Tapasimme Hongkongissa (Soldier of Fortune, 1955)

Edward Dmytrykin ohjaama Tapasimme Hongkongissa (Soldier of Fortune, 1955) valmistui heti menestykseksi osoittautuneen Cainen kapinan (The Caine Mutiny, 1954) jälkeen. Ernest K. Gannin tuoreeseen romaaniin perustuva Tapasimme Hongkongissa ammentaa ajankohtaisesta aiheesta, kylmän sodan jännitteisestä tilanteesta, johon on sekoitettu ripaus 30-luvun Hollywood-elokuvista muistuttavaa orientalismia. Elokuvan alussa Jane Hoyt (Susan Hayward) saapuu Hongkongiin. Yksin matkustava nainen herättää huomiota, ja vähitellen selviää, millä asialla hän on. Hoytin puoliso on kadonnut tehdessään journalistista työtään Kiinan kansantasavallassa, ja kadonnut mies pitäisi löytää rajan takaa. Avustajakseen Jane Hoyt löytää Yhdysvalloista Honkongiin muuttaneen Hank Leen (Clark Gable).

 

Twentieth-Century Fox oli vain kaksi vuotta aiemmin tuonut markkinoille oman laajakangasteknologiansa, CinemaScopen. Tapasimme Hongkongissa hyödyntää leveää kuvaa alusta lähtien tarjotessaan näkymiä elokuvan tapahtumapaikasta. Samoihin kuviin elokuva päättyy. Tähän nojatuolimatkailulliseen tavoitteeseen nähden ristiriitaista on se, ettei Susan Hayward koskaan käynyt elokuvan tapahtumapaikalla. Hän oli juuri parhaillaan avioeroprosessin keskellä, eikä voinut matkustaa. Kaikki Haywardin kohtaukset toteutettiin Hollywoodissa. Muutamassa kuvassa Jane Hoyt nähdään Hank Leen kanssa Hongkongin katukuvassa, mutta näissä kohtauksissa käytettiin kaksoisolentoa. Ehkä tämä tuo elokuvaan ylimääräistä kankeutta. Tapasimme Hongkongissa ei ole Dmytrykin parhaita, mutta vaivatonta sitä on seurata. 

Sala-ampuja (The Sniper, 1952)

Sala-ampuja (The Sniper, 1952) merkitsi Edward Dmytrykille paluuta ohjaajaksi. Heti elokuvan Oikeutettu kosto (Crossfire, 1947) jälkeen Dmytryk oli joutunut epäamerikkalaista toimintaa tutkivan komitean HUAC:n kuultavaksi. Hän päätyi vuodeksi kaltereiden taa, kunnes pehmenneenä joutui uudelleen kuulusteltavaksi ja ilmiantoi useita kollegojaan. On selvää, että paluu ohjaajan tehtäviin oli vaikeaa, eivätkä yhtiöt olleet erityisen kiinnostunteita Dmytrykin palveluksista. Apuun tuli tuottaja Stanley Kramer, joka vuonna 1952 teki yhteistyötä myös Fred Zinnemannin kanssa: tuloksena oli lännenelokuvan klassikko Sheriffi (High Noon). Kramerin tavaramerkiksi tulivat yhteiskunnallisesti kantaaottavat aiheet, ja tätä löytyy myös Sala-ampujasta, joka alkaa ajankohtaista teemaa kommentoivalla tekstillä, vittauksella naisiin kohdistuvan väkivallan kasvuun. Vaikka elokuva määrittelee ongelman, se ei lopulta kovin paljon sitä käsittele yhteiskunnallisena kysymyksenä.

Sala-ampujan päähenkilö on Eddie Miller (Arthur Franz), joka vihaa ja pelkää naisia. Asetelmassa ei sinänsä ole juurikaan uutta, sillä sarjamurhaajaelokuvia on paljon. Erikoisinta Sala-ampujassa on se tapa, jolla päähenkilö tiedostaa oman tilanteensa. Hän kavahtaa nähdessään, miten lasta kuritetaan. Hän yrittää haavoittaa itseään päästäkseen lääkärin hoitoon, mutta päivystävä lääkäri vain toteaa psykologisen tarpeen tekemättä mitään. Dmytrykin kuvakerronta on karua, dokumentaaristakin, ja elokuvassa on vaikuttavia kohtauksia. Mieleen jää esimerkiksi jakso, jossa savupiipussa roikkuva maalari näkee sala-ampujan ja yrittää varoittaa, kohtalokkain seurauksin. Genreodotukset saavan katsojan ennakoimaan väkivaltaista lopetusta, rangaistusta päähenkilölle, mutta loppu on lopulta rauhallinen: Miller istuu sängyllä asettaan pidellen, kyynel silmässä.

Kostaja (1945)

Edward Dmytrykin Kostaja (Cornered, 1945) valmistui heti Chandler-filmatisoinnin Hyvästi, kaunokaiseni (Murder, My Sweet, 1944) jälkeen. Pääroolissa on jälleen Dick Powell, joka tällä kertaa esittää kanadalaista pilottia Laurence Gerardia. Toinen maailmansota on päättynyt, ja Gerard palaa Ranskaan selvittämään vaimonsa kuolemaa. Vastarintaliikkessä toiminut puoliso on surmattu, ja Gerard lähtee jäljittämään ranskalaista kollaboraattoria Marcel Jarnacia (Luther Adler). Ranskan ja Sveitsin kautta jäljet johtavat Buenos Airesiin, jonka öisillä kaduilla, hotelleissa ja baareissa elokuvan film noir -tunnelma oikeastaan vasta alkaa. Kostaja on aiheeltaan poikkeuksellinen: sodan kokemusten purkaminen ei sinänsä ole uutta, mutta tässä teemana on sodanjälkeisen Ranskan moraalinen pyykinpesu, vastarintaliikkeen ja Vichyn Ranskan välienselvittely, joka on vain siirretty Etelä-Amerikkaan. Gerardia ajaa pakonomainen, patologinen kostonhimo, mutta hän törmää myös ranskalaiseen ryhmään, joka pyrkii saattamaan Jarnacin oikeuden eteen. Ehkä vaikuttavinta elokuvassa on sen lopetus: vaikka Gerard ymmärtää, miten tärkeää on henkilökohtaisten syiden sijasta ajatella ”rikosta ihmiskuntaa kohtaan”, hänen mielensä sumenee. Gerard irroittaa kätensä Jarnacista ja jättää hänet oikeuden käsiin, mutta silloin tämä on jo heittänyt henkensä.

Edward Dmytrykin Kostajaa voi arvostella siitä, että se paikoin toistaa edellisvuoden menestysteoksen piirteitä, eikä käsikirjoituskaan ole yhtä napakka. Silti Kostaja onnistuu rakentamaan epätietoisen, hämmentävän, traagisen tunnelman, jota erinomainen mustavalkokuvaus tukee.

Hyvästi kaunokaiseni (1944)

Olen elokuvapäiväkirjani pitämisessä kaikkea muuta kuin ajan tasalla, mutta Edward Dmytrykin Raymond Chandler -filmatisoinnista Hyvästi kaunokaiseni (Murder, My Sweet, 1944) on pakko kirjoittaa muutama sana. Edellisestä katsomisesta on paljon aikaa, ja nyt YLE Teema näytti elokuvan film noir -sarjassaan. Muistelen lukeneeni, että Raymond Chandler itse antoi siunauksen Dick Powellin Marlowelle. Oikeastaan Powell on yllätysvalinta kivikovan dekkarin rooliin, sillä hänet tunnettiin 30-luvun kevyiden musikaalien tähtenä. Hyvästi kaunokaiseni avasi hänelle uuden uran draamanäyttelijänä. Powell sopii loistavasti siihen antisankarin, heikon, ehkä vähän tahdottomankin yksityisetsivän rooliin, jollainen Marlowesta John Paxtonin käsikirjoituksen ja Edward Dmytrykin ohjauksen tuloksena piirtyy. Onkohan missään muussa film noirissa sankari kolautettu yhtä monta kertaa tajuttomaksi? Erityisen vaikuttava on aloitus, jossa Marlowe on poliisin käsittelyssä, silmät sidottuina, nähtävästi näkönsä menettäneenä. Sapaan tapaan kuin Oidipuksessa päähenkilön sokeutuminen saa hänet näkemään paremmin.

Poliisi puristaa Marlowesta tietoja kahdesta murhasta. Lopulta koko elokuva on sokeutuneen yksityisetsivän huuruinen muistikuva. Mieleenpainuva hahmo on niin ikään tarinan alussa nähtävä Moose Malloy (Mike Mazurki), joka palaa vankilasta, etsii Velmaansa ja palkkaa Marlowen työhön. Pian Marlowe saa toisenkin työnantajan, ja kaksi tarinalinjaa yhtyy.

Cainen kapina (1954)

Ukrainalaistaustainen Edward Dmytryk ohjasi 1940-luvulla sarjan vaikuttavia elokuvia, joista tunnetuimpia ovat Hyvästi, kaunokaiseni (Murder, My Sweet, 1944) ja Oikeutettu kosto (Crossfire, 1947). Kommunistijahti vei Dmytrykin vankilaan, ja pitkän ahdistelun jälkeen hän päätyi ilmiantajasi. Paluu Hollywoodin 1950-luvulla oli vaikea, mutta tuottaja Stanley Kramer antoi ohjaajalle uuden mahdollisuuden. Tämän yhteistyön tuloksena syntyi myös Herman Woukin romaaniin perustuva Cainen kapina (The Caine Mutiny, 1954), toisen maailmansodan aikaiseen laivastoon sijoittuva draama, jossa seurataan huonokuntoisen miinanraivaaja-aluksen vaiheita ja päädytään lopulta oikeussaliin. Samaan tapaan kuin seuraavassa Dmytryk-elokuvassa Katkennut peitsi (Broken Lance, 1954), tässäkin keskiössä ovat sukupolvien väliset suhteet, mutta asetelma on sovitteleva. Tarina alkaa ja päättyy nuoren upseerin Willis Keithin (Robert Francis) kuvauksella. Keith saa pestin Cainella ja tutustuu viestintäupseeri Keeferin (Fred MacMurray) ja luutnantti Marykiin (Van Johnson). Tunnelma tiivistyy, kun Caine saa uuden kapteenin, Queegin (Humphrey Bogart), jonka todellisuuden taju alkaa vähitellen murtua. Bogartin tähtikuvan kannalta Cainen kapina on tietysti kiinnostava: se jatkaa samaa neuroottista linjaa kuin Hermot pinnalla (In a Lonely Place, 1950).

Dmytrykin poliittisesti arveluttava tausta näkyy varmaankin siinä, että Cainen kapina vakuuttaa alkutekstien jälkeen elokuvan kuvaavan enemmän ”miehiä kriisin keskellä” kuin armeijaa tai laivastoa. Cainen kapina tavoittelee niitä selviytymisen malleja tai vaihtoehtoja, joita sotatilanne tarjoaa. Tarinan Juudas on Keefer, joka lopulta vetäytyy kaikesta vastuusta. Maryk puolestaan ottaa ohjat omiin käsiinsä, kun kapteeni Queeg jähmettyy pelosta aluksen jouduttua taifuunin kouriin. Keithin tukemana Maryk ottaa ohjat käsiinsä ja päätyy lopuksi oikeuden eteen. Queeg romahtaa kesken kuulustelun, mikä vapauttaa Marykin, mutta elokuva päättyy ambivalentisti: laivan hierarkkisessa yhteisössä upseerit eivät ole pystyneet tarttumaan Queegin avunpyyntöön.

Vaikka elokuvan lopussa järjestys palautuu ja Keith saa komennuksen uuteen laivaan, vaivaamaan jää miehistön kyvyttömyys käsitellä konfliktejaan. Vaikka Dmytrykin kädenjälki on taidokasta, Queegin hahmoa on ehkä sittenkin patologisoitu liikaa: aina ajautuessaan kriisin partaalle Queeg alkaa neuroottisesti pyöritellä marmorikuulia kämmenessään ja tuntuu, että loppukohtauksen murtuminenkin tapahtuu liian helposti.

Katkennut peitsi (1954)

Edward Dmytrykin Katkennut peitsi (Broken Lance, 1954) siirtää Shakespearen Kuningas Learin Villiin Länteen, kuninkaan sijalla on karjatilan partuuna Matt Devereaux (Spencer Tracy), joka elokuvan alussa on kuollut. Kun Shakespearen tragediassa kuninkaalla on kolme tytärtä, Dmytrykin tulkinnassa isällä on neljä poikaa, joista yksi on syntynyt toisesta avioliitosta intiaanin kanssa. Katkennut peitsi alkaa vakuuttavan tiheätunnelmaisesti: nuorin poika, ”puoliverinen” Joe (Robert Wagner) vapautuu vankilasta. Oven ulkopuolella on sheriffi kuljettamassa kolme vuotta tyrmässä viruneen nuorukaisen kuvernöörin luo. Isä on kuollut, ja kolme vanhempaa veljeä ovat jakaneet omaisuuden ja haluavat häätää hylkimänsä pikkuveljen Oregoniin. Ensimmäisen kymmenen minuutin aikana elokuva paljastaa kaikki keskeiset konfliktit, Joen etnisen taustan, isän kuoleman, äidin kohtalon, veljesvihan, toteutumattoman rakkauden. Alku on niin napakka, ettei CinemaScope-western – kaikesta vaikuttavuudestaan huolimatta – yllä enää samalle tasolle. Silti Dmytrykin kädenjälkeä on helppo seurata.

Katkenneessa peitsessä on paljon ajan henkeä: isän ja pojan suhteen kautta kuvataan aikakaudelle tyypillistä sukupuolvien konfliktia, jota tässä korostaa etninen jännite. ”Puoliverisyys” puolestaan oli 1950-luvun amerikkalaisessa lännenelokuvassa tavallinen keino tuoda intiaanien näkökulmaa lähemmäs. Oikeastaan historiallisesti kiinnostavimmillaan Katkennut peitsi on lopussa, jossa vapaana laukkaava susi jää edustamaan kuolleen Matt Devereaux'n henkeä. Konservatiivisuudestaan huolimatta Matt ei nähnyt valkoisten ja intiaanien suhdetta kielteisenä, toisin kuin nuorempi polvi. Ehkä Dmytryk ja käsikirjoittajat Richard Murphy ja Philip Yordan viittaavat vaivihkaa Frederick Jackson Turnerin kuuluisiin teeseihin, joiden mukaan amerikkalainen identiteetti syntyi ”following the Indian trail”.