Briljanttikäsi (1969)

Leonid Gaidain ohjaama Briljanttikäsi (Brilliantovaja ruka, 1969) on neuvostoliittolaisen komedian klassikko, jolla on ollut vuosikymmenien ajan kulttiasema. Moris Slobodskoin, Jakov Kostjukovskin ja Leonid Gaidain käsikirjoitus on yltäkylläisen täynnä verbaalista huumoria, joka on jäänyt elämään sanontoina ja sananparsina. Elokuvan maineesta kertoo sekin, että sen kuvauspaikalle Sotšiin on pystytetty elokuvan päähenkilöitä kuvaava patsas. Kun katsoin tuoretta teräväpiirtokopiota, tuntui, että Sotšin ”välimerellinen” valo oli osa elokuvan nautintoa. Kuvan kirkkaus heijastelee tarinan keveyttä ja valoisuutta. Tästä valoisuudesta huolimatta elokuva käsittelee aihetta, jota voisi pitää poliittisesti arkaluontoisena. Briljanttikäsi sijoittuu salakuljetuksen maailmaan, ja siellä täällä on vihjauksia länsimaisen elämänmenon luomiin mielikuviin. Komediassa on myös paljon uskaliaita jaksoja, viittauksia prostituutioon ja salakauppaan, puhumattakaan lopun striptease-kohtauksesta.

Briljanttikäden alussa virkamies Semjon Semjonovitš (Juri Nikulin) on lähdössä risteilylle. Sittemmin paljastuu, että Mihail Svetlov -nimisen purren määränpäänä on Istanbul. Tämä on tietysti luonnollista, jos lähtösatamana on Sotši. Perhe hyvästelee Semjonin, ja satamalaiturilla katsoja tutustuu myös vaurauttaan keikistelevän mallin Gennadin eli Geshaan (Andrei Mironov). Leonid Gaidai ohjasi Istanbul-jakson kokonaisuudessaan Bakussa, mitä katsoja jo ehtii epäilläkin, sillä tunnistettavia istanbulilaisia nähtävyyksiä ei juurikaan näy. Eipä aikaakaan, kun turkkilaista apteekkia ylläpitävät roistot luulevat Semjonia salakuljettajaksi, Geshan sijaan, ja paketoivat tämän käteen timantteja ja kolikoita Neuvostoliittoon kuljetettavaksi. Koko loppuelokuva onkin sitten sähellystä kotimaan kamaralla, kun Semjon tutustuu neuvostoyhteiskunnan alamaailmaan.

Alussa Briljanttikättä on haasteellista seurata, mutta kun vauhtiin pääsee, tapahtumat etenevät vauhdikkaasti. Gaidai hyödyntää verbaalisen huumorin lisäksi mimiikkaa, slapstick-huumoria ja välillä lähes Monty Python -henkistä absurdismia. Tästä hyvä esimerkki on kohtaus, jossa Gesha ja Semjon ovat kalastamassa ja Gesha saa uskonnollisen näyn vetten päällä kävelevästä nuorukaisesta. Paljon Gaidai käyttää myös ”mykkäelokuvallisia” keinoja, nopeutettua liikettä ja repliikitöntä toilailua, jossa musiikki luonnehtii koomisesti näyttelijöiden liikkeitä. Tuntuu, että tällaiset tyylitellyt, vieraannuttavat keinot olivat tyypillisiä itäeurooppalaisille komedioille 1960-luvulla laajemminkin. Mieleen tulevat esimerkiksi tšekkiläisen ohjaajan Oldřich Lipskýn erinomaiset komediat. Briljanttikädestä on mainittava vielä sujuvat näyttelijäsuoritukset. Varsinkin Mironovin päänheilautukset jäävät mieleen, ja tietysti klovninakin tunnetun Juri Nikulinin fernandelmainen karheus pääroolissa.

TV2 esitti Briljanttikäden melko tuoreeltaan vuonna 1973. Olisikohan pian uusinnan paikka?