahneus ei ole yhtä yhteiskunnallinen ilmiö kuin Dickensillä, vaikka Scrooge elokuvan alussa vähät välittääkin köyhäinhoidon olosuhteiden parantamisesta. Samalla jää miettimään, mitä merkitsee se, että anglosaksisen maailman klassinen joulukertomus on tarina ahneudesta. Ainakin se korostaa yhteiskunnallisten rakenteiden muuttamisen sijasta yksilöllisen hyväntekemisen merkitystä.

Minulle Saiturin joulu oli vasta toinen nykymuotoinen 3D-elokuva. Muutama vuosi sitten näin Australiassa IMAX-kankaalla kolmiulotteisen haielokuvan, mutta mielikuvat jäivät hatariksi. Uusi teknologia on huomattavasti parempi kuin vanha punavihreään rakentuva 3D: ainakaan ei tule sellaista oloa, että olisi pari tuntia katsonut kieroon. Saiturin joulussa hiukan häiritsee se, että 1800-luvun Lontoon pimeys korostuu, kun lasit syövät kankaan valovoimaa. Toisaalta taas immersiiviset kamera-ajot ja lentokohtaukset ovat vaikuttavia.

12. joulukuuta 2009

Enkelit ja demonit (2009)

Ron Howardista on tullut Dan Brownin elokuvallinen tulkki: Da Vinci -koodi (The Da Vinci Code, 2006), josta en lopulta kirjoittanut päiväkirjaani ollenkaan, on saanut jatkokseen Enkelit ja demonit (Angels & Demons, 2009). Ehkäpä Tom Hanksin esittämää symbolitutkija Robert Langdonia voi pitää meidän aikamme yrityksenä sanoa, että ”humanististakin on johonkin”. Tai ehkäpä Dan Brownin teksteihin perustuvat tarinat ovat niin kaukana reaalimaailmasta, ettei humanistisen tutkimuksen merkitys liiemmin lukijan tai katsojan ajatuksia vaivaa.

Enkeleitä ja paholaisia herätti tiettävästi Vatikaanissa pelonsekaisia odotuksia, sillä seikkailu liikkuu katolisen uskon pyhillä alueilla: antimateriakimpaletta etsitään jopa Pietarinkirkon alta, muinaisesta roomalaisesta nekropolista, läheltä Pyhän Pietarin hautaa. Samalla kun kertomus illuminaattien toiminnasta etenee määrätietoisesti cliffhangeristä toiseen, katsojaa kiehtoo juonen kuljetuksen turistisuus. Sattumalta illuminaattien viekas juoni johtaa Pantheonissa sijaitsevalta Rafaelin haudalta Santa Maria del Popoloon, Chigin kappeliin, sieltä edelleen Berninin jalanjäljissä Santa Maria della Vittoriaan, joka yllättäen muuttuu tulimereksi, ja – minnepä muualle kuin – Piazza Navonalle, jossa kardinaalia, tulevaa paavia, ollaan juuri heittämässä kuuluisaan suihkulähteeseen. Ron Howard kuvasi elokuvaa kuusi viikkoa Roomassa, mutta hyvin paljon elokuvasta toteutettiin Los Angelesissä. Voi vain hämmästellä sitä elokuvateknologista taitoa, joka voi tuottaa uskottavan Pantheonin interiöörin pelkästään studiossa.

Hiljattain Helsingin Sanomissa arvioitiin Dan Brownin tuorein romaani, joka rakentaa myötämielistä kuvaa vapaamuurareista. Kiinnostavaa voisi olla asettaa Brownin tuotanto ja sen elokuvallinen tulkinta poliittiseen kontekstiin. Ainakin Enkeleissä ja demoneissa on kiinnostava vastakkainasettelu katolisen kirkon ja modernisaation välillä.

6. joulukuuta 2009

Itsenäisyys ja luovuus

Itsenäisyyspäivän ratoksi katsojat saivat tv-ruudun täydeltä poliitikkojen, urheilijoiden, taiteilijoiden ja näyttelijöiden haastatteluja. Minuun teki erityisen vaikutuksen Miina Äkkijyrkän haastattelu. Mieleen jäi erityisesti ajatus siitä, ettei Suomessa aina ymmärretä sitä, miten luovuuteen liittyy väistämättä mukautumattomuus. Sana ”mukautumattomuus” osuu naulan kantaan. Ei voi ajatella luovuutta, joka olisi mukautuvaista ja seuraisi totuttuja polkuja – tai innovatiivisuutta, jolla ei olisi kriittistä särmää. Jos tuetaan luovuutta, pitää myös suvaita erilaisuutta, poikkeavia vaihtoehtoja, harhapolkuja, odottamattomia yllätyksiä. Kyse on samalla itsenäisyydestä. Juuri mukautumattomuuden hyväksyminen on itsenäisyyden paras osoitus.

5. joulukuuta 2009

2010 (1984)

Vuosi 2010 lähestyy. Katsoimme Peter Hyamsin vuonna 1984 ohjaaman tieteiselokuvan 2010, joka yrittää epätoivoisesti jatkaa siitä, mihin Stanley Kubrick lopetti alan klassikossa 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey, 1968). Näin Hyamsin jatko-osan 1980-luvulla ensi-illassa, eikä se tehnyt suurempaa vaikutusta. Nyt kun elokuvaa katsoo vuosikymmenten jälkeen, siihen on tullut uudenlainen historiallinen perspektiivi. Vuonna 1984 vain harva osasi aavistaa, että Neuvostoliiton päivät ovat luetut. Peter Hyamsin tulkinnassa keskeinen tulevaisuuden ongelma liittyy kylmän sodan jatkumiseen, joka vuonna 2010 johtaa Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain avoimeen konfliktiin Väli-Amerikassa. Samaan aikaan kun maapallon natisee liitoksissaan, astronautit ja kosmonautit ovat yhdessä Jupiteria kiertävällä radalla, tutkimassa mystisen monoliitin arvoitusta ja selvittämässä, mitä David Bowmanille (Keir Dullea) aikanaan tapahtui. Kubrickin elokuvasta tuttu Bowman ilmestyy Jupiteriin matkustaneelle Heywood Floydille (Roy Scheider) ja toteaa, että ”something wonderful is happening”. Maapallolta saapuu absurdi käsky lopettaa yhteistyö neuvostokosmonauttien kanssa, mutta Floyd neuvottelee Tanya Kirbukin (Helen Mirren) kanssa: vihollisvallat jatkavat yhteistyötä ja pakenevat paikalta juuri, kun uusi aurinko on syttymässä. Viime tekonaan mystinen monoliitti lähettää ihmiskunnalle kehoituksen elää yhdessä, rauhassa. Tuntuu, että Peter Hyamsin elokuvassa historia on kirjoittanut itse itseään – ainakin siinä mielessä, että vuoden 2010 kuvaan on jähmettynyt vuoden 1984 ideologinen konflikti mutta samalla populistinen tulevaisuudenhaave.

Silmiinpistävää on, miten paljon elokuva kuvaa tietokoneistumista. Juuri 1980-luvun alussa mikrotietokoneet olivat tehneet invaasionsa. Hyamsin elokuvassa näemme Floydin työskentelevän kannettavalla tietokoneella uimarannalla. Ehkä ratkaisevinta on kuitenkin myönteinen kuva pahamaineisesta HAL-koneesta. Jos tietokone vuonna 1968 aiheutti katastrofin, vuonna 1984 se on ihmisen uskollinen palvelija.

Uusi blu-ray-kopio on paikoitellen yllättävän rakeinen. Teräväpiirron yleistyminen tapahtuu nyt niin kovaa vauhtia, että ehkäpä skannauksessa on tullut kiire.

4. joulukuuta 2009

Kaikista kapinallisin (1962)

British Film Institute on aloittanut brittielokuvan klassikoiden julkaisun blu-rayna. Hiljattain ilmestyi kaksi nottinghamilaisen kirjailijan Allan Sillitoen tarinan filmatisointia, Karel Reiszin Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun (Saturday Night and Sunday Morning, 1960) ja Tony Richardsonin Kaikista kapinallisin (The Loneliness of the Long Distance Runner, 1962). En ole aiemmin nähnyt Richardsonin elokuvaa, mutta nyt tämä puute tulee kuitattua. Keskiössä on nottinghamilainen työläisnuori Colin Smith (Tom Courtenay), jota elokuvan alussa kuljetetaan kasvatuslaitokseen. Reformatorion johtaja (Michael Redgrave) haluaisi kasvattaa pahantapaisista nuorista urheilijoita, ja Colin osoittaa taipumuksia pitkän matkan juoksuun. Ankaran, vankilamaisen elämän vastapainona takautumarakenne purkaa vähitellen sitä elämää, josta Colin on lähtenyt ja joka häntä on muovannut. Esiin nousevat isän kuolema, ensirakkaus, yhteenotot poliisin kanssa, näköalaton elämä työläiskorttelissa ja tulevaisuuteen liittyvät kansalliset paineet ja odotukset. Paineet ovat kouriintuntuvasti läsnä myös kasvatuskodissa, josta nuorista halutaan leipoa uuden yhteiskunnan palvelijoita. Colin on jo toteuttamassa hänen kohdistuvia odotuksia, kunnes hän johtaessaan ratkaisevaa kilpailua pysähtyy juuri ennen maaliviivaa. Se on hänelle ainoa keino kapinoida.

Elokuva esiintyi tuotantoprosessissa myös nimellä Rebel With a Cause, mikä kommentoi suoraan Nicholas Rayn Nuorta kapinallista (Rebel Without a Cause, 1955). Richardsonin ja Sillitoen elokuvassa keskeinen väite on, ettei kapina koskaan ole vailla syytä, tai jos syytä ei havaitse, kyse on vain kyvyttömyydestä nähdä ja tunnistaa yhteiskunnallisia ongelmia.