Ihmispeto (Human Desire, 1954)

Fritz Langin Ihmispeto (Human Desire, 1954) perustuu Émile Zolan romaaniin, aivan niin kuin Jean Renoir'n tunnettu elokuvasovitus Ihmispeto (La Bête humaine, 1938). Hollywoodin film noir hakeutui alkulähteilleen, ranskalaisen poeettisen realismin pariin. Mieleen tulevat myös Marcel Carnén Varjojen yö (Le Jour se lève, 1939), josta Anatole Litvak ohjasi elokuvan Pitkä yö (The Long Night, 1947), ja Kurt Bernhardtin Unohdettu elämä (Carrefour, 1938), josta Jack Conwayn käsissä muovautui Hämärän peitossa (Crossroads, 1942). Lisääkin esimerkkejä löytyisi. Langin ja Renoir'n tulkinnat ovat selkeästi eri maailman ja aikakauden tuotteita, ja ehkä juuri tässä on niiden kiehtovuus.

Zolan romaani ja Renoir'n elokuva ovat Fritz Langille oikeastaan vain kehikko tai lähtökohta rakentaa omaa itsenäistä tulkintaa ihmisen himoista ja vieteistä. Kun alkuperäisteoksessa veturinkuljettaja Jacques Lantier kamppailee väkivaltaisuutensa ja perinnöllisenä pitämänsä mielenvikaisuuden ikeessä, Langin, ja käsikirjoittaja Alfred Hayesin, tulkinta luo veturinkuljettaja Jeffistä (Glenn Ford) kokonaan toisenlaisen persoonan. Jos Lantier'lle maaninen suhde veturiin oli keino hallita tunteita, Jeffille teknologia tuntuu tuovan vapautuksen menneisyyden traumoista. Jeff on Korean sodan veteraani, joka etsii paikkaansa amerikkalaisessa yhteiskunnassa.

Jeff joutuu todistamaan Carlin (Broderick Crawford) ja Vickin (Gloria Grahame) ristiriitaista suhdetta. Carl on patologisen mustasukkainen, kun taas Vicki etsii ulospääsyä ja parempaa elämää. Vicki onnistuu lähestulkoon taivuttelemaan Jeffin puolelleen, mutta ratkaisevassa kohtauksessa Jeff vetäytyy. Kohtaus on Langin tuotannon huikeimpia. Katsoja ei tiedä, onko Jeff surmannut Carlin. Hän saapuu Vickin luo ja toteaa: "I didn't do it." Vicki katsoo epäuskoisena: "You couldn't kill him..." Elokuva näyttää etenevän kohti tragediaa, mutta saakin yllättävän käänteen. Tuntuu, että Carl ja Vicki ovat ylisukupolvisen syrjäytyneisyyden uhreja, mutta tämän Jeff onnistuu välttämään. Lopussa Jeff näyttää tasapainoiselta, onnelliselta junansa kyydissä.

Talo joen rannalla (House by the River, 1950)

Fritz Langin ura Hollywoodissa oli taitekohdassa 1940- ja 1950-lukujen taitteessa. Lukitun oven salaisuus (Secret Beyond the Door, 1948, suomeksi myös nimellä Salaisuus oven takana) oli epäonnistunut, ainakin box office -tuloilla ja arvioinneilla mitattuna. Seuraavan elokuvansa House by the River (1950) Lang sai toteuttaa pienempänä tuotantona, jota ei levitetty Yhdysvaltain ulkopuolelle. Suomessa se nähtiin tv-esityksenä vasta Teemalla 2010-luvun alussa nimellä Talo joen rannalla. Pohjana oli englantilaisen A. P. Herbertin vuonna 1921 julkaisema samanniminen romaani, jossa menestyksen kynnyksellä oleva runoilija surmaa palvelijattarensa ja houkuttelee ystävänsä auttamaan ruumiin kätkemisessä. Alkuperäisromaanissa joki on Thames, mutta Langin elokuvatulkinnassa tapahtumat on siirretty Yhdysvaltoihin, vaikka joki jääkin tarkemmin nimeämättä.

Fritz Langin ja käsikirjoittaja Mel Dinellin filmatisoinnissa on muitakin eroja alkuperäisromaaniin nähden. Päähenkilö on romaanikirjailija Stephen Byrne (Louis Hayward), jolla on alusta lähtien maanisia piirteitä. Rikoksen peittelyssä häntä ei auta ystävä vaan veli John Byrne (Lee Bowman), joka on kaiken lisäksi vammautunut. Suhde veljesten välillä on elokuvan keskeinen jännite, ja on väitetty, että Lang olisi välillisesti käsitellyt suhdetta omaan veljeensä. Ehkäpä Stephen Byrnen maanisuudessa onkin jotakin samaa kuin Fritz Langissa itsessään. 

Fritz Langin elokuvallinen kerronta on loisteliaimmillaan alun murhakohtauksessa. Jakso on niin hyytävä, että olisikohan elokuva mennyt Suomessa sensuurin läpi, jos sitä olisi yritetty tuoreeltaan tuoda maahan. Palvelija Emily (Dorothy Patrick) käy kylvyssä, ja Lang kuvaa pienten viitteiden kautta, miten Stephenin huomio kiinnittyy ammeen tyhjenemisen ääneen. Yhtä loisteliasta on kerronta elokuvan lopussa, kun Emily näkyy kuvajaisena verhossa, joka lopulta kietoutuu Stephenin kaulan ympärille. Hyytävää tunnelmaa tehostaa erinomaisesti George Antheilin musiikki.

Maihinnousu uhkaa (Confirm or Deny, 1941)

Maihinnousu uhkaa (Confirm or Deny, 1941) on kreditoitu vanhan konkarin Archie Mayon ohjaukseksi, mutta tiettävästi toisen maailmansodan ajankohtaisiin tapahtumiin sijoittuvaa draamaa ohjasi kreditoimattomasti myös Fritz Lang, tosin vain kuuden päivän ajan ennen kuin yhtiö vaihtoi ohjaajaa. Usein todetaan, että Hollywood oli suhteellisen vaitelias Euroopassa käytävän sodan vaiheista ennen Pearl Harborin hyökkäystä, mutta Maihinnousu uhkaa on poikkeus: se kiinnitti huomiota Iso-Britannian tapahtumiin, Lontoon pommituksiin ja myös pelkoon saksalaisten invaasiosta. Tapahtumien keskiössä on yhdysvaltalainen toimittaja Mitch Mitchell (Don Ameche), joka on saapunut Lontooseen välittämään amerikkalaisille lukijoille mielikuvia brittien taistelusta. Hänen vastavoimanaan on paikallinen Jennifer Carson (Joan Bennett), jonka tehtävä on huolehtia, ettei toimittaja lähetä arkaluontoista tietoa eteenpäin.

Maihinnousu uhkaa etenee sujuvasti. Tyylilajiltaan se on paikoitellen yllättävänkin kepeä romanttinen draama, ja arvaan kyllä, ettei Fritz Lang tuntenut oloaan kotoisaksi käsikirjoituksen parissa. Mayo kuljettaa elokuvaa kuitenkin varmaotteisesti. Vaikuttavimpia ovat jaksot, joissa elokuva tavoittelee realistista tunnelmaa sodan runtelemasta Lontoosta. Esimerkiksi jakso metrotunnelissa, jonne kansa kokoontuu turvaan pommituksilta, on vaikuttava. Muutoinkin elokuvassa on uutisfilmimäisiä kohtauksia, jotka on toteutettu lavasteissa. Kuriositeettina voi todeta, että käsikirjoitustiimiin kuului Samuel Fuller, myöhempi elokuvaohjaaja, joka oli aloittanut käsikirjoittajana jo 30-luvulla.

Pyövelitkin kuolevat (1943)

Fritz Langin Pyövelitkin kuolevat (Hangmen Also Die!, 1943) on noir-henkinen sotaelokuva, joka syntyi toisen maailmansodan keskellä, aikalaiskommentaarina. Suomessa se nähtiin kymmenen vuotta myöhemmin, mutta sitä on varmaan hyvin pystynyt katsomaan sodan jälkikäteiskommenttina. Se käsittelee Prahan teurastajana tunnetun Reinhard Heydrichin salamurhan jälkeistä ajojahtia, jossa saksalaiset kiristivät vastarintaliikettä rajulla kostoiskulla. Tätä traumaattista vaihetta käsiteltiin sodan jälkeen, samaan tapaan kuin Italiassa Fosse Ardeatinen tapahtumia. Nämä syyllisyyden kysymykset olivat ajankohtaisia pitkään, ja Heydrichin kuolemasta ja sen jälkeisistä kostotoimenpiteistä saatiin vähitellen enemmän tietoa kuin mitä sodan aikana oli käytettävissä. Mielestäni Pyövelitkin kuolevat on parhaita sodan keskellä tehtyjä sotaelokuvia. Se esittää tapahtumat todentuntuisen monimutkaisesti, ja samalla elokuvan kerronnallinen vetovoima vie vastustamattomasti mukanaan. Jos oikein ymmärrän, elokuva on nähty tv:ssä viimeksi vuonna 1988. Jos Elonetin tieto pitää paikkansa, Pyövelitkin kuolevat kannattaisi nopeasti nostaa esiin parrasvaloihin.

On huikeaa ajatella, millainen tekijäjoukko kokoontui Hollywoodiin juuri tätä elokuvaa tekemään. Pyövelitkin kuolevat oli Bertolt Brechtin ainoa Hollywood-käsikirjoitus, ja saamiensa tulojen turvin Brecht kirjoitti muun muassa näytelmänsä Švejk toisessa maailmansodassa. Brecht oli sodan alkuvuosina oleskellut Ruotsissa ja Suomessa, mutta pakeni vuonna 1941 Neuvostoliiton kautta Yhdysvaltoihin. Hollywoodissa tiet yhtyivät säveltäjä Hanns Eislerin kanssa, joka teki musiikin Pyövelitkin kuolevat -elokuvaan. On hämmästyttävää katsoa Hollywood-elokuvaa, jossa vasemmistolaisuus esiintyy näin myönteisessä valossa. Työläisten näkökulmaa painottaa varsinkin elokuvan alku, jossa saksalaisia ärsyttää Skodan tehtaan työntekijöiden tietoinen vastustus. Dialogissa todetaankin, miten myönteisesti Prahan työläiset suhtautuvat Neuvostoliittoon, ja kun Heydrich elokuvan alussa murhataan, tekijä Franticek Svoboda (Brian Donlevy) assosioituu vastarintaliikkeessä touhuaviin kommunisteihin. Yhteiskunnallista asetelmaa vahvistaa sekin, että luopio on oluttehtailija Czaka (Gene Lockhart), pääomanomistaja. Gestapon tarkastaja Alois Gruber (Alexander Granach) tuntuu joka kohtauksessa melkein piehtaroivan Gruberin antamissa olutlahjuksissa.

Nautin suunnattomasti elokuvan lavastuksista, joissa on uskottavaa prahalaisuutta, ja James Wong Howen loistavasta mustavalkokuvauksesta. Mutta eniten nautin näyttelijätyöstä, enkä tarkoita Brian Donlevyä tai naispääroolissa nähtävää Anna Leetä. Walter Brennan osoittaa jälleen kerran monipuolisuutensa näyttelijänä, sillä tällä kertaa hän ruumiillistaa prahalaista historian professoria Novotnya, todella vakuuttavasti. Herkullisimpia ovat kuitenkin pienet sivuosat, joihin on aivan kuin tarkoituksellisesti koottu juuri sellaisia näyttelijöitä, jotka olivat joutuneet nousevan natsihallinnon hampaisiin. Uskomattoman entréen tekee Hans Heinrich von Twardowski, joka oli joutunut lähtemään homoseksuaalisuutensa vuoksi vuonna 1933. Twardowski viipyy kankaalla vain muutaman minuutin elokuvan alussa, ja hänen repliikkinsä ovat kaikki saksaksi, mutta dekadentti, sadistinen kuva Prahan teurastajasta jää vahvasti mieleen. Twardowski tuo mukaan tuulahduksen saksalaisesta ekspressionismista, sillä hän oli jo vuonna 1920 esiintynyt Robert Wienen Tohtori Caligarin kabinetissa.

Olen pitkään harrastanut Reinhold Schüntzelin elokuvia, ja myös hän esiintyy Pyövelitkin kuolevat -elokuvassa. Juutalaistaustainen Schüntzel sinnitteli Saksassa vuoteen 1935 asti ja ohjasi sarjan kiinnostavia komedioita, joista tunnetuimpia ovat Huvikausi Kairossa (Saison in Cairo, 1933), ristiinpukeutumiskomedioiden klassikko Viktor ja Viktoria (Viktor und Viktoria, 1933) ja Kleist-tulkinta Jumalat huvittelevat (Amphitryon, 1935).Schünzelillä oli vahva komedianäyttelijän tausta jo mykkäkaudella, mutta ohjaajanuran jatkaminen Hollywoodissa ei ottanut luistaakseen. Sen sijaan hänellä oli paljon käyttöä sivuosanäyttelijänä, ja tuntuu, että juuri Pyövelitkin kuolevat -elokuvassa hän on omimmillaan karikatyyrinomaisena, koomisena Gestapon upseeri Ritterinä. Elokuvassa on enemmänkin poikkeuksellisia näyttelijöitä. Kannattaa kiinnittää huomiota myös Gruberin osassa nähtävään Alexander Granachiin, joka muutti nykyisen Ukrainan alueelta Berliiniin, päätyi lopulta Max Reinhardtin oppiin ja ehti näytellä Murnaun Nosferatussa. Granachin reitti Hollywoodiin oli epätyypillinen, sillä vuoden 1933 jälkeen hän pakeni Puolaan ja sieltä Neuvostoliittoon... Yhdysvalloissa Granach julkaisi muistelmansa vähän ennen kuolemaansa 1945.

Huulipunamurhaaja (1956)

Törmäsin VHS-nauhoja seuloessani Fritz Langin rikoselokuvaan Huulipunamurhaaja (While the City Sleeps, 1956). Katsoin sen viimeksi silloin, kun elokuva tuli televisiota vuonna 1995, mutta yllättävän hyvin se on jäänyt mieleen. Huulipunamurhaaja tunnetaan myös nimellä Kun kaupunki nukkuu, ja se oli tiettävästi Fritz Langin suosikkielokuvia. Lähtökohtana oli Charles Einsteinin kirjoittama romaani, joka ammensi William Heirensin (1928–2012) Chicagossa tekemistä veriteosta. Heirens tunnettiin nimellä ”The Lipstick Killer”. Epäilemättä Fritz Langin ohjaus ja Casey Robinsonin käsikirjoitus hyödyntävät aiheen sensaatioarvoa. Jo lähtökohtaisesti teos ei siis voi olla ”who done it” -tyyppiä, sillä murhaaja on tähti, tai ainakin julkkis, joka tulee heti esille. Elokuvan alku esittelee murhaajan (John Drew Barrymore) työssään: kemikalion lähetti astuu nuoren naisen asuntoon, avaa ensin oven lukosta ja palaa sitten tekemään tekonsa. Murhaa ei nähdä, mutta sitä ennakoi kirkaisu, josta siirrytään alkuteksteihin. Alun häiriintyneisyydessä on jo jotakin samaa kuin Hitchcockin Psykossa (Psycho, 1960) muutamaa vuotta myöhemmin.

Lang vertasi itse Huulipunamurhaajaa Saksassa ohjaamaansa klassikkoon M – kaupunki etsii murhaajaa (M – Eine Stadt sucht einen Mörder, 1931). Keskiössä ei lopulta ole niinkään murhaaja vaan se yhteiskunnallinen koneisto, joka elää rikollisuudesta ja joka ruokkii niin pelkoja kuin sensaatiohakuista julkisuuttakin. Elokuva seuraa paitsi poliisin ennen kaikkea lehdistön toimintaa. Huulipunamurhaajan maailmassa lehdistö on ulottanut lonkeronsa koko mediakenttään, ja Kynen mediakonserni esiintyy niin radiossa kuin televisiossakin. Yhtiön omistaja Amos Kyne (Robert Warwick) kuolee, ja poika Walter (Vincent Price) nousee johtoon. Samalla yhtiöön sukeutuu valtataistelu, jossa varsinkin Mark Loving (George Sanders) ja Jon Day Griffith (Thomas Mitchell) kamppailevat toimitusjohtajan pestistä. Huulipunamurhaajan tarina sattuu oivalliseen aikaan, sillä molemmat haluavat edistää uraansa ratkaisemalla arvoituksen. Keskiöön asettuu kuitenkin reportteri Edward Mobley (Dana Andrews), joka pääsee murhaajan jäljille ja asettaa jopa tyttöystävänsä Nancyn (Sally Forrest) syötiksi. Elokuvan tähtikaartia täydentävät vielä Ida Lupino toimittaja Mildred Donnerina ja Rhonda Fleming Walter Kynen puolisona Dorothyna.

Huulipunamurhaajassa eletään median hallitsemassa maailmassa, ja television välityksellä Mobley puhuttelee anonyymia murhaaja, joka lymyää suurkaupungin kätköissä. Sarjakuvien  suurkuluttajaksi paljastunut murhaaja seuraa innokkaasti töllötintä ja on tietysti paikalla, kun Mobley häntä puhuttelee. Murhaajan perhesuhteita kuvataan vain vähän, mutta katsojalle käy ilmi, että hän on adoptiolapsi, joka ei ole kokenut olleensa toivottu. Vaikka elokuva näyttää rakentavan hänestä yksiulotteisen populaarikulttuurin uhrin, Huulipunamurhaajan varsinainen juju on siinä, miten murhaaja on itse asiassa sen mediakoneiston tuotetta, joka esittäytyy julkisuudelle ongelmien ratkaisijna.

Western Union (1941)

Vielä yksi western ja sitten lasku. Kohta siirryn katsomaan muutakin kuin lännenelokuvia. Jostakin syystä Fritz Langin Western Union (1941) on jäänyt näkemättä, ja nyt se on ilmestynyt Espanjassa bluray-muodossa. Lang ohjasi vain kolme lännenelokuvaa, joista ensimmäinen oli omaperäinen Frank Jamesin paluu (The Return of Frank James, 1940) ja viimeinen värikäs Rancho Notorious (1952), jolla oli vähintään yhtä värikäs suomenkielinen nimi Villin Lännen villikissa. Western Union sai lähes yhtä täsmällisen suomennoksen, He olivat urheita miehiä... Harmillista kyllä, Lang ei ohjannut westernejä enempää, sillä hänen 40- ja 50-lukujen tuotantonsa keskittyi nykypäivän ongelmiin ja rikoksen syövereihin. Western Union on mielestäni Langin lännenelokuvista vaikuttavin, vaikka siinä onkin ongelmallinen humoristinen juonne. Huumori ei koskaan ollut Fritz Langin leipälaji. Itse elokuva kertoo lennätinlinjan vetämisestä mantereen halki, ja modernisaation airueiden ryhmässä on koominen hahmo, kokki, jolla Lang, tai todennäköisimmin käsikirjoittajat ja tuottaja, ovat yrittäneet tuoda valonpilkahduksia muutoin traagiseen tarinaan.

Langin maaginen ote näkyy varsinkin Western Unionin alussa ja lopussa, josta kohta (spoiler) muutama sana lisää. Elokuvan fokuksessa on Vance Shaw (Randolph Scott), joka alussa rastastaa erämaan halki. Katsoja ei tiedä, kuka hän on ja minne hän on matkalla. Shaw katsoo biisonilaumaa, aivan kuin viimeistä kertaa ennen sivistyksen saapumista villeyden keskelle. Aloitus on lähes vailla dialogia. Takaa-ajajat paljastavat, ettei Shaw ole nuhteeton. Hevonen loukkaa jalkansa, ja yhtäkkiä Shaw on jalkamies. Samaan aikaan paikalle ilmaantuu jalkansa loukannut mies (sic), jolla on puolestaan hyväkuntoinen ratsu. Myöhemmin paljastuu, että kyse on tutkimusmatkalla olleesta Western Unionin johtajasta Edward Creightonista (Dean Jagger). Mystisesti miesten kohtalot punoutuvat yhteen, eikä Creighton koskaan paljasta epäilyään Shaw'n rikollisesta taustasta.

Ennen pitkää Shaw päätyy lennätinyrityksen palvelukseen. Uhkarohkean projektin turvaajaksi palkataan myös itärannikolta saapunut insinööri Richard Blake (Robert Young), joka Shaw'n tapaan ihastuu Creightonin sisareen Sueen (Virginia Gilmore). Jos oikein tulkitsen, tapahtumien taustalla on myös poliittinen konteksti, sillä elokuvan lopussa vuosiluvuksi paljastuu 1861. Eletään Yhdysvaltain sisällissodan alkuvaihetta. Intiaanit vaikeuttavat lennätinlinjan vetämistä, mutta todellinen este ovat lopulta pikemminkin konfederaation sissit, jotka naamioituvat intiaaneiksi ja tietoisesti paitsi sabotoivat hanketta myös synnyttävät eripuraa. Sissien johtaja on Jack Slade (Barton MacLane), jonka Shaw näyttää tuntevan lapsuutensa Missourista.

Vaikka Western Unionissa on vähemmän onnistuneita piirteitä, huumorin ohella 30-lukuhenkinen westernmusiikki, lopetus on vaikuttava: se on sekä mieleenpainuva että häiritsevä. Alkutekstit nostaa Robert Youngin elokuvan ykköstähdeksi, mutta ehdottomasti Western Union on Randolph Scottin näytöstä. Ja nyt tulen spoileriini: Shaw paljastuu Sladen veljeksi, ja lopun kaksintaistelu, velisurma, on järkyttävä. Fritz Lang on ohjannut kohtauksen erittäin taitavasti. Mieleen jää Shaw'n käsi, joka viimeiseen asti pitää kiinni parturin ovenpielestä, kunnes ote kirpoaa. Veli on ampunut hänet ikkunan lävitse. Loppu tuo mieleen Fritz Langin elokuvien viehtymyksen kuolemaan, mutta kohtauksen häiritsevyys tulee osaltaan siitä traagisesta tavasta, jolla Shaw on väistämättä tuomittu jäämään syrjään lennätinlinjan symboloimasta uudesta maailmasta. Lopun lohduttomuutta kuvastaa se, ettei elokuvan romanssi koskaan etene alkua, hapuilevia tunteita, pidemmälle. Kun Blake lopussa onnistuu surmaamaan Sladen, hän löytää Shaw'lta korun, jonka Sue on tälle muistoksi antanut.

Fritz Lang kertoi myöhemmin Peter Bognanovichin haastettelussa saaneensa kirjeen ryhmältä, joka käytti nimeä Old Timers of Flagstaff: ”Dear Mr. Lang. We have seen Western Union and this picture describes the West much better than the best pictures that have been made about the West...” Lang oli imarreltu kirjeestä, olihan hän taustaltaan eurooppalainen, joka oli joutunut käsittelemään itselleen vierasta historiaa ja kulttuuriperintöä. Tosin Lang toteaa, ettei elokuva mitenkään voinut olla sellainen kuin Länsi todella oli. Pikemminkin se oli sellainen, jona Old Timer -ryhmä Lännen halusi muistaa, haaveineen ja illuusioineen. Lang mainitsee myös, miten Western Unionia suunniteltaessa pohdittiin värikysymyksiä. Elokuva oli ensimmäisiä Technicolor-westernejä. Tuottaja Zanuck totesi ykskantaan: ”Western Union is yellow and violet.” Lang sanoi itse tehneensä paljon tutkimustyötä intiaanien sotamaalausten värien parissa. Ehkä nimenomaan värit saivat oldtimerit tulkitsemaan elokuvan realistisena.

Lopuksi voi vielä mainita, että Western Unionin apulaistuottajana toimi Harry Joe Brown. Juuri Brownin ja Scottin yhteistyö synnytti 1950-luvulla sarjan westernklassikkoja, ajatellaanpa esimerkiksi elokuvia Pettämätön pistooli (The Tall T, 1957) ja Kuoleman asema (Comanche Station, 1960).

Viitta ja tikari (1946)

YLE Teema esitti jo toistamiseen Fritz Langin kiinnostavan ja harvinaisen ohjauksen Viitta ja tikari (Cloak and Dagger, 1946), joka sijoittuu toisen maailmansodan loppuvaiheeseen. Pohjana oli Corey Fordin ja Alastair MacBainin tietokirja Cloak and Dagger: The Secret Story of O.S.S (1946), jossa kuvattiin Office of Strategic Services -organisaation toimintaa Euroopassa. Henry Hathway mytologisoi niin ikään OSS:n toimintaa vakoilujännärissään Ryhmä 77 (13 Rue Madeleine, 1947). Langin tiheätunnelmainen elokuva herättää kiinnostusta myös siksi, että käsikirjoituksen laativat myöhemmin kommunistivainojen aikana mustalle listalle joutuneet Ring Lardner Jr. ja Albert Maltz. Ydinaseteknologian käsittely oli liian eksplisiittistä ja kääntyi argumentiksi käsikirjoittajien syyllisyydestä kylmän sodan kiihtyessä.

Viitta ja tikari kuvaa sodan loppuvaiheen kamppailua: Saksa ja Italia suunnittelevat atomiasetta, ja Eurooppaan lähetetään fyysikko Alvah Jesper (Gary Cooper) ottamaan asiasta selvää ja taistelemaan hanketta vastaan. Jesper saa vihiä tohtori Giovanni Poldasta (Vladimir Sokoloff), joka työskentelee Italiassa natsien hyväksi. Varsin pitkä jakso elokuvasta sijoittuu Italiaan, mitä voi pitää Hollywood-elokuvalle epätyypillisenä, varsinkin kun elokuvassa kuullaan vielä paljon italiankielistä dialogia. Kiinnostava on myös italialaisten partisaanien, Pinkien (Robert Alda) ja Ginan (Lilli Palmer), kuvaus. Gary Cooper on elementissään, vaikkakin hämmästyttävää on, miten italialaiset voivat erehtyä luulemaan häntä saksalaiseksi professoriksi!

Kerrotaan, että Fritz Langin ja tuottaja Milton Sperlingin suhteet olivat vähintäänkin myrkyisät koko produktion ajan. Lang olisi halunnut elokuvaan toisenlaisen lopetuksen, jossa Jesper johdattaa joukot saksalaisten tehtaalle, mutta tuottaja piti tätä mahdottomana. Kerrotaan myös, että elokuvasta olisi leikattu pois atomivoiman vastaista dialogia. Tosin YLE Teeman kopiossa Jesper korostaa alussa, miten järjetöntä tuhlaus ydinteknologiaan oli: samalla rahalla olisi voinut hetkessä ehkäistä tuberkuloosin leviämisen. Vaikka Viitan ja tikarin kärki on välillä kateissa, Fritz Lang rakentaa alusta lähtien tiheän tunnelman, jota Max Steinerin raskaspoljentoinen, askeltavaa rytmiä seuraava musiikki tehokkaasti tukee.

Sininen gardenia (1953)

Fritz Langin ohjaus Sininen gardenia (The Blue Gardenia, 1953) sai tv-ensi-iltansa sunnuntaina Teemalla. Vera Casparyn tarinaan perustuvaa jännityselokuvaa pidetään usein Langin sanomalehti-noir-trilogian aloituksena. Sen jälkeen seurasivat Huulipunamurhaaja (While the City Sleeps, 1956) ja Sähkötuoli odottaa (Beyond a Reasonable Doubt, 1956), joita ei vähään aikaan ole nähty, jälkimmäinen viimeksi vuonna 1990.Yhteistä elokuville on kriittinen suhtautuminen sanomalehdistöön. Oma tutkimusteemansa olisikin analysoida tarkemmin, miten sanomalehdistön kuva on Hollywood-elokuvissa muuttunut. Aineistoa olisi todella runsaasti!

Sininen gardenia asettaa keskiöön puhelinvaihteessa työskentelevän Norah Larkinin (Anne Baxter), ja myöhemminkin elokuvassa puhelinta käytetään tehokkaasti, useaan otteeseen. Puhelinvaihde saa symbolisen merkityksen ihmisten yhteenliittäjänä mutta samalla odottamattomien kohtaamisten ja paljastusten välineenä. Sininen gardenia ei ole tyylipuhdas trilleri, ja ehkäpä juuri siksi sitä on myös kritisoitu. Toisaalta juuri sekamuotoisuus tekee siitä mielenkiintoisen. Elokuvassa on melodraaman piirteitä, kun uskollinen Norah saa kirjeen Korean sotaan lähteneeltä rakastetultaan, joka tunnustaa löytäneensä uuden puolison. Norah hairahtuu lähtemään sokkotreffeille naistenmiehenä tunnetun Harry Prebblen (Raymond Burr) kanssa. Drinkkejä kaatuu kurkkuun, ja lopulta Norah menettää tajuntansa. Eipä aikaakaan, kun Harry löytyy surmattuna ja Norah pitää itseään syyllisenä.

Sinisen gardenian vahvuus on sen subjektiivisessa näkökulmasta: maailmaa katsotaan Norahin näkökulmasta. Hetken hairahdus saa katastrofaaliset mittasuhteet, ja elokuvan miehet ovat jäjrestään petollisia. Harry Prebblen lisäksi elokuva esittelee poliisikomisario Sam Haynesin (George Reeves), jonka ylimielisyydellä ei ole rajaa, ja sanomalehtimies Casey Mayon (Richard Conte), joka etsii murhaajaa ja kuuluttaa tätä lehtensä välityksellä. Näennäisestä sympaattisuudestaan huolimatta Caseylla ei ole aikomustakaan toteuttaa lupaustaan. Miehisen epäluotettavuuden kruunaa kelvoton hampurilaisbaarin pitäjä, joka lopulta kavaltaa Norahin poliisille.

Sininen gardenia hätkähdyttää musiikillisilla viittauksillaan. En tarkoita Nat King Colen loistavaa esiintymistä ravintolakohtauksessa, vaan elokuvan loppua, jossa kaiken avaimeksi osoittautuu äänilevyliike. Elokuvan musiikista vastaa Raoul Kraushaar, mutta lopussa pääroolin kaappaa Richard Wagnerin Tristan ja Isolde. Melkein surrealistiselta tuntuu ajatus, että Isolden lemmenkuolo soi levylautasella samaan aikaan, kun Harry Prebble saa kuolettavat iskut hiilihangosta... Erikoista elokuvassa ovat myös monet sotaviittaukset. Korean sota on esillä useampaan kertaan, ja eräässä kohtauksessa Casey Mayolle ehdotetaan vetypommin koeräjähdyksen uutisointia murhamysteerin sijaan...

Rancho Notorious (1952)

Fritz Lang (1890–1976) teki Hollywood-sopimuksen kesällä 1934 ja muutti Yhdysvaltoihin. Kontrahti MGM:n kanssa kattoi vain yhden elokuvan, mutta se oli lähtölaukaus Hollywood-uralle, jonka aikana saksalaisen ekspressionismin arkkitehteihin kuulunut ohjaaja tuli sujuvaksi amerikkalaisen genre-elokuvan tekijäksi. Lang oli erityisen pätevä tummanpuhuvien rikoselokuvien taiturina, mutta lännenelokuviakin hänen uraltaan löytyy. Niistä ensimmäinen oli vuonna 1940 valmistunut Frank Jamesin paluu (The Return of Frank James). Sittemmin western-tuotantoon kuuluivat myös He olivat urheita miehiä (Western Union, 1941) ja Villin Lännen villikissa (Rancho Notorious, 1951).

Rancho Notorious on pesunkestävä kostowestern, jonka päähenkilönä on Vern Haskell (Arthur Kennedy). Hän menettää morsiamensa pankkiryöstössä, brutaalisti, ja omistaa elämänsä murhaajan löytämiseen. Jäljet johtavat Altar Keanen (Marlene Dietrich) ranchille, mutta karjankasvattaminen on vain peitetoimi tuottoisemmille bisneksille. Rakenteellisesti elokuva on hybridimäinen, alussa kuullaan balladinomainen kertojaääni, joka palaa uudelleen lopussa. Tuotannollisia vaikeuksia Langilla oli alusta lähtien, ja ilmeisesti loppuratkaisu on tuottaja Howard Welschin vaatimuksesta tehty myöhemmin. Altarin uhrautuminen Vernin hyväksi antaa lopputulokselle melodramaattisen vivahduksen.

Pieni yksityiskohta kiinnittää huomiota: tarkkasilmäinen sheriffi tutkii huolellisesti Vernin kädet. Kunnon miehen tuntee siitä, miten käsillä on tehty ruumiillistä työtä. Desperado on aina pehmeäkätinen.

Ihmismetsästys (1941)

Fritz Lang ohjasi vuonna 1941 Geoffrey Householdin jännitysromaaniin Rogue Male perustuvan trillerin Ihmismetsästys (Man Hunt), juuri parahiksi tilanteessa, jossa Hollywood alkoi ottaa voimakkaammin kantaa Euroopassa käytävään sotaan. Alussa nähdään elokuvan kuuluisimmat kuvat, metsästäjä - joka myöhemmin identifioidaan kapteeni Alan Thornikeksi (Walter Pidgeon) - asettuu väijymään saalistaan, ja kiikarikiväärin tähtäimeen osuu itse Adolf Hitler. Ensimmäinen tähtäys tapahtuu ilman patruunaa, mutta pienen epäröinnin jälkeen metsästäjä laittaa kovat piippuun. Juuri kun laukaus on lähtemässä, saksalaiset sotilaat ehtivät väliin ja vangitsevat metsästäjän. Alku saa vahvistusta myöhemmin siinä mielessä, että lopussa Thorndike kertoo lähteneensä liikkeelle metsästäjän jännityksen palosta, mutta huomattuaan olevansa lähellä saalistaan päättäneensä sittenkin ampua. Se, että Hitler on alussa vain aatelisen suurriistanmetstäjän harjoitusmaali, urheiluhengessä tehdyn tempauksen kohde, voidaan tulkita poliittiseksi kommentiksi siitä, ettei Hitlerin valtaannousua otettu tarpeeksi vakavasti. Ihmismetsästys-elokuvan alkutilanne on kuin history-what-if-harrastajien muistikirjasta: mitä jos salamurhaajat olisivat sittenkin onnistuneet Hitlerin surmaamisessa jo ennen kuin katastrofi ehti mennä liian pitkälle?

Ihmismetsästyksen nimi viittaa metsästämiseen usealla tasolla. Metsästämisen tai vainon kohteeksi ei lopulta päädy Hitler vaan metsästäjä itse, ja koko loppuelokuva kertoo siitä, miten natsit jahtaavat Thorndikea Englannissa saadakseen häneltä tunnustuksen, jota voitaisiin käyttää lyömäaseena Iso-Britanniaa vastaan. Tosin lopussa kun saksalaiset uhoavat ylittäneensä Puolan rajan, tällä asialla ei välttämättä enää olisi kovinkaan suurta merkitystä. Metsästyksen teema tulee esiin myös toisessa merkityksessä, sillä heti avauskohtauksen jälkeen näkökulma siirtyy saksalaisten puolelle ja katsojalle esitellään aristokraattinen natsiupseeri (George Sanders), joka tuntee Thorndiken. He ovat kohdanneet aiemmin Keniassa ja brittiläinen metsästäjä on jäänyt saksalaisen kollegan mieleen. George Sanders on, kuten aina, erinomainen natsiroolissa ja saksan kielikin sujuu uskottavasti. Myöhemmin kilpaileva metsästäjä nähdään tositoimissa, pyydystämässä Thorndikea Lontoossa, majuri Quive-Smith -nimisenä. Thorndiken ja Quive-Smithin kamppailu saa sivilisaatioiden taistelun piirteitä, sillä kumpikin viittaa tavan takaa kultivoituneisiin tapoihin, niin brittiläiseen kuin saksalaiseenkin sivistyneistöön. Lopussa Thorndike palautuu jonkinlaisen primitiivisen metsästysvietin tasolle ampuessaan saksalaisen kilpakumppaninsa jousipyssyllä.

Thorndike saa takaa-ajon aikana apua lontoolaiselta työläistytöltä Jerry Stokesilta (Joan Bennett), mikä antaa koko elokuvalle Pygmalion-vivahteen. Quive-Smith väläyttää yli-ihmismentaliteettiaan väheksymällä Jerryä, mutta kovin vahvaa sidosta ei Thorndikeltakaan heru. Jerryn rakkaus jää yksipuoliseksi, ikään kujin välineeksi niiden päämäärien hyväksi, joita Thorndike lähtee viimeisissä kuvissa edistämään. Miehen ja naisen suhteen epätasapainoinen kuva on elokuvan vaikeimmin nieltäviä ratkaisuja, varsinkin kun siihen on yhdistetty ammottava - ja nähtävästi ylittämätön - sivistyskuilu. Ehkäpä henkilökohtaisten tunteiden uhraukseen viittaa se, että Thorndike käyttää lopussa tappavan nuolensa kärkenä Jerrylle alunperin lahjoittamaansa amorin nuolta...

Ihmismetsästyksen roolisuorituksista voi vielä mainita John Carradinen pelottavan natsikätyrin ja Roddy McDowallin esittämän laivapojan. Pitkän uran tehnyt McDowall esiintyi sittemmin muun muassa Oktavianuksena Mankiewiczin Kleopatrassa (Cleopatra, 1963), Matteuksena George Stevensin spektaakkelissa Mies Nasaretista (The Greatest Story Ever Told, 1965) ja Corneliuksena Franklin J. Schaffnerin Apinoiden planeetassa (Planet of the Apes, 1968).

Hyökyaalto (1942)

Jean Gabin näytteli toisen maailmansodan aikana kahdessa Hollywood-elokuvassa, joista ensimmäinen oli Archie Mayon nimiin kreditoitu ohjaus Hyökyaalto (Moontide, 1942). Ohjaustyön aloitti Fritz Lang, joka kuitenkin lähti kesken projektin. Tuottajana oli Mark Hellinger, joka sittemmin tuli tunnetuksi muun muassa Robert Siodmakin Tappajien (The Killers, 1946) ja Jules Dassinin Alastoman kaupungin (The Naked City, 1948) tuottajana. Jean Gabinille siirtymä Hollywoodiin on varmaankin ollut vaikea: Hyökyaallosta suorastaan kuultaa hankaluus, joka Gabinilla on ollut englannin kielen omaksumisessa. Ehkäpä hän on opetellut kaikki repliikit ulkoa, koska osa tulee aivan kuin automaatista. Mutta, toisaalta, Gabin on parhaimmillaan ruumiin kielessä, pienissä nyansseissa.

Itse tarina perustuu Willard Robertsonin romaaniin ja sijoittuu pieneen kalifornialaiseen San Pablon kaupunkiin. Ranskalainen Bobo (Jean Gabin) asuu laivalla aallonmurtajan kupeessa. Jo alussa käy ilmi, että hän on rankka ryyppääjä, eikä yleensä muista mitään illan jälkeen. Ystävä Tiny (Thomas Mitchell) sanoo ottaneensa holhoojan roolin tilanteissa, joissa Bobon juhliminen menee liian pitkälle. Draaman ytimeen asettuu murha, jonka Bobo pelkää tehneensä mutta ei itse muista mitään. Tiny tekee kaikkensa saadakseen ystävänsä näyttämään murhaajalta ja säilyttääkseen suojelijan roolinsa. Kun rannalta löytyy itsemurhaa yrittänyt Anna (Ida Lupino), Bobon suhde Tinyyn muuttuu. Nuori pari avioituu, mutta samalla Annalle paljastuu, kuka todellinen murhaaja on.

Hyökyaaltoa ei elokuvakirjallisuudessa pidetä kovinkaan korkeassa arvossa, mutta noir-henkisessä draamassa on paljon hyvää. Siinä on ripaus ranskalaisen poeettisen realismin henkeä. Suurin osa tapahtumista sijoittuu aallonmurtajalle, joka on vertauskuva muurin takana velloville patoutuneille tunteille. Hetkeksi välähtää esiin Bobon onneton lapsuus, mutta se jää lopulta arvoitukseksi - samaan tapaan kuin Annan menneisyys, joka ajoi hänet itsemurhan partaalle. Toisen maailmansodan keskellä Hyökyaalto kuvaa kiinnostavasti elämän laitapuolen kulkijoita: epäilemättä Bobo on Yhdysvalloissa myös sotaa paossa, samoin kuin hänen japanilainen ystävänsä Takeo (Victor Sen Yung), joka tuntuu käyvät salakauppaa sakella. Olikohan riisiviinalle todella kysyntää sota-ajan Kaliforniassa?

Frank Jamesin paluu (1940)

Fritz Lang ui Hollywoodissa kuin kala vedessä. Vanha ekspressionisti otti vuonna 1940 ohjattavakseen jatko-osan Henry Kingin elokuvaan Jesse James. Tuloksena oli Langin ensimmäinen lännenelokuva Frank Jamesin paluu (The Return of Frank James). Elokuva alkaa siitä, mihin edellinen osa päättyi. Fordin veljekset surmaavat katalasti Jesse Jameksen (Tyrone Power). Kun saapu tieto, etteivät Bob (John Carradine) ja Charlie Ford (Charles Tannen) joudukaan oikeuden eteen, velipoika Frank (Henry Fonda) laskee auransa ja lähtee tupakkaa pureskellen kostoretkelle. Kuvaus voi kuulostaa tyypilliseltä, mutta lopputulos on poikkeuksellinen. On oikeastaan ihme, miten käsikirjoittaja Sam Hellman rakentaa Frankistä syyntakeettoman. Frank lähtee kostoretkelle, mutta rangaistus toteutuu ilman hänen vaikutustaan. Elokuvasta huokuu sympatia etelävaltioiden joukoissa taistelleita Jamesin veljeksiä kohtaan. Lopun oikeudenkäynti Frankiä vastaan saa komediallisia piirteitä, ja pilkan kohteiksi nousevat niin rautatieyhtiön ylivalta kuin jenkkien politiikkakin.

Erään merkin varjossa (1944)

Fritz Lang ohjasi toisen maailmansodan loppuvaiheessa Englantiin sijoittuvan jännityselokuvan Erään merkin varjossa (Ministry of Fear, 1944). Sen alku on yksi loistavimmista: Ray Millandin esittämä Stephen Neale vapautuu vankimielisairaalasta ja lähtee kohti Lontoota. Laitoksen ulkopuolella maailma vasta näyttääkin mielipuoliselta. Neale ajautuu hyväntekeväisyysjuhliin, jossa mystinen ennustaja auttaa häntä voittamaan täytekakun. Junassa sokea kanssamatkustaja etsii kakusta jotain, kolkkaa Nealen ja juoksee karkuun. Lontoossa Neale päätyy spiritistirinkiin, joka lopulta paljastuu vakoilijoiden pesäpaikaksi. Graham Greenen romaaniin perustuva tarina pitää otteessaan alusta loppuun, vaikka alun mystinen tunnelma korvautuukin natsienvastaisella, proosallisemmalla, taistelulla.

Gangsterikuningas (1953)

Gangsterikuningas (The Big Heat, 1953) on Fritz Langin Yhdysvaltain-kauden parhaita elokuvia, tiivis film noir. Se oli ensimmäisiä rikoselokuvia, jossa poliisin työ ja perhe-elämä punotaan yhteen – myöhemminhän tämä on tullut tv-sarjojen perusasetelmaksi. Päähenkilönä on komisario Dave Bannion (Glenn Ford), joka saa tutkittavakseen itsemurhan tehneen poliisi Duncanin tapauksen. Vähitellen kuoren alta paljastuu koko kaupunkia ohjaileva rikossyndikaatti, jonka lonkerot ulottuvat poliisijohtoon asti. Liigan takana on poliitikko Mike Lagana (Alexander Scourby), ja hänen kärkkäänä apurinaan toimii Lee Marvinin esittämä Vince Stone. Tarinan käännekohtana on autopommi, joka surmaa Daven puolison Katie (Jocelyn Brando). Dave jättää poliisin, joka haluaisi painaa tapahtuman villasella, ja ryhtyy itse selvittämään vyyhtiä.

Olen nähnyt elokuvan monta kertaa aiemminkin. Nyt huomio kiinnittyy Glenn Fordin vähäeleiseen näyttelemiseen. Mieleen jää erityisesti kohtaus, jossa vaimon kuoleman jälkeen perheen asunto on tyhjennetty ja Dave luo viimeisen silmäyksen kotiin, jota ei enää ole. Gangsterikuninkaan maailmassa naisten kohtalo on tyly. Ensimmäinen todistaja, Lucy Chapman (Dorothy Green), löytyy katuojasta. Hetken kuluttua Katie saa surmansa. Vince heittää kuumaa kahvia ystävättärensä Debby Marshin (Gloria Grahame) kasvoille. Ja päätökseksi Debby surmaa poliisi Duncanin lesken (Jeanette Nolan) ja saa surmansa Vincen luodista. Elokuvan viimeisessä kohtauksessa ollaan jälleen poliisiasemalla, miesryhmässä, joka jatkaa toimintaansa, kun Dave on saanut työpaikkansa takaisin.

Toki Gangsterikuninkaassa on valonpilkahduksiakin. Bannion käy ennen loppuratkaisua tapaamassa tytärtään, joka on veljen perheen hoteissa. Maailmassa, jossa poliisi ja politiikka eivät tarjoa apua, Dave saa tukea paitsi sukulaisilta myös ystäviltään, sotaveteraaneilta.

Mutta mitä tarkoittaa elokuvan alkuperäisnimi The Big Heat? Eräässä kohtauksessa viitataan roihuun, joka ennen pitkää pyyhkäisee Laganan ja Vince Stonen nurin. Ehkäpä ”suuri roihu” on kiirastuli, jonka läpi kaikki elokuvan henkilöt joutuvat kulkemaan.

Kiihko (1936)

Kiihko (Fury, 1936) oli wieniläissyntyisen Fritz Langin ensimmäinen ohjaus Yhdysvalloissa. Takana oli viimeinen Saksan-kauden elokuva Tri Mabusen testamentti (Das Testament des Dr. Mabuse, 1933) ja Ranskassa ohjattu Liliom (1934). Muutto Yhdysvaltoihin oli epäilemättä suuri kulttuurinen käänne. Dvd:n kommenttiraidalla Peter Bogdanovich soittaa 60-luvulla Beverly Hillsissä tekemäänsä Langin haastattelua. Ainutlaatuisessa äänitteessä Lang kertoo halustaan elää maassa maan tavalla: hän luki vain englanninkielistä kirjallisuutta ja seurasi lehdistöä päästäkseen kiinni amerikkalaiseen elämäntapaan. Muutos heijastui myös elokuvien näkökulmaan. Lang korostaa, että Yhdysvalloissa päähenkilö on usein ”John Doe”, jokamies, johon yleisö voi samastua. Saksassa Lang oli tehnyt – kuten hän itse toteaa – tarinoita yli-ihmisistä (vrt. Mabuse-sarja). Kiihkossa lähtökohtana oli Norman Krasnan muutaman sivun mittainen kertomus, jonka keskiössä oli keskilännen lynkkaustapaus. Lang toteaa itsekin, miten sanomalehdet käsittelivät aihetta ja teema tuntui olevan ajan hermolla.

Elokuvan päähenkilönä on veljessarjan vanhin Joe Wilson (Spencer Tracy), joka on menossa naimisiin Katherine Grantin (Sylvia Sidney) kanssa. Joe on tulossa morsiantaan tapaamaan, kun hän ajomatkalla Chicagosta etelään joutuu pidätetyksi kidnappauksesta epäiltynä. Pienellä paikkakunnalla huhut leviävät nopeasti, ja pian Joen henki on vaarassa. Lynkkaajat polttavat vankilan ja Joeta pidetään kuolleena, mutta hän on kuin ihmeen kaupalla onnistunut pakenemaan. Yritteliäisyyteen uskoneesta päähenkilöstä tulee ankara kostaja, joka haluaa tuomita lynkkaajat murhaajina. Kiihkon sävy on katkera, ja vaikka Joe lopulta paljastaakin itsensä, hän on menettänyt uskonsa oikeudenmukaisuuteen.

Nykykatsoja haluaisi nähdä Kiihkon sitä taustaa vasten, josta Fritz Lang oli lähtöisin. Palavan vankilan loimussa hurmioituneet lynkkaajat tuovat mieleen natsi-Saksan joukkohysterian. Lang itse korostaa teeman amerikkalaisuutta. Yhteiskuntakriittisyys tuleekin esille piirisyyttäjä Adamsin roolissa, jota Walter Abel tulkitsee erinomaisesti: hän viittaa oman käden oikeuden asemaan yhdysvaltalaisessa perinteessä. Väistämättä tulee mieleen myös rasistinen suvaitsemattomuus, vaikka elokuva vältteleekin rotuteemaa. Kiihkon alussa tosin tietoisesti näytetään, miten Katherine kuuntelee pyykkiä ripustavaa mustaa palvelijaa. Katherinen maailmassa valkoisten ja mustien jännitettä ei tunnu olevan – toisin kuin siinä todellisuudessa, jonka keskelle Joe tahtomattaan joutuu.

Kiihkossa Fritz Langin tyyli ei ole vielä niin Hollywood-sliipattua kuin myöhemmissä elokuvissa. Visuaaliset vastakohdat tuntuvat kumpuavan eurooppalaisen elokuvan perinteestä, ja vaikuttavimmillaan Kiihko on kuvatessaan sitä tunteiden kirjoa, jonka keskellä sekä syylliset että syytetyt ovat.

Eschnapurin tiikeri (1959)

Fritz Langin Eschnapurin tiikeri (Der Tiger von Eschnapur, 1959) on kaksiosaisen seikkailuelokuvan ensimmäinen osa, ohjaajansa myöhäistuotantoa. Langin Hollywood-ura oli päättynyt kolme vuotta aiemmin kiinnostavaan trilleriin Sähkötuoli odottaa (Beyond a Reasonable Doubt, 1956), joka ei kuitenkaan onnistunut löytämään yleisöä. Lang palasi pitkän tauon jälkeen Berliiniin ja sai ohjattavakseen Thea von Harboun romaaniin perustuvan seikkailun, jossa on paljon Langin eksoottisten mykkäelokuvien henkeä (esim. Hämähäkit, 1919–20). Toisaalta elokuva muistuttaa räikeässä värikkyydessään 1940- ja 1950-luvun saksalaisia seikkailuelokuvia. Eschnapurin tiikerin päähenkilönä on saksalainen insinööri Paul Hubschmid (Harald Berger), joka on päätynyt Intiaan paikallisen maharadjan vieraaksi. Paul rakastuu palatsitanssijaan (Debra Paget), ja lopussa rakastavaiset pakenevat erämaahan. Toisen maailmansodan jälkeen, 1950-luvun nousukauden keskellä, mikään ei ollut niin kaikkivoipa kuin saksalainen insinööri!

Tri Mabusen testamentti (1933)

Fritz Langin Tri Mabusen testamentti (Testament des Dr. Mabuse, 1933) alkaa suoraan asiasta ja vangitsee katsojan ensi hetkistä lähtien. Vaikka elettiin äänielokuvan varhaisvaiheita, Lang ei aloita rikostarinaansa jännitysmusiikilla vaan mekaanisella melskeellä. Ensimmäinen kohtaus sijoittuu mystiseen paikkaan, ehkä tehdaskiinteistön yläkertaan tai kellariin, joka vavahtelee koneiden voimasta. Pelokas mies yrittää piiloutua romujen sekaan. Rikoselokuvan keskiössä on pelko, turvattomuus, josta on mahdoton vapautua. Rudolf Klein-Roggen näyttelemä Tohtori Mabuse on suljettuna mielisairalaan, mutta hypnoottisesti hän hallitsee gangsteriliigaa. Tavoitteena on "totaalinen" kaaos, anarkia, rikoksen valta. Elokuvan tarina ratkeaa näennäisen onnellisesti, mutta ahdistava tunnelma jää elämään. Tri Mabusen testamentti valmistui samaan aikaan, kun natsit nousivat valtaan. Elokuvaa varmaankin leikattiin samalla hetkellä, kun valtiopäivätalo Berliinissä paloi raunioiksi helmikuussa 1933. On helppo ymmärtää, miksi Siegfried Kracauer vuonna 1947 lähti etsimään saksalaisten kätkettyä historiaa elokuvasta: Lang kuvaa täydellisen terrorin uhkaa. Tri Mabusen testamentti kiellettiin maaliskuussa 1933, mutta elokuva pulpahti ensi-iltaan Wienissä toukokuussa. Hämmästyttävä, maaginen teos!