Jean-Michel Charlier ja Jean Giraud toteuttivat yhdessä 23
Luutnantti Blueberry -albumia. Charlier’n kuoleman 1989 jälkeen Giraud jatkoi yksin vielä viiden albumin verran. Ne ilmestyivät alun perin vuosina 1995–2005. Kenen tahansa muun kohdalla voisi ajatella, että 1960-luvulta alkaneen klassikon jatkaminen olisi ollut mieletöntä, mutta Giraud on paitsi loistava piirtäjä myös erinomainen käsikirjoittaja. Giraud’n yksin toteuttamattomia jatko-osia lukiessa vasta hoksasin, että Charlier’n tarinat olivat olleet lineaarisia. Loppuvaiheessa mukaan tuli jonkin verran paralleelikerrontaa, mutta vasta Giraud’n käsissä
Luutnantti Blueberry alkaa liikkua kahdella aikatasolla. Giraud’n ensimmäinen yksin toteuttama tarina oli
Mister Blueberry (1995), joka siis ilmestyi viisi vuonna edellisen albumin jälkeen. On helppo ymmärtää, että
Arizona Loven (1990) jälkeen on ollut vaikea suunnistaa eteenpäin. Ratkaisu on rohkea. Albumi sijoittuu legendaariseen Tombstoneen, vuoteen 1881, ja hämmästyttävintä on, että päähenkilö Blueberry ei tee 46-sivuisen jakson aikana oikeastaan muuta kuin istuu uhkapelipöydässä. Sen sijaan ympäröivä kaupunki kuhisee elämää, tunnettuja ja tuntemattomia henkilöitä, ahneutta ja intohimoa...
Mister Blueberry päättyy dramaattisesti: Blueberry nousee vihdoin pelipöydästä ja on tietämättään hankkinut vihollisen, joka ampuu häntä selkään. Seuraavat kaksi albumia Blueberry makaa hotellissa sairasvuoteella. Uskomaton idea! Giraud todellakin pitkittää sankarinsa ryhtymistä toimintaan. Seuraavassa osassa
Varjot Tombstonen ympärillä (Ombres sur Tombstrone, 1997) tarinan kaari alkaa hahmottua. Edellinen jakso oli alkanut kuvaamalla idästä tullutta kirjailijaa Campbelliä ja hänen apupoikaansa Billyä. Campbell on tullut tapaamaan Blueberryä, epäilemättä ammentaakseen raaka-aineita Villin Lännen mytologisointiinsa. Viiden albumin kokonaisuus vetää Campbellin ja Billyn askel askeleelta elämänmenoon, jollaista he eivät ole osanneet kuvitellakaan. Tämän kehys- ja kehityskertomuksen rinnalle rakentuu ihmissuhteita: Billy tutustuu Dollyyn alias Gertrudeen ja Blueberry laulaja Doreehen, joka hoivaa häntä sairasvuoteella. Mielestäni
Mister Blueberry ja
Varjot Tombstonen ympärillä ovat sarjan ehdotonta huippua: tarinalinjat kehittyvät nautinnollisen verkkaisesti. Tombstonen rahaeliitti pelaa omaa peliään, sanomalehti Tombstone Epitaph propagoi intiaaneja vastaan, Clantonin klaani pyrkii vierittämään syyllisyyttä Geronimon niskoille ja Wyatt Earpin johtamat lainvartijat tuntevat silmukan kiristyvän ympärillään. Erityisenä jujuna on Blueberryn Campbellille kertoma tarina Geronimosta, joka ulottuu sarjan päätösosaan asti.
Geronimo (Geronimo l’Apache, 1999) nostaa keskiöön albumin nimihenkilön: apassit sieppaavat Tombstone Epitaphin omistaja Clumin ja kertovat, millaista juonittelua kaupunkin johtohahmoihin kuuluva Strawfield punoo. Samalla Campbell ja Billy heittäytyvät kuuntelemaan Blueberryn tarinaa. Kuin ihmeen kaupalla Blueberry on selviytynyt tappajan luodeista, makaa sängyssä toipilaana ja kertoo tarinaansa, joka on kaukana siitä kullanhohtoisesta mytologiasta, jota samaan aikaan Idän sanomalehdet ja viihderomaanit rakentavat Villistä Lännestä. Blueberryn muistelemassa maailmassa sade piiskaa alituisesti, kaikki tuntuu kaoottiselta, ja armeijan johto elää omassa todellisuudessaan. Alkoholia kuluu kohtuuttomasti, ja Blueberrykin nauttii sitä kuin sieni. Ehkä humala on hetkellistä lohtua jatkuvan kivun keskellä. Blueberry muistelee pappia nimeltä Younger ja tämän tytärtä Carolinea, jotka joutuvat apassien väijytykseen, ja Blueberry itse päätyy mittelemään voimiaan Geronimon kanssa.
OK Corral (2003) valmistelee tietä kuuluisaan O.K. Corralin taisteluun, joka käytiin 26. heinäkuuta 1881, mutta nimestään huolimatta itse taistelua ei vielä tässä albumissa nähdä. Kaikki vain etenee vääjäämättömästi konfliktia kohti. Strawfield on pestannut henkivartijakseen Johnny Ringon, jonka patologinen tappamisen himo vain kasvaa päätösjaksossa. Samalla Strawfield palkkaa kolme ulkopuolista avustajaa takaamaan, että Earpit eivät poistu hengissä O.K. Corralista. Vasta nyt Blueberry nousee toimintaan, albumin sivulla 11, 149 sivun kehittelyn jälkeen. Clum on joutunut Ringon surmaamaksi, ja samalla Doree on kadonnut. Vain Doreen pelastaminen saa Blueberryn keräämään voimansa. Giraud’n käsissä Johnny Ringo on muuttunut historiallisesta henkilöstä viktoriaanisen ajan sarjamurhaajaksi, joka surmaa prostituoituja. Pidän tätä paholaismaista hahmoa käsikirjoituksen heikkona kohtana. Tarina ei olisi tarvinnut intiaaniksi pukeutuvaa rituaalisurmaajaa, vaikka ymmärränkin sen, että hahmo tuo lisää särmää Blueberryn ja Doreen suhteen käsittelyyn.
Viimeinen
Luutnantti Blueberry -albumi
Dust (2005) alkaa O.K. Corralista, joka on tarkoitettu ansaksi Earpin veljeksille. Blueberry onnistuu selvittämään kaksi Strawfieldin kolmesta salamurhaajasta, mutta ratkaisevan kamppailun käy Billy, joka estää Santa Fén sheriffiksi esittäytyvää Straubia sekaantumasta taisteluun. Kun aiemmissa Giraud’n albumeissa oli 46 piirrossivua kussakin, viimeisessä jaksossa sivuja on 68. Yhteensä koko viisiosaiselle kertomukselle kertyy mittaa 252 sivua. Päätöksessä tilaa tarvitaankin, sillä Blueberry kertoo Campbellille muisteluksensa loppuun. Pastori Youngerin haaveena on ”orpokoti”, jossa intiaanilapsia kasvatetaan kristinuskoon ja valkoisten tavoille. Blueberrylle tämä on kauhistus. Albumin nimi
Dust viittaa apassipoikaan, jonka valkoiset ovat nimenneet tämän ”likaisuuden” vuoksi. Tosiasiassa Dust on Geronimon poika Natché. Komeassa ja traagisessa päätöksessä Blueberry auttaa Geronimoa saamaan poikansa takaisin, mutta samalla hän menettää Carolinen, johon hän on selvästi ollut ihastunut. Tämä menetys on koko tarinan ydin, mutta yhtä tärkeää on
Luutantti Blueberry -sarjan vahva suhde alkuperäisiin amerikkalaisiin, joita Blueberry toiminnallaan tukee. Näin tapahtuu tietyssä mielessä myös vuoden 1881 todellisuudessa, jossa Ringon painajaismainen vääristymä intiaaniudesta tulee päätökseen, samoin apasseiksi tekeytyneen Clantonin klaanin tihutyöt siirtyvät historiaan.
Dustin viimeisellä sivulla Blueberry on rutiköyhä: hänen rahansa ovat menneet Strawfieldin mukana, eikä tämän rikoksille ole tulossa tuomiota. Mutta Geronimon maine on puhdistettu, ja Blueberry on saanut pitää Doreen, rakastettunsa.
Nyt runsaan kahden viikon urakkani
Luutnantti Blueberry -albumien lukemisessa on päättynyt. Charlier ja Giraud laittoivat alulle myös rinnakkaissarjan
Blueberryn nuoruus ja Giraud
Marshall Blueberryn, mutta niihin en heittäydy tällä erää.
Luutnantti Blueberryn 28 albumia kattava sarja saa tällä kertaa riittää, ainakin hetkeksi. Lopuksi voi vain todeta, että Charlier’n ja Giraud’n westernsaaga on ainutlaatuinen ja poikkeuksellinen kokonaisuus Villin Lännen fiktion historiassa. Se on alansa ehdotonta huippua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti