30. kesäkuuta 2015

Nopein ase voittaa (1956)

Muistan lukeneeni, että Glenn Ford oli todella tarkka sen suhteen, mihin produktioon lähti mukaan. On selvää, että tämän elokuvan kohdalla hän on tehnyt oikean ratkaisun. Ford on myös niin vakuuttava, että on vaikea kuvitella ketään toista samaan rooliin. Ohjaaja-käsikirjoittaja Russell Rousen Nopein ase voittaa (The Fastest Gun Alive, 1956) on erinomainen western, ja nähtävästi Ford on hoksannut tämän jo käsikirjoituksen luettuaan. Nykyään Russell Rouse (1913–1987) on jotakuinkin unohdettu nimi, mutta 50-luvun Hollywoodissa hänet tunnettiin lahjakkaana ja omaperäisenä tekijänä. Hän oli käsikirjoittanut Rudolph Matén ohjauksen Kuollut saapuessaan (D.O.A., 1950). Lisäksi hän oli ennen westerniään ohjannut itse neljä film noiria, Kaivon salaisuus (The Well, 1951), Varastettuja salaisuuksia (The Thief, 1952), Syntinen rakkaus (Wicked Woman, 1953) ja New York yöllä (New York Confidential, 1955).

Nopein ase voittaa odottaa vielä Suomessa televisioensi-iltaansa, vaikka se olisi täydellinen valinta lauantai-illan westerniksi. Maksukanavilla se on tosin pyörinyt TCM:n tarjonnassa. Parasta elokuvassa on sen André de Toth -henkinen ytimekkyys, jossa kliseisen tuntuisesta lähtökohdasta saadaan ammennettua yllättävän paljon uusia särmiä. Nopein ase voittaa alkaa kohtauksella, jossa Vinnie Harold (Broderick Crawford) jahtaa nopeakätistä ampujaa vain osoittaakseen oman taitonsa ja saa tyydytyksen täräyttäessään tämän katuun. Samaan aikaan katsojalle esitellään George Temple (Glenn Ford), joka harjoittelee salaa mutta elää siviilissä kauppiaana. Vähitellen George saa yhä neuroottisempa piirteitä, ja hänen voi vaikea kestää jatkuvaa puhetta aseista ja ampumisesta. Pakkomielteinen harjoittelu tuo osin mieleen huippu-urheilun, mutta samalla elokuva kommentoi, monien westernien tapaan, julkisuuden ahdistavuutta ja kontrolloimattomuutta.

Nopein ase voittaa huipentuu kaksintaisteluun, niin kuin westernin pitääkin. Mutta sitä ennen elokuva käy läpi uskomattoman rekisterin henkilökohtaisia ja yhteisöllisiä suhtautumisia aseisiin ja erityisesti kaksintaistelun kulttuuriin. Voi olla, että toisissa olosuhteissa elokuvan olisi voinut katsoa campina, niin uskomattomia käänteitä tarinassa on, mutta Glenn Ford pystyy vakuuttavasti viemään roolin loppuun asti. Elokuvan loppuratkaisusta ei tässä yhteydessä voi paljastaa enempää, paitsi sen, että elokuvan alkuperäinen nimi kertoo paljon. Tämän tiiviin paketin jälkeen ei voi sanoa muuta kuin: nautinnollinen western. Nyt on hankittava muutama Russell Rousen elokuva katsottavaksi pika pikaa!

21. kesäkuuta 2015

Intohimojen keisarinna (1934)

Josef von Sternbergin ohjaus Intohimojen keisarinna (The Scarlett Empress, 1934) tunnetaan yhtenä viimeisistä Hollywood-elokuvista, jotka valmistuivat ennen Production Coden aikaa. Ja tämän kyllä huomaa: seksuaalisia vihjeitä on yltäkylläisesti, alusta loppuun asti, vaikkakin kierrokset vain lisääntyvät sitä mukaa, kun Sophie (Marlene Dietrich) muuttuu vähä vähältä Katariina Suureksi. Sternbergin ohjaus ja Bert Glennonin kuvaus ovat häikäisevää katsottavaa, vaikka voin hyvin ymmärtää, jos liioiteltu tyyli kääntyy itseään vastaan. Sternberg taisi itse kutsua elokuvaansa ”häikäilemättömäksi retkeksi elokuvalliseen tyyliin”, ja sitä teos onkin. Näyttämökuvat ovat suurellisia, yksityiskohtaisia, ja kameran liikkeet näyttäviä.

Intohimojen keisarinnaa katsoessa jäävät erityisesti groteskit veistokset mieleen. Ne väijyvät joka suunnalla, muistutuksina raadollisista tunteista, kuin vastakuvana kaikelle sille koristeellisuudelle, jonka keskellä elokuva kuvittelee Venäjän hallitsijoiden eläneen. Veistokset ja niiden varjot antavat elokuvalla oudon surrealistisen tunnelman. Hahmot toteutti sveitsiläissyntyinen Peter Ballbusch (alk. Rudolph Fischer, 1902–1966), joka työskenteli Hollywoodissa 1930-luvulta lähtien paitsi kuvanveistäjänä myös erikoistehosteiden suunnittelijana ja ennen kaikkea leikkaajana. Okkultismista kiinnostunut Ballbusch ohjasi sittemmin kaksi Nostradamuksesta kertovaa dokumenttielokuvaa. Youtubesta löytyy hämmästyttävä Ballbuschin luento vuodelta 1961: linkki löytyy tästä.

Intohimojen keisarinna on Marlene Dietrichin näytöstä, ja hänet nähdään asiaankuuluvasti erilaisissa asuissa. Elokuvasta voi mainita myös Sam Jaffen suorituksen pähkähullun Pietari III:n roolissa. Jaffe teki pitkän uran niin näyttämöllä kuin elokuvassa ja televisiossakin, ja monet muistavat hänet William Wylerin Ben-Hurin (1959) Simonideksena. Intohimojen keisarinna kulminoituu Katariinan valtaannousuun, jota tahdittavat hämmästyttävästi Richard Wagnerin Valkyyrioiden ratsastuksen sävelet. Muutoin elokuvassa käytetään ennen kaikkea Pjotr Tshaikovskin musiikkia, varsinkin neljännen sinfonian alkua. Pieni Suomikin saa elokuvassa osansa, sillä käsikirjoituksessa viitataan sotatoimiin Suomen suunnalla.

20. kesäkuuta 2015

Lassie lain kourissa (1949)

Katsoimme lauantai-illan ratoksi TCM:ltä Lassie-elokuvan. Mieleen hiipii artikkeli ”Ihmeellinen luonto. Elokuvien eläimet toiveiden ja pelkojen peilinä”, jonka kirjoitin Filmihulluun vuonna 1989. Silloin en juurikaan katsonut Lassieta, vaikka juuri Lassie on valkokankaan tunnetuimpia eläinhahmoja. Tietysti elokuvien saatavuuskin oli toisenlaista kuin nykyään...

MGM tuotti Hollywoodissa kaiken kaikkiaan seitsemän Lassie-elokuvaa vuosina 1945–1951. Erityisen kiinnostava on Richard Thorpen vuonna 1949 ohjaama Lassie lain kourissa (Challenge to Lassie), joka löytyy TCM:n ohjelmakirjastosta. Se ei pohjaudu Eric Knightin romaaniin Lassie palaa kotiin (Lassie Come Home, 1940), eikä edes sen pohjana olevaan Elizabeth Gaskellin tarinaan. Lassie lain kourissa ammentaa Eleanor Stackhouse Atkinsonin romaanista Greyfriars Bobby (1912), jonka sanotaan perustuvan Edinburghissa 1800-luvulla tapahtuneeseen tositarinaan. Tässä mielessä elokuva sivuaa eläinhistoriaa astetta kiinnostavammin kuin muut Lassiet.

Kertomus Greyfriars Bobby -nimisestä koirasta viittaa eriskummalliseen tarinaan, jonka kunniaksi Edinburghistä löytyy vieläkin koiran patsas. Kuten kuvasta voi nähdä, alkuperäisessä tarinassa sankari oli terrieri. Greyfriars Bobbyn sanotaan vartioineen isäntänsä hautaa 14 vuotta, aina kuolemaansa 14. tammikuuta 1872 asti. Terrierin arvioidaan syntyneen joko 1855 tai 1856. Tarinasta on erilaisia versioita, mutta kaikissa koira on uskollisuuden symboli. Tämä tuo mieleen intialaisen Waghyan, jonka sanotaan olleen 1600-luvulla eläneen Chhatrapati Shivajin lemmikkikoira ja jolle on myös pystytetty patsas. Edinburghissa on muuten myös hauta Bobbylle, tosin sen kivi on kaiverrettu vasta vuonna 1981.

Lassie lain kourissa on oikeastaan aika surullinen elokuva. Se alkaa oikeussalissa, jossa Lassie on tuomiolla. Skotlannin säännösten mukaan isännättömän koiran kohtalo on tyly. Lähes koko elokuva on takautumaa, joka kertoo, miten Lassie on päätynyt onnettomaan tilaan. Jock Gray (Donald Crisp) löytää Lassien pienenä ja kouluttaa sen lammaskoiraksi. Kun Jock kuolee keuhkokuumeeseen, koira jää suremaan isäntäänsä ja haluaa itsepintaisesti kirkkomaalle, mitä pidetään ennenkuulumattomana. Jockin hautakivessä muuten lukee kuolinvuotena 1863, mikä ei aivan istu Greyfriars Bobbysta kerrottuun tarinaan. Elokuvassa viehättää studioon lavastettu kuvitteellinen Edinburgh, mutta ennen kaikkea se, miten uskollinen koira lopulta vapautuu kaupunginisien tuomiolta. Lassie lain kourissa ottaa kantaa eläinsuojelun kysymyksiin, ja lopputeksteissä viitataan myös MGM:n yhteistyöhön Yhdysvaltain eläinsuojeluyhdistyksen kanssa.

19. kesäkuuta 2015

Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta (1950)

Juhlistimme juhannusta katsomalla kotimaisen klassikon, Ville Salmisen musiikkipitoisen komedian Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta (1950). Olen aina ajatellut, että elokuvan alussa on ehkä liikaakin musiikkinumeroita, sillä juoni ei tahdo lähteä käyntiin. Saimaalla seilaavan Prinsessa Armadan kankea miehistö joutuu jopa tanssiesityksiin toinen toisensa perään, ennen kuin näkökulma siirtyy mustalaisleirille. Kipparikvartetti on lainannut äänensä Prinsessa Armadan miehistölle: Hannes Häyrinen kajauttelee Auvo Nuotion äänellä, mutta sopiihan se, ja Kalle Viherpuu mörisee Teijo Joutselan tahtiin. Hauska ristiriita on se, että Kauko Käyhkön ääntä kuullaan playback-kohtauksissa, mutta myöhemmin hän ilmaantuu myös valkokankaalle santarmipäällikön sivuroolissa. Musiikin painottamienn on tietysti selviö, sillä elokuva pohjautuu Matti Jurvan ja Tatu Pekkarisen balladiin ”Kaunis Veera”, jonka Jurva levytti 1942. Pekkarinen kirjoitti aiheesta vielä näytelmän pian sodan jälkeen. Se nähtiin Saimaan rannalla Lappeenrannassakin vuonna 1949.

Jos suomalaisesta elokuvasta etsitään peilailukohtauksia, silloin Kaunis Veera on ehdoton katsottava. Elokuvan alussa laivan kahvinkeittäjä Susanna (Tuija Halonen) valitaan Saimaan kauneimmaksi, ja hän saa palkinnoksi peilin. Eipä aikakaan, kun Susanna peilailee hytissään ja kahvinkeitto saa jäädä. Peiliä – ja ennen kaikkea peilailevaa naista – on länsimaisessa kulttuurissa käytetty turhamaisuuden symbolina. Susanna saa jäädä, ja Prinsessa Armadan kahvinkeittäjäksi pestataan vanhempiensa hoteista karannut romanityttö Veera (Assi Nortia). Kauniin Veeran etniset stereotypiat ovat rajuja, varsinkin viiksekkään Zingalin (Veikko Uusimäki) veren kiehunta jää mietityttämään. Toisaalta, Veeran ottovanhempina, Daariana ja Salomona, nähdään Elna Hellman ja Eero Roine, jotka ovat vastustamaton pari.

Tarinan tasolla Kaunis Veera seuraa Prinsessa Armadan matkaa puutavaralastissa Pietariin ja takaisin. Lopputuloksen perusteella on ilmeistä, että trafiikkia on enemmän Pietarista Suomen suuntaan. Kun tervahöyry lähtee paluumatkalle, masinistin tilalla on komea upseeri (Rolf Labbart), joka ei ole alistunut Venäjän armeijan kovaan kuriin ja joka Armadan miehistön harmiksi hurmaa Veeran. Eipä aikakaan, kun ruumasta löytyy toinen miespuolinen karkuri (Eino Kaipainen), joka lopulta paljastuu Veeran oikeaksi isäksi – mikä samalla osoittaa Veeran valkolaiseksi. Lopulta laivasta löytyy vielä kolmas pakolainen, ruhtinatar Tolka (Elsa Turakainen), jonka uskomaton hurmauskohtaus on elokuvan parasta antia. Elokuvan viime metreillä kansallispukuinen Susanna palaa nöyrtyneenä laivalle, jolloin tarinan tasapaino palautuu. Prinsessa Armada on kuin suomalaisen kulttuuri 1940- ja 1950-lukujen taitteessa: vieraat vaikutteet on torjuttu, ja tervahöyry jatkaa puksuttamistaan Saimaan aalloilla.

18. kesäkuuta 2015

Laki (1959)

Gina Lollobrigida, Yves Montand, Melina Mercouri, Marcello Mastroianni, Pierre Brasseur, Joe Dassin, Paolo Stoppa... Jos haluaa nähdä 1950-luvun eurooppalaisen tähtisikermän, kannattaa katsoa Jules Dassinin ranskalais-italialaisena yhteistyönä ohjaama Laki (La loi / La legge, 1959). Dassin tuli tunnetuksi loistavista rikoselokuvista, sellaisista kuin Raakaa voimaa (Brute Force, 1947), Alaston kaupunki (The Nakes City, 1948), Varkaitten markkinat (Thieves’ Highway, 1949) ja  Suurkaupungin laki (Night and the City, 1950), mutta hänen uransa ajautui vaikeuksiin 1950-luvun kommunistivainojen aikaan, ja hän jatkoi uraansa Euroopassa. Laki valmistui tilanteessa, jossa Dassin oli ehtinyt jo tehdä Ranskassa maineikkaan Rififin (Du Rififi chez les hommes, 1955). Edessä oli kansainvälinen menestys Ei koskaan sunnuntaisin (Pote tin Kyriaki / Never on Sunday, 1960).

Laki perustuu ranskalaisen kirjailijan Roger Vaillandin romaaniin. Alussa tuntuu siltä kuin elokuva olisi ranskalainen karikatyyri italialaisesta elämäntavasta. Ensimmäiset kuvat johdattelevat pikkukaupungin raukeaan elämäntyyliin. Joutilasta elämää puhkovat intohimon leimahdukset, ja kylän miehet viettävät aikaasa kirkon kupeella istuen tai baarissa notkuen. Miltähän tämä on näyttänyt italialaisen aikalaisyleisön mielestä? Joka tapauksessa vähitellen Dassin punoo ihmissuhteista mielenkiintoisen verkoston. Tyylittely tuo paikoin mieleen Luis Buñuelin. Elokuvan keskushahmo on nuori Marietta (Gina Lollobrigida), joka on rakastunut paikalliseen agronomiin, Enricoon (Marcello Mastroianni). Rahat eivät kuitenkaan riitä avioliittoon. Samaan aikaan kylää hallitseva pikkurikollinen Matteo Brigante (Yves Montand) haluaisi Mariettan itselleen. Matteon poika Francesco (Raf Mattioli) on puolestaan ihastunut paikallisen tuomarin kauniseen vaimoon Lucreziaan (Melina Mercouri).

Kylän salaperäisin hahmo on Don Cesare (loistava Pierre Brasseur), joka kohoaa lähes myyttisiin mittasuhteisiin. Hän elää antiikin veistosten keskellä, suljettujen ikkunoiden takana, jotta hänen ei tarvitsisi kuunnella nykypäivän alennustilaa. Cesarella on läheinen suhde Mariettaan, ja lopussa, vähän ennen kuolemaansa, hän tarjoaa tälle auttavan kätensä. Elokuvan nimi ei viittaa Cesaren asemaan vaan kylän miesten harrastukseen, leikkiin, jota he kutsuvat laiksi. Yksi vuorotellen saa nöyryyttä toisia. Todellinen manipulaattori on kuitenkin Matteo Brigante, jonka käsistä valta vähitellen luisuu. Ehkä elokuvan voisi tulkita niin, että Matteon käsissä vanha Cesaren edustama patriarkaalinen valta on muuttunut konservatiiviseksi, epäajanmukaiseksi, pysähtyneisyyden tilaksi. Samalla hetkellä kun Cesare kuolee, Matteon valtakin katoaa. Enricon haave on ollut läheisten suoalueiden kuivattaminen ja siten malarian kitkeminen alueelta. Viimeisissä kuvissa Enrico lähtee tähän tehtävään yhdessä Mariettan kanssa.