Kuolleet lehdet (2023)

Kuolleet lehdet (2023) on Aki Kaurismäen kahdeskymmenes elokuva ja siinä mielessä virstanpylväs pitkällä uralla. Se kurottautuu kohti ohjaajan aikaisempaa tuotantoa ja on pelkistyneisyydessään jatkoa esimerkiksi elokuvalle Varjoja paratiisissa (1986), joka valmistui jo 37 vuotta aikaisemmin. Huomaan katsoessani, miten myös oma audiovisuaalinen ympäristöni on näiden vuosikymmenien aikana muuttunut, ja samalla on muuttunut suhtautumiseni pelkistettyyn estetiikkaan. Tämän mediateollisen yltäkylläisyyden keskellä tuntuu virkistävältä katsoa elokuvaa, joka taiteilee niukkojen kerronnan keinojen avulla ja osoittaa, miten vähäeleisyys voi olla rikkautta.

Kuolleiden lehtien nimi herättää jo monenlaisia ajatuksia. Se viittaa paitsi Joseph Kosman säveltämään ja Jacques Prévertin sanoittamaan kappaleeseen ”Les feuilles mortes”, joka tuli tunnetuksi Yves Montandin esittämänä, myös Marcel Carnén elokuvaan Yön portit (Les portes de la nuit, 1946), jossa sävelmä ensi kertaa kuultiin, tosin ilman sanoja. Kaurismäen tulkinnassa laulu kuullaan vasta aivan lopussa Olavi Virran esittämänä. Mietin paljon tätä linkitystä. Kaurismäen elokuvassa on niin ikään syksy ja keskiössä rakkaustarina. Tarinoissa on kohtalonomaisuutta, jota sota varjostaa. Samaan aikaan maailmat eroavat toisistaan voimakkaasti. Kaurismäen elokuvassa pienten ihmisten tarinaa kehystävät valkokankaan suuret tunteet: ne avaavat utooppisen näkymän maailmaan, joka on toisaalla.

Kuolleet lehdet näyttää riutuneen, ankaran maailman, mutta tarina on lopulta optimistinen. Ansa (Alma Pöysti) ja Holappa (Jussi Vatanen) löytävät toisensa ja ylittävät vaikeudet. Alkoholin tuoma eskapismi on tässä elokuvassa ehkä vahvemmin läsnä kuin muissa Kaurismäen elokuvissa, mutta se ei nujerra rakkautta. Kuolleiden lehtien lohdullisuutta vahvistaa miljöö, joka on oikeastaan kaikista ohjaajan elokuvista tuttua. Radiossa kerrotaan Ukrainan sodasta, mutta fyysinen maailma on kuin kerrostuma esineitä viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta. Kaurismäen musée imaginaire on kokoelma 50-luvun partakoneita, 60-luvun huonekaluja, 70-luvun lankapuhelimia, vanhoja elokuvajulisteita ja ylipäätään esineiden tuomaa tuttuuden kokemusta.

Le Havre (2011)

Aki Kaurismäen käsikirjoittama, ohjaama ja tuottama Le Havre alkaa ja päättyy pohjoisranskalaisessa satamakaupungissa. Päähenkilönä on elokuvasta Boheemielämää (La vie de bohème, 1992) tuttu Marcel (André Wilms), entinen kirjailija, joka on päätynyt Le Havreen kengänkiillottajaksi. Kaurismäkeläinen huumori näkyy alusta lähtien, kun Marcel Marx katselee ohikulkevia ihmisiä ja melkein kaikilla on lenkkitossut. Nykypäiväyhteiskunnassa ei ole sijaa edes kengänkiillottajalle. Humaani tarina korostaa köyhien solidaarisuutta. Marcel saa apua naapureiltaan, vihanneskauppiaalta, leipurilta ja kapakanpitäjältä pyrkimyksessään lähettää nuori pakolaispoika Idrissa (Blondin Miguel) äitinsä luokse Lontooseen. Lopulta rikospoliisin komisario Monet'kin (Jean-Pierre Darroussin) heltyy solidaarisuuden edessä.

Le Havressa, kuten muissakin Kaurismäen elokuvissa, huomio kiinnittyy valoon. Näkymät on usein valaistu hyvin tasaisesti, mikä antaa katsojalle mahdollisuuden havainnoida omintakeista esinemaailmaa, huonekaluja, vanhanaikaisia puhelimia, historiallisesti kerrostuneita interiöörejä. Kaurismäen imaginarium sisältää fragmentteja toisen maailmansodan jälkeisestä arkipäivästä, kuin mielikuvituksen museona. Välillä valokeilat erottavat päähenkilöt taustastaan. Sadunomaisuutta on kohtauksessa, jossa Marcel taivuttelee tunnetun rocklaulajan Little Bobin alias Roberto Piazzan hyväntekeväisyyskonserttiin. Little Bobin vaimo palaa kapakkaan miehensä rinnalle, ja valot kirkastuvat kuin fyysisenä vastineena mielensisäisille liikkeille. Kauneimmillaan valot ovat öisissä katunäkymissä (viereinen kuva), joita kylläkin on suhteellisen niukasti.

Le Havre kulminoituu pyrkimyksessä merelle, kuten niin moni muukin Aki Kaurismäen elokuva. Päähenkilöt Marcel ja hänen puolisonsa Arletty (Kati Outinen) jäävät kuitenkin sijoilleen. Indrissan kautta heidän elämänsä on saanut uutta merkitystä, ja Arlettykin parantuu ihmeenomaisesti sairaudestaan. Kaurismäen metaelokuvallisuus on tälläkin kertaa olennainen osa tarinaa, vaikkakin Kati Outisen roolihahmon nimeäminen Arlettyksi ei ainakaan minua naurata... Vaikuttavimmillaan Kaurismäen metatyyli on ammentaessaan Yasujiro Ozun estetiikasta. Le Havren laitakaupungin hökkelikylä tuo mieleen sen tavan, jolla ihmiset asuvat rinta rinnan elokuvassa Hyvää huomenta (Ohayô, 1959), puhumattakaan siitä tavasta, jolla arkielämän pieniä yksityiskohtia kuvataan. Yasujiro Ozun tuo mieleen myös viimeinen kuva, kukkimaan puhjennut kirsikkapuu Marcelin ja Arlettyn pihalla.