23. toukokuuta 2008

Kavaa ja lumetta

Teimme tutustumismatkan upouuteen KAVAan eli Kansalliseen audiovisuaaliseen arkistoon sekä Mediakeskus Lumeeseen. On vaikea omaksua ajatusta siitä, ettei elokuva-arkistosta enää voi puhua, mutta ehkäpä siihen tottuu. Kuten arkiston johtaja Matti Lukkarila totesi, suomalainen ratkaisu yhdistää radio- ja televisioarkistointi elokuvien yhteyteen on kansainvälisesti ainutlaatuinen. Lähtökohdat ovat erittäin hyvät, jos vain arkistointiin liittyvät teknologiset ongelmat saadaan ratkaistua. Tavallaan ainutlaatuista on sekin, että Suomessa radio- ja tv-alan tutkijat ovat saaneet odottaa kohtuuttoman kauan merkittävän kulttuuriperinnön tulemista tutkijoiden ulottuville. Nyt tämä tilanne on lähempänä kuin koskaan, tosin nähtäväksi jää, millaisella aikataululla aiempaa aarteistoa saadaan vapaasti tutkimuksen käyttöön. On selvää, että arkistoinnin tila on vääristänyt kuvaa suomalaisesta kulttuurista. Radio ja televisio ovat olleet lapsipuolen asemassa, erityisesti kaupalliset kanavat siitä yksinkertaisesta syystä, että arkistointi on ollut paremmalla tolalla Yleisradion puolella. Seuraavien vuosikymmenien haasteena onkin hahmottaa sellaista kokonaisvaltaista kuvaa Suomesta, jossa mediakenttä on tasapuolisemmin näköpiirissä.

16. toukokuuta 2008

Spektaakkelin yhteiskunta

Blogin kirjoittaminen on jäänyt toukokuussa vähiin, kun gradusuma on syönyt vähäiset luovuuden hetket. Onneksi sentään oli aikaa alkuvuodesta ideoidulle Guy Debord -istunnolle. Luimme joukolla Spektaakkelin yhteiskunnan, jonka suomennos ilmestyi jo muutama vuosi sitten. Oikeastaan juuri nyt on oikea hetki lukea Debordia, kun toukokuusta 1968 on kulunut 40 vuotta. Vuonna 1967 ilmestynyt Spektaakkelin yhteiskunta oli merkittävä inspiraation lähde vuoden -68 sukupolvelle. Aforistisesti kirjoitettu teos on monella tapaa hämmentävä. Kirjaa lukiessa on helppo ymmärtää myöhemmän kulttuurintutkimuksen halu voimaannuttaa kuluttajaa, jonka epätoivoiset pyristelyt jäävät Debordin tulkinnassa väistämättömän mitättömiksi illuusioiksi. Spektaakkelin yhteiskunnan ytimessä on taistelu historista. Debordin mukaan porvariston nousu 1800-luvulla merkitsi "syvästi historiallisen ajan" voittoa. Samalla työväenluokan pyrkimykset yhteiskunnalliseen tietoisuuteen määriteltiin negatiivisesti "historiallisen elämän havitteluksi". Vaikka Debordin utooppista visiota neuvostojen vallasta olisikin vaikea hyväksyä, kirja pursuaa inspiroivia ajatuksia. Mikä kuvaisi paremmin kulutusyhteiskunnan ajan tajua kuin ajatus pseudosyklisyydestä, jossa elämä käpertyy televisio-ohjelmien viikottaisen kiertokulun sisään? Ivallisimmillaan Debord tuntuu olevan puhuessaan keräilijöistä: "Keräiltäviksi valmistettujen avaimenperien keräilijä kokoaa tavaran armonosoituksia, jotka ovat loistava merkki hänen todellisesta läsnäolostaan tosiuskovaisten joukossa."

7. toukokuuta 2008

Makea logo

Jääkiekon MM-turnauksessa on juhlittu kisojen 100-vuotista taivalta käyttämällä vanhoja pelipaitoja. Suomi valitsi alkusarjan Norja-otteluun vuoden 1965 pelipaidan, jonka rintamuksessa komeili punapohjainen leijonavaakuna. Ottelun jälkeen Teemu Selänne kutsui tv-haastattelussa vaakunaa "törkeän makeaksi" logoksi. Varmaan monen katsojan leuka lokahti siitä, että valtiollinen tunnus olikin vain logo, mutta eihän vaakunoista kovin usein enää puhuta ja jääkiekkoilijat ovat tottuneet näkemään paidoissaan nimenomaan logoja. Tietysti voi kysyä, mikä kansallisvaltioiden rooli enää on nykyurheilussa, kun arkinen peli on globaalia, rajat rikkovaa bisnestä. Onko leijonalogokin viime kädessä vain väliaikainen tunnus, jonka alla ammattilaiset piipahtavat? Epäilemättä kansallisuus on juuri esineissä ja eleissä. Yksi toisensa jälkeen jääkiekkoilijat todistavat, että taisteluhenki syntyy "kun pukee leijonapaidan päälleen", onpa siinä sitten logo tai vaakuna.

1. toukokuuta 2008

Rosvo-Roope (1949)

Hannu Lemisen ohjaama Rosvo-Roope (1949) edustaa suomalaisittain harvinaista merirosvoelokuvan lajityyppiä. Epäilemättä spektaakkelimaisuus aiheutti myös vaikeuksia: kuvat pullistuvista purkeista ja tykin laukauksista oli pakko kaksoiskopioida Michael Curtizin Merihaukasta - tekijänoikeuslaista piitaamatta. Salamyhkäisyyttä Rosvo-Roopeen toi se, että käsikirjoituksen kynäili Ilmari Unho, joka oli tullut tunnetuksi Suomi-Filmin luotto-ohjaajana. Kilpailevalle yhtiölle kirjoittaessaan hänen oli pakko kätkeytyä salanimen suojiin. Vaikka Rosvo-Roopen voi tulkita merirosvoelokuvaksi, siinä on myös kotimaiselle elokuvalle tyypillistä balladihistoriallisuutta. Elokuvan runkona on Rafu Ramstedtin Balladi Rosvo-Roopesta, jonka säveltäjä itse lauloi levylle kaksi vuotta ennen kuolemaansa, vuonna 1931. Tarinan tasolla Rosvo-Roope sijoittuu 1700-luvun loppupuolelle, jolloin sodasta palaava Robert ajautuu merirosvoksi. Elokuvaa voi tulkita toisen maailmansodan jälkeistä tilannetta vasten, löytyypä dialogista niinkin anakronistinen viittaus kuin puhe yhteistyö- ja avunantosopimuksesta. Lopussa Roope palaa kotiseudulleen ja, toisin kuin Ramstedtin balladissa, löytää uskollisesti odottaneen Helenan ja tyttärensä. Myös merirosvojen rikokset tulevat pois pyyhityiksi, sillä urhoolliset merimiehet ovat toimineet "valtion" asialla. Aikalaisympäristössä olisi varmaankin puhuttu "kruunusta", mutta ehkä Unhon dialogi on vain tietoista ajankohtaista allegorisointia.