26. joulukuuta 2008

Indiana Jones ja kristallikallon arvoitus (2008)

Omituiset kronologiat ovat ominaisia Steven Spielbergin ja George Lucasin teoksille. Lucasin Tähtien sota alkoi episodeilla IV-VI (1977-83), ja vasta vuosia myöhemmin saaga syöksyi historiaan, kun episodit I-III valmistuivat vuosina 1999-2005. Tulevaisuus olikin menneisyyttä. Samanlaista paradoksaalisuutta on Spielbergin ja Lucasin yhteisluomuksessa Indiana Jonesissa. Kun Kadonneen aarteen metsästäjät (1981) sijoittui vuoteen 1936, Indiana Jones ja tuomion temppeli (1984) tapahtui vuotta aiemmin. Harrison Ford totesikin haastattelussa tulleensa huijatuksi: kolme vuotta oli vierähtänyt, mutta Indiana Jones oli tullut vuoden nuoremmaksi. Roolihahmon psykologian piti edetä päinvastaiseen suuntaan kuin mihin ajan virta oli Fordia itseään kuljettanut. Trilogian viimeinen osa, Indiana Jones ja kadonnut ristiretki, loikkasi kolme vuotta ensimmäisen elokuvan edelle, mutta tarina valmistui vasta vuonna 1989, kahdeksan vuotta Kadonneen aarteen metsästäjien jälkeen.

Epäilemättä uusi elokuva, Indiana Jones ja kristallikallon arvoitus (2008) on ollut haaste niin tekijöilleen kuin Harrison Fordille. Seikkailujen alusta on kulunut 27 vuotta. Tarinamaailmassa aikaa on kulunut vain 21 vuotta, sillä Kristallikallon arvoituksessa ollaan vuodessa 1957, kylmän sodan ja nuorisomusiikin aikakaudella. Pitkän tauon jälkeen tehty teos on kuin apoteoosi, tietoisen keinotekoinen viittaus menneisiin urotekoihin.

Uusi elokuva on tehty vanhojen Indiana Jones -elokuvien katsojille. Se rakentuu selkeästi oletukselle, että katsoja tunnistaa menneisyyden läsnäolon. Jo ensimmäinen kohtaus alkaa siitä, mihin Kadonneen aarteen metsästäjät päättyi: ollaan varastossa, jonne Yhdysvaltain viranomaiset piilottivat Liiton arkin. Itse asiassa arkki jopa vilahtaa pikaisesti, mutta puulaatikon sisältä pilkistävä raamatullinen artefakti ei neuvostojoukkoja kiinnosta. Salaliittoteoriaa vahvistaa se, että laatikoiden joukosta löytyy humanoidi, jonka Yhdysvaltain armeija tarinan mukaan keräsi talteen Uudesta Meksikosta, Roswellin kaupungin läheltä, vuonna 1947.

Indiana Jones ja kristallikallon arvoitus tarttuu niin ikään arkeologien hyvin tuntemaan kysymykseen kristallikalloista. 1800-luvulla monien museoiden kokoelmiin päätyi vuorikristallista tehtyjä pääkalloja, joiden arveltiin olevan mesoamerikkalaista alkuperää. Myöhemmin on tosin todettu, ettei yhtään kalloa löydetty arkeologista kaivauksista, joten todennnäköisesti kyse oli 1800-luvulla tehdyistä väärennöksistä. Kristallikalloihin on liitetty monenlaisia esoteerisiä ja okkultistisia näkemyksiä - ja Indiana Jones esittää niiden olevan maapallon ulkopuolisen elämän merkkejä...

Kokonaisuutena Indiana Jones ja kristallikallon arvoitus pysyy paremmin koossa kuin pahat epäilyt ja etukäteistiedot antoivat ymmärtää. Mutta ehkä aineistoa on yksinkertaisesti liikaa: nuorisokapina, kylmäsota, atomipommikokeilut, Neuvostoliiton uhka, Roswellin tapaus ja El Dorado eivät oikein tahdo sopia samaan pakettiin.

Uusi Indiana Jones on epäilemättä tehty keräilykohteeksi. Sitä myydään jo tavarataloissa yhdessä aiempien osien kanssa. Se edustaa tuotemerkkiä, jonka on tarkoitus edistää kaikkien osien myyntilukemia. Keräilyluonteeseen liittyy myös tarinan osoittelevuus, jatkuvat viittaussuhteet: Indiana Jones tarjoaa katsojalle tunnistamisen nautintoa. Mutta lopulta kaikki on tietenkin vain lumetta, aivan niin kuin 1800-luvulla kaupatut kristallikallotkin.

25. joulukuuta 2008

Mamma mia! (2008)

Voiko 30 miljoonaa ihmistä olla väärässä? Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen säveliin perustuva musikaali on kaatanut yleisöä kuin heinää, ensin näyttämöllä ja nyt valkokankaalla. Suosio todistaa epäilemättä Abban ehtymättömästä suosiosta, joka ei elä vain nostalgian varassa: monista kappaleista on tullut kaikenikäisten kuulijoiden kestosuosikkeja. Phyllida Lloydin ohjaama Mamma mia! jatkaa uusien yleisöjen valloitusta ja tekee musikaalista 2000-luvun hämmästyttävimmän rahantekokoneen. Hämmästystä vain lisää se tosiasia, miten vaatimattomista tarinallisista aineksista elokuva on luotu. Yksinhuoltajaäitinsä Donnan (Meryl Steep) kanssa elänyt Sophie-tytär (Amanda Seyfried) löytää äitinsä päiväkirjasta kolme isäkandidaattia (Colin Firth, Pierce Brosnan, Stellan Skargård) ja päättää kutsua kaikki häihinsä kreikkalaiselle saarelle. Tarina tarjoaa tarttumapintoja eri-ikäisille yleisöille. Vanhempien sukupolvi on elänyt nuoruutensa 1970-luvulla, epäilemättä vapaamielisesti, mistä Sophiekin on todisteena. Sukupolvien arvomaailmat asettuvat alussa toisiaan vastaan. Donna on epäkonventionaalinen yksityisyrittäjä, kun taas Sophie haaveilee avioliitosta rakastettunsa Skyn (Dominic Cooper) kanssa. Elokuvan lopussa asetelma kääntyy nurinniskoin siinä mielessä, että kirkkokansan edessä Sophie luopuukin avioliitosta: perheen perustamisen sijasta rakastavaiset päättävät "nauttia elämästään" ja katsella maailmaa. Sen sijaan Donna avioituu vanhan heilansa Samin (Pierce Brosnan) kanssa, ja - vuosikymmenien jälkeen - liitto saa sinettinsä. Mamma mia! flirttailee sukupolvien välisellä kuilulla, menneen hippi-idealismin ja nykypäivän konservatiivisuuden välillä. Mieleen tulee Richard Dyerin artikkeli "Entertainment and Utopia", joka analysoi Hollywood-musikaaleja utopioina. Tuntuu, että Dyerin ajatukset soveltuvat Mamma miaan täydellisesti: elokuvan utooppisessa maailmassa vallitsee energisyys, yltäkylläisyys, intensiteetti, läpinäkyvyys, yhteisöllisyys...

14. joulukuuta 2008

Kunnian polut (1957)

Kunnian polut (Paths of Glory, 1957) oli Stanley Kubrickin ensimmäinen mestariteos, sodanvastaisuudessaan armoton ja tinkimätön. Kirk Douglas tekee yhden parhaista suorituksistaan ranskalaisena upseerina, joka ei voi hyväksyä esimiestensä mielivaltaa. Kunnian polut ei tarjoaa hollywoodmaista sulkeumaa: kenraali Mireaun (George Macready) virheet eivät tule korjattua tai hyvitettyä. Sodan koneisto ei pysähdy, ja ongelmat ovat lopulta enemmän järjestelmässä kuin ihmisissä. Loppukohtaus, saksalaisen tytön laulu, on yhtä vaikuttava kuin silloin, kun näin elokuvan ensimmäisen kerran. Rauhan sanoma ei tarvitse suuria sanoja.

11. joulukuuta 2008

Yksitoista paholaista (1927)

Unkarilaissyntyisen Zoltan Kordan Saksassa vuonna 1927 ohjaama Yksitoista paholaista (Elf Teufel) on jalkapalloelokuvan unohdettu klassikko. Elokuva kertoo tehdasyhteisön kylkeen syntyneestä jalkapallojoukkueesta SC Lindasta, jonka keskikenttäpelaaja Tommy (Metropoliksesta tuttu Gustav Fröhlich) saa houkuttelevan tarjouksen ammattilaisseura Internationalilta. Seurajoukkueiden vastakkainasetteluun punoutuu inhimillinen draama: Tommy hylkää rakastettunsa Lindan (Evelyn Holt) ja lankeaa paheellisen suurseuran liepeillä liikkuvaan Vivieniin (Lissy Arna). Silmiinpistävää on, että jalkapalloseurat on feminisoitu: Linda on nimikkoseuransa hengetär, joka säilyy uskollisena Tommylle tämän hairahduksista piittaamatta. Muhkea ammattilaissopimus pitää siihen asti, kunnes International saa cup-ottelussa vastaansa heikkona pidetyn Lindan. Tommy tulee järkiinsä, repii sopimuksen ja epäröinnin jälkeen syöksyy avustamaan Lindaa. Vaikka elokuva rakentaa vastakkainasettelua paikallisjoukkueen urheiluhengen ja ison rahan bisneksen välille, loppu on sovinnollnen. Ratkaisupeliä katsoessaan Vivien ja Linda iloitsevan Tommyn suorituksista, ja tuntuu siltä, että Internationalin sikariporraskin jaksaa innostua työläisjoukkueen sytyttävästä pelistä. Urheilusta tulee yhteiskunnallisen vastakkainasettelun ylittäjä.

Kokonaisuutena Elf Teufel ei ole erityisen dramaattinen, alku on verkkainen, mutta vähitellen elokuva tapailee saksalaisen melodraaman vakiokaavoja. Ehkä virkistävintä elokuvassa ovatkin lopun otteluvälähdykset, joissa on käytetty nopeaa leikkausta ja liikkuvaa kameraa. Muutama kohtaus jää erityisesti mieleen. Elokuvan alussa Lindan pelaajat pohdiskelevat, kauanko heidän tulisi säästää, jotta uusi stadion saattaisiin aikaan. Laskut päätyvät vuoteen 1947. Todellisuus oli tietenkin jotakin aivan muuta. Taloudellinen romahdus muutti tilanteen täysin vuonna 1929, ja kansallissosialismin nousu sekoitti pelikuviot vielä perusteellisemmin...

9. joulukuuta 2008

”Mik’ ikään kohtalomme lie…”

Helsingin kaupunginorkesteri muisti itsenäisyyspäivänä huomaamattaan Turkua. Se oli valinnut ohjelmistoonsa kantaatin Isänmaan kasvot, jonka Armas Järnefelt sävelsi alun perin Turun Suomalaisen Yliopiston vihkiäisjuhlaan. Järnefelt luotsasi leipätyökseen Kuninkaallisen oopperan orkesteria Tukholmassa, mutta pistäytyi itse johtamassa V. A. Koskenniemen sanoittaman kantaatin Turun tuomiokirkossa toukokuussa 1927. Isänmaan kasvot on läpikotaisin suomalaisen yritteliäisyyden ja hengen viljelyn ylistystä. Ensimmäiset tahdit kuvaavat korven raivausta: kirveen iskut kaikuvat saloilla, kun luonto muuttuu sivistykseksi.

Kun Turun yliopiston rehtori V. A. Koskenniemi istui tuomiokirkossa kuuntelemassa sanojensa mahtia, nuori yliopisto oli jo ehtinyt ottaa ensiaskeleensa. Uuden kulttuurilaitoksen henkilökunta oli kohottanut kirveensä, ja ensimmäiset iskut olivat kajahtaneet: ”He ovat uskoin kyntäneet ja toivoin kylväneet.” Nuori kansakunta arvosti ”hengen työtä”, ja tätä työtä – itseisarvoa – yliopiston oli määrä toteuttaa.

*

Kahdeksassa vuosikymmenessä kirveiden kalske ei ole tauonnut. Tahti tuntuu vain kiihtyvän päivä päivältä. Tällä hetkellä eletään tilanteessa, jossa yliopistolaitoksen povataan muuttuvan enemmän kuin koskaan historiansa aikana. Yliopistojen taru valtion tilivirastoina on ohi ensi vuoden jälkeen, ja valtakunnan korkein opetus ja tutkimus jatkuvat julkisoikeudellisen yhteisön muodossa.

Turun yliopisto sai alkunsa kansan karttuisasta kädestä, yritteliäisyyden ja kansallistunnon voimannäytteenä. Tulevaisuudessa yliopisto joutuu huolehtimaan taloudestaan entistä tarkemmin. Vaikka pääosa rahoituksesta tuleekin valtiolta, on nojauduttava myös aktiiviseen varainhankintaan. Valtion tuen on vakuutettu säilyvän, mutta tietenkään mitään takeita ei ole siitä, että tuki olisi kahden vuosikymmenen kuluttua nykyisellä tasolla. Päinvastoin, opetusministeriön virkamiehet ovat kommenteissaan korostaneet, ettei yliopistoilla ole ”ruusuista tulevaisuutta” edessään.

*

Sanoma on ristiriitainen – ellei sitten haluta korostaa, ettei meillä kenelläkään ole ruusuista tulevaisuutta edessämme, millään alalla. Toisaalta samaan aikaan korkeimpaan opetukseen ja tutkimukseen liittyy yhä suurempia odotuksia. Tieteen ja teknologian tutkimusta on pidetty olennaisena Suomen menestyksen ja kansainvälisen kilpailukyvyn kannalta. Silti, sen sijaan että keskusteltaisiin pitkän aikavälin investoinnista tutkimukseen, korostetaan toiminnan tehostamista rakenteita uudistamalla. Tästä yliopistolaitoksen mullistuksessa viime kädessä on kyse. Rakenteellisen kehittämisen kärkihankkeita ovat helsinkiläinen Aalto-yliopisto, Itä-Suomen yliopisto ja Turun uusi yliopisto.

Tehokkuuskeskustelun ongelma on siinä, että tehokkuuden vaatimus sisältää aina kätketyn vihjauksen aiempien rakenteiden tehottomuudesta. Tehokkuusvaatimus on vaarallinen työkalu: se sisältää edistysuskon siemenen, vakaumuksen siitä, että rakenteiden muutos tuottaa aina parempaa. Se johtaa helposti myös siihen, ettei mitään pidetä itseisarvona. Kaikilla toimenpiteillä on vain välineellinen merkitys. Dante Alighieri kirjoitti 1300-luvulla kuuluisaa Jumalaista näytelmäänsä kolmetoista pitkää vuotta. Nykymaailmassa kirjailijaa olisi epäilemättä pidetty äärimmäisen tehottomana, mutta Dante taisikin ajatella enemmän ikuisuutta kuin omaa aikaansa.

*

Yliopistolaitoksen muutos kouraisee syvältä: virat muuttuvat työsuhteiksi, päätöksenteko keskittyy, vastuut kasvavat. Muutos on kuin kuumetila, jossa unikuvat nousevat ja haihtuvat jatkuvana virtana, eikä potilaan tervehtymisestä ole takeita. Muutostilanteisiin sisältyy kuitenkin aina mahdollisuuksia, jotka pitäisi pystyä käyttämään. Pitäisi ottaa kirves kauniiseen käteen, Isänmaan kasvojen hengessä, ja tehdä maailmasta niin hyvä kuin näissä olosuhteissa suinkin on mahdollista. Epätietoisuuteen tulevasta on pakko tottua. V. A. Koskenniemen sanoin: ”Mik’ ikään kohtalomme lie…”

(julkaistu Turun Sanomissa 9.12.2008)

6. joulukuuta 2008

Taistelu rautateistä (1946)

René Clément muistetaan vaikuttavasta lapsikuvauksesta Kielletyt leikit (Jeux interdits, 1952), mutta ohjaajana hän on jäänyt runollisen realismin ja myöhemmän uuden aallon varjoon, välitilaan. Clément oli suosionsa kukkuloilla ensimmäisen pitkän näytelmäelokuvansa Taistelu raitateistä (La bataille du rail, 1946) jälkeen. Clément astui eturiviin kuvaamaan Ranskan rautateiden ja vastarintaliikkeen yhteisiä ponnisteluja toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Tyylillisesti Taistelu rautateistä muistuttaa samanaikaista italialaista neorealismia ja yhdysvaltalaista puolidokumentaarista fiktiota: elokuva on karhea, dokumentinomainen ja studio-olosuhteita karttava kuvaus, joka osallistuu ajankohtaiseen poliittiseen keskusteluun. Clément kuvaa rautatieläisten ja vastarintaliikkeen toimintaa kollektiivina, josta ei nouse esiin sankareita. Ehkä suurin sankari on ranskalainen rautatiejärjestelmä, jonka neroutta saksalaiset eivät koskaan onnistu lannistamaan. Taistelu rautateistä sijoittuu heinäkuulle 1944: liittoutuneet ovat nousseet maihin Normandiassa, ja rautatieläiset tekevät kaikkensa estääkseen saksalaisia liikuttamasta joukkojaan. Liittoituneisiin on muutoin erittäin vähän viitteitä, aivan kuin elokuva haluaisi väittää Ranskan vapautuneen itse Saksan ikeestä. Elokuvan sanoma vastaakin sodan jälkeen Ranskassa vakiintunutta lähihistorian tulkintaa. Kiinnostavaa on myös elokuvan moderni ulottuvuus: rautatieverkoston lisäksi korostuu puhelinverkko, jonka avulla vastarintaliike pystyy salamannopeasti reagoimaan muuttuneisiin olosuhteisiin.

Kaiken tämä poliittisuuden vastapainoksi on todettava, että Taistelu raitateistä on taidokkaasti rakennettu. Erityisesti jää mieleen teloituskohtaus, johon rautapihan äänet, höyryn puuskahdukset ja pillin vihellykset seikoittuvat.

5. joulukuuta 2008

Naceradec, kibbutsin kuningas (1932)

Olen yrittänyt kerätä Gustav Machatýn elokuvia, taustaksi vuonna 1933 valmistuneelle Hurmiolle (Ekstase). Tšekeissä on julkaistu dvd:nä ainakin mykkäelokuva Erotikon (1929) ja varhainen äänielokuva Naceradec, kibbutsin kuningas (Načeradec, král kibiců, 1932). Kumpaakaan ei ole esitetty Suomessa elokuvateatterilevityksessä, vaikka varsinkin Erotikon on ohjaajan kehutuimpia teoksia. Machatýn Naceradec on julkaistu tuoreena dvd:nä, jossa on mukana myös Svatopluk Innemannin jalkapallokomedia Miehiä paitsiossa (Muži v offsidu, 1931). Elokuvia yhdistää Hugo Haasin esittämä juutalainen kauppias Richard Naceradec. Molemmat teokset perustuvat Auschwitzissa lokakuussa 1944 kuolleen kirjailijan Karel Polácekin tekstiin.

Jos Miehiä paitsiossa kuvaa jalkapallohulluutta, Naceradec, kibbutsin kuningas näyttää sekin maanista pelihimoa. Aloituskohtauksessa Naceradec käy kiivasta shakkiottelua kilpailijaansa kauppias Jaroslav Dundria (Jaroslav Vojta) vastaan. Myöhemmin elokuvassa hakataan korttia, näppäillään pajatsoa ja pelataan biljardia. Lopulta Naceradecin ja Dundrin bisneskamppailukin näyttäytyy vain leikkinä, jonka jälkeen rauhaa on helppo hieroa.

Elokuvaa katsoessa - tietämättömänä kirjailija Karel Polácekin kohtalosta - oli vaikea suhtautua juutalaisen päähenkilön karikatyyrinomaisuuteen. Mitä sillä haluttiin sanoa? Koomisuuden tasoa kuvastaa se, että Naceradec syyttää suureen ääneen kilpailijaansa antisemiitiksi. Lopulta elokuva on kuitenkin sovinnollinen ja kilpailijat lyövät kättää. Vaivihkaa Dundrin poika ja Naceradecin tytär ovat rakastuneet, kuin Romeossa ja Juliassa, mutta katastrofin sijaan kaikki päättyy hääjuhliin. Parasta elokuvassa on Gustav Machatýn omintakeinen visuaalinen tyyli, hienot oivallukset. Seuraavana kesänä Machatý tutustui Hedy Kiesleriin ja lähti valmistelemaan vakavampaa Hurmiotaan. Ehkä jonkinlaisena enteenä voi pitää Naceradecin modernia avioliittokäsitystä. Elokuvaan sisältyy kielletyn romanssin teema: Findajs (Jan Sviták) rakastuu salapoliisi Tachecín vaimoon (Marie Grossová). Pari kohtaa aina salaa kiihkeiden pelisessioiden aikana. Aivan elokuvan viime hetkillä Naceradec paljastaa suhteen, mutta seurauksena ei olekaan tuomiota. Päinvastoin, Findajs pyytää salapoliisilta rakastettunsa kättä - ja saa myöntävän vastauksen. Oikeastaan juuri tästä Hurmio rakensi traagisen muunnelman vuotta myöhemmin.

Naceradecin hahmossa loistaa Hugo Haas, 1930-luvun Tšekkoslovakian ylivoimainen miestähti. Haasin ura katkesi natsismin nousuun, ja monien muiden tapaan hän siirtyi Euroopasta Yhdysvaltoihin vuonna 1938. Toisin kuin Kiesler, Haas joutui aloittamaan pohjalta, mutta vuodesta 1944 hänet nähtiin jälleen valkokankaalla. Vuonna 1945 Haas kohtasi Machatýn pitkän tauon jälkeen. Machatý yritti läpimurtoa Hollywoodissa, mutta huonoin tuloksin. Viimeiseksi yritykseksi jäi rikoselokuva Jealousy, jossa Haas näytteli Hugo Kralin roolin.

2. joulukuuta 2008

Cyrano de Bergeracin kuumatka

Kotikustantamomme julkaisi marraskuussa Cyrano de Bergeracin 1600-luvun alussa kirjoittaman tarinan Matka kuuhun. Cyranon persoona on niin läpikotaisin fiktion muokkaama, että monet muistavat hänet lähinnä Gérard Depardieun ruumiillistamana isonenäisenä miekkamiehenä. Oikea Cyrano de Bergerac oli mitä ilmeisimmin intohimoisen kiinnostunut aikansa filosofisista keskusteluista, sillä Matka kuuhun on alusta loppuun 1600-luvun ajankohtaisten aateellisten ja kulttuuristen virtausten kommentaaria. Cyrano oli saanut oppia Pierre Gassendilta, filosofilta, joka oli yhdistänyt katoliseen teologiaan epikurolaisen materialismin piirteitä. Gassendin vaikutuspiiristä kumpusi oppineiden libertiinien ryhmä, joka korosti kriittisen järjenkäytön merkitystä. Matka kuuhun on niin tulvillaan rohkeita tulkintoja, että se tuntuu jo valistushengen läpäisemältä. Sensuuriolojen takia tosin kirja ilmestyi alunperin siistittynä versiona, jonka Henry Le Bret saattoi painoon kaksi vuotta tekijän kuoleman jälkeen, vuonna 1657. Uusi suomennos perustuu vasta 1900-luvulla löydettyihin julkaisemattomiin käsikirjoituksiin. Oikeastaan siis suomennos antaa ymmärtää, millainen ajattelu 1600-luvun alussa oli mahdollista mutta samalla mahdotonta julkaistavaksi. Kirjan loppupuolella pohditaan hämmentävästi muun muassa Jumalan olemassaoloa ja uskomisen välttämättömyyttä:

”[J]os Jumalaan uskominen olisi meille niin välttämätöntä, jos siitä tosiaankin riippuisi meidän ikuinen elämämme, eikö Jumala itse olisi valaissut meille asiaa niin kirkkain sätein kuin aurinko, joka ei kätkeydy kenenkään katseilta? Sillä jos uskottelemme hänen halunneen olla ihmisten kanssa piilosilla, tehdä niin kuin lapset: ”Kukkuluuruu!”, toisin sanoen välistä piiloutua, välistä tulla pois piilosta, naamioitua joittenkin edessä ja paljastaa kasvonsa toisille, silloin me kuvittelemme Jumalan joko narrimaiseksi tai ilkeäksi.”

23. marraskuuta 2008

Casbahin vanki (1938)

John Cromwellin Casbahin vanki (Algiers, 1938) oli Hollywood-toisinto Julien Duvivierin edellisenä vuonna ohjaamasta Pepe le Mokosta (Pépé le Moko, 1937). Cromwellin kädenjälki noudattelee ranskalaista alkuperäisteosta piinallisen tarkasti, kuva kuvalta. Alun kuvat Casbahista on suoraan kaksoiskopioitu originaalista. Kun katsoin kummastakin elokuvasta puolen tunnin jakson, tuntuu, että Duvivierin teos etenee jämäkämmin. Hollywood-versioon on puolestaan tarttunut enemmän eksotismia - jokainen kuva tuntuu melkein korostavan eroa toden ja epätoden välillä. Casbahin vanki oli Hedy Lamarrin ensimmäinen rooli Yhdysvalloissa. Muistelmissaan Lamarr kertoo törmänneensä juhlissa tuottaja Walter Wangeriin ja näyttelijä Charles Boyeriin, jotka olivat heti vakuuttuneet siitä, että Lamarr sopisi erinomaisesti ranskalaisneito Gabyn rooliin. Lamarrin luomus poikkeaa melkoisesti alkuteoksen hahmosta, jota esitti Mirelle Balin. Lamarriin on lisätty tähtikultille välttämätöntä glamouria: Gaby ilmestyy Casbahin pikkukujalle iltapuvussa ja on kuin suoraan Max Factorin mainoksesta. Juuri 30- ja 40-luvuilla Max Factorin asema Hollywoodissa oli vankka, ja Hedy Lamarrista tuli Hollywood Boulevardilla sijainneen kauneussalongin vakioasiakkaista.

Duvivierin tuntijoille Casbahin vangin loppukohtaus tarjoaa yllätyksen. Kun alkuperäiselokuvassa Pepe (Jean Gabin) ei kestä eroa Gabysta, hän tekee itsemurhan samalla, kun Ranskaan suuntaava laiva irtoaa laiturista. Ehkäpä itsemurha oli aiheena liian rankka Hollywoodin sensuurisäännöstölle. Cromwellin versiossa Pepe (Charles Boyer) lähtee juoksemaan ja saa surmansa poliisin luodeista.

22. marraskuuta 2008

Humukaupunki (1940)

Jack Conwayn ohjaama Humukaupunki (Boom Town, 1940) oli Hedy Lamarrin neljäs Hollywood-elokuva. Paettuaan miehensä asetehtailija Fritz Mandlin luota, hän oli tutustunut Louis B. Mayeriin ja saapunut tämän kanssa samalla laivalla Euroopasta vuonna 1937. Merimatkan aikana sukunimikin vaihtui Kiesleristä Lamarriksi. Ensimmäisten vuosien aikana MGM:llä oli selvästi vaikeuksia hyödyntää uutta hankintaansa - epäilemättä siitä syystä, että eurooppalaisen tähden maine oli syntynyt kohua herättäneessä, ja paavinkin tuomitsemassa, draamassa Hurmio (Ekstase, 1933). Lamarrin Hollywood-debyytti Casbahin vanki (Algiers, 1938) toteutui United Artistsin ja Walter Wangerin alaisuudessa. Seuraavat 11 elokuvaa valmistuivat kaikki MGM:lle.

Humukaupunki kuvaa öljybisneksen varhaisvaiheita Yhdysvalloissa. Päähenkilöt Big John McMasters (Clark Gable) ja Jonathan Sand (Spencer Tracy) ovat pioneereja, jotka aloittavat öljyn etsinnän yhdessä; välillä he ovat upporikkaita, välillä rutiköyhiä. Big John rakastuu kaverinsa kirjetoveriin Elizabethiin (Claudette Colbert), ja kolmiodraama on valmis. Hedy Lamarr astuu näyttämölle vasta 50 minuutin kohdalla: hän esittää Karen Vermeeriä, sofistikoitunutta naista, johon Big Johnilla on suhde McMastersien muutettua etelästä paheelliseen New Yorkiin. Karen häipyy näyttämöltä yhtä vähin äänin kuin saapuikin. Kuvaavaa on, että hän livahtaa ulos takaovesta tilanteessa, jossa Big Johnia uhkaavat sekä avioero että monopolisyytös, eikä koskaan palaa. Osassa elokuvistaan Lamarr selvästi "tropikalisoitiin" eksoottisen toiseuden edustajaksi, mutta osassa hän edustaa eurooppalaista modernia naista. Humukaupungissa itsenäinen nainen ei sinänsä näyttäydy vaarallisena, mutta hän on uhka niille amerikkalaisille arvoille, joiden puolesta Big Johnin ja Jonathanin kaltaisten uudisraivaajien katsottiin taistelevan. Karenin - ja ehkä myös New Yorkin - eurooppalaisuus asettuu vastakuvaksi öljykenttien eteenpäin pyrkivälle amerikkalaisuudelle.

15. marraskuuta 2008

Häväisty nainen (1947)

Robert Stevensonin ohjaama Häväisty nainen (Dishonored Lady, 1947) perustuu väljästi 1800-luvun Skotlannissa tapahtuneeseen murhaoikeudenkäyntiin, Madeleine Smithin tapaukseen, josta myös David Lean teki elokuvan muutamaa vuotta myöhemmin. Stevensonin käsittelyssä tapahtumat sijoittuvat 1940-luvun New Yorkiin. Päähenkilö on Madeleine Damien (Hedy Lamarr), muotilehden johtavassa asemassa oleva toimittaja. Muistelmissaan Lamarr kertoo innostuneensa roolista: se jatkoi Hurmiossa (Ekstase, 1933) alkanutta tähtikuvaa modernista, itsenäisestä naisesta. Hollywood-kerronnassa kaikki asettuu kuitenkin vallitsevan sukupuolijärjestelmän rajoihin. Madeleinen elämäntapa johtaa hänet itsemurhan partaalle, ja psykiatrin neuvosta hän päättää ”löytää itsensä” ja muuttaa elämänsä. Madeleine hylkää suihkuseurapiirin ja omistautuu haaveelleen, taiteelle. Samalla hän tutustuu nuoreen lääkäriin (Dennis O'Keefe) ja kuin huomaamatta sekä rakastuu että ajautuu tämän assistentiksi. Asetelmaan punoutuu rikkaan timanttimiljonäärin (John Loder) murha, josta Madeleinea epäillään. Kaikki järjestyy parhain päin, kuinkas muuten, ja loppusuudelmaa säestää psykiatrin aurinkoinen hymy. Häväistyä naista katsellessa ei voi kuin ihmetellä psykoanalyysin valtavaa vaikutusta 1930-luvun lopun ja 1940-luvun Hollywoodissa. Psykiatreilla riitti kysyntää myös kulissien takana, ja Hedy Lamarr oli yksi monista säännöllisesti terapiassa käyneistä tähdistä.

Muuten: elokuvan kuvausaikaan Hedy Lamarr oli aviossa John Loderin kanssa (molemmat oheisessa kuvassa). Heidän ensimmäinen lapsensa Anthony syntyi huhtikuussa, kun elokuva sai ensi-iltansa toukokuussa.

13. marraskuuta 2008

Vaarallinen koe (1944)

Olen kirjoittamassa artikkelia Hedy Lamarrista, mutta elokuvien katsominen on jäänyt liian vähälle. Jo pari vuotta sitten tv:stä tuli Jacques Tourneur'n trilleri Vaarallinen koe (Experiment Perilous, 1944). Siinä on Hitchcockin Vaarallisten valheiden (Suspicion, 1941) ja Cukorin Kaasuvalon (Gaslight, 1944) henkeä: myös Tourneur kuvaa avioliittoa, jossa mies kiduttaa puolisoaan. Margaret Carpenterin romaaniin perustuvassa tarinassa mustasukkainen aviomies Nick Bederaux (Paul Lukas) kertoo kauhutarinoita pojalleen ja tekee vaimostaan Allidasta (Hedy Lamarr) mielipuolta. Alussa Tourneur leikittelee Lamarrin häilyvällä tähtikuvalla ja antaa ymmärtää, että asia olisi päinvastoin.

Hedy Lamarr ei koskaan päässyt todella merkittäviin rooleihin, varsinkin jos läpimurtoelokuva Hurmio (Extase, 1933) ja Cecil B. DeMillen ohjaama Simson ja Delila (Samson and Delilah, 1949) jätetään laskuista. Muistelmissaan Lamarr toteaa tyrmänneensä monta sellaista käsikirjoitusta, joista myöhemmin sukeutui klassikko. Näihin kuuluivat Kaasuvalon ohella Casablanca ja Laura. Joka tapauksessa Tourneur'n Vaarallisessa kokeessa Lamarr on parhaimmillaan. Myös ohjaajan mystinen, hienovarainen tyyli tekee vaikutuksen. Tässä elokuvassa Tourneur käyttää interiööriä hyväkseen melkein Max Ophülsin tapaan. Ei ihme, että Vaarallinen koe sai Oscar-ehdokkuuden juuri lavastuksesta.

7. marraskuuta 2008

Blade Runner (1982/2007)

Kun näin Blade Runnerin ensimmäistä kertaa 1980-luvulla, sen maagiset näkymät vuodelta 2019 tempasivat mukaansa: dystooppinen, teknologian hallitsema ja kaupallisuuden läpitunkema maailma vaikutti uskottavalta. Aikaa on kulunut, mutta viehätys ei ole haihtunut. Vuonna 1982 elokuvasta tehtiin kaksi versiota, säyseämpi laitos Yhdysvaltain markkinoille ja ankarampi, väkivaltaisempi versio kansainväliselle yleisölle. Film noir -vaikutelmaa vahvisti kertojaäänen käyttö. Elokuvan pimeä, kostea ja ruskehtava maailma murtui loppukohtauksessa, jossa Rick (Harrison Ford) ja Rachael (Sean Young) pakenivat pohjoiseen. Tarinan mukaan lopun kauniit ilmakuvat olivat Stanley Kubrickin Hohdosta yli jääneitä otoksia. Tulkitsin lopetusta niin, että ankarassa maailmassa jäi jäljelle vain illuusio vapaudesta.

Ridley Scott oli kuitenkin tyytymätön lopputulokseen ja teki uuden leikkauksen vuonna 1992. Viime vuonna elokuvasta ilmestyi ”Final Cut” - ehkäpä Scott on vihdoinkin saanut sanansa sanottua? Uusissa versioissa lopun ”onnellisia” kuvia ei enää ole. Blade Runner päättyy epätietoisuuteen. Rachel on androidi, jonka elämä voi päättyä koska tahansa, mutta yhtä arvaamatonta on ihmiselämä. Miksei siis voisi tarttua onneen, kun se on käsillä? On selvää, että Blade Runnerin viimeisin versio on entistä tiukemmin ja ekonomisemmin teemojensa ympärille kiertyvä teos. Silti yksi kohtaus on ylitse muiden, eikä siinä ole eroa vuoden 1982 versioon. Hetki, jolloin Roy (Rutger Hauer) tarttuu Rickin käteen ja pelastaa hänet, on yhä vaikuttava. On aika kuolla. Roy toteaa: ”All those moments will be lost in time, like tears in rain.” Vaikka androidien muistot todetaan keksityiksi, lainatuiksi, Roylla on oma elämänsä ja omat kokemuksensa, jotka katoavat kuoleman hetkellä. Armeliaisuus vahvistaa hänen inhimillisyyttään - ehkäpä Roy lopulta näyttää Rickille, mitä ihmisenä oleminen on.

4. marraskuuta 2008

”Mieli on jäämähän parempi kuin on kesken katkemahan”

Eilen maanantaina julkistettiin SKS:n kustantama Kalevalan kulttuurihistoria. Teos on eeppinen kokonaisuus jo itsessään, laajempi kuin vanha ja uusi Kalevala yhteensä - mutta sehän on loogista, sillä Kalevalan vaikutushistoria haarautuu niin monin säkein suomalaiseen kulttuuriin, että isokin teos tuntuu riittämättömältä. Julkistamistilaisuudessa toimituskuntaan kuulunut Seppo Knuuttila vertasi Kalevalan roolia kolmessa Suomen kulttuurihistorian kokonaisesityksessä. Kun 1930-luvun teoksessa Kalevala oli vahvasti läsnä, tuoreimmassa 2000-luvun kulttuurihistoriassa kansalliseeposta ei enää käsitellä omana kokonaisuutenaan. Onko Kalevalan merkitys vähentynyt? Julkistamistilaisuudessa Kalevi Aho esitteli musiikillisia Kalevala-tulkintoja ja, hämmästyttävää kyllä, suurin osa niistä on syntynyt vasta toisen maailmansodan jälkeen. Jos Kalevalan vaikutushistoriaa arvioidaan kaikessa laajuudessaan, niin että mukaan lasketaan myös vaikkapa populaarimusiikilliset viittaukset tai parodiset tv-sketsit, Kalevalan kulttuurinen laahus näyttää pidemmältä kuin ensialkuun voisi arvella.

Knuuttila viittasi Kalevalan viimeisen laulun säkeeseen: ”Mieli on jäämähän parempi kuin on kesken katkemahan.” Kohta kuuluu kokonaisuudessaan:

Noin kuulin saneltavaksi, toisin tutkaeltavaksi:
”Eipä koski vuolaskana laske vettänsä loputen,
eikä laulaja hyväinen laula tyynni taitoansa.
Mieli on jäämähän parempi kuin on kesken katkemahan.”

Eepoksen lopussa Väinämöinen on tekemässä lähtöä, runon virta on ehtymässä mutta perintö on siirretty eteenpäin. Näitä Kalevalan viimeisiä sanoja on Suomessa siteerattu ehkä enemmän kuin mitään muuta tekstin kohtaa:

Vaan kuitenki kaikitenki la'un hiihin laulajoille,
la'un hiihin, latvan taitoin, oksat karsin, tien osoitin.
Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi
laajemmille laulajoille, runsahammille runoille,
nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa.

3. marraskuuta 2008

Kolmannen asteen yhteys (1977/1998)

Harvoin elokuvaohjaaja saa sorvata teostaan yhtä monta kertaa kuin Spielberg Kolmannen asteen yhteyttä (Close Encounters of the Third Kind), josta alkuperäisen teatteriversion (1977) jälkeen tehtiin "special edition" (1980) ja vielä "director's cut" (1998). Muutoksissa sinänsä ei ole mitään ihmeellistä vaan siinä, että kaikista tuli box office -hittejä. Spielberg itse selitti myöhemmin, ettei tuotantoyhtiö antanut hänelle aikaa viimeistellä alkuperäistä elokuvaa riittävästi vaan painosti tekemään ensi-iltakopion nopeasti valmiiksi Columbia Picturesin taloudellisen kurimuksen helpottamiseksi. Kun tilanne oli selkiytynyt, Spielberg sai jatkaa teostaan sillä edellytyksellä, että vilauttaisi loppukohtauksessa hiukan myös maahan tupsahtaneiden humanoidien avaruusalusta sisältäpäin. Erikoista on edelleen se, että "special edition" oli lopulta kolme minuuttia lyhyempi (132 min) kuin alkuperäinen (135 min), eikä ohjaajan leikkauskaan (137 min) tarjoa olennaista lisää. Nyt kun alkuperäisestä elokuvasta on vierähtänyt kolme vuosikymmentä, versioiden väliset erot tuntuvat vaatimattomilta.

Mikään ei silti muuta sitä tosiasiaa, että Kolmannen asteen yhteys oli vuonna 1977 jotakin uutta. Elokuva sai Suomen ensi-iltansa maaliskuussa 1978, ja olin sitä tuoreeltaan katsomassa. Muistan vieläkin, miten 16-vuotiaan nuoren mielessä elokuva yhdistyi joulukuussa 1977 Suomeen tuotuun Tähtien sotaan, joka edusti aivan toisenlaista tieteiselokuvaa kuin oli totuttu näkemään. Kolmannen asteen yhteys oli melkein uskonnollinen, messianistinen teos, joka tarjosi täysin erilaisen näkökulman tulevaisuuteen kuin televisiossa samaan aikaan esitetyt 50-luvun sci-fi-elokuvat.

2. marraskuuta 2008

Puuttuva tekijä (1997)

Ensimmäinen näkemäni Luc Bessonin elokuva oli vuonna 1985 valmistunut Subway, Pariisin metroon sijoittuva jännäri, joka tuli Suomessa videolevitykseen neljä vuotta ensi-iltansa jälkeen. Sittemmin ohjaajasta on rakentunut suht' sekalainen mielikuva: Tyttö nimeltä Nikita (Nikita, 1990) ja Leon (Léon, 1994) olivat aikalaiselokuvia, Puuttuva tekijä (Fifth Element, 1997) sijoittui tulevaisuuteen ja seuraava elokuva Jeanne d'Arc (The Messenger: The Story of Joan of Arc, 1999) kauas historiaan. Jos Luc Bessonin kuvaus keskiajasta oli kalsea ja siniharmaan kylmä, Puuttuva tekijä nostaa esiin värikkään, lämpimän tulevaisuuden. Ratkaisu on yllättävä ja poikkeaa edukseen muista viimeaikaisista science fiction -virityksistä. Bessonin tulevaisuus on paitsi teknologista myös orgaanista. Näyttämökuvasta vastaavat ranskalaisen sarjakuvan legendaariset hahmot, Jean "Moebius" Giraud ja Valerianin piirtäjänä tunnettu Jean-Claude Mézières. Ehkä juuri Moebius-kytkentä nostaa voimakkaasti mieleen Ridley Scottin Blade Runnerin, ja 2200-luvun New York -visioiden läpi kuultavat myös muistumat Fritz Langin Metropoliksesta. Kaiken kaikkiaan Puuttuva tekijä tuntuu ammentavan yhtäaikaisesti laajasta tieteis- ja fantasiasarjakuvan ja -elokuvan perinteestä. LeeLoon (Milla Jovovic) "synnytyskohtaus" on kuin suoraan James Whalen Frankenstenin morsiamesta (Bride of Frankenstein, 1935). Lopulta Puuttuvan tekijän tarina jää köykäiseksi, mutta elokuva elää kuviensa ja näyttelijäsuoritustensa varassa. Gary Oldman on yhtä vakuuttava kuin ennenkin, ja elokuva roisto, Jean-Baptiste Emmanuel Zorg, jää mieleen vahvemmin kuin Bruce Willisin tulkitsema sankari, taksikuski Korben Dallas.

1. marraskuuta 2008

Bostonilaiset (1984)

Parikymmentä vuotta sitten Ruth Prawer Jhabvalan käsikirjoittamat ja James Ivoryn ohjaamat draamat olivat elokuvaharrastajien vakio-ohjelmistoa. Henry James filmaisointi Eurooppalaiset (The Europeans, 1979) oli vakuuttava epookkifilmatisointi. Ihmissuhdedraama Neljä kohtaloa (The Quartet, 1981) ja Intiaan sijoittuva Kuumuus ja kiihko (Heat and Dust, 1983) olivat myös kiirettyjä teoksia, mutta jostakin syystä Ivoryn seuraavaa ohjausta Bostonilaiset (The Bostonians, 1984) ei enää tuotu Suomeen elokuvateatterilevitykseen. Seuraavana vuonna tosin Hotelli Firenzessä (A Room with a View, 1985) räjäytti pankin, eikä sen suosio ole vieläkään haihtunut. Bostonilaiset sai Suomen ensi-iltansa vasta televisiossa vuonna 1987, ja nyt se on ilmestynyt dvd:nä. Ilmeisesti elokuvaa pidettiin 80-luvulla ylipitkänä ja venytettynä, mutta tänä päivänä kaksituntista teosta katsoo sujuvasti. Elokuvien kestot ovat pidentyneet.

Bostonilaiset on Eurooppalaisten tapaan Henry James -filmatisointi. Se kuvaa sufragettien toimintaa Bostonissa 1870-luvulla. Kyse on oikeastaan triangelidraamasta: kokenut naisasianainen Olive Chancellor (Vanessa Redgrave) tutustuu ihmeparantajan tyttäreen Verena Tarrantiin (Madeleine Potter), joka on esiintyjänä luonnonlahjakkuus ja nousee naisten oikeuksien puolestapuhujaksi. Jo aloituskohtauksessa Oliven serkku Basil Ransom (Christopher Reeve) ihastuu Verenaan. Kolmiodraaman kautta Prawer Jhabvala ja Ivory käsittelevät sukupuolten välisiä suhteita ja samalla kysymystä vapaudesta. Epäilemättä Christopher Reeve on valittu miespäärooliin samasta syystä kuin Ryan O'Neal Stanley Kubrickin Barry Lyndoniin: hän on yksi-ilmeisen miehen prototyyppi, ja katsojien oletetaankin tietävän, että Reeve oli esiintynyt aiemmin Teräsmiehenä. Basil kosii Verenaa ja vaatii häntä luopumaan julkisista esiintymisistään: naisen paikka on "yksityisyydessä". Verenan hahmo on yhdistelmä sufragettia ja profeettaa, mutta samalla hän on vain väline Oliven toiminnalle. Kysymys vapaudesta jää ristiriitaiseksi ja monitulkintaiseksi. Puhuessaan vapaudesta Verena ei oikeastaan ole vapaa, koska hän täyttää Oliven odotuksia. Oikeastaan Basilkaan ei ole vapaa, sillä hän elää konservatiivisen, etelävaltiolaisen arvomaailmansa vankina. Vaikka Basil lopussa estää Verenan esiintymisen, kosii tätä ja salakuljettaa pois julkisuudesta, lopun voi tulkita positiivisena: Olive löytää itsestään puhujan ja nousee korokkeelle edistämään itse sitä asiaa, jota hän uskoi toteuttavansa Verenan kautta.

31. lokakuuta 2008

Radiokuuntelijat paniikissa

Tasan 70 vuotta sitten New York Times otsikoi etusivullaan: "Radio Listeners in Panic, Taking War Drama as Fact". Edellisenä päivänä, 30. lokakuuta 1938, Mercury Theater on the Air oli esittänyt Halloweenin kunniaksi kuunnelmasovituksensa H. G. Wellsin romaanista Maailmojen sota. Illalla klo 20-21 lähetetty kuunnelma sai toden ja epätoden rajan hämärtymään ja synnytti paniikkireaktion. Marshall Andrews totesi Washington Postissa seuraavana aamuna: "Americans know today the chilling terror of sudden war, of meeting invasion from another world, unsuspecting and unready." Lehden mukaan kaksi ihmistä sai sydänkohtauksen, sadat pyörtyivät, perheet pakenivat kodeistaan ja vapaaehtoisia ehti ilmoittautua taistelujoukkoihin, vaikkei kuunnelma kestänyt kuin tunnin. Jos shokkiefekti oli uuden välineen, radion, hypnoottisen voiman näytettä, myös muut teknologiset välineet nousivat esiin. Uutisoinnissa kiinnitettiin huomiota siihen, miten nopeasti paniikkiin joutuneet ihmiset levittivät tuntemuksiaan puhelimen ja lennättimen avulla. Washington Detective Bureau sai tunnin aikana 470 puhelinsoittoa, Newarkin poliisi 2000 puhelua, eivätkä keskukset itse asiassa pystyneet välittämään kaikkia hätäsoittoja.

Yle Teema muisti kaukaista mediapaniikkia lähettämällä jo 27. lokakuuta Joseph Sargentin tv-elokuvan Yö jolloin Amerikka kauhistui (The Night That Panicked America, 1975). Toisen maailmansodan uumoiluun viittaavat repliikit tuntuivat ehkä liiankin anakronistisilta, mutta elokuva antoi hyvän kuvan siitä, millaista oli tehdä kuunnelmaa suorien lähetysten aikakautena. Oheisessa valokuvassa nähdään Orson Welles alkuperäisen kuunnelman kapellimestarina lokakuussa 1938. Verkosta löytyy myös alkuperäinen kuunnelma kokonaisuudessaan.

25. lokakuuta 2008

Näkymätön Tauno Palo

Tauno Palon syntymästä tuli tänään kuluneeksi sata vuotta. Perjantaina kirjoitin arvostelua Lauri Meren tuoreesta Palo-elämäkerrasta. Teos on massiivinen, 496-sivuinen kartoitus Sörnäisten Työväen Näyttämön kasvatista, Tauno Brännäsistä, josta tuli Kansallisteatterin vakionäyttelijä vuonna 1932. Suomen päänäyttämön fennomaanisessa ilmapiirissä Brännäs-nimi oli lopulta pakko vaihtaa suomenkieliseksi, ensin Paloniemeksi ja lopulta - Glory Leppäsen ehdotuksesta - Paloksi. Koko Brännäsin perhe muutti sukunimensä vuonna 1936. Paljon huomiota kirjassa saa Taunon veli Gösta, joka oli lupaava nyrkkeilijä ja voitti hopeamitalin Työväen Olympialaisissa Frankfurt am Mainissa vuonna 1925. Nyrkkeilyn sivutuotteena tulivat äkilliset päänsärkykohtaukset, jotka lopulta ajoivat Göstan itsemurhaan. Muistelmateoksessaan Käsi sydämellä Palo totesi myöhemmin: "Hänen lähtönsä oli suuri menetys. Olen monet kerrat kuvitellut hänet juuri tämän päivän ikäisenä luokseni. Niin monia hyviä ystäviä kuin minulla on ollutkin, tuota kelpo veikkoa olisin tarvinnut monesti."

Tauno Palo kuuluu niihin suomalaisiin hahmoihin, joiden kasvonpiirteet ovat syöpyneet lähtemättömästi mieliin. Hän esiintyi 65 elokuvassa, taksikuski Tanu Paaluna SF-Paraatissa, professori Varavaarana Kurittomassa sukupolvessa, romanttisena Engelbert von Leijoncronana Kaivopuiston kauniissa Reginassa, kirjailija Helavaltana Valkoisissa ruusuissa - ja tietysti jämeränä mutta heikkona Niskavuoren Aarnena. Mutta silti monet hänen roolihahmonsa ovat näkymättömiä, siitä yksinkertaisesta syystä, että teatteri on hauras ja katoava taiteen laji. Oheisessa kuvassa Palo esittää pianon ääreen istahtanutta Frédéric Chopinia Jaroslaw Iwaszkiewiczin näytelmässä Vieraantunut sydän (1939). Näyttämöllä Palon merkittävin jakso seurasi välittömästi sodan jälkeen: 40-luvun lopussa ja 50-luvun alussa hän teki toinen toistaan kunnianhimoisempia rooleja: Leonardo Federico Garcia Lorcan Veren häissä (1946), Jago Shakespearen Otellossa (1947), Jean August Strindbergin Neiti Juliessa (1948), kenraali Jean Anouilhin Ardèlessa (1949), Stanley Kowalski Tennessee Williamsin Viettelysten vaunussa (1950), Juhani Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä (1954)... Moni aikalainen oli sitä mieleltä, että Palon Stanley Kowalski oli vaikuttavampi kuin Marlon Brandon suoritus Elia Kazanin ohjaamassa Viettelysten vaunussa.

18. lokakuuta 2008

Hollywood-kuunnelmia

Sain jo vuosia sitten äänilevyn, jolla on kaksi Hollywood Playhouse -kuunnelmaa, Casablanca ja Maltan haukka. Molemmat toteutettin vuonna 1943 elävän studioyleisön edessä, ja mukana olivat samat näyttelijät kuin valkokankaallakin. Jostakin käsittämättömästä syystä levy on jäänyt kuuntelematta. Millaista on pimeä film noir, kuvaton Hollywood-draama? Casablanca kuulostaa kaiken kaikkiaan hyvin elokuvamaiselta, jopa siinä määrin, ettei live-äänityksestä kuulu jälkiä. Aivan kuin kuunnelmassa olisi käytetty suoraan elokuvan jaksoja. Kokonaisuus on lyhyt, vain 25 minuuttia, ja kulkee kertojaäänen varassa. Maltan haukka on aavistuksen pidempi. Siinä on myös elävän esityksen vaikutelmaa: yleisön äänet ovat heti kuultavissa, ja kun ensimmäisessä kohtauksessa ollaan Sam Spaden toimistossa, tilan tuntu on hyvin teatterinomainen.

Vasta nyt mieleen juolahti ajatus, että verkossa vanhaa kuunnelma-aineistoa on varmaan enemmänkin. Ja löytyyhän sitä. Tarjolla on muun muassa kymmenkunta Orson Wellesin johdolla tehtyä Mercury Theaterin esitystä. Internet Archiven kokoelmissa on satoja kuunnelmia. Todella kiinnostava on myös Cecil B. DeMillen johdolla tehty tunnin mittainen Casablanca, jonka päärooleissa ovat Hedy Lamarr, Alan Ladd ja John Loder. Kuunnelkaapa tätä!

12. lokakuuta 2008

Kadonneiden lasten kaupunki (1995)

Marc Caro ja Jean-Pierre Jeunet tulivat vuonna 1991 tunnetuksi sarjakuvamaisesta mustasta komediastaan Delicatessen. Yhteistyö jatkui neljä vuotta myöhemmin elokuvalla Kadonneiden lasten kaupunki, josta tuli surrealistinen fantasia, vahvasti visuaalisuutensa varassa elävä teos. On oikeastaan ymmärrettävää, miksi Jeunet ja Caro on yhdessä kreditoitu ohjaajiksi: jokaisen kuvan mise en scène on tärkeä. Tarinan keskiössä on hullu tiedemies Krank (Daniel Emilfork), jolta puuttuu uneksimisen kysy, ja siksi hän sieppaa lapsia varastaakseen näiden unet. Krankin ympärillä häärii humoristinen kloonien joukko (Dominique Pinon), joka antaa muutoin ahdistavalle asetelmalle koomista sävyä. Krankin vastavoimana on tivolin voimamies, entinen valaanpyytäjä One (Ron Perlman), joka lähtee jäljittämään kadonnutta pikkuveljeään. Caro ja Jeunet ovat epäilemättä valinneet tarkkaan jokaisen elokuvansa hahmon. Voimamiehen rooliin ei tahtonut löytyä näyttelijää, jossa karkeus ja hellyys sopivasti yhdistyisivät. Yhdysvaltalainen Ron Perlman oli ihanteellinen vaihtoehto. Hän oli tehnyt läpimurtonsa Jean-Jacques Annaudin elokuvissa Taistelu tulesta (La guerre du deu, 1981) ja Ruusun nimi (De Name der Rose, 1986). Edellisessä hän näytteli esi-ihmistä, Amoukaria, jälkimmäisessä kyttyräselkäistä Salvatorea. Pari venäläisrooliakin mahtui uralle (Poliisiopisto - Moskovan keikka, 1994).

Kadonneiden lasten kaupunki oli aikanaan poikkeuksellinen niin erikoistehosteiltaan kuin näyttämökuvaltaankin. Pitof loi kokonaan uutta tietokoneohjelmistoa tuotantoa varten. Nykypäivän katsoja on tosin tottunut siihen, että valtaelokuva pyrkii jatkuvasti hätkähdyttämään yleisöä yhä uusin visuaalisin konstein. Ensi-illan kokemus on kieltämättä hiukan laimentunut, mutta silti Kadonneiden lasten kaupungissa on persoonallista voimaa.

Elokuva valmistui jo vuonna 1994, ja nyt kun kokonaisuutta katsoo, alkaa väistämättä pohtia, millaisia tulevaisuuden näkemyksiä 1990-luvun talouslamasta nousevassa Euroopassa oikeastaan rakennettiin. Kloonauksen teema on elokuvassa keskeinen, vaikka kloonauskohu taisi toden teolla pullahtaa esiin vasta vuonna 1997, kun Dolly-lammas nousi parrasvaloihin ensimmäisenä kloonattuna nisäkkäänä. Nopea silmäys Helsingin Sanomien sähköiseen arkistoon osoittaa kuitenkin, että kloonauksesta keskusteltiin Suomessakin kiihkeästi jo 1990-luvun alussa. Vuoden 1990 keväällä tv:ssä nähtiin dokumenttisarja Geenitekniikka - elämän vallankumous, jossa eettiset kysymykset nousivat vahvasti esille. Kadonneiden lasten kaupungissa kloonaukselle oikeastaan jo nauretaan: kloonatut veljekset ovat elokuvan narrihahmoja, jotka ovat kiinnostuneita vain "alkuperäisyydestään".

11. lokakuuta 2008

Mieletön rakkaus (1947)

Curtis Bernhardt ei kuulu tunnetuimpiin Hollywood-ohjaajiin, mutta hänet muistetaan muutamasta vaikuttavasta film noir -trilleristä. Wormsissa vuonna 1899 syntynyt Bernhardt muutti monien muiden ammattilaisten tavoin pois Saksasta vuoden 1933 jälkeen ja päätyi Pariisin kautta Yhdysvaltoihin. Saksalaisen ekspressionismin perintönä tuli kiinnostus visuaaliseen tyyliin, joka on myös Bernhardtin parhaan film noirin, Mielettömän rakkauden (Possessed, 1947), ehdoton suola. Mieletön rakkaus suunniteltiin mittatilaustyönä Bette Davisille, mutta tämän äitiysloman vuoksi päärooliin valittiin Joan Crawford. Epävakaan, psyykkisistä ongelmista kärsivän Louise Howellin rooli oli Crawfordin mukaan hänen uransa vaikein, ja hän vieraili psykiatrien luona saadakseen tuntuman rooliin. Tuloksena oli Oscar-ehdokkuus ja Mildred Piercen ohella Crawfordin väkevin film noir -esiintyminen.

En ole missään muussa elokuvassa nähnyt viittausta neurasteniaan eli neurositeettiin. Neurasteniaa pidettiin 1900-luvun alussa sivilisaatiosairautena, jossa modernin kulttuurin nykivä, repivä rytmi siirtyi psyyken ominaisuudeksi. Myös Mielettömän rakkauden psykiatri huokaa: "Sivilisaatio on pahempi sairaus kuin sydänvaivat tai tuberkuloosi." Katsoja jää miettimään, mitä tämä vuoden 1947 tilanteessa voisi merkitä. Sotaan elokuvassa ei suoraan viitata, mutta ihmiset elävät jatkuvassa rakkauden kaipuussa, yksinäisyydessä ja tyhjyydessä. Louise rakastaa David Suttonia (Van Heflin), joka on kuitenkin täysin välinpitämätön. Niinpä Louise suostuu itseään vanhemman Dean Grahamin (Raymond Massey) kosintaan, mutta tyhjyys säilyy.

Elokuvan hienoimpia oivalluksia on se tapa, jolla todellinen ja kuviteltu punoutuvat toisiinsa. Kun Louise tajuaa, että Deanin tytär (Geraldine Brooks) rakastaa Davidia, hänen mielensä järkkyy. Yleensä toden ja epätoden raja näytettiin Hollywodissa visuaalisin keinoin, mutta nyt kerronta siirtyy suoraan fantasiaan. Bernhardt käyttää myös loistavia "häiritseviä" otoksia ja pystyy tilallisin, visuaalisin keinoin viittaamaan Louisen sisäiseen kuohuntaan.

Mieletön rakkaus alkaa vaikuttavin, sodan jälkeiseen puolidokumentaariseen noiriin viittaavin katunäkymin: Louise vaeltaa autiossa kaupungissa ja etsii Davidiä aivan kuin antiikin Kreikan Diogenes, joka lyhtyään kantaen etsi ihmistä.

7. lokakuuta 2008

Tyttö ja helmikorvakoru (2003)

Peter Webberin esikoiselokuva Tyttö ja helmikorvakoru (Girl with a Pearl Earring, 2003) perustuu Tracy Chevalier'n menestysromaaniin, joka punoo Jan Vermeerin kuuluisan maalauksen osaksi 1600-luvun kuvitteellista tarinaa. Delftissä työskennellyt Jan Vermeer (1632-75) kuului hollantilaisen kuvataiteen kultakauden mestareihin, joka tuli tunnetuksi taitavasta valonkäytöstä ja arkielämää kuvaavista interiööreistä. Vermeer käytti paljon aikaa kuviinsa, eikä lopultakaan ehtinyt maalata kovin paljon. Webberin elokuva tavoittelee alankomaalaisen maalaustaiteen henkeä, ja teos sisältää lukuisia viitteitä paitsi Vermeerin töihin myös muihin aikakauden kuviin. Tyyli on rauhallista ja tuo mieleen 1800-luvun tableaux vivants -esitykset. Tuttuja maalauksia vilahtaa myös Vermeerin kotitalon seinillä: erässäkin kohtauksessa ovenpielessä roikkuu Hendrick Avercampin Talvinen maisema (1610), joka nyttemmin sijaitsee Schwerinissä Saksassa. Elokuvallinen tyyli on kautta linjan yhdemukainen itse tarinan kanssa: tässä Webber on onnistunut erinomaisesti.

Varsinaisen draaman keskiössä on kalvinistiperheen tytär Griet (Scarlett Johansson), joka joutuu piiaksi Jan Vermeerin, tai oikeastaan tämän anopin, taloon. Grietin ja Janin (Colin Firth) välille syntyy lähes sanaton suhde, jonka Webber onnistuu välittämään vähäisin viittein. Yhteisön keskusteluissa korostuu maalaamisen moraalittomuus: jo kuvan kohteeksi joutuminen merkitsee pahennusta, ja Griet joutuu sosiaalisen tarkkailun kohteeksi. Asetelma tuntuu paikoitellen hiukan liiankin 1800-lukumaiselta, aivan kuin elokuvassa (ja ehkä alkuperäisromaanissakin) 1800-luvun moraalikoodistoa olisi projisoitu 1600-luvun maailmaan. Julkisen pahennuksen vastapainona on Grietin ja Janin suhde, joka lopulta pitäytyy taiteen tasolla. Webber antaa ymmärtää, että juuri Griet on niitä harvoja, jotka tunnistavat valon ja varjon vaihtelut, pigmentin sävyt, pilvien hopeiset reunukset... Loppu on emansipatorinen: Griet vapautuu Vermeerin kodin kahleesta, ehkä juuri taiteen ansiosta.

6. lokakuuta 2008

Köyhän yliopisto

Eilen päättyivät Turun kirjamessut. Osallistuin päätöspäivänä keskusteluun Tauno Virran kirjasta Köyhän yliopisto. Tauno Virta kuoli 82-vuotiaana vain hieman ennen kirjan ilmestymistä, eikä hän koskaan ehtinyt nähdä esikoisteostaan painettuna. Vuosikymmenien ajan hän haaveili kirjailijan urasta, mutta romaanikäsikirjoitus ja lukemattomat muistelmatekstit jäivät pöytälaatikkoon. Virta eli puolet elämästään vanhainkodissa ja tuli tunnetuksi ahkerana yleisönosastokirjoittajana. Virta oli myös uuttera lukusalin käyttäjä.

Köyhän yliopisto on yhdistelmä kahdesta käsikirjoituksesta: siinä vuorottelevat lukusalin hiljaisista asiakkaista kertovat kuvaukset ja muistelmat lapsuuden Nummenpakasta. Erityisen vaikuttavia ovat tarkkasilmäiset havainnot kaupunginkirjaston lukusalien asiakkaista 1960-luvulla. Vanha TPS:n pakki Vieno Nikander istuu säännöllisesti salilla lukemassa Veikkaaja-lehteä ja täyttämässä kuponkejaan, ja Virtaa vastapäätä istuu toisinaan teosofiaa tutkaileva köyhtynyt kreivitär von Essen, tosinaan kirjailija Kaarlo Isotalo, jonka kanssa Virta ennen pitkä ystävystyi. Virralle lukusali on köyhän yliopisto, avoin tila, johon kuka tahansa on tervetullut oppia hankkimaan.

Samalla kun kirjaa lukiessa voi vain toivoa suomalaisen kirjastolaitoksen selviytyvän talousvaikeuksistaan ja pysyvän jatkossakin yhtä avoimena kuin tähän asti, herää pelko siitä, että lukusalit voisivat todella muuttua köyhän yliopistoksi. Suomessa yliopisto-opetus on ollut tähän asti edullista ja tarjonnut mahdollisuuden opintoihin kaikille syntyperästä ja omaisuudesta riippumatta. Kun yliopistolaki muuttuu vuoden 2010 alusta, uudenlaiset taloudelliset paineet tulevat yliopistojen vastuulle. Kunpa se ei synnyttäisi eriarvoista koulutusjärjestelmää, joka kaventaisi tasavertaisia mahdollisuuksia tiedonjanon sammuttamiseen.

4. lokakuuta 2008

Hurja joukko (1969)

On pakko tunnustaa, ettei Sam Peckinpahin Hurja joukon katsominen ole erityisemmin houkutellut, vaikka tarjolla on ollut erinomainen dvd-julkaisu. Mutta nyt, 138 minuuttia myöhemmin, tuntuu, että vaiva kannatti. Valmistuessaan vuonna 1969 elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton: se oli korostetun väkivaltainen ja näkökulmaltaan yltiömaskuliininen. Peckinpah itse piti elokuvaa allegoriana Vietanamin sodasta. Väkivalta oli arkipäiväistynyt television uutislähetysten myötä. Aikalaiset takertuivat erityisesti hidastettuihin väkivaltaotoksiin, jotka tulkittiin ihannointina tai estetisointina. Hidastusten emotionaalista tehoa on vaikea enää tavoittaa, sillä Peckinpahin visuaalisia ideoita hyödynnettiin sittemmin surutta - ja kulutettiin puhki - vähemmän kunnianhimoisissa toimintaelokuvissa.

Hurja joukko on moderni western siinä mielessä, että sen päähenkilöt, Teksasin ja Meksikon rajamailla seikkailevat rosvojoukon jäsenet, kokevat elävänsä epookkien taitetta. Pike Bishopin (William Holden) johtama "hurja joukko" on selvästi tietoinen muutoksesta. Eletään 1910-luvun alkua, ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä, moottoriajoneuvot tekevät tuloaan ja lentokoneistakin kerrotaan huhuja. Pike toteaa: "We've got to start thinking beyond our guns." Lopulta siirtymä uuteen maailmaan jää vain mahdollisuudeksi. Samantapaista iltaruskon tunnelmaa Peckinpah käsitteli myös elokuvissaan Viheltävät luodit (Guns in the Afternoon, 1962) ja Balladi Cable Hoguesta (Ballad of Cable Hogue, 1970).

Tyrmäävintä Hurjassa joukossa on sen väkivaltainen ehdottomuus. Jo aloituskohtaus asettaa perustunnelman: samaan aikaan kun Bishopin joukot iskevät rautatieyhtiön toimistoon, lapset kiduttavat avutonta skorpionia. Vaikka Bishopin joukko vetäytyisi eläkkeelle tai ammuttaisiin maan tasalle, väkivallan kierteelle ei tule päätöstä: se siirtyy sukupolvelta toiselle. Hurja joukko itse on tuhoon tuomittu. Silti lopussa voi aavistaa optimismia, kun vankat konkarit yrittävät auttaa nuorta meksikolaista taistelussa eversti Huertan hallintoa vastaan.

2. lokakuuta 2008

Talouskriisin aave

Yhdysvaltain finanssikriisi elää ratkaisun päiviä. Tätä kirjoittaessa senaatti on juuri äänestänyt 700 miljardin dollarin roskapankkisuunnitelman puolesta ja tarjoaa jo kertaalleen hylättyä pelastuspakettia uudelleen edustajainhuoneelle. Jo kesällä tiedot yhdysvaltalaisten pankkien tilanteesta nousivat otsikoihin: orastavan kriisin taustalla nähtiin löysä rahapolitiikka, avokätinen luotonanto ja kohtuuttomiksi nousseet asuntojen hinnat. Viimeisten viikkojen aikana epävarmuuden tuntemukset ovat levinneet kaikkialle, ja asiantuntijat ovat kilvan kommentoineet tulevaisuuden näkymiä. Päällimmäisenä tuntemuksena on ollut täydellinen epätietoisuus: toisissa asiantuntijalausunnoissa Suomen on nähty olevan ”turvassa”, niin kuin aina, toisissa taas on povattu kaiken olevan vain uuden, syvän ja vakavan talouskurimuksen alkusoittoa.

Ristiriitaiset mielipiteet kertovat siitä, miten vaikea tulevaisuuteen on nähdä. Rahoituskriisin vaikutukset voivat olla arvaamattomia, ja globalisoituneen talouselämän kytkentöjä on hankala hahmottaa. Ehkäpä osa tästä arvaamattomuudesta liittyy siihen, että nykypäivän talouselämä on monin tavoin tunteisiin liittyvä henkimaailman kysymys. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ETLAn toimitusjohtaja Sixten Korkman arvioi tv-uutisten haastattelussa, että finanssikriisin vaikutukset ovat ”pitkälti psykologisia”. Talouselämä ei olekaan kylmän rahan ja harkittujen sijoitusten maailma: se on intohimon ja jännityksen, ahneuden ja kateuden, odotusten ja pettymysten temmellyskenttä. Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen johtaja Pasi Holm puolestaan ihmetteli Suomen Kuvalehdessä, ”kuinka teknisesti sofistikoidut ja tolkuttoman hyvin palkatut meklarit voivat kuvitella, että kiinteistöjen hinnat aina vain nousevat”. Pitäisikö talouden lainalaisuuksia arvioida kokonaan uudelleen tunteiden näkökulmasta?

*

Kun istun kirjoittamassa tätä kolumnia torstaiaamuna, päivää ennen sen julkaisemista, aasialaiset pörssit ovat jo ehtineet avata ovensa. Talousuutisten mukaan markkinat suhtautuvat ”epäilevästi” Yhdysvaltain senaatin päätökseen, vaikka signaalin pitäisi olla myönteinen. Pörssipäivä on alkanut ”apeasti”, kuten Yleisradion teksti-tv toteaa. Kun tämä kolumni vihdoin saavuttaa lukijansa perjantaiaamuna, kaikilla mantereilla on jo ehditty tulkita Yhdysvaltain tilannetta ja sen vaikutuksia: reaktiot ovat epäilemättä ristiriitaisia, sekä toiveikkaita että pelokkaita. Epävarmuutta ei voi yksittäisellä päätöksellä poistaa. Luottamuksen tunteet syntyvät hitaasti.

Suomalaisilla on vielä tuoreessa muistissa, miten syvältä talouslama kouraisi 1990-luvun alussa. Sixten Korkman ehti jo tehdä historiallisen rinnastuksen ja todeta, että myös Suomen taannoisen laman taustalla oli ”pitkäaikainen luottohuuma”, josta äkkiä palattiin karuun arkeen. Mutta 1990-luvun lamalla oli muitakin, ainutkertaisia taustatekijöitä: rahoitusmarkkinoiden ja pääomaliikkeiden säätelyä purettiin samaan aikaan, kun Neuvostoliito repesi liitoksistaan ja koko toisen maailmansodan jälkeinen poliittinen asetelma järkkyi. Suomea 1990-luvun alun lama kohteli poikkeuksellisen voimakkaasti, ja tuntuu, ettei lamavuosien jälkeen taloudesta puhuminen ole koskaan päättynyt. Huoli Suomen selviytymisestä kansainvälisen talouden ristiaallokossa on pysynyt esillä lähes kaksi vuosikymmentä, jopa siinä määrin, että kansainvälisen kilpailukyvyn vaatimus – ja uuden talouskriisin aave – väikkyy kaikkeen kulttuuriin ja yhteiskuntaan liittyvän päätöksenteon taustalla.

*

Finanssikriisin keskellä on hyvä muistuttaa kriisi-sanan alkuperästä. Käsite ’kriisi’ tulee antiikin Kreikan lääketieteellisestä sanastosta. Hippokrateen mukaan kriisi tarkoitti sairauden käännekohtaa, jonka jälkeen potilas joko paranee tai kuolee. Näin dramaattinen taitekohta finanssikriisi tuskin on, mutta se voisi tarjota mahdollisuuden pohtia omaa henkistä kriisiämme, 1990-luvun laman syvää ja osin piilevääkin vaikutusta. Vaikka talous on Suomessa noussut kuin raketti, henkisesti 1990-luvun katastrofi ei koskaan päättynyt.

(ilmestyy Turun Sanomissa 3.10.2008)

20. syyskuuta 2008

Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu

Eilen vietettiin kirjailija Mika Waltarin 100-vuotisjuhlaa, ja Turun kaupunginkirjasto esitti kaikki komisario Palmu -elokuvat. En ehtinyt töiden takia katsoa ainoatakaan, mutta illalla kaivoin vanhoista videolaatikoista esiin viimeisen Palmu-elokuvan Vodkaa, komisario Palmu, jonka Fennada tuotti vuonna 1969, seitsemän vuotta edellisen jälkeen. Waltarilla ei ollut Palmun hahmon jälkilämmittelyssä osaa eikä arpaa; hän oli jo vetäytynyt hiljaisuuteen, mutta ennen toista maailmansotaa syntyneet hahmot olivat alkaneet elää omaa elämäänsä. Nyt katsottuna Vodkaa, komisario Palmu näyttäytyy yrityksenä yhdistää salapoliisitarinaan samanaikaisesti hankalasti yhteensopivia elementtejä, Suomen ja Neuvostoliiton suhteita ja James Bond -elokuvien tyyliä. Ensimmäisten Palmujen modernismikin on poissa. Tämän huomaa jo musiikkiraidalta: kolmen ensimmäisen Palmun säveltäjä Osmo Lindeman on korvautunut Rauno Lehtisellä. Vaikka elokuvan poliittinen asetelma muistuttaakin etäisesti 1960-luvun Suomen vastakkainasetteluja, varsinainen rikos on yksinkertainen intohimomurha. Polittinen maailma tuntuu karikatyyrien kokoelmalta: äärioikeistolainen aktivisti ja vasemmistolainen toimittaja rakastavat samaa iskelmälaulajaa, Yleisradio elää ylhäisessä yksinäisyydessään, kuin valtiona valtiossa, suomalaista viihdekenttää hallitsee venäläinen folklorismi ja neuvostoagentti seuraa suomalaisia poliiseja kuin hyvä hengetär. Eniten jää mietityttämään loppulaulu "Isoveli näkee sen", jonka Inga Sulin ja Viktor Klimenko yhdessä esittävät samaan aikaan kun poliisit kaahaavat läpi kesämaiseman Palmun mökille. Kalastajatorpalla neuvostoagentti siemailee tyynesti drinkkiään. Halutaanko siis sanoa, että suomalaiset vain kaahailevat päättömästi, mutta kaikki tapahtuu isoveljen hellässä huolenpidossa?

Vodkaa, komisario Palmu valmistui oikeastaan historian oikusta. Heti Tähdet kertovat, komisario Palmu -elokuvan jälkeen Matti Kassila ja Mika Waltari lähtivät suunnittelemaan neljättä elokuvaa, jonka työotsikkona oli Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu. Murhamysteerin piti sijoittua Vanhalle ylioppilastalolle, jossa veriteko tapahtuu juuri Shakespearen Macbethin esityksen aikana. Mieleen tulee George Cukorin loistava film noir Kaksoiselämää (A Double Life, 1947), jossa rikos tapahtuu kesken Othellon. Waltari kirjoitti käsikirjoituksen vain dialogina, eikä Kassila jostakin syystä innostunut. Sattumalta samaan aikaan alkoi näyttelijälakko, joka kesti yli kaksi vuotta. Palmua ei olisi voinut tehdä ilman Joel Rinteen, Leo Jokelan ja Matti Raninin panosta.

Lopuksi: Mika Waltarille Palmu-elokuvat olivat tärkeämpiä kuin ehkä voisi ensi alkuun kuvitella. Kaksi ensimmäistä Palmua perustuivat Waltarin vuosina 1939 ja 1940 julkaisemiin dekkareihin. Kun Kaasua, komisario Palmu sai ensi-iltansa, Waltari oli vakavassa luovuuskriisissä. Hän oli istunut kaksi vuotta tyhjän paperiarkin edessä. Ensi-illan jälkeen Waltari tokaisi: "Olen hyvin virkistynyt." Kahdessa viikossa hän kirjoitti uuden salapoliisiromaanin Tähdet kertovat, komisario Palmu, joka julkaistiin vuonna 1962, 22 vuotta edellisen Palmu-kirjan jälkeen. Samalla puhkesi luovuuskriisin aiheuttama muuri. Välittömästi uuden Palmun jälkeen Waltari kirjoitti viimeisen suuren historiallisen romaaninsa Ihmiskunnan viholliset (1964).

19. syyskuuta 2008

Raha ratkaisee - mutta mitä?

Vajaa kaksi ja puoli vuotta erottaa Turun haaveestaan, kulttuuripääkaupungin toteutumisesta. Kuluvana vuonna parrasvaloihin ovat nousseet Liverpool ja Stavanger. Ensi vuonna vuoroon astuvat Vilna ja Linz, ja vuonna 2010 kaupunkeja on kolme, Essen, Pécs ja Istanbul. Tulevien vuosien aikana Turku ja Tallinna saavat aitiopaikalta seurata, mihin EU:n aloitteesta syntynyt ohjelma johtaa. Idea kulttuurikaupunkien nimeämisestä syntyi jo vuonna 1983, ja ensimmäisen tittelin kaappasi Ateena, ”länsimaisen demokratian kehto”. Perusajatus oli poliittinen siinä mielessä, että tavoitteena oli lisätä Euroopan maiden ja kansalaisten vuorovaikutusta sekä korostaa eurooppalaisen kulttuuriperinnön rikkautta ja tehdä sitä näkyväksi.

Julkisuudessa on taitettu peistä kulttuuripääkaupunkihankkeen kustannuksista, ja myös yleisönosastossa on huolestuttu siitä, mihin kustannusarvioissa esitellyt summat käytetään. Irwin Goodman lauloi aikanaan lentävän lauseen: ”Raha ratkaisee…” Rahakin on kulttuurintuote, symbolinen maksuväline, jolla on taipumus muuttaa asioita. Se ei ole vain välttämätön paha vaan aktiivinen toimija – samoin kuin tietysti ne tahot, jotka rahaa käsittelevät.

Selvää on, että kulttuuripääkaupunki edellyttää merkittäviä investointeja. Jo lähtökohtana on, että valittu kaupunki laatii ”kulttuurisisällöistä ja -tapahtumista” koostuvan ohjelman. Kulttuuripääkaupungin täytyy mahdollistaa toimintaa ja luoda edellytyksiä kohtaamisille. Tässä mielessä raha ratkaisee, mutta aina voi kysyä, millä perusteilla resursseja jaetaan ja tekevätkö päätökset riittävästi oikeutta erilaisille kulttuurikäsityksille. Mieleen tulee Juha Räikän pohdiskelu hyvän elämän lähtökohdista. Perustellusti voi väittää, että yhteiskunnassa on useita mahdollisia tapoja tavoitella hyvää elämää, eikä vain yhtä ja ainoaa. Koska näin on, oikeudenmukaisen yhteiskunnan täytyy antaa yksilölle mahdollisuus tavoitella hyvää elämää: se voi tarkoittaa oopperassa käyntiä, mutta se voi tarkoittaa myös opiskelua, askartelua, urheilukilpailuissa käyntiä, kirjaston lukusalissa istumista, sienestämistä, matkustamista, lähiravintolassa väittelyä, rauhallisia koti-iltoja.

Samaa voi sanoa kulttuurista. Yhdysvaltalaiset tutkijat löysivät 1950-luvulla kulttuurin käsitteelle häkellyttävät 161 määrittelyä. Tästä rikkaudesta huolimatta yhteiskunnallisessa puheessa kulttuuri esiintyy hyvin kapeassa merkityksessä. Kulttuuri sysätään yhteiskunnallisen toiminnan osa-alueeksi ja sidotaan instituutioihin. Laki kuntien kulttuuritoiminnasta toteaa kulttuurin viittaavan ”taiteen harjoittamiseen ja harrastamiseen, taidepalvelujen tarjontaan ja käyttöön, kotiseututyöhön sekä paikallisen kulttuuriperinteen vaalimiseen ja edistämiseen”. Kulttuuritoimen alle sijoitetaan kirjastot, nuorisotyö, liikunta, museot ja teatteri- ja orkesterilaitos. Nämä määrittelyt elävät kulttuuripuheessa, vaikka kulttuurin tutkijat jäävätkin jupisemaan: eikö kulttuuri ole pikemminkin se elämänkokonaisuus, jossa me elämme, jatkuvasti muuttuva virta, jossa me ihmiset merkityksellistämme ympäröivää maailmaa; jota me muovaamme ja joka muovaa meitä?

Turussa kulttuuripääkaupunkihanke on ollut huolellisesti valmisteltu ja, mikä parasta, käsitys kulttuurista on ollut laaja. Silti vaarana on instituutiokeskeinen kulttuurikäsitys. Tämä tulee luonnostaan jo EU.n tavoitteista, joihin liittyy näkemys kulttuurista tuotettuina palveluina. Kun kulttuuripääkaupunki lähestyy, myös taloudelliset intohimot kasvavat. Samalla korostuvat vääjäämättömästi epäilyt siitä, käytetäänkö rahat ”oikein”, kenelle ”sisällöt ja tapahtumat” on suunnattu ja olisiko ollut vaihtoehtoisia tapoja käyttää resursseja. Kulttuurin käsitteen alla on aina käyty ankaria kädenvääntöjä, kamppailuja, joissa on luotu vastakkainasetteluja ja arvostelmia.

Kulttuuri ei lopulta ole kulttuuripääkaupunkihankkeen ulkopuolella: se luo sitä itse. Institutionaalisella kulttuurin kentällä erot ja arvostukset syntyvät helposti, mutta yhtä hyvin hanke voi tehdä turkulaista, varsinaissuomalaista ja eurooppalaista kulttuuria näkyväksi tavalla, joka murtaa lukkiutuneita raja-aitoja.

(ilmestynyt Turun Sanomissa 19.9.2008)

14. syyskuuta 2008

Suuret toiveet (1946)

Suuret toiveet (Great Expectations, 1946) on tunnetuimpia Charles Dickens -filmatisointeja. Kaksi vuotta myöhemmin David Lean ohjasi vielä Oliver Twistin, joka lienee yhä vaikuttavimpia aiheen tulkintoja. Suuret toiveet tempaa heti alkumetreillä mukaansa: nuori Pip (Tony Wagner) kohtaa hautausmaalla vankikarkurin (Finlay Currie), joka pyytää ruokaa ja viilan. Sepän kodissa asuva orpo auttaa, mutta karkuri jää ennen pitkää kiinni. Aikuisena Pip (John Mills) saa yhtäkkiä hyväntekijän, jota hän luulee mystiseksi neiti Havishamiksi (Martita Hunt). Neiti Havisham elää kopean kasvattinsa Estellan (Valerie Hobson) kanssa lukkojen takana, maailmasta erillään, ja hämähäkin seittien keskellä Havisham nauttii vain muiden tunteilla leikittelystä. Lopulta Pipille valkenee, kuka hänen oikea hyväntekijänsä on, ja samalla tarina kasvaa osoitukseksi siitä, miten pienin, vähäpätöisinkin hyvä teko ennen pitkää palautuu oikeaan osoitteeseen.

12. syyskuuta 2008

Nuori luotsi Taideteollisessa korkeakoulussa

Viikko on sujunut hektisesti, luentoja ja seminaareja on riittänyt joka päivälle. Perjantai kului TAikissa, suomalaisen mykkäelokuvan parissa. Oli suoranaista luksusta katsoa kankaalta luentojen päätteeksi Ahon ja Soldanin lyhyt Sylvi-elokuva ja Erkki Karun Nuori luotsi vuodelta 1928. Kummassakaan ei ollut säestystä, joten katsomiskokemusta oli mahdollista ryydittää kommentein ja sutkautuksin niin kuin aikalaisetkin epäilemättä tekivät. Nuori luotsi perustui Yrjö Veijolan kansannäytelmään, joka oli aikanaan niin suosittu, että vielä vuonna 1928 uumoiltiin kaikkien katsojien joskus esittäneen jotakin näytelmän roolia. Nyttemmin Nuori luotsi on painunut aika lailla unholtaan, mutta aikalaisille se oli elävää draamaa. Kun Karu tarttui tarinaan, teos oli ehditty jo kertaalleen filmata. Sen sovitti elokuvaksi Kaarle Halme vuonna 1914 Hjalmar V. Pohjanheimon suosiollisella tuella. Luotsi Eero Luotolaa näytteli Konrad Tallroth ja hänen morsiantaan Annikkia Hilma Rantanen. Karun versiossa rooleista vastasivat Joel Rinne ja Lillan Järnefelt, Arvid Järnefeltin tytär. Halmeen tulkinnassa loppu on alkuperäisnäytelmän tapaan traaginen. Kaupungista saaristoon rantautunut viekas taiteilija Viklund on onnistunut houkuttelemaan Annikin mukaansa saarelle. Paluumatkalla puhkeaa myrsky, ja Annikki ja Viklund joutuvat veden varaan. Eero ryntää jalomielisesti pelastamaan rakastettuaan. Aaltojen temmellyksessä Eero kysyy: ”Annikki, oletko sama kuin saareen mennessä?” Annikki vastaa lakonisesti: ”En.” Tätä Eero ei kestä vaan antaa meren hukuttaa itsensä. Kun Karun elokuva vuonna 1928 valmistui, kaikki varmaankin tunsivat tarinan kulun. Epäilemättä yleisö oli ällikällä lyöty, kun kertomus saikin myönteisen lopun. Itse asiassa Karun tulkinnassa Viklund ja Annikki eivät joudukaan veden varaan myrskyn takia, vaan mustasukkainen Eero ajaa heidät moottoriveneellä kumoon. Jälleen Eero kysyy: ”Annikki, oletko sama kuin saareen mennessä?” Tällä kertaa Annikki vastaa: ”Kyllä.” Eero saa katsojalta anteeksi mustasukkaisuutensa, pelastaa Annikin ja kantaa tulevan puolisonsa tuvan lämpöön.

Olisi kiinnostavaa tietää, miten aikalaiset tulkitsivat tämän muutoksen? Ehkä aika oli kypsä irrottautua saksalaistyyppisestä melodraamasta ja tarjota katsojille hollywoodmainen happy end. Toisaalta loppuratkaisut eivät käänteisyydestään huolimatta ole toistensa vastakohtia. Radikaalimpi vaihtoehto olisi ollut, jos Annikin olisi sallittu vastata ”En” ja Eero olisi hänet silti pelastanut. Lopetusten ero on näennäinen. Vuoden 1914 Eeron on yhtä vaikea kestää häpeää kuin vuoden 1928 Eeron. Silti on selvää, että elokuvakerronnan konventiot olivat muuttuneet 14 vuodessa: kaanoniin kuuluneen näytelmän loppuratkaisu oli mahdollista muuttaa siksi, ettei elokuva enää ollut vain teatterikappaleen esitys vaan itsenäinen ilmaisumuoto.

Kuva vuoden 1914 Nuoresta luotsista: Eero (Konrad Tallroth) makaa kuolleena, ja Annikki (Hilma Rantanen) ja äiti (Mia Backman) surevat vierellä.

7. syyskuuta 2008

Peter Burke Turussa

Kulttuurihistorioitsija Peter Burke vieraili viikonloppuna Turussa luennoimassa ja vastaväittämässä. Englannissa hän on ollut epäilemättä yksinäinen susi, joka toimi kulttuurihistorian professorina jo ennen kuin ”kulttuurinen käänne” pyyhkäisi humanististen tieteiden yli. Burken työssä viehättää nöyryys: hän janoaa jatkuvasti uutta mutta tiedostaa tietämisen rajoitukset. Tosin hänellä, jos kellä, on mahdollisuus seurata, mitä kansainvälisessä tutkimuksessa tapahtuu – harva hallitsee kahtatoista kieltä. Kahvipöytäkeskusteluissa Burke kertoi sellaisia tarinoita, jotka pitäisi ehdottomasti taltioida muistelmiksi. Hän oli Robert Darntonin tapaan Berliinissä tutkijana juuri, kun muuri murtui syksyllä 1989. Burke vetäytyi kammioonsa, mutta Darnton keräsi kuulumisia milloin mistäkin päin entistä Itä-Saksaa. Burke oli muuten Saksassa Gadamer-luennoitsijana juuri, kun Gadamer oli ehtinyt kuolla. Silti tarinat yli satavuotiaasta filosofista elivät, ja niitä oli tarttunut mukaan tukkukaupalla. Burke kertoi olleensa Marokossa ”taistelevien antropologien” Clifford Geertzin ja Marshall Sahlinsin kanssa, mutta ajankohta jäi minulle hämäräksi: Geertz ja Sahlins olivat kuulemma aina napit vastakkain, eivätkä Marokossakaan pystyneet toimimaan yhdessä. Geertz sulkeutui hotelliinsa, sillä hän tiesi – aiempien kenttätutkimustensa valossa – marokkolaisesta elämänmenosta jo aivan riittämiin.

Kuvassa Bruce Johnson ja Peter Burke ihmettelevät Mikaelin kirkon kattoa.

24. elokuuta 2008

Niilin ajelehtijat (1971)

Hussein Kamalin ohjaamaa elokuvaa Thartharah fawq al-Nil (1971) ei ole tiettävästi esitetty Suomessa, mutta sen nimen voisi kääntää vapaasti Niilin ajelehtijat (Adrift on the Nile). Elokuvan pohjana on kairolaisen nobelistin Naguib Mahfouzin vuonna 1966 julkaisema romaani, joka kuvaa purevasti Gamal Abdel Nasserin aikakauden Egyptiä. Elokuvan päähenkilö on entinen opettaja Anis, joka on päätynyt byrokraatiksi mutta pettynyt poliittisiin oloihin ja vetäytynyt huumeiden valtaan. Anis törmää vanhaan oppilaaseensa Ragabiin ja saa kutsun Niilillä kelluvaan asuntolaivaan, jonne myös dekadentin yläluokan väki on vetäytynyt piippua polttamaan. Pinnallista nykymaailmaa edustaa elokuvateollisuus, ja karkean realistisen mustavalkokuvauksen puhkaisee värillinen musikaalinumero, joka on kuin toisesta maailmasta. Se on kuin muistuma vanhoista Umm Khultum -elokuvista, joissa Kairo on eksoottisten seikkailujen salaperäinen näyttämö. Joutilaan luokan kuvaus muistuttaa monin tavoin eurooppalaisen uuden aallon elokuvien tapaa esittää todellisuus enemmän 'tässä ja nyt' kuin kerrostuneena, historiallisena maailmana. Nasserin aikakauden dekadenssi elää täydellisen muistinmenetyksen vallassa: muinaisen Egyptin monumentitkin ovat vain merkityksettömiä jäänteitä.

Tyly ja raadollinen kuva sosiaalisen rakennemuutoksen ravistelemasta Egyptistä saa karmaisevan lopun siinä mielessä, ettei huumauksesta enää voi vapautua. Elokuva valmistui Anwar Sadatin aikana ja joutui välittömästi esityskieltoon: se esitti Nasserin kaudesta yksinkertaisesti liian kriittisen kuvan.

21. elokuuta 2008

Historian musta aukko

Saksalainen fyysikko ja matemaatikko Karl Schwarzschild (1873–1916) on tieteen historian erikoisimpia tähdenlentoja, vaikkei hänen nimensä enää juuri otsikoihin nouse. Schwarzschild innostui Albert Einsteinin suhteellisuusteoriasta ja kuului mustan aukon teorian kehittäjiin. Hämmentävää on, että hän nousi uransa huipulle ensimmäisen maailmansodan keskellä. Hän oli liittynyt Saksan armeijaan heti sodan puhjettua vuonna 1914 ja palveli sekä länsi- että itärintamalla. Kolme tärkeintä artikkeliaan hän kirjoitti palvellessaan Venäjän-rintamalla tykistön luutnanttina. Taistelujen hetkeksi tauottua, piinaavan odotuksen keskellä, Schwarzschild laski perustan mustan aukon teorialle ja esitti arvon etäisyydelle, jonka jälkeen energia ei enää irtaannu aukon painovoimakentästä. Tulos tunnetaan Schwarzschildin säteenä.

*

Musta aukko syntyi ensimmäisen maailmansodan syövereissä. Tämä omalaatuinen yhteensattuma innoitti yhdysvaltalaista tieteiskirjailijaa Connie Willisiä kehittämään asetelmaa pidemmälle, ja hän julkaisi vuonna 1987 novellin Schwarzschildin viimeisistä hetkistä. Willisin tarinassa saksalainen joukko-osasto on joutunut tilanteeseen, jossa se ei enää pysty lähettämään viestejä ulkomaailmaan. Schwarzschild saa kirjeen Einsteinilta, mutta yhteydet katkeavat. Hyinen itärintama on kuin musta aukko, joka nielee kaiken mutta pysyy itse näkymättömänä. Kertomus vihjaa Schwartzschildin saaneen inspiraatiota teoreettiselle työlleen juuri siitä historian luomasta mustasta aukosta, johon hän oli rintamatovereineen pudonnut.

Vaikka Willisin tarkoituksena on leikkiä teoreettisen oivalluksen historiallisella taustalla, kertomus saa pohtimaan historian luonnetta laajemmin. Millä ehdoin ylipäätään tiedämme menneisyydestä? Lähettääkö historia meille viestejä? Onko olemassa tilanteita, aikoja ja paikkoja, joissa menneisyys on jättänyt viestejä jälkeensä, mutta ne eivät vain ole yltäneet aika-avaruuden läpi nykypäivään vaan ovat jääneet historiallisen Schwartzschildin säteen tuolle puolen?

*

Epäilemättä myös ihmisten maailmassa on kohteita, joiden painovoima vetää puoleensa kaiken, eikä yksikään viesti siirry eteenpäin. Historioitsijat ovat tottuneet tarkastelemaan kohteitaan tästä päivästä käsin, sirpaleina, jotka selittyäkseen vaativat menneisyyttä tai joiden avulla tietoa historiasta uutetaan. Mutta asetelman voi nähdä myös päinvastoin: on mahdollista pohtia, miten historia tietoisesti puhuttelee tulevaa, meitä, tai miten menneisyyden viestit, aineelliset ja aineettomat, hylkivät pysyvyyttä ja haihtuvat muistijälkiä jättämättä.

Historian mustilla aukoilla on monta syntytarinaa. Vanhemman historian harrastajat tietävät, miten vähän heillä on aineistoa käytettävissään myöhempien aikojen tutkijoihin verrattuna. Selvää on myös, että monet nykypäivään säilyneet menneisyyden viestit on tehty kestämään aikaa, muistuttamaan jälkipolvia olemassaolostaan. Hetkellisiksi mielletyt asiat jäävät näkymättömiksi. Kuuluisa kreikkalainen historioitsija Herodotos kirjoitti 400-luvulla eKr. kirjoittavansa, ”etteivät ihmisten toimet aikojen kuluessa hälvenisi”. Mutta kirjallisuuskaan ei taannut muiston pysyvyyttä. On arvioitu, että korkeintaan yksi prosentti antiikin Kreikan ja Rooman kirjallisuudesta olisi säilynyt. Esimerkiksi käsityksemme kreikkalaisesta tragediasta – ja siten pitkälti helleenien maailmankuvasta – perustuu vain ajan hampaan nakertamaan satunnaiseen otantaan. Aiskhyloksen 90 näytelmästä vain seitsemän on säilynyt tähän päivään.

*

Jos historiakuva on täynnä mustia aukkoja, se on myös tulvillaan kiintotähtiä, historiallisia ilmiöitä, jotka ovat oikeastaan itse synnyttäneet tulkintansa – vaikka tätä kohteen ja historiakäsityksen kiinteää yhteyttä ei aina osatakaan nähdä. Usein historian kertojat vain vahvistavat sitä, mitä aikalaiset halusivat itsestään paljastaa. Miksi renessanssi olisi uudestisyntymä, vaikka aikalaiset niin väittivätkin? Millaisen kuvan itse säilytämme ja tallennamme tuleville polville omasta ajastamme?

(ilmestynyt Turun Sanomissa 21.8.2008)

7. elokuuta 2008

Matka Välimerelle: Santorini ja Mykonos

Matka lähestyy väistämättä päätepistettään. Viimeisenä päivänä laiva piipahtaa kahdella legendaarisella saarella, Santorinissa ja Mykonoksessa, Kreikan turismin ytimessä. Saaristossa vilisee risteilijöitä, jotka purkavat matkustajansa saarelta saarelle. Vulkaanisen calderan päällä lepäävä Oian kylä on Santorinin tunnetuimpia nähtävyyksiä, mutta se tuntuu vain pinnalta, jonka läpi ei ole tarkoituskaan nähdä. Kaikki on tehty matkailijan katsetta varten. Viisikymmentä vuotta sitten paikka oli autio: maanjärityksen jälkeen väestö oli paennut Ateenaan tai muualle manner-Kreikkaan. Matkailu pelasti ne harvat, jotka jäivät jäljelle, ja nyt saari kukoistaa. Samaa voi sanoa Mykonoksesta - paitsi, että Mykonos on ollut matkailijoiden levähdyspaikka jo antiikin ajoista lähtien. Aikanaan Mykonokselle tultiin siksi, että viereinen saari, Delos, oli pyhä paikka. Kun aurinko laskee Mykonoksella, kesäkin tuntuu päättyvän, sillä seuraavana aamuna laiva on jälleen Piraeuksessa ja lento koleaan Suomeen on vääjäämättä edessä.

6. elokuuta 2008

Matka Välimerelle: Perge ja Antalya

Matkakertomuksessani seuraa pimeä kohta. Jerusalemin jälkeen laiva seisahtuu Limassolissa, Kyproksella. Käymme Amathuksen roomalaiskaupungissa ja Limassolin linnassa, jossa Rikhard Leijonanmieli avioitui, mutta matkaväsymys on tainnut tehdä tehtävänsä. Kypros jää tavoittamatta. Afroditen synnyinsaarelta Blue Monarch suuntaa Turkin rannikolle, Antalyaan. Samanlaista reittiä noudatti Paavali, joka Apostolien tekojen mukaan purjehti Pafokselta "Pamfylian Pergeen" (Ap.t. 13:13). Pamfyliaksi kutsuttiin roomalaisaikana Vähä-Aasian etelärannikon maakuntaa, joka sijaitsi Lyykian ja Kilikian välissä. Nykyinen Turkin Antalya on aivan Pamfylian ytimessä. Teemme retken muinaiseen Pergeen, joka on vain 15 kilometrin päässä Antalyasta. Rauniokaupungin juuret ulottuvat 1000-luvulle eKr., mutta kaupunki nousi keskukseksi hellenistisenä aikana. Suurin osa säilyneistä raunioista on kuitenkin roomalaisajalta. Vanhinta kerrostumaa edustaa komea portti, joka on roomalaisen portin sisäpuolella ja josta vain kaksi pyöreää tornia todistaa. Nyt molemmat tornit on eristetty, sillä ne voivat romahtaa maahan minä hetkenä hyvänsä. Maanjäristysten takia rakenteet tuntuvat olevan enää hiuskarvan varassa.

Viivähdämme hetken Antalyan vanhassa kaupungissa, joka tuo mieleen Ranskan Rivieran - paitsi että lämpöä on 44 astetta.