Kuka oli mustapukuinen nainen? (Damen i svart, 1958)

Ruotsalaisen elokuvadekkarin klassikoihin kuuluu Hillman-sarja, joka kertoo salapoliisi John Hillmanin ja hänen puolisonsa Kajsan seikkailuista. Pariskunnan tarina alkoi Folke Mellvigin romaaneissa, joista tehtiin erittäin suosittu radiokuunnelmasarja. Vuonna 1958 Arne Mattsson päätti tuoda Hillmanit valkokankaalle, ja tuloksena oli elokuva Kuka oli mustapukuinen nainen? (Damen i svart, 1958). Se sai sittemmin neljä jatko-osaa. Minulta nämä elokuvat ovat aiemmin jäänet katsomatta, mutta nyt hankin Ruotsista kahdeksan levyn boksin, joka sisältää elokuvien lisäksi myös muuta aineistoa sekä neliosaisen kuunnelman Grönt för mord (1957). Kuka oli mustapukuinen nainen? on muuten Sven Nyqvistin kuvaama: hän oli tässä vaiheessa jo tehnyt yhteistyötä sekä Ingmar Bergmanin että Alf Sjöbergin kanssa. Tässä elokuvassa Nyqvist sai kokeilla film noir -henkistä tarinaa, vaikkakin elokuvassa on paljon myös perinteisen kartanodramaan piirteitä.

John (Karl-Arne Holmsten) ja Kajsa (Annalisa Ericson) Hillman saavat kutsun maaseudulle, Holmforsin ruukkimiljööseen, jonka kartanossa eletään outoa draamaa. Vanhassa kartanossa kummittelee, mikä tuo mieleen monet muutkin kartanoaiheiset elokuvat. Mieleen tulee Ragnar Arvedsonin Kartanon kummitus (Spöket på Bragehus, 1936), jonka katsoin muutama vuosi sitten. Mattssonin dekkarissa mystinen mustapukuinen nainen paljastuu lopulta murhaajaksi, kuinkas muuten. Kaiken kaikkiaan elokuva kulkee nokkelasti, ja yllätyksellisyyttäkin löytyy siinä määrin, että lopussa kertojaääni kehottaa katsojia pitämään ratkaisun visusti salassa. Hillmanien pariskunta tuo mieleen Hollywoodin Thin Man -sarjan, jossa seikkaili niin ikään tasaväkinen aviopari. Hillmanien kohdalla Kajsa on lopulta enemmän tarinan keskiössä kuin John, eikä huumoria ole yhtä paljon kuin Thin Man -sarjassa. Suomalaisväriäkin elokuvasta löytyy: Åke Lindman esittää kovaotteisen David Frohmin roolin.

La nuit fantastique (1942)

Marcel L’Herbier ohjasi miehitysajan Ranskassa ihmeellisen elokuvan La nuit fantastique (1942). Elonet-tietokannan mukaan Valio-Filmi toi sen teatterilevitykseen Suomeen, mutta en ole pystynyt löytämään sen suomenkielistä nimeä. Alkuperäisen nimensä mukaisesti elokuva kuvaa ”mielikuvituksellista” tai ”fantastista yötä”. Päähenkilönä on filosofian opiskelija Denis (Fernand Gravey), joka elättää itseään työskentelemällä Pariisin halleilla mutta torkkuu tavan takaa ja näkee unta kauniista Irènestä (Micheline Presle). Unessa Denis ajautuu outoihin paikkoihin, kuten Magian akatemiaan (Académie de magie), jota isännöi vaikuttava professori Thalès (Saturnin Fabre). Illuusioiden luolassa (Caveu des illusions) hän kokee ennennäkemättömiä silmänkääntötemppuja. Lopulta unen ja valveen raja hämärtyy, rakkauden unelma voittaa, ja Denis saa Irènensä.

Alusta lähtien La nuit fantastique sieppaa katsojan näyttävien elokuvallisten efektien maailmaan. Neidon aavemaiset kuvat elokuvan alussa ovat kuin impressionistisesta kokeellisesta elokuvasta. Marcel L’Herbier’n teos tuntuu kunnianosoitukselta ranskalaisen pioneerin Georges Méliès’n elämäntyölle. Tiettävästi projektin työnimenä olikin Le Tombeau de Méliès. L’Herbier’llä on ollut käytössää Joinvillen studioiden välineistö, mutta samalla hän osoittaa, miten tehokkaita Méliès’n yksinkertaisimmatkin trikit voivat olla, oikein käytettyinä. Erityisen vaikuttavaa on elokuvan valaistus. Unijaksossa valokeila tuntuu harhailevan ympäriinsä, välillä kasvonpiirteitä tai ruumiinosia valaistaan, välillä ne häipyvät pimeyteen. Näyttää siltä, että peilejä on käytetty kuvaustilanteessa tehokkaasti efektien synnyttämiseen.

La nuit fantastique kuvattiin joulukuussa 1941. L’Herbier’n mukaan olosuhteet olivat ankarat, sillä pakkasta oli paikoin viisitoista astetta. Kylmää on epäilemättä ollut studion sisäpuolellakin, sillä Denis’n ja Thalèsin vaikuttavassa kohtauksessa katsoja näkee, miten höyryä nousee Saturnin Fabren suusta jokaisen repliikin kohdalla. Oikeastaan tämä vain lisää elokuvan maagisuutta. Sanotaan, että La nuit fantastique oli miehitysajan suosituimpia elokuvia Ranskassa. Siinä ei ole raskautta, kuten Henri-Georges Clouzot’n Korpissa (Le Corbeau, 1943):  L’Herbier tarjoaa höyhenenkevyen unen, josta on vaikea löytää suoria yhtymäkohtia sota-ajan tilanteeseen. Kiinnostavaa on kuitenkin, että aikakauden elokuvassa kuvattiin usein fantastisia rinnakkaistodellisuuksia. Aaveita oli nähty useassa 30-luvun elokuvassa, esimerkiksi Max Ophülsin Hellässä vihollisessa (La tendre ennemie, 1936), mutta miehitysaikanakin unien maailmaa kuvattiin, erinomaisena esimerkkinä Serge de Polignyn kiinnostava Le Baron fantôme (1943) eli Aaveparooni. L’Herbier’n elokuva näyttää suuntaa myös Jean Cocteaun mielikuvituksellisille elokuville. Jos La nuit fantastique kiinnostaa, kannattaa katsoa myös Jean Cocteaun käsikirjoittama ja Jean Delannoyn ohjaama Ikuisten tähtien alla (L'Éternel retour, 1943).

Kartanon kummitus (1936)

Ruotsin televisio näyttää vanhoja kotimaisia harvemmin kuin Yleisradio, mutta joka maanantai- ja tiistai-iltapäivä SVT esittää annoksen klassikoita ja harvinaisuuksia. Viime aikoina SVT:n ohjelmistossa on ollut ennen kaikkea Ragnar Arvedsonin elokuvia. Aika ei ole riittänyt ruotsalaisen elokuvan haravointiin, mutta olen yrittänyt tallentaa niitä myöhempää käyttöä varten. Nyt katsoin sivusilmällä Tancred Ibsenin ja Ragnar Arvedsonin yhdessä ohjaaman kartanodraaman Kartanon kummitus (Spöket på Bragehus, 1936). Tarinassa on goottilainen vivahdus, ja siksi se tuo mieleen Linnaisten vihreän kamarin (1945). Vielä lähempänä ovat 30-luvun kummituselokuvat, varsinkin René Clairin Kummitus muuttaa länteen (The Ghost Goes to West, 1935). Jostakin syystä kummitteleminen kiehtoi modernisaation keskellä.

Kartanon kummitus muistuttaa toisaalta Risto Orkon elokuvaa Siltalan pehtoori (1934), joka myös sivuaa maaseudun modernisaatiota. Ibsenin ja Arvedsonin tulkinnassa keskiössä on kuitenkin vanhempi kartano, kreivi Joachim Brage vuonna 1672 rakenuttama talo, jonka käytäviä koristavat haarniskat. Kolme tätiä ylläpitää maatilaa, jonka perijäksi nousee nuori Adrienne Brage (Annalisa Ericson). Elämä järkkyy, kun paikalle saapuu kunnostustöitä johtamaan Einar Hård (Adolf Jahr). Tädit koettavat kummittelun avulla häätää Einarin tiehensä, mutta salaisuus paljastuu. Loppukohtauksessa paikalle ilmaantuu myös Joachim Bragen perillinen suoraan alenevassa polvessa, mutta kulkumiehenä hän väistyy nuorten tieltä.

Noita tahtoo naimisiin (1942)

René Clairin I Married A Witch (1942) nähtiin Suomessa ensi-illassa vuonna 1951 nimellä Noita tahtoo naimisiin. Myöhemmin tv-esityksessä nimi on ollut Vaimoni on noita, mikä viittaa tosiasiaan, että romanttinen fantasiakomedia antoi kimmokkeen 60-luvun suositulle sitcomille Bewitched. Thorne Smithin romaaniin The Passionate Witch perustuva komedia on sukua 30- ja 40-lukujen kummitusaiheille. Itse asiassa Smithin romaaniin oli perustunut myös vuoden 1937 suosittu Topper (ohj. Norman Z. McLeod), jossa kuolleet rakastavaiset jäävät järjestämään kepposia ystävilleen. René Clair puolestaan oli ohjannut Englannissa historiaa ja nykypäivää yhdistävän Kummitus muuttaa länteen (Ghost Goes to West, 1935). Clairin aiemman teoksen tapaan Noita tahtoo naimisiin alkaa kaukaa menneisyydestä, 1600-luvulta, jossa kaksi noitaa, Jennifer (Veronica Lake) ja tämän isä Daniel (Cecil Kellaway), on juuri tuomittu roviolle. Katsojalle tosin näyttelijöiden identiteetit paljastuvat vasta, kun noidat lihallistuvat nykypäivään 1940-luvulle.

Miespääroolissa Frederic March tekee nelinkertaisen roolityön, sillä elokuvan alussa hän esittää myös päähenkilön Wallace Wooleyn esi-isiä Jonathania, Nathanielia ja Samuelia. Kuvernöörin vaaleihin valmistautuva Wallace on juuri menossa naimisiin Estelle Mastersonin (Susan Hayward) kanssa, kun noitakaksikko ilmaantuu paikalle, aluksi leijuvana savupilvenä ja pian myös ruumiillisessa muodossa.

Ihmettelen, miten Hays Officelta ovat tiukan sensuurin aikana voineet mennä läpi Noita tahtoo naimisiin -elokuvan monet avoimet seksuaaliset vihjeet: Jennifer on aloituskohtauksessa vaatteetta, kunnes saa Wallacen takin suojakseen, mutta eipä aikaakaan kun sekin lentää ulos taksin ikkunasta. Makuuhuonekohtaus tuntuu menevät kaiken sopivaisuuden yli. Noita tahtoo naimisiin on fantasiakomedia, mutta kyllä sitä voi pitää myös puhtaana screwball-komediana. Asetelma tuo mieleen Hawksin Bringing Up Babyn, jossa Susan ”metsästää” Davidia samaan tapaan kuin tässä Jennifer Wallacea. Erityisen onnistunut on Wallacen ja Estellen hääkohtaus, jota Jennifer ja Daniel kaikin mahdollisin keinoin yrittävät tärvellä.

Noita tahtoo naimisiin menee lopulta pidemmälle kuin aikanaan tv-sarja Vaimoni on noita, sillä kun liitto lopulta syntyy, Clair astuu askeleen tulevaisuuteen, jossa Wallace ja Jennifer ovat saaneet ympärilleen liudan pikkunoitia.

Eläköön kummitukset! (1977)

Nyt kun pääsin Oldřich Lipskýn makuun, on pakko katsoa myös Tšekistä hankittu mutta toistaiseksi katsomatta jäänyt lastenelokuva At zijí duchové (1977), jonka voisi kääntää Eläköön kummitukset! Pääosassa on lapsikatras, joka haluaa kunnostaa hylätyn linnan nuorisokäyttöön, mutta kunnan virkamiehet ovat toista mieltä. Kun kaupunginisät päättävät tehdä linnasta sienifarmin, lapset liittoutuvat kummitusten kanssa. Linnan raunioissa elelee ritari Brtník (Jirí Sovák) ja hänen tyttärensä Leontýnka (Dana Vávrová). Lipskýn fantasia on hellyttävää ja voin kuvitella, että tämä on aikanaan jättänyt lähtemättömän jäljen nuoreen yleisöönsä. Efektit eivät myöskään ole tippaakaan vanhentuneet. Esimerkiksi kohtaus, jossa ritari Brtník ja lapset värväävät lauman lilliputteja tekemään linnan korjaustöitä, toimii erinomaisesti. Elokuva on täynnä ihmeitä, joista vaikuttavimpia on loppu: Leontýnka muuttuu ihmiseksi, mutta lupaa tuoda raunioilla vaeltavalle isälleen olutta joka viikko.

Kummitus muuttaa länteen (1935)

Ranskalainen ohjaaja René Clair oli melkein yhtä vanha kuin elokuva itse: hän oli syntynyt Pariisissa 1898, ryhtyi ohjaajaksi mykkäkaudella, piipahti Englannissa ja Yhdysvalloissa ja palasi elämänsä lopulla uudelleen kotikonnuilleen. Viimeinen ohjaus valmistui modernismin keskellä 1966. Vuonna 1935 Clair sai Alexander Kordalta kutsun Lontooseen, ja tuloksena oli ohjaajan ensimmäinen englanninkielinen elokuva Kummitus muuttaa länteen (The Ghost Goes to West). Komedia alkaa karikatyyrinomaisella kuvalla 1600-luvun Skotlannista, jossa vanhan suvun nuorin vesa osoittautuu pelkuriksi ja pakenee kaksinkamppailua tynnyrin taakse. Rangaistus on kova: pelkuri saa jäädä kummittelemaan siihen asti, kunnes suvun kunnia on palautettu. Asetelma muistuttaa Oscar Wilden Canterville kummitusta, josta Jules Dassin teki elokuvaversion 40-luvulla. René Clairin ohjauksessa amerikkalaisen kulttuurin vaikutus on kuitenkin dramaattisempi: jenkit ostavat suvun linnan, purkavat sen osiin ja rahtaavat Yhdysvaltoihin. Uudessa maailmassa vanha kulttuuri muuttuu kitschiksi. Elokuvan hauskin jakso on kohtaus, jossa kamera pyyhkii vuoron perää Washingtonista Lontooseen ja takaisin. Kun Iso-Britannian parlamentti taivastelee sitä, miten vanhaa kulttuuria raiskataan, Yhdysvalloissa senaatti lietsoo muukalaisen pelkoa: toisin kuin 50-luvun scifi-elokuvissa, tässä alien onkin kummitus.

Cantervillen kummitus (1944)

Cantervillen kummitus (The Canterville Ghost, 1944) on Jules Dassinin nuoruudenteoksia. Edessä olivat vielä rikoselokuvan klassikot, Raakaa voimaa (Brute Force, 1947), Alaston kaupunki (The Naked City, 1948) ja Suurkaupungin laki (Night and the City, 1950) – Rififistä ja monesta muusta myöhemmästä elokuvasta puhumattakaan. Cantervillen kummitus perustuu Oscar Wilden klassiseen kauhukertomukseen, joka on siirretty nykyhetkeen, toisen maailmansodan keskelle. Kun alkuperäisessä Wilden kertomuksessa englantilaiseen kartanoon muuttaa amerikkalainen perhe, Dassinin elokuvassa kartano saa tehdä tilaa amerikkalaisille sotilaille.

Cantervillen kummitus esitettiin televisiossa vuonna 1971, ja näin sen ensimmäistä kertaa silloin, kymmenvuotiaana. Erityisesti historiallinen, 1600-luvun alkuun sijoittuva aloitusjakso jäi mieleen. Sir Simon de Canterville (Charles Laughton) osoittautuu pelkuriksi ja pakenee kaksintaistelua. Hurjistunut isä kieltää lapsensa ja muuraa tämän elävältä makuualkoviin. Dramaattisista muistikuvista huolimatta Cantervillen kummitus on komedia: Sir Simonin levoton sielu jää vaeltamaan kartanoon ja ahdistelee asukkaita kaikin keinoin. Kirouksesta hän voi vapautua vasta, kun joku toinen Canterville osoittaa uljautensa ja tekee rohkean teon.

Niinpä niin. Cantervillen suku on saanut vaeltaa yli kolmesataa vuotta, ja kaikki polvet ovat osoittautuneet surkimuksiksi. Tarvitaan amerikkalaisten apua ongelman ratkaisemiseen. Sotilaiden joukossa on Cuffy Williams (Robert Young), joka paljastuu englantilaisen aatelissuvun jälkeläiseksi. Tietoisuus sukurasituksesta on jo nujertaa Cuffyn, mutta viime hetkellä hän käy urheasti natseja vastaan. Sir Simon vapautuu vihdoin kirouksestaan, ja sielu vilahtaa taivaaseen.

Tarina on kaiken kaikkiaan melko kaukana Wilden alkuperäisestä kertomuksesta, mutta englantilaisen ja amerikkalaisen kulttuurin suhteita molemmat toki käsittelevät. Wildella ytimenä ei ole pelkuruus, sillä kyyneleet, usko ja rakkaus toimivat lopulta kummittelun päätepisteenä. Hollywood-versiossa sen sijaan kummitustarinasta tulee jonkinlainen amerikkalaisen elämänasenteen ylistys, ainakin siinä mielessä, että Cantervillen suku edustaa eurooppalaisia perinteitä, historiaa, josta tietäminen on jo itsessään rasite. Kaiken lisäksi aateluudessa ei ole lopulta mitään tavoittelemisen arvoista: Cantervillen suvun edustajat osoittautuvat lopulta hyvin epäaateliksiksi, varsinkin jos kriteerinä on se, mitä nuori Lady Canterville, Jessica (Margaret O'Brien) korostaa, sivistynyt käytös ja huomaavaisuus muita ihmisiä kohtaan. Ehkäpä historian ironiaa on siinä, että elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1943, jolloin amerikkalaiset sotilaat johtavat taistelua Kolmatta valtakuntaa vastaan. Samaan aikaan yhdysvaltalaisia tarvitaan vapauttamaan englantilaiset historiansa rasituksesta.