19. lokakuuta 2019

Bravados (The Bravados, 1958)

Olen nähnyt Henry Kingin CinemaScope-westernin Bravados (The Bravados, 1958) aiemminkin, mutta vasta 2000-luvulla. Sen musiikkia olen sen sijaan kuunnellut 80-luvulta lähtien. Ostin aikanaan LP-levyllisen Alfred Newmanin elokuvamusiikkia, ja The Bravados porautui mieleeni. Sen alkumusiikki on western-leffojen aatelia. Muutoin Bravados tuo mieleen Henry Kingin aiemman lännenelokuvan Ase kädessä (The Gunfighter, 1950), jonka pääroolissa nähtiin niin ikään Gregory Peck. Molemmissa tuntematon muukalainen ratsastaa kaupunkiin, edellisessä hän on koditon asesankari, jälkimmäisessä vaimonsa menettänyt kostaja. Elokuvien välinen ero on suuri paitsi teknisesti myös henkisesti: Bravados levittäytyy kankaalle kirkkaissa väreissä ja tarjoaa puitteet spektaakkelille, mutta sen tarina on synkkä.

Bravados esittelee Jim Douglasin (Gregory Peck), tilanomistajan, joka saapuu Rio Arriban kaupunkiin seuraamaan teloitusta. Hän käy vankilassa katsomassa kohtaloaan odottavia rikollisia, Alfonso Parralia (Lee Van Cleef), Bill Zacharya (Stephen Boyd), Ed Tayloria (Albert Salmi) ja Lujania (Henry Silva), jotka eivät näytä tuntevan Douglasia. Elokuvassa ei tarkemmin kerrota, mihin epämiellyttävän tuntuiset rikolliset ovat syyllistyneet. Tosin he itse myöhemmin antavat ymmärtää olevana varkaita. Mutta miksi heidät on tuomittu hirtettäviksi? Raaimmaksi osoittautuu myöhemmin Zachary. Vähitellen katsojalle paljastuu, miksi Douglas on kvartetista kiinnostunut. Douglasilla on kolmevuotias tytär, joka on jäänyt eloon, mutta neljä miestä on surmannut hänen vaimonsa. Douglas on kostaja, jonka käsikirjoitus johdattaa toteuttamaan oman käden oikeutta. Ensimmäinen uhri on Parral, joka anoo armoa polvillaan ja vannoo syyttömyyttään. Hänelläkin on vaimo ja lapsi, mutta Douglas ampuu hänet kylmäverisesti. Tilanne on hyytävä ja kuvattu uskomattomissa olosuhteissa: taustalla korppikotkat lentävät sinitaivasta vasten.

Bravadosin järkyttävyys on siinä, miten elokuva siirtää päähenkilönsä yhä syvemmälle koston kierteeseen. Vasta neljännen uhrin kohdalla hän havahtuu. Lujan saapuu Meksikoon perheensä luokse ja saa Douglasin vakuutettua siitä, että he eivät alun perinkään olleet syyllisiä. Tai, he olivat varmaankin syyllisiä joihinkin muihin rikoksiin, mutta ei siihen, mistä Douglas heitä syyttää. Loppukohtauksessa Douglas polvistuu katuvana kirkon lattialle, ja ulkona Rio Arriban väki odottaa paradoksaalisesti sankariaan. Gregory Peck totesi myöhemmin, että elokuva oli kommentti mcchartyismia ja 50-luvun kommunistihysteriaa vastaan. Bravados on ristiriitainen ja monella tapaa häiritsevä, väkivaltainen elokuva, joka jättää epämukavan tunteen. Toisaalta juuri sen epämukavuus on voima.

Rikostohtori (Crime Doctor, 1943)

Michael Gordonin ohjaus Rikostohtori (Crime Doctor, 1943) tuo mieleen hiljattain katsomani Joseph L. Mankiewiczin film noir -trillerin Takaa-ajettuna yössä (Somewhere in the Night, 1946), joka valmistui vain kolme vuotta myöhemmin. Molempien elokuvien päähenkilö on menettänyt muistinsa ja yrittää selvittää aluperäänsä. Molemmissa tapauksissa päähenkilöt huomavat lopulta olleensa rikollisia, mutta amnesiasta toipumisen aikana he kunnostautuvat siinä määrin, että hyvittävät tekonsa yhteiskunnalle. Rikostohtori perustui sota-aikana suosittuun radiosarjaan, josta valmistui lopulta myös monta elokuvaa. Näistä Michael Gordonin ohjaus oli ensimmäinen. Ehkäpä Mankiewicz sai innoitusta käsikirjoitukseensa juuri tästä taustasta.

Gordonin ja Mankiewiczin elokuvat poikkeavat kuitenkin toisistaan merkittävästi. Kun jälkimmäisessä päähenkilö on sodan traumoista toipuva veteraani, Gordonin elokuvassa päähenkilö (Warren Baxter) lyödään tajuttomaksi ja heitetään ulos autosta. Olennaista on myös, ettei Rikostohtori ole aikalaiselokuva vaan sijoittuu 1930-luvun lama-aikaan. Se kommentoi 30-luvun alun gangsterismia ja sitä, millaisin keinoin yhteiskunta voi pyrkiä eroon rikollisuudesta. Muistinsa menettänyt päähenkilö ei tiedä edes nimeään, joten hän omaksuu sairaalan hyväntekijän Robert Ordwayn nimen. Ennen pitkää ”Ordway” kouluttautuu psykiatriksi ja alkaa tehdä työtä vankeinhoidon parissa. Hämmentävä käänne! Lopulta ”Ordwayn” oikea identiteetti paljastuu, mutta oikeus päättää olla langettamatta tuomiota: ”We need men like you.” Rikostohtori edustaa Michael Gordonin varhaistuotantoa, mutta se osoittaa jo suuntaa hänen myöhemmille film noir -ohjauksilleen. Kovin jännittäväksi elokuvaa ei voi kehua, mutta Hollywoodiin lukemattomien psykiatriaa käsittelevien rikoselokuvien joukossa se on kiinnostava, varsinkin kun taustana on menestyksekäs radiosarja.


14. lokakuuta 2019

Takaa-ajettuna yössä (Somewhere in the Night, 1946)

Joseph L. Mankiewiczin ohjaus Takaa-ajettuna yössä (Somewhere in the Night, 1946) ei ole aiemmin osunut kohdalle. Käsikirjoittajana Mankiewiczilllä oli sodan jälkeen jo vahva ura takanaan, mutta juuri vuonna 1946 hän tuli vauhdilla parrasvaloihin myös ohjaajana. Takaa-ajettuna yössä sai ensi-iltansa Los Angelesissa 30. toukokuuta, kun esikoisohjaus Turha oli unelmani (Dragonwyck, 1946) oli nähty New Yorkissa 10. huhtikuuta. Takaa-ajettuna yössä on pesunkestävä film noir, joka ankkuroituu vahvasti toisen maailmansodan tapahtumiin. Päähenkilö George Taylor (John Hodiak) nähdään alkukohtauksessa sotilassairaalassa, vammautuneena ja muistinsa menettäneenä. Koko loppuelokuva on Taylorin kamppailua menneisyyden muistamiseksi: kuka oli se George Taylor, joka oli lähtenyt sotaan, millaista elämää hän oli viettänyt, ketkä olivat hänen ystäviään ja vihollisiaan?

Takaa-ajettuna yössä on, Mankiewiczin myöhempiä ohjauksia ajatellen, vielä hiomaton timantti, mutta juuri kerronnan karheus tekee siitä kiinnostavan. Mankiewiczin käsikirjoituksessa on toki runsaasti nokkelia käänteitä ja nasevaa dialogia, kuten hänen monissa myöhemmissä teoksissaankin. Toisaalta, ainakin minulle, juonen hahmottaminen oli paikoitellen haasteellista, mikä voi johtua vireystilasta. Juoni on toki myös tietoisen sotkuinen, kun muistinsa menettänyt päähenkilö koettaa jäljittää mystistä hahmoa nimeltä Larry Cravat ja ajelehtii milloin minnekin, yökerhosta turkkilaiseen kylpylään. Katsoja on pitkään yhtä epätietoinen kuin George Taylor itse. Lopulta tarinan arvoitus selkiytyy, kun saksalaisten peruna Yhdysvaltoihin on salakuljetettu jättiläismäinen summa rahaa.


Vihreän järven salaisuus (The Secret of the Convict Lake, 1951)

Vihreän järven salaisuus (The Secret of the Convict Lake, 1951) oli Michael Gordonin viimenen elokuva ennen 1950-luvun mustan listan aiheuttamaa katkosta. Hän palasi ohjaajaksi uudelleen vasta vuosikymmenen lopussa. Gordon muistetaan parhaiten historiallisesta elokuvastaan Cyrano – miekan mestari (Cyrano de Bergerac, 1950), mutta hän ohjasi myös sarjan tummanpuhuvia rikoselokuvia. Vihreän järven salaisuus luokitellaan usein lännenelokuvaksi, mutta sen kasvualustaa on ehdottomasti sodanjälkeinen film noir. Tuntuu, että useimmat elokuvan kohtaukset sijoittuvat yöaikaan, ja tarinakin sijoittuu rikoksen maailmaan. Lännenelokuvalle epätyypillinen on aloitus, joka tuo mieleen 1930-luvun kahlekarkurielokuvat: kuusi vankia on karannut Carson Cityn vankilasta vuonna 1871, ja ensimmäisissä kuvissa karkurit taivaltavat lumisten hankien keskellä.

Kuudesta karkurista yksi tuupertuu jo alkujaksossa, ja vain Canfield (Glenn Ford), Greer (Zachary Scott), Cockerell (Cyril Cusack), Anderson (Jack Lambert) ja Maxwell (Richard Hylton) selviytyvät ihmisten ilmoille. Kuriton rikollisryhmä löytää maanviljelijöiden yhteisön, jossa vain vaimot ovat kotosalla. Ennen pitkää paljastuu, että Canfield on heidät tietoisesti paikalle johtanut löytääkseen syyllisen murhaan, josta hänet on syyttömästi tuomittu. Lopulta ratkaisijaksi nousee naisryhmä, jonka casting on loistava: Marciana Gene Tierney, isoäitinä Ethel Barrymore ja Rachelina Ann Dvorak. Viimeisessä kohtauksessa kaikki muut vankikarkurit lepäävät ruumisarkussa, paitsi Canfield, joka saa armahduksen, ei tosin oikeuslaitoksen edessä vaan yhteisön, joka on salaa hyväksynyt hänet jäsenekseen. Michael Gordonin ohjaus on sen verran sujuvaa, että täytyy ehdottomasti katsoa seuraavaksi hänen film noir -tuotantoaan.


11. lokakuuta 2019

He ratsastivat ohi (Four Faces West, 1948)

Alfred E. Green (1889–1960) oli pitkän linjan Hollywood-veteraani, joka ohjasi niin paljon elokuvia, että kokonaiskuvaa on melkein mahdoton muodostaa. He ratsastivat ohi (Four Faces West, 1948) on ehdottomasti paras näkemistäni Green-elokuvista, ja sen voisi milloin tahansa ottaa Kuukauden western -sarjaan. Televisiossa elokuva on nähty kertaalleen vuonna 1982, mutta sen jälkeen sitä ei käsittäkseni ole esitetty. He ratsastivat ohi tunnetaan lännenelokuvana, jossa ei ammuta laukaustakaan. Tämä on epäilemättä tietoista, sillä useassa kohdassa aseet jo nousevat esiin, mutta aina ampuja pysähtyy miettimään tekoaan ja päättää olla laukaisematta. Monien 1940- ja 1950-luvun westernien tapaan tämäkin on genrehybridi, jossa westernin sisään on upotettu aineksia muista lajityypeistä, rikoselokuvallista moraliteettia – ja ehdottomasti myös rakkauselokuvaa, jonka virittämiä odotuksia ohjaaja vaalii viimeisille metreille asti.

Elokuva sijoittuu Uuteen Meksikoon. Alkukuvissa Ross McEwen (Joel McCrea) saapuu Santa Marian pikkukaupunkiin. Paikkakunnalle on juuri saapunut myös legendaarinen lainvartija Pat Garrett (Charles Bickford), jonka saapumista juhlitaan. McEwen kulkee kuitenkin määrätietoisesti pankkiin, josta hän haluaisi saada 2000 dollaria. Laina ei irtoa, joten McEwen ryöstää rahat mutta jättää myös velkakirjan pankin kassakaappiin. Raivostunut pankinjohtaja hälyttää sheriffin, ja tuota pikaa varkaasta luvataan 3000 dollaria elävänä tai kuolleena, silmiinpistävästi enemmän kuin mitä on alun perin ryöstetty. Pakomatkalla McEwen tutustuu, ja rakastuu, sairaanhoitaja Fay Hollisteriin (Frances Dee). Kiinnostavaksi tämän rakkaudraaman tekee se, että Frances Dee (1909–2004) ja Joel McCrea (1905–1990) olivat pariskunta myös tosielämässä, ja hienovaraisesti he näyttelevätkin yhteen. Deen ja McCrean avioliitto kesti 57 vuotta, mikä ei Hollywoodissa ollut kovin tavallista.

Elokuvan suomenkielinen nimi He ratsastivat ohi saattaa tuntua kummalliselta, eikä se vastaa teoksen alkuperäisnimeä Four Faces West. Suomentaja on kuitenkin viitannut elokuvan tärkeään visuaaliseen kiinnekohtaan, korkeaan kalliomuodostelmaan, joka nähdään sekä McEwenin pakomatkan alussa että aivan elokuvan lopussa. Tämä paikka on nimeltään ”Pasó por aquí”, ja siihen ovat paikan ohittaneet jättäneet piirtokirjoituksia. Tämä El Morro National Monument on Uuden Meksikon tunnetuimpia nähtävyyksiä (ks. alla). Elokuvassa paikka ohitetaan kaksi kertaa, alussa, jossa McEwen on lähtenyt luvattomille teille, ja lopussa, jossa hän antautuu Pat Garrettille. Tarinan käänteissä on selvinnyt, miksi McEwen on rahaa ryövännyt, ja hän osoittaa empaattisuutensa auttaessaan sairasta meksikolaisperhettä. Onpa hienoa nähdä lempeä western, jossa asetta ei käytetä, eikä lyöntiäkään kohdisteta toiseen ihmiseen.




10. lokakuuta 2019

Mustekala (La Pieuvre, 1928)

Ranskalainen kuvaaja ja elokuvantekijä Jean Painlevé (1902–1989) omisti uransa verenalaisen maailman kuvaamiseen. Hän ehti tehdä yli 200 tiede- ja luontoaiheista elokuvaa, joista ensimmäiset valmistuivat jo 1920-luvulla, mykkäkaudella, ja viimeiset 1970-luvun lopussa. Vaikka Painlevé erikoistui meren eläimien kuvaamiseen, hän ammensi uransa alussa vaikutteita surrealisteilta. Hän jopa esiintyi Luis Buñuelin legendaarisessa Andalusialaisessa koirassa (Un chien andalou, 1928). Surrealismin häivähdys on myös Painlevén ensimmäisiin ohjauksiin kuuluvassa lyhytelokuvassa Mustekala (La Pieuvre, 1928), jonka alussa mustekala lipuu nukkuvan naisen yli, menee ulos avoimesta ikkunasta ja väijyy jopa puussa – ennen kuin tavoittaa meren, oman elementtinsä.

Surrealistisen alun jälkeen teos muistuttaa pikemminkin luontoelokuva. Se seuraa mustekalan elämää rannalla, rantavedessä ja veden alla. Painlevé on jo tässä varhaisessa teoksessaan taitava vedenalaisten kuvien taltioijoita. Hän viljelee myös makrokuvia, joissa katsoja saa nähdä mustekalan imukupit, silmät ja muut yksityiskohdat läheltä. Painlevé kuvaa, miten fantastinen meren eläin syö, hengittää ja lopulta kuolee. Mustekalan lonkeroiden baletti hallitsee valkokangasta, ja luontoelokuva muuttuu lopulta runoudeksi.


16. syyskuuta 2019

Revolverimies (The Shootist, 1976)

Don Siegelin ohjaama Revolverimies (The Shootist, 1976) on omistettu John Waynelle ja hänen mittavalle uralleen lännenelokuvien tähtenä. Viimeisessä roolissaan Wayne esitti ikääntyvää revolverisankaria J. B. Booksia, jonka uraa Siegel komeasti kuvaa tarjoamalla elokuvan alussa välähdyksiä John Waynen roolisuorituksista 1930-luvulta lähtien. Aloitus antaa elokuvalle erityistä tribuutin sävyä, ja tätä vaikutelmaa vahvistavat monet muut roolisuoritukset, James Stewart vanhana ystävänä, lääkäri Hostetlerinä, Lauren Bacall Bond Rogersina, leskenä, joka ottaa Booksin suojiinsa, John Carradine reumatismin runtelemana hautausurakoitsijana ja Richard Boone Sweeneynä, jonka veli on kuollut Booksin luoteihin.

Revolverimiehen tarinassa vanha gunfighter on tulossa tiensä päähän. Elokuvan alussa hän saa syöpädiagnoosin ja tiedon siitä, että elinaikaa on vain vähän jäljellä. Tunnettu revolverimies ei kuitenkaan ole haluttu asukas missään, ja on vaikea löytää paikkaa jossa kuolla. Tätä tarinaa katsoessa ei voi olla ajattelematta John Waynen uraa: hänhän sairastui keuhkosyöpään jo 1960-luvulla. Toinen keuhko poistettiin, ja Wayner selviytyi. Todennäköisesti jo Revolverimiehen kuvausten aikaan hän oli sairastunut mahasyöpään, joka lopulta vei hänen henkensä kolme vuotta myöhemmin. Revolverimiehen tarinan kauneus on Booksin ja leski Rogersin suhteen kuvauksessa, mutta itse olisin toivonut elokuvaan toisenlaista lopetusta. Käsikirjoittaja on antanut Booksille western-genren mukaisen kunniakkaan kuoleman saluunan lattialla, mutta itse olisin kirjoittajana jättänyt Booksin henkiin ja antanut hänen viettää loppuelämänsä Rogersin seurassa. Elinpäiviämmehän ei kukaan voi tietää. Siksi avoin lopetus olisi istunut elokuvaan henkeen hienosti.

15. syyskuuta 2019

Vertigo – Punainen kyynel (Vertigo, 1958)

Katsoimme eilen pitkästä aikaa Alfred Hitchcockin jännityselokuvan Vertigo – Punainen kyynel (Vertigo, 1958), joka tietysti pitää katsoa säännöllisin väliajoin. Jostain syystä en ole blogiini vielä Vertigosta kirjoittanut – ehkä se johtuu siitä, että elokuvaan tiivistyy niin paljon, että tuntuu kohtuuttomalta puristaa ajatuksia muutamaan kappaleeseen. Minulle kysymys on myös nostalginen siinä mielessä, että Vertigo kytkeytyy orastavaan filmihulluuteeni 1980-luvulla. Suomessa Vertigosta olivat kirjoittaneet Peter von Baghin kaltaiset veteraanit, mutta nuorempi polvi ei ollut elokuvaa nähnyt, siitä yksinkertaisesta syystä, että Hitchcock veti vuonna 1973 levityksestä viisi elokuvaansa ja siirsi ne kassakaappiin odottamaan tulevaisuutta. Vertigon ohella siellä lojuivat Köysi (Rope, 1948), Takaikkuna (Rear Window, 1954)Mutta... kuka murhasi Harryn? (The Trouble with Harry, 1955) ja Mies joka tiesi liikaa (Man Who Knew Too Much, 1956). Tämä oli tietysti Hitchcockilta ovela keino taata mielenkiinnon säilyminen myös tulevaisuudessa. Suomeen elokuvat tulivat uusintaensi-iltaan keväällä 1984. Vertigon näin silloin Helsingin Formiassa, ja kuvat syöpyivät syvälle mieleen. 

Vertigo alkaa napakasti: John Ferguson (James Stewart) jahtaa rikollista, liukastuu katolla ja jää roikkumaan rännistä. Auttamaan tullut poliisi putoaa, ja syyllisyys ja korkeanpaikankammo jäävät vaivaamaan Fergusonia. Hollywoodissa oli nähty menneinä vuosikymmeninä useita rikoselokuvia, joissa psykologit ja psykiatrit ratkoivat ihmismielen ongelmia, usein karikatyyrinomaisesti Freudin ajatuksia mukaillen. Tähän taustaan nähden Hitchcock ottaa aimo harppauksen eteenpäin laajentamalla  ja syventämällä pakkomielteiden, ihanteiden, mielikuvien ja tunteiden kirjoa. Elokuvan alussa Ferguson käyttää kävelykeppiä, ruumiillisen vamman viittauksena, mutta hänen ongelmansa ovat syvemmällä, epävarmuudessa, josta on vaikea selviytyä. Ferguson eroaa poliisivoimista, jolloin Gavin Elster (Tom Helmore) palkkaa hänet varjostamaan vaimoaan Madeleinea (Kim Novak), joka käyttäytyy omituisesti. Vaikka Madeleine paljastuukin myöhemmin illuusioksi, Madeleinen samastuminen 1800-luvun puolivälissä eläneeseen Carlotta Valdesiin on kiehtova ja tuo mieleen Jacques Derridan ajatukset hauntologiasta. Tässä menneisyys vainoaa nykypäivää, on pakkomielteisesti läsnä, aivan samaan tapaan kuin Fergusonia vaivaavat hänen epäonnistumisensa.

Vertigon merkittävin kerronnallinen oivallus on näkökulman täydellinen vaihdos tilanteessa, jossa Ferguson pitää Madeleinea kuolleena ja törmää kadulla tätä muistuttavaan Judy Bartoniin (Kim Novak). Tähän asti katsoja on tiennyt yhtä paljon kuin Ferguson, mutta yhtäkkiä katsojalle paljastuvat Judy Bartonin ajatukset ja se juoni, jonka Gavin Elster on punonut. Ferguson on uhri, joka rimpuilee henkisen taakkansa alla. Tarina saa hetkeksi Pygmalionin piirteitä, kun Ferguson muuntaa Judya Madeleineksi. Hollywoodin 1950-luvun rikoselokuvien kontekstissä Vertigon lopetus on epävarmuudessaan, ja epämukavuudessaan, huikea. Ferguson jää kuilun partaalle. Jo hetken näytti siltä, että hän vapautuu kammostaan, mutta – Judyn pudottua säikähtäneenä tornista – on vaikea uskoa, että piina koskaan päättyisi. Hitchcock teki sensuurisyistä myös vaihtoehtoisen lopetuksen, jossa Gavin Elster saa rangaistuksensa, mutta Hitchcock sai pitää alkuperäisen lopetuksensa. Vaikka olen nähnyt Vertigon monta kertaa, joka kerta toivon, että se loppuisi toisin.

8. syyskuuta 2019

Trop tôt/Trop tard (1981)

Danièlle Huillet’n ja Jean-Marie Straubin pitkä dokumenttielokuva Trop tôt/Trop tard (1981) on varmaankin toteutettu neljällä eri kielellä, ranskaksi, saksaksi, englanniksi ja italiaksi. Ainakin julisteessa nämä kielet ovat esillä. Katsomassani versiossa selostusteksti on luettu englanniksi, mutta varsinkin alkuosa on vahvasti ranskalaisittain murrettua, lukijana toinen ohjaajista Daniélle Huillet. Toisessa osassa lukija on Bahgat el Nadi.

Trop tôt/Trop tard on hämmästyttävä elokuva. Ensimmäisessä, lähes kymmenminuuttisessa jaksossa auto ajaa pariisilaisen liikenneympyrän ympäri, yhä uudelleen ja uudelleen. Kiertoliike viittaa vallankumoukseen, revolvere, ja kamera kiertää vastapäivään, taakse päin historiassa. Tämän liikkeen kampeamana elokuva suuntaa katseensa maaseudulle, ensin Ranskaan ja lopuksi Egyptiin. Ranska-jaksossa kamera on edelleen liikkeessä: se panoroi hitaasti maisemasta toiseen. Taustalla kuullaan Friedrich Englsin kirjeitä Karl Kautskylle, aiheena Ranskan maaseudun tilanne 1800-luvulla. Mikään ei näytä muuttuneen.

Egypti-jaksossa keskiöön asettuvat ne muutokset, jotka Nasserin hallinnon aikana tapahtuivat maaseudulla. Tekstinä on Mahmoud Husseinin kirjoitus luokkataistelusta Egyptissä. Visuaalisesti Egypti-osuus on monipuolisempi, ja kiertoliikkeen lisäksi kamera kulkee teitä ja kärrypolkuja pitkin. Vuoden 1981 egyptiläistä maaseutua on vangitsevaa lopulta katsoa. Jaksossa on myös viittaus elävän kuvan historiaan kohtauksessa, jossa työläiset lähtevät tehtaasta.


7. syyskuuta 2019

Reininkulta Kansallisoopperassa

Kansallisoopperan uusi Nibelungin sormus -tetralogia käynnistyi Reininkullalla 30. elokuuta 2019. Viikko on ollut niin kiireinen, etten ole vielä ehtinyt kirjata ajatuksia muistiin. Nyt on sen aika. Ensi-illassa oli aistittavissa jännitystä kuten aina: minkälaisena Ringin maailma avautuu, kun esirippu vihdoin nousee? Toisaalta, olivat ensivaikutelmat mitä tahansa, Reininkulta on aina matkan ensimmäinen etappi. Wagnerille tämä yksinäytöksinen, neljästä kohtauksesta muodostuva teos oli nimenomaan Vorabend, ja varsinainen tarina oli vielä tulossa. Tämä on näkökulma, joka Anna Kelon ohjausta, Mikki Kuntun lavastusta ja visualisointia ja Esa-Pekka Salosen johtamista tarkastellessa on hyvä pitää mielessä. Emme vielä tiedä, millainen kokonaisvisio tekijöillä on mielessään. Ringissä jokainen teoksen osa on toki tärkeä, mutta yhtä olennaista on se, millainen tulkinta kokonaisuutta ohjaa. Koko sykli nähdään toukokuuhun 2021 mennessä, jolloin nykyisen tekijäryhmän visio kokonaisuudessaan täydentyy. Sellaista etukäteistietoa on jo käynyt ilmi, että tulevilla oopperoilla on erilaiset ajalliset kiinnekohdat. Vaikka Reininkulta näyttäytyykin meille satuna ja fantasiana, myytin tilalle tai rinnalle asettuu myöhemmissä osissa historia. Kelon tulkinta Ringistä ei ehkä ole niin myyttinen kuin miltä nyt vaikuttaa.

Nibelungin sormus on ihmeellinen, poikkeuksellinen teos jo laajuutensa ja haastavuutensa vuoksi. Se on koetinkivi aina sekä tekijöilleen että oopperataloille. Wagnerille teos oli tour de force monessakin mielessä. Suunnitelma sai alkunsa Dresdenissä Euroopan hullun vuoden melskeessä 1840-luvun lopulla. Lähtökohtana oli sankarin, Siegfriedin, kuolema, joka nähdään viimeisessä osassa Jumalten tuhossa. Vähitellen jokaiselle osalle syntyi taustoittava musiikkidraama, kunnes suunnitelma oli tetralogian mittainen. Wagnerin mukaan katsojan oli saatava elää ja kokea se historia, jonka läpi Siegfried ja hänen rakastettunsa Brünnhilde kulkisivat ja jonka perillisiä he ovat. Wagner kirjoitti koko syklin libreton valmiiksi 1850-luvun alussa, ja Reininkullan partituuri valmistui vuonna 1854. Silti teossarjan synty oli hidas prosessi, ja Siegfriedin aikana Wagner joutui tunnetusti keskeyttämään sävellystyön ja toteutti välissä Tristanin ja Isolden. Vaikka Reininkulta oli valmiina jo varhain, se sai ensi-iltansa vasta vuonna 1869 Münchenissä, tasan 150 vuotta sitten, Baijerin Ludwig II:n suosiollisella tuella. Koko Ring nähtiin sitäkin myöhemmin, vuonna 1876 Bayreuthissa. Wagner loi siis teostaan vuosikymmenien ajan.

Vuoden 2019 Reininkulta alkaa maagisen salaperäisesti. Kun katsomo on pimentynyt, pieni kultahippu näyttää putovan kohti syvyyttä. Olisiko se viittaus eteenpäin, siihen miten valtaa tuottava sormus lopulta palautuu Reinvirtaan Jumalten tuhossa? Musiikki lähtee pimeydestä, alkusoiton kontrabassojen sävelet alkavat varkain ja luovat odottavan tunnelman. Vasta sitten valot syttyvät orkesterimonttuun, ja alkusoiton Es-duurisoinnulle rakentuva punos täyttää salin. Alun päähenkilö Alberich (Jukka Rasilainen) astuu ulos munasta, kuin myytin synnyttämänä, flirttailee Reinintyttärien kanssa, kiroaa rakkauden ja anastaa Reinin kullan. Reinin varrelta Reininkulta siirtyy toisessa näytöksessä jumalten valtakuntaan, kolmennassa alas kääpiöiden kansoittamaan Nibelheimiin ja lopussa jälleen jumalten pariin. Anna Kelon tulkintaa katsoessa mietin, miten selkeästi se itse asiassa kertoo niistä aineksista, joista Wagner on teoksensa ammentanut. Ensimmäinen kohtaus viittaa Reinin asemaan saksalaisessa mielikuvituksessa, toisen kohtauksen aineisto on antiikin kirjallisuudesta, josta Wagner sai innoitusta. Katsoja näkee jumalten lepäävän marmorisilla divaaneilla ja nauttivan kultaisia omenoita nuoruutensa lähteeksi. Kolmannen näytöksen Nibelheim, orjuutettu ja alistettu yhteiskunta, muistuttaa siitä, miten Dresdenin Vaterlandsvereinissa Wagner tutustui 1840-luvun lopulla anarkisteihin, joiden mukaan omistaminen on varkautta. Juuri tässä kohtauksessa Wotan (Tommi Hakala) yhdessä tulen jumala Logen (Tuomas Katajala) kanssa ”varastaa varkaalta”. Samassa kohtauksessa on ripaus Charles Perreault’n ja Grimmin veljesten satumaailmaa, kun Wotanin ja Logen houkuttelemana Alberich muuntautuu ensin käärmeeksi ja sitten sammakoksi, kohtalokkain seurauksin. Neljännessä kohtauksessa Wotan jatkaa neuvotteluaan jättiläisten Fasoltin (Koit Soasepp) ja Fafnerin (Jyrki Korhonen) kanssa Freian (Reetta Haavisto) vapauttamiseksi. Antiikin tragedia vilahtaa esiin deus ex machina -jaksossa, jossa Erda (Sari Nordqvist) nousee maan uumenista varoittamaan Wotania. Jumalat pelastuvat sormuksen kiroukselta, tällä erää. Wagner ammensi aineksia myös muinaisskandinaavisesta runoudesta ja saagakirjallisuudesta: lopussa Wotan johtaa jumalat linnaan, joka tunnetaan Valhallana.

Minulle Kansallisoopperan Reininkulta oli vahva juuri sellaisena kuin se oli. En kaivannut muita viittauksia 1800-luvulle, tai Wagnerin vaikutushistoriaan 1900-luvulla. Silloinkin kun tulkinta korostaa tarunomaista, myyttisyys toimii juuri siten, ettei se ole aikaan sidottu vaan antaa tilaa tulkinnalle ja ajankohtaisille merkityksille. Wagnerin musiikkidraamojen libretot kantavat mukanaan oman aikana tunnehistorian aarteistoa, joka elää omaa elämäänsä ja jonka perillisiä me 2000-luvullakin olemme. Ringissä puhutaan tunteista ja ihmissuhteista. Reininkulta sisältää erityisen raskaita perhesuhteita: Wotan on antanut jättiläisille pantiksi kälynsä Freian, Alberich orjuuttaa veljeään Mimeä (Dan Karlström), Fafner tappaa kullanhimossaan veljensä Fasoltin... Valkyyriassa tulemme näkemään, miten Wotanin tytär Brünnhilde kapinoi isäänsä vastaan, vihdoinkin. Ringiä voisi tulkita 1800-luvun perhekäsityksiä vasten. Reininkullassakin rahan ja rakkauden raadolliset siteet valmistelevat myöhempää Siegfriedin ja Brünnhilden suhdetta, joka irtaantuu sääty-yhteiskunnan valtarakenteista. En voi sanoa, että nämä tulkinnat olisivat olleet vuoden 2019 Reininkullassa korostettuja, mutta juuri sen myyttinen painotus antaa niille tilaa. Samoin se antaa tilaa varmasti myös monille muille tulkinnoille. Kun katsoin esitystä, itse musiikki eli itsensiivisesti. Koko miehitys oli erinomainen. Jos Tommi Hakala laulaa Wotania myös tulevissa Ringin osissa, on kiinnostavaa nähdä, mihin tulkinta kehittyy. Ensi-illassa erityisen vahvasti jäivät mieleen, ainakin minulle, Tuomas Katajalan veijarimainen ja kirkas Logen tulkinta, Jukka Rasilaisen dramaattinen Alberich ja Dan Karlströmin sinänsä lyhyt mutta sitäkin painavampi Mimen rooli.


11. elokuuta 2019

Yoko Tsuno: Reinin kulta (1993)

Pyhitin lepopäivän lukemalla sarjakuvaa. Richard Wagnerin Reininkultaa odotellessa ajattelin lukea Yoko Tsuno -tarinan Reinin kulta (L’or du Rhin, 1993). Yoko Tsuno on vuonna 1933 syntyneen belgialaisen piirtäjän Roger Leloup’n luomus. Kerrotaan, että Leloup tuli sarjakuva-alalle sattumalta: hänen naapurinsa oli Jacques Martin, Alixin luoja, joka tarvitsi värittäjää. Leloup otti tarjouksen vastaan ja osallistui Kirotun saaren (L’Ile maudite) viimeistelyyn 1950-luvun alussa. Vuodesta 1953 Leloup työskenteli Hergén studioilla päätehtävänään taustojen ja erityisesti ajoneuvojen piirtäminen. Tämä vankka kokemus näkyy myös Reinin kullassa, joka sijoittuu rautateille, matkalle Kölnistä kohti etelää. Leloup sai Martinin ja Hergén opissa vahvan claire ligne -koulutuksen, ja tätä perinnettä myös vuonna 1969 käynnistynyt Yoko Tsuno edustaa. Tähän mennessä sarjan albumeita on ilmestynyt 29, ja Reinin kulta oli järjestyksessä 19. eli edustaa kypsää kautta.

Sarjan päähenkilö on nuori japanilainen insinööri Yoko Tsuno, joka saa toisinaan apua televisiotoimittaja Viciltä ja Polilta. Albumeissa seikkaillaan milloin missäkin, jopa tulevaisuudessa, mutta Reinin kulta tapahtuu Euroopan ytimessä. Tarina alkaa Kölnin katedraalissa, jossa Yokon ystävä Ingrid on harjoittelemassa urkuresitaalia. Katedraalissa Yoko kohtaa maanmiehensä ja ajautuu japanilaisen asetehtailijan sihteeriksi ja junamatkalle Kölnistä kohti Reinin yläjuoksua. Vaikka Wagnerin Reininkulta tulee tekstissä mainittua, vähitellen Yokolle valkenee, että kyse on junasta, Rheingold Expressistä, joka on juuri lähdössä. Kimurantti juoni lähtee liikkeelle verkkaisesti ja vasta albumin puolivälissä juna vihdoin liikahtaa. Loppuratkaisu sijoittuu Koblenzin eteläpuolelle Oberweseliin. Junassa kohtaavat Yokon lisäksi CIA: ja KGB:n agentit, sillä salaisen junamatkan aikana on tarkoitus tehdä kauppaa ydinkärjillä. Japani näyttäytyy albumissa tietotekniikan edelläkävijänä, sillä asetehtailijan käytössä on sekä puhekomentoja ymmärtävä tietokone että robotti.

Pimeä peili (The Dark Mirror, 1946)

Kun Robert Siodmakin jännityselokuva Pimeä peili (The Dark Mirror, 1946) esitettiin Suomessa vuonna 1948, lehti-ilmoituksissa teosta mainostettiin sanoin: ”Mainio ja omaperäinen!” Trillerin lähtökohtana oli Vladimir Poznerin tarina, josta Nunnally Johnson rakensi käsikirjoituksen. Keskiössä olivat identtiset kaksoset, mikä oli lähtökohtana poikkeuksellinen. Kaksoisroolin sai näyttelijä Olivia de Havilland, joka täytti juuri 1. heinäkuuta 103 vuotta. Nyt kun YLE Teema on esittänyt Pimeän peilin, voisi vielä toivoa, että ohjelmistoon tulisi Anatole Litvakin Käärmeenpesä (The Snake Pit, 1948), jossa Olivia de Havilland teki elämänsä roolin. Mielisairauden teemaa käsittelee myös Pimeä peili, mutta lopultakin melko kaavamaisesti Käärmeenpesän realismiin verrattuna.

Dresdeniläissyntyinen Robert Siodmak eli 1940-luvun lopulla uransa huippukautta. Takana olivat film noir -klassikot Aavenainen (Phantom Lady, 1944), Kierreportaat (The Spiral Staircase, 1945) ja Tappajat (The Killers, 1946) ja edessä sellaiset elokuvat kuin Elämän ja kuoleman leikki (Criss Cross, 1949) ja Tie lakia pakoon (The File on Thelma Jordon, 1950). Siodmakin tavaramerkkejä olivat taitava näyttelijäohjaus ja ekspressiivinen kameran käyttö. Voin kuvitella, että Siodmakia on Pimeässä peilissä kiehtonut ajatus kaksoisroolin ohjaamisesta, ja taitavasti hän käyttääkin sekä trikkejä että sijaisnäyttelijöitä. Myös peileillä ja heijastumilla on keskeinen rooli kokonaisuudessa. Uskottavasti elokuva rakentaa sisarusten Terryn ja Ruthin persoonat, vaikkakin 40-luvun lopun Hollywoodin rikoselokuvien psykiatrinen näkökulma alkaakin tuntua painostavalta, puhumattakaan elokuvan antamasta kuvasta kaksosten välisestä suhteesta. Monessa 30-luvun komediassa psykiatri oli hykerryttävä hahmo, kuten tohtori Fritz Lehman (Fritz Feld) Hawksin screwball-komediassa Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938), mutta 40-luvun lopulla Hollywood-ohjaajat marssittivat estradille vakavia psykiatreja rikoksia selittämään. Viihdyttävää katsottavaa Pimeä peili joka tapauksessa on.

10. elokuuta 2019

Yhteinen vaimomme (1956)

Valentin Vaalan komedia Yhteinen vaimomme (1956) perustui Arijoutsin näytelmään Mieheni taivaasta, joka oli saanut kantaesityksensä Kokkolassa lokakuussa 1950. Vaalan käsissä tarina muuntui Hollywood-komedioita mukailevaksi uudelleenavioitumiskomediaksi. Mieleen tulee erityisesti Garson Kaninin loistava Lempivaimoni (My Favorite Wife, 1940), jossa Ellen Arden (Irene Dunne) on elänyt laivan haaksirikon jälkeen seitsemän vuotta ”autiolla” saarella. Hän saapuu kotiin, ja sillä välin aviomies Nick (Cary Grant) on mennyt uusiin naimisiin. Eipä aikaakaan, kun paikalle ilmaantuu Stephen Burkett (Randolph Scott), jonka kanssa Ellen on viettänyt nuo seitsemän vuotta erakkona... Yhteinen vaimomme perustuu täsmälleen samanlaiseen asetelmaan, mutta kontekstina onkin toinen maailmansota. Jenni (Marjatta Kallio) on naimissa Jalmarin (Eero Eloranta) kanssa, kun yhtäkkiä Jennin sodassa ”kaatunut” aviomies Erkki (Kosti Klemelä) palaakin sotavankeudesta kotiin. Kolmiodraama on valmis, mutta tässäkin tapauksessa tarina mutkistuu, kun Helsinkiin saapuu Erkin vankeudessa tapaama Anjuska (Anneli Haahdenmaa).

Yhteinen vaimomme on Stanley Cavellin määritelmää seuraten comedy of remarriage, jossa leikitään avioliittoinstituution pelisäännöillä. Samalla elokuva käsittelee komediallisesti sotakokemuksia, kansanhuoltoministeriön aikaa ja suhdetta Neuvostoliittoon. Jennin uusi aviomies on ministeriön nappi- ja neppariosaston toimistopäällikkö, ja tälle virkamiesmäisyydelle oli jo helppo nauraa vuonna 1956, kun olosuhteet olivat muuttuneet. Yhteinen vaimomme viittaa myös valvontakomission läsnäoloon ja etsii sovintoa, ainakin siinä mielessä, että Erkki ottaa lopulta Anjuskansa, ja Jenni ja Jalmari saavat jatkaa kaupunkilaista elämäntyyliään. Aikalaiskriitikot suhtautuivat Vaalan komediaan nihkeästi, sillä vuoden 1956 tilanteessa poliittisuus ei tuntunut erityisen rohkealta. Aamulehden Olavi Veistäjä totesi arviossaan: ”Yhteinen vaimomme olisi voinut olla pieni sensaatiokin 1940-luvun loppupuolella, mutta nyt sillä ei enää ole paljonkaan virkaa.” Nyt kun vuosia on vierähtänyt enemmän, tilanne on toinen: Yhteinen vaimomme on kiinnostava Hollywood-muunnelma, jonka huumori on kestänyt aikaa.

31. heinäkuuta 2019

Vodkaa, komisario Palmu (1969)

Ajauduimme katsomaan Matti Kassilan viimeisen Palmu-elokuvan Vodkaa, komisario Palmu (1969), joka on tietysti aivan toista maata kuin aiemmat, Waltarin teksteihin perustuvat Palmut. Bloggasin elokuvasta viimeksi vuonna 2008, joten edellisestä katsomiskerrasta on aikaa vierähtänyt, eikä silloiseen tekstiin ole paljoakaan lisättävää. Aikalaisarvosteluissa Vodkaa sai jokseenkin nuivan vastaanoton, mikä on tietysti helppo ymmärtää, sillä elokuva yhdistää komedian, agenttielokuvan, toimintaelokuvan ja poliittisen ongelmaelokuvan aineksia omintakeiseksi kokonaisuudeksi. Tyylilajia kuvastaa lopun hämmentävä mainosjakso, joka keskeyttää takaa-ajokohtauksen maanalaisissa käytävissä. Teos leikittelee 1960-luvun lopun poliittisella vastakkainasettelulla, jossa kärkäs vasemmistolainen journalisti ajautuu konfliktiin vuorineuvoksen kanssa. Lopulta ratkaisu osoittautuu intohimorikokseksi, vaikka monenlaiset poliittiset kysymyksen nousevat pintaan.

Nyt katsottuna jäin miettimään, kuinka monessa kotimaisessa elokuvassa itse asiassa viitataan äärioikeiston aktivismiin. Vodkassa tämä tiivistyy toimittaja Kosti Kulan (Matti Oravisto) hahmossa. Kula on yksinäinen susi, vastarinnan kiiski, jolla ei ole laajempaa kannatusta. Vodkassa myös suhde Neuvostoliittoon on kiinnostava: Neuvostoliitto on kauppasuhteiden kannalta keskeinen, ja avoimesti naapurivaltio toimii myös Helsingissä venäläisen agentin (Lilga Kovanko) hahmossa. Tarinassa suurkapitalismi kokee tappion, sillä verovilpin uhka saa vuorineuvos Suur-Takalan lahjoittamaan osakkeensa Suomen valtiolle! Loppukohtauksen aikana Inga Sulin ja Viktor Klimenko esittävät laulun ”Isoveli näkee” samaan aikaan, kun poliisit kaahaavat Palmun mökille. Mitähän Kari Tuomisaaren tekstissä ”isoveli” lopulta tarkoittaa?


17. heinäkuuta 2019

Yöpikajuna (Night Train to Munich, 1940)

Eilisen Alfred Hitchcockin jännityselokuvan Nainen katoaa (The Lady Vanishes, 1938) huumassa oli pakko katsoa vielä Carol Reedin ohjaus Yöpikajuna (Night Train to Munich, 1940). Tuottaja Edward Black oli epäilemättä hyötynyt Hitchcockin trillerin valtaisasta menestyksestä. Käsikirjoittajat Sidney Gilliat ja Frank Launder toteuttivat nyt tarinan, joka kiinnittyy suoraan toisen maailmansodan tapahtumiin. Yhteisiä henkilöhahmoja ovat vain englantilaiset herrasmiehet Caldicott (Naunton Wayne) ja Charters (Basil Radford), jotka elokuvan puolivälissä astuvat samaan Berliinin ja Münchenin väliseen yöjunaan kuin sankariparikin. Yhteistä on myös näyttelijä Margaret Lockwood, joka esittää tällä kertaa prahalaisen keksijän Axel Bomaschin (James Harcourt) tytärtä Annaa.

Yöpikajuna alkaa tekstillä, joka sijoittaa tapahtumat aikaan ennen 3. syyskuuta 1939, jolloin Iso-Britannia julisti sodan Saksalle. Puolidokumentaarisessa jaksossa Saksan joukot marssivat ensin Itävaltaan ja uhkaavat sen jälkeen Prahaa. Keksijä tyttärineen yrittää paeta, mutta lopulta vain isä pääsee karkuun. Anna heitetään keskitysleirille, jossa hän tutustuu Karl Marseniin (Paul Henreid). En äkkiseltään muista toista näytelmäelokuvaa, jossa olisi näin varhaisessa sodan vaiheessa kuvattu elämää keskitysleirillä. Karl järjestää paon ja pelastaa Annan Englantiin, mutta lopulta kyse on vain natsien salajuonesta. Karl on kätyri, jonka avulla Axel Bomasch saadaan Berliiniin. Elokuvan miespääroolia esittää nuori Rex Harrison, jonka tulkitsema Gus Bennett naamioituu sakslaisupseeriksi ja lähtee pelastamaan isää ja tytärtä. Ratkaisu tapahtuu junassa matkalla Müncheniin, ja kriketin filosofiasta haastelevat Caldicott ja Charterskin tempautuvat lopulta mukaan kahinaan.

Yöpikajuna on suora kannanotto maailmansodan tilanteeseen. Iso-Britanniassa se sai ensi-iltansa elokuussa 1940 ja Yhdysvalloissa saman vuoden joulukuussa. Ehkä elokuvan nimenomaisena tehtävänä olikin välittää mielikuvia Euroopassa käydystä sodasta tilanteessa, jossa Yhdysvallat ei vielä ollut liittynyt mukaan. Suomessa Yöpikajuna nähtiin vasta elokuussa 1949, ja epäilemättä kuvia keskitysleiriltä katsottiin kokonaan toisin silmin kuin syksyllä 1940. Ohjaaja Carol Reed oli ennen Yöpikajunaa ohjannut jo kymmenkunta pitkää näytelmäelokuvaa, muun muassa A. J. Croninin romaaniin perustuvan Kaivos ja kartano (The Stars Look Down, 1940), mutta varsinaiset menestyksen vuodet olivat vasta tulossa. 

16. heinäkuuta 2019

Nainen katoaa (The Lady Vanishes, 1938)

Nainen katoaa (The Lady Vanishes, 1938) oli Alfred Hitchcockin brittikauden huipentuma ja käytännössä hänen käyntikorttinsa Hollywoodiin. Kerrotaan, että elokuva oli Orson Wellesin suuria suosikkeja, mutta  hän ei ollut ainoa jännityksen ystävä, sillä Nainen katoaa oli suurmenestys kaikkialla. Suomessa tosin elokuva jäi toisen maailmansodan läheisyydessä esittämättä. Elokuvan pohjana oli Ethel Lina Whiten romaani The Wheel Spins (1936), josta Sidney Gilliat ja Frank Launder tekivät käsikirjoituksen. Tarina oli sijoitettu tunnistamattomaan keskieurooppalaiseen valtioon, Alppien tuntumaan. Juoni on kenties saanut vaikutteita 1880-luvulla pariisilaisessa hotellissa tapahtuneesta katoamismysteeristä, jonka Hitchcock sittemmin mainitsi Truffaut'lle haastattelukirjassa. Ensimmäinen filmausyritys käsikirjoituksesta tehtiin Roy William Neillin johdolla, mutta tuotanto keskeytyi. Lopulta Hitchcock tarttui aiheeseen ja toteutti produktion viimeisenä työnään Gainsborough Pictures -yhtiölle. Hämmästyttävää on, että koko teos toteutettiin vajaan 30 metrin levyisellä studionäyttämöllä Islingtonissa. Hitchcock on saanut lopputulokseen avaruuden tuntua sekä pienoismallien että taustaprojektioiden ansiosta. Itse tarina alkaa syrjäisessä majatalossa, jossa matkustajat odottavat Lontoota kohti vievää junaa, ja tämän jälkeen elokuva tapahtuu käytännössä liikkuvassa junassa.

Alun majatalojakso on suhteellisen pitkä, vaikka Hitchcock lyhensikin sitä alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Jakso on kuitenkin perusteltu, sillä se esittelee henkilögallerian, joka lopulta tulee katsojalle tutuksi. Päähenkilö on nuori Iris Henderson (Margaret Lockwood), joka on matkalla Lontooseen mennäkseen siellä naimisiin. Jo majatalo Petruksessa, kuvitteellisessa Bandrikan valtiossa, hän tutustuu kansanmusiikkia tutkivaan Gilbert Redmaniin (Michael Redgrave), myrskyisissä merkeissä, mutta lopulta Redmanista tulee hänen tärkeä kumppaninsa junassa tapahtuvan mysteerin selvittämisessä. Kun juna on päässyt matkaan, yhtäkkiä herttainen neiti Froy (Dame May Whitty) katoaa, mutta kukaan ei tunnu häntä muistavan. Osa matkustajista on mukana salajuonessa, osalla taas on henkilökohtaisia syitä muistamattomuuteen.

Aivan mahtava parivaljakko ovat englantilaiset herrasmiehet Caldicott (Naunton Wayne) ja Charters (Basil Radford), jotka ovat kiinnostuneita vain kriketistä eivätkä halua minkäänlaisia viivytyksiä matkaan – siksi, että heidän on pakko ehtiä ajoissa kotiin, ottelun takia. Yleisö ihastui karikatyyrinomaisiin hahmoihin siinä määrin, että Caldicott ja Charters saivat tulla valkokankaalle myöhemminkin: samoilla roolinimillä Wayne ja Radford esiintyivät kolmessa muussa elokuvassa ja muilla nimillä vielä useammissa. Parivaljakon voi tulkita poliittisena kommenttina, sillä kaksikko kuvastaa brittien välinpitämättömyyttä Euroopan tapahtumista, mutta toki heillä lopulta on ratkaiseva rooli Iriksen ja Gilbertin auttajina. Elokuvan henkilögalleriasta pitää erikseen mainita vielä prahalainen kirurgi Hartz (Paul Lukas), joka esittää freudilaisia tulkintoja Iriksen väitteille neiti Froyn katoamisesta. Freudilaisuus pilkahtaa tarinassa muutoinkin, kun Iris aluksi kuulee Froyn nimen Freudiksi.

Nainen katoaa -elokuvaa katsoessa tulee väistämättä ajatelleeksi elokuvan syntyajankohtaa vuotta 1938, vaikkei elokuva konkreettisia linkityksiä aikalaistodellisuuteen teekään. Kun elokuva valmistui ensi-iltaan, Saksa oli jo miehittänyt Itävallan, ja kansainvälinen tilanne oli äärimmäisen kiristynyt. Kiehtova on elokuvan alun jakso majatalo Petruksessa, jota voi pitää Euroopan mikrokosmoksena: monikielinen kaaos vallitsee ja samalla syvä ymmärtämättömyys ihmisten kesken.

Taas uusi sotku (Another Fine Mess, 1930)

Hal Roachin tuottama ja James Parrottin ohjaama Taas uusi sotku (Another Fine Mess, 1930) oli Oliver Hardyn ja Stan Laurelin varhaisia äänielokuvia. Ääniteknologian alkuvaiheessa uutta välinettä kokeiltiin luovasti. Hal Roach sai idean esittää krediitit tekstin sijasta puheena: alussa katsoja näkee esiripun, jonka avauduttua kaksi nuorta naista (Betty Mae Crane, Beverly Crane) tulee kertomaan, mikä elokuva on alkamassa. Samalla aloitus viittaa sekä niihin eläviin esityksiin, joita elokuvateattareissa usein nähtiin, että Hardyn ja Laurelin estradiviihdekokemukseen. Another Fine Mess on kiinnostava myös  siksi, että sen pohjana oli Stan Laurelin isän Arthur J. Jeffersonin näytelmä Home from the Honeymoon vuodelta 1908 ja tuntuu, että aiheen läheisyys näkyy myös Laurelin työskentelyssä.

Another Fine Mess sijoittuu kartanoonn, johon Laurel ja Hardy pakenevat poliiseja. Isäntä Wilburforce Buckshot on poissa kotoa, sillä hän on lähdössä safarille Etelä-Afrikkaan, ja niin kaverukset tekeytyvät sekä talon isännäksi että palvelusväeksi. Stan Laurel saa esittää sekä hovimestari Hivesia että sisäkkö Agnesia, kun puolestaan Hardy asettuu Buckshotin rooliin. Sotku syntyy, kun taloon ilmestyy englantilainen lordi Leopold Ambrose Plumtree (Charles K. Gerrard) puolisonsa (Thelma Todd) kanssa. Huikea on Stan Laurelin ja Thelma Toddin dialogikohtaus sohvalla! Lopussa, tietenkin, oikea Wilburforce Buckshot (James Finlayson) ilmestyy paikalle hakemaan unohtunutta jousipyssyään – ja kaaos on valmis.

7. heinäkuuta 2019

Tri Jerry ja herra Hyde (The Nutty Professor, 1963)

Pitkästä aikaa tuli katsottua Jerry Lewisin Tri Jerry ja herra Hyde (The Nutty Professor, 1963), joka tuli Teemalta jokin aika sitten. Sen värimaailma on yhtä räjähtävää kuin Frank Tashlinin 50-luvun ohjauksissa, ja Lewisin käsittelyssä myös lajityypit natisevat liitoksissaan. Tri Jerry ja herra Hyde on koominen muunnelma Robert Louis Stevensonin kauhuromaanista Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde, joka alun perin ilmestyi vuonna 1886 ja jota on ahkerasti versioitu myös elokuvallisessa muodossa. Lewisin oivallus on ollut asetelman kääntäminen nurinniskoin: kauhu muuttuu huumoriksi, ja tapahtumat sijoittuvat yhdysvaltalaiseen collegeen. Teoksella on maine yhtenä parhaista Lewisin omista ohjauksista, mutta oma suosikkini on Jerry, perheen musta lammas (Family Jewels, 1965), jossa Lewis esittää seitsemää eri roolia.

Professori Julius T. Kelp (Jerry Lewis) on elokuvan ”tohtori Jerry”, joka opettaa ja tekee tutkimusta. Hullun professorin karikatyyri on kävelevä katastrofi, jota opiskelijat eivät kunnioita ja joka tuntuu kylvävän ympärilleen sekasortoa. Epätoivoissaan hän keksii juoman, joka muuttaa hänet sliipatuksi yleisön suosikiksi. Elokuvan parhaita jaksoja on kohtaus, jossa Kelpin alter ego Buddy Love (Jerry Lewis) astuu ensimmäistä kertaa yökerhoon. Ennen pitkää hän huvittaa yleisöä suosikkilaulajana itsensä Les Brownin orkesterin säestämänä. Hieno oivallus on takautuma Kelpin kotioloista, ja dominoiva isä pääsee esiin vielä myöhemminkin. Elokuvaa katsoessa tulee mieleen se, miten Jerry Lewis tuli suosituksi duona Dean Martinin kanssa. Eikö Buddy Loven hahmossa olekin ripaus Dean Martinia?

3. heinäkuuta 2019

Vaarattomia vakoilijoita (Artists and Models, 1955)

Ennen näytelmäelokuvauraansa Frank Tashlin (1913–1972) oli ehtinyt toimia animaattorina ja piirroselokuvien ohjaajana 1930- ja 1940-luvuilla. Raudanluja kokemus näkyi suvereenina ohjauksena sellaisissa 50-luvun komedioissa kuin Minkäpä tyttö sille voi (The Girl Can't Help It, 1956), Huoleton härkätaistelija (Hollywood or Bust, 1956) ja Houkuttelevat huulet (Will Success Spoil Rock Hunter?, 1957). Tähän sarjaan lukeutuu myös Vaarattomia vakoilijoita (Artists and Models, 1955), joka on parhaita Jerry Lewisin ja Dean Martinin yhteisiä komedioita Huolettoman härkätaistelijan tapaan. Sittemmin Tashlin ohjasi Lewisin sooloelokuvia, useampiakin, joiden huipennuksena oli Jerry kipusiskona (The Disorderly Orderly, 1964) -elokuvan hulvaton loppukohtaus. Kaikissa 50-luvun komedioissa värien käyttö on poikkeuksellisen runsasta, mutta Vaarattomissa vakoilijoissa se saa erityistä painoa. Mieleen tulee Tashlinin tausta animaattorina – ja tietysti se, että elokuva sijoittuu sarjakuvataiteilijoiden maailmaan.

Vaarattomia vakoilijoita esittelee alussa kaverukset Rick Toddin (Dean Martin) ja Eugene Fullstackin (Jerry Lewis), jotka yrittävät ansaita elantonsa mainosalalla. Rick haluaisi kuvataiteilijaksi, mutta ura ei urkene. Parivaljakon rinnalle asettuu menestynyt sarjakuvapiirtäjä Abby (Dorothy Malone) ja hänen ystävänsä Bessie (Shirley MacLaine), joka toimii mallina Bat Lady -sarjakuvalle. Operetin tapaan tarina limittää toisiinsa romanttisen parin (Rick ja Abby) ja koomisen parin (Eugene ja Bessie) lemmenseikkailut, ja elokuvan lopussa mukaan punoutuu vielä kylmän sodan kontekstista tempaistu vakoilutarina. Nykykatsojalle, tai ainakin minulle, Rick näyttäytyi kaikin puolin epäsympaattisena Abbyn vainoajana, joka lopulta hyödyntää myös ystävänsä Eugenen öisiä fantasioita lupaa kysymättä. Toisaalta Vaarattomia vakoilijoita on parodiaa alusta loppuun: se nauraa 50-luvun sarjakuvahysterialle ja kylmän sodan peloille ja viime kädessä myös Rickin lipevälle imagolle. Auringonpalvontakohtauksessa Tashlin kääntää hauskasti asetelman päälaelleen, kun seuraavassa kohtauksessa Bessie on vainoaja ja Eugene hänen uhrinsa.

Vaarattomia vakoilijoita on kiinnostavimmillaan kommentoidessaan 1950-luvun sarjakuvakeskustelua. Elokuvaa varten tuotettiin näyttäviä The Bat Lady -kansia ja -sarjakuvaruutuja, joita käytettiin myös markkinoinnissa. Tarinassa sarjakuvan tuottajat ovat eksploitaatioteollisuuden ylläpitäjiä, joita kiinnostaa vain raha. Kustantaja Murdoch (Eddie Mayehoff) vaatii taiteilijalta paitsi sähäkkää toimintaa ennen kaikkea murhia, verta ja suolenpätkiä. Tuohtunut äiti tuo poikansa päivähoitoon kustantajalle, jotta tämä todella näkisi, millaista vahinkoa sarjakuvat tuottavat. Ja lopulta sarjakuvan haitoista keskustellaan television suorassa lähetyksessä, jonne Eugene päätyy todistuskappaleeksi sarjakuvien yliannostuksesta. Samaan aikaan Rick on päätynyt firman piirtäjäksi, moraalisesta paniikista huolimatta. Selvää on, että Vaarattomia vakoilijoita nauraa aikakauden sarjakuvahysterialle. Toisaalta tuntuu, että suhde aiheeseen on ambivalentti: Eugenen pakkomielteiset painajaiset ovat kaikesta huolimatta tosia, fantasian ylivaltaa. Samalla kun elokuva nauraa hysterialle, tuntuu, että sarjakuva oli myös elokuvateollisuuden kilpailija. Jos oikein muistan seuraavana vuonna 1956 Fritz Lang ohjasi film noir -elokuvan Huulipunamurhaaja (While the City Sleeps), jossa murhaaja oli nimenomaan ahkera sarjakuvien kuluttaja...

20. kesäkuuta 2019

Busy Bodies (1933)

Taas kerran katsoimme Lloyd Frenchin ohjaaman ja Hal Roachin tuottaman 20-minuuttisen komedian Busy Bodies (1933), johon ei kerta kaikkiaan voi kyllästyä. Vaikka Stan Laurelin ja Oliver Hardyn komediat muuttuivatkin mykkäkaudelta äänielokuvaan tultaessa paljon, kesympään suuntaan, nämä varhaiset äänielokuvat ovat absurdin kekseliäitä. Busy Bodies alkaa mahtavilla äänellisillä kokeiluilla: Stan ja Ollie ajavat autolla taustamusiikin soidessa, kunnes ilmenee, että musiikki onkin tarinamaailmassa syntynyttä: konepellin alla on gramofoni, jota Stan käy välillä veivaamassa. Leikittely ääniteknologialla jatkuu, kun kaverukset saapuvat työpaikalleen puuverstaalle. Peräjälkeen elokuva vyöryttää esiin mitä erilaisimpia työkalujen ääniä.

Busy Bodies huipentuu, kun Stan ja Ollie aloittavat työskentelynsä ikkunankehyksen ja höyläpenkin ääressä. Kaikki keinot nauruhermojen virittämiseksi ovat käytössä: aluksi slow burn, pitkitetyt kohtaukset ja merkitsevät tauot, sitten tit for tat, jossa tapahtumaketju vähitellen paisuu mahdottomaksi. Samaan tapaan kuin elokuvassa County Hospital (1932) tässäkin elokuvassa on ällistyttävä taite: kun sairaalaelokuvassa lääkäri keikahtaa yhtäkkiä ulos ikkunasta, tässä elokuvassa Ollie syöksyy verstaan koneistoon, jonka tehtävä on ilmeisesti puhaltaa sahanpurua ulos. Huh!

1. kesäkuuta 2019

Aarne-herran rahat (Herr Arnes pengar, 1919)

Pitkästä aikaa tuli katsottua Mauritz Stillerin mahtava Aarne-herran rahat (Herr Arnes pengar, 1919), joka on vielä jonkin aikaa Yle Areenassa. Elokuva perustuu Selma Lagerlöfin tarinaan, joka alun perin ilmestyi jatkokertomuksena Idun-lehdessä vuonna 1903 ja kirjan muodossa seuraavana vuonna. Alkuteksteissä Lagerlöfin nimi on näyttävästi esillä, tekijänä, ja vasta sen jälkeen todetaan Mauritz Stillerin ja Gustaf Molanderin muokanneen teoksen ”för filmen”. Myös kuvaaja Julius Jaenzon on kreditoitu nimellä J. Julius. Alkutekstin mukaan teos on ”en vinterballad i 5 akter”, ja balladimaisuutta tarinassa onkin. Aarne-herran rahat on surmaballadi, jossa Juhana III:n aikana kolme skottilaista sotilasta pakenee vankeudesta ja surmaa Aarnen, jonka kerrotaan kirstussaan säilyttävän katolisten luostarien aarteita. Myöhemmin yksi varkaista, Sir Archie (Richard Lund) rakastuu Elsalilliin (Mary Johnson), joka on verilöylyn ainoa eloonjäänyt. Kun Archie tajuaa tämän, hän puolustautuu viittaamalla paloviinan aiheuttamaan mielipuolisuuteen (”galna av brännvin”), mutta lopputulos on väistämättä traaginen. Lopun saattokulkue on vaikuttava päätös kauhistuttavalle kertomukselle.

Suomessa Aarne-herran rahat nähtiin melko tuoreeltaan, Uuden ylioppilastalon Bio Civiksessä Helsingissä 3. joulukuuta 1919 lähtien. Elokuva oli menestys, sillä Loviisan Sanomat muisteli vielä marraskuussa 1920, että teosta oli ”Helsingissä näytetty monet viikot täysille huoneille”. Loviisassa yleisöä houkuteltiin katsomoon toteamalla: ”Kertomus vilisee ihmeellisiä seikkailuja. Se on jännittävä ja samalla viehättää tunnemallisuudellaan.” Ehkäpä osa yleisöstä muisti vielä skottikolmikossa esiintyneen Bror Bergerin, joka oli näytellyt Suomessa ja ohjannut kolme elokuvaakin, Rusthollari Petterssonin Helsinginmatka (1912), Peski, Lappa ja poliisit (1915) sekä Katoavia timantteja eli Herrasmies-varas Morel vastustajanaan etsivä Frank (1916).  Kun luin suomalaisia sanomalehtiä Aarne-herran rahojen syntyajalta, kiinnitti huomiota mielenkiintoinen yksityiskohta. Samaan aikaan lehdissä kirjoitettiin paljon näyttelijä Aarne Orjatsalosta, joka oli osallistunut sisällissotaan punaisten riveissä ja liittynyt sen jälkeen Muurmannin legioonaan. Useassa lehdessä Orjatsaloa kutsuttiin ”Aarne-herraksi”. Kokkola-lehti kirjoitti 12. elokuuta 1920, sen jälkeen kun Orjatsalo oli paennut Englantiin: ”Aarne-herran rahat kai pian loppuivat, joten hänen oli ryhdyttävä katsomaan, mistä leipä lähtisi. Ja kun näytteleminen ei ainakaan vielä vetele, niin havaitsi Aarne parhaaksi ruveta Lontoossa erään lasitehtaan johtajaksi.”