23. marraskuuta 2019

Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can, 2002)

Steven Spielbergin Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can, 2002) osui vasta nyt katseluohjelmaan, vaikka elokuvan valmistumisesta on jo aikaa vierähtänyt. Ota kiinni jos saat on elämäkerrallinen veijari- tai seikkailuelokuva, joka kertoo 1960-luvulla huomoita herättäneestä huijarista Frank Abagnale Jr:sta. Pohjana on Abangnalen muistelmateos, joka myös suomennettiin elokuvan synnyttämän nosteen seurauksena vuonna 2003. Koska Abagnalen tarina on tunnettu, jännitys ei ole niinkään siinä, miten ajojahdissa käy vaan miten taitava šekkien väärentäjä onnistuu yhä uudelleen naamioitumaan ja vaihtamaan henkilöllisyyttä. Itse asiassa Spielbergin tulkinta alkaa tarinan lopusta, siitä, miten FBI-agentti Carl Hanratty (Tom Hanks) löytää ryytyneen Abagnalen (Leonardo DiCaprio) marseillelaisesta vankilasta. Alku on hämmentävä jo siksi, että ranskalainen vankila tuntuu kurjaakin kurjemmalta ja tuo mieleen lähinnä Monte Criston kreivin.

Ota kiinni jos saat -elokuvan valossa 1960-luvun yhdysvaltalaisen kulutuskulttuurin ja elämäntavan ytimessä oli šekkivihko. Elokuvan alkupuolella Abagnalen isä (Christopher Walken) ojentaa pojalleen šekkivihon, aikuisuuden symbolina. Äiti (Nathalie Baye) on kotoisin Ranskasta, jossa hän tapasi Abagnale Sr.:n toisen maailmansodan aikana. Avioliitto hajoaa, ja Jr jää yksin, vaille rakkautta – mutta onneksi šekkien tuomaa luottamusta on tarjolla. Koko elokuvan voi tulkita nuoren hairahtuneen Frankin kasvutarinana, jossa hän etsii paikkaansa ja samalla hyväksyntää. Huijari jää väistämättä kiinni, mutta hän solmii luottamuksellisen suhteen kiinniottajaansa ja lopulta tarjoaa šekkiasiantuntemuksensa FBI:n palvelukseen. Ota kiinni jos saat on näyttävästi lavastettu ja puvustettu. Vaikka kuva 1960-luvulta on liiankin värikäs ja trendikäs, miljöön seuraaminen on olennainen osa teoksen kiinnostavuutta.

21. marraskuuta 2019

Don Juan Turun kaupunginteatterissa

Kävimme katsomassa Pasi Lampelan ohjauksen Molièren klassikosta Don Juan. Sattumalta samaan päivään osui TS Kirjaklubin keskustelu Don Juanin arkkityyppisestä hahmosta, johon osallistuin Nina Honkasen kanssa. Paljon keskustelua kirvoitti paitsi Don Juan myös Giacomo Casanova, jonka muistelmien julkaisuprojektista vaihdoimme ajatuksia. Olen yrittänyt selvittää, missä vaiheessa Casanova ylipäätään alettiin liittää Don Juan -hahmoon. Viimeiset vuotensa Casanova vietti Böömissä ja todennäköisesti näki Mozartin Don Giovannin Prahassa vuonna 1787. Arkistossa on säilynyt muutama säe, jossa Casanova on jopa muovannut Da Ponten librettoa! Ehkä hän näki Da Ponten libretossa itsensä, mutta ei voinut hyväksyä sen tulkintaa. Casanovan myyttinen maine rakentui vasta 1800-luvulla, kun hänen muistelmiensa mukaelmat ja lyhennelmät saavuttivat mainetta ympäri Eurooppaa. Casanovasta tuli käsite. Alkuperäisten muistelmien laajuudesta ei laajalla yleisöllä vielä voinut olla käsitystä, sillä ne pääsivät julkisuuteen vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Arkkityyppinen Don Juanin hahmo ulottuu syvälle historiaan. Sen varhaisia kirjallisia tulkintoja oli espanjalaisen munkin Tirso de Molinan näytelmä El burlador de Sevilla y convidado de piedra, joka ilmestyi painettuna vuonna 1630. Sevillalainen viettelijä saa näytelmässä tuta kaamean kohdalonsa, kun kivinen vieras saapuu illallispöytään. Ranskalainen näytelmäkirjailija Molière kirjoitti oman tulkintansa Dom Juan ou le Festin de pierre 1660-luvulla, mikä on ajallisesti melko lähellä Tirso de Molinaa. Ensiesityksessa vuonna 1665 Molière itse esitti Don Juanin palvelijan Sganarellen roolia, joka onkin laaja.

Turun kaupunginteatterin tuoreessa esityksessä Don Juanina esiintyi Eero Aho ja Sganarallena Hannes Suominen. Pääparin yhteispeli sujui erinomaisen nautittavasti alusta loppuun. Molièren näytelmässä farssimaisuus hallitsee alkua, kun taas loppua kohti vakavammat sävyt nousevat pintaan. Erityisen kutkuttavia olivat väliajan jälkeiset kohtaukset sekä isän (Petri Rajala) että velkoja Dimanchen (Kimmo Rasila) kanssa. Välillä Don Juan näyttää vakavoituvan – kunnes arkkihahmon todellinen luonne pulpahtaa uudelleen pinnalle. Taiteen historiassa Don Juanin hahmo on antanut mahdollisuuden hyvin erilaisiin tulkintoihin. Mieleen tulee Max Frischin näytelmä, jossa Don Juan on ihmisvihaaja intellektuelli, ja lopulta yksinäinen kykynemättömyydessään sitoutua. Yksinäinen on myös Pasi Lampelan ohjauksen Don Juan. Tulkinta tuo mieleen Milos Formanin elokuvan Amadeus (1984), ja sen pohjana olleen Peter Schafferin näytelmän. Keskiöön nousee isäsuhde. Kun Amadeuksessa il commendatore on Leopold Mozartin kammottava haamu, myös Lampelan tulkinnassa vieraaksi saapuva ”tuomari”, tai ”muistomerkki” kuten häntä näytelmän suomennoksessa kutsutaan, on juuri isä.

Turun kaupunginteatterin esityksessä nähtiin vaikuttava lopetus Don Juanin tarinalle. Uuden ajan alussa viettelijä saattoi Jumalan kieltämisen jälkeen kaatua kuolleena maahan, syöksyä helvetin lieskoihin tai tehdä parannuksen. Vuoden 2019 Don Juan valitsee helvetin eikä tunne katumusta. Katselin kotona vielä Tyyni Tuulion suomennosta, kun halusin nähdä, miten Molièren tekstissä loppu oikeastaan menee. Näyttämölle jää Sganarelle, joka on nyt yksin, isäntää vailla, ja puhuttelee katsojia. Lampelan tulkinnassa Sganarelle menee pidemmälle: hän näyttää jatkavan isäntänsä viettelevää elämää... Myytti elää.

17. marraskuuta 2019

Vercingetorixin tytär (2019)

Didier Conrad ja Jean-Yves Ferri ovat jatkaneet Albert Uderzon ja René Goscinnyn perintöä vuodesta 2013 lähtien. Tänä vuonna ilmestyi kaksikon neljäs albumi Vercingetorixin tytär (La Fille de Vercingétorix, 2019), joka on järjestyksessä 38. Asterix-tarina. Päähenkilönä on legendaarisen gallialaispäällikön Vercingetorixin tytär Adrenaline, jota on gallialaisten häviön jälkeen piiloteltu ja jonka Vercingetorixin perintöä vaalivan salaseuran jäsenet tuovat Aladobixin hoteisiin turvaan, odottamaan siirtoa kanaalin yli. Samaan tapaan kuin aiemmat Ferrin tarinat Vercingetorixin tytär yhdistelee elementtejä Goscinnyn klassisista kertomuksista. Adrenaline tuo mieleen Poppixin hahmon Normannien maihinnousussa (Astérix et les Normands, 1966), joka käsittelee sukupolvien välistä kuilua. Tätä teemaa Vercingetorixin tytär käsittelee koko albumin leveydeltä. Pienessä gallialaisessa kylässä Amaryllixin ja Caravellixin jälkeläisetkin päättävät ryhtyä aivan eri ammatteihin kuin isänsä, tosin sovinnollisessa hengessä, kuten lukija huomaa.

Vercingetorixin tytär tuo mieleen myös toisen klassikon Asterix ja kadonnut kilpi (Le bouclier arverne, 1967), joka alkaa viittauksella Vercingetorixin antautumiseen Alesiassa. Goscinnyn käsittelyssä traumaattinen häviö assosioitui siihen muistamisen ongelmaan, joka Ranskassa oli toisen maailmansodan jälkeen ja jota Henry Rousso on analysoinut Vichy-syndroomaa käsittelevässä kirjassaan. Tätä häviön kipeyttä on Ferrin uudessa käsikirjoituksessa vain vähän, mutta alussa Senilix toteaa, miten Alesian tappion jälkeen kaikki välttivät Veringetorixin nimen mainitsemista. Kipeä kokemus oli päätetty painaa unohdukseen. Tähän aiheeseen ei Vercingetorixin tytär enää juuri palaakaan, vaan keskiössä on sukupolvien välinen suhde ja tarina polveilee sekä gallialaiskylässä ja läheisessä varuskunnassa että merellä, jossa merirosvot joutuvat jälleen kerran kokemaan kovia. Conrad ja Ferri jatkavat kunniallisesti Asterixin perinnettä, ja varsinkin Conradin piirrosjälki toimii. Sen sijaan Ferrin käsikirjoitus saisi olla nokkelampi ja tiiviimpi, mutta vertailu Goscinnyyn on tietysti liian armotonta.

3. marraskuuta 2019

Rautaisin ottein (Frontier Marshal, 1939)

Kanadalaissyntyinen Allan Dwan (1885–1981) teki pitkän uran. Hän aloitti elokuva-alalla jo 1910-luvun alussa ja teki yhteistyöstä aikansa suurimpien tähtien kanssa, Douglas Fairbanksistä Shirley Templeen ja Barbara Stanwyckistä John Wayneen. Internet Movie Database listaa hänelle yli 400 ohjauskrediittiä. Lännenelokuvia Dwanin uralla on paljonkin, tunnetuimpana ehkä kommunistivainoja allegorisesti käsittelevä Ratsastavat hurjat (Silver Lode, 1954). Vuonna 1939 valmistunut Rautaisin ottein (Frontier Marshal) on Dwanin keskivaiheen tuotantoa, ja se kuuluu siihen lännenelokuvien sarjaan, jotka kertoivat Wyatt Earpin ja Doc Hollidayn tarinan Tombstonessa. Sittemmin tarinaa jalostivat monet muut ohjaajat, kuten John Ford teoksellaan Aavikon laki (My Darling Clementine, 1946) tai John Sturges westernillään Kuolemanloukko O. K. Corral (Gunfight at the O.K. Corral, 1957). Wyatt Earp oli jo aikanaan mytologinen hahmo, jonka John Ford kertoi tavanneensakin. Kiinnostavaa Dwanin elokuvassa on, että monet aikalaiset vielä muistivat Earpin ja katsoivat epäilemättä näkemäänsä aivan eri horisontista kuin nykykatsoja. He näkivät aitiopaikalta lähimenneisyyden mytologisoinnin.

Rautaisin ottein on sujuvasti ohjattu, vaikkakaan ei erityisen kekseliäs. Wyatt Erapin roolissa nähdään Randolph Scott, joka rakentaa suoraselkäisen kuvan lainvartijasta. Docin roolissa on puolestaan Cesar Romero, joka on melkein vakuuttavampi kuin Victor Mature Fordin tulkinnassa. Cesar Romeron sisääntulo on mieleenpainuva: keuhkotautinen Doc kuiskailee katsojalle repliikkinsä, ja hänestä tulee muutoinkin tarinan inhimillisin hahmo. Elokuvan viimeisissä kuvissa nähdään edesmenneen Docin hautakivi, johon on kaiverrettu vuodet 1848–1880. Itse asiassa sukunimi on elokuvassa muodossa Halliday, ei Holliday, koska elokuvantekijät pelkäsivät sukulaisten reaktiota. Hautakiven vuodetkin ovat tietoisesti väärin: oikea Doc Holliday syntyi vuonna 1851 ja kuoli 1887.

Suomessa Frontier Marshal nähtiin nimellä Rautaisin ottein vain hieman ennen talvisodan puhkeamista lokakuussa 1939. Helsingin Sanomien arviossa 2. marraskuuta todettiin elokuvan kuuluvan niihin lukemattomiin lännenelokuviin, joita Hollywoodista maailmalle lähtee. Näissä elokuvissa on ”reipasta toimintaa, jännitystä ja uljasta seikkailumieltä, hivenen verran romantiikkaa ja naivistikin esitettynä kaunis ajatus oikeuden voitosta”. Elokuvien tarinan ”kehityksen jokseenkin arvaa etukäteen”. Nähtävästi arvioitsija ei vuonna 1939 ollut kovinkaan hyvin perillä siitä tarinasta, jota elokuva käsitteli, vaikka Earpin kuolemasta oli kulunut vasta kymmenen vuotta. Pikainen katsaus digitoituihin sanomalehtiin kertoo, että 30-luvulla suomalaisessa julkisuudessa keskusteltiin enemmän Wyatt Earp -nimisestä jäänmurtajasta, jonka matkoja lehdistö seurasi!

Tappajai (Jaws, 1975)

Steven Spielbergin Tappajahaita (Jaws, 1975) voi pitää jo klassikkona. Itse asiassa ajauduimme katsomaan sitä sattumalta. Yritin ensin löytää kopioni Howard Hawksin komediasta Jään tänne yöksi (Ball of Fire, 1941), mutta en onnistunut sitä löytämään. Tappajahai sattui silmiin Netflixistä, eivätkä Onni ja Eemil olleet sitä vielä nähneet. Kun Hawksin elokuvan valmistumisesta on kulunut 78 vuotta, Spielbergin elokuvastakin on vierähtänyt jo 44 vuotta. Ajan kulku hämmästyttää. Kirjoitimme 80-luvulla Tarmo Poussun kanssa yhteisartikkelinkin Tappajahaista Filmihulluun, mutta nyt en enää muista, miten silloin elokuvaa tuli lähestyttyä. Muistaakseni pohdimme elokuvan perhekeskeisyyttä, ja sitähän Tappajahai todella korostaa.

Spielbergin elokuva perustui Peter Benchleyn menestysromaaniin, ja epäilemättä Benchley ja Spielberg yhdessä ovat vaikuttaneet haikäsityksiin enemmän kuin kukaan muu toisen maailmansodan jälkeen. Ensimmäisissä kuvissa Spielberg tavoittelee hain näkökulmaa: kamera harhailee meren pohjalla samalla, kun John Williamsin kirjoittamat kontrabasson uhkaavat aiheet vahvistuvat. Luonto on pinnanalainen vaara, joka väijyy suojattomia ja puolustuskyvyttömiä ihmisiä. Elokuvan päähenkilö sheriffi Brody (Roy Scheider) yrittää huolehtia kansalaisten turvallisuudesta pienellä paikkakunnalla, joka valmistautuu heinäkuun 4. päivän lomaryntäykseen, mutta pormesteri ei tahdo uskoa vaaraa, ennen kuin on liian myöhäistä.

Poliittisilta ratkaisuiltaan Tappajahai tuo mieleen Spielbergin muut teokset: poliitikot ovat epäluotettavia, oman etunsa tavoittelijoita. Ennen pitkää Tappajahai asettaa vastakkain myös työväenluokkaisen hainpyytäjän Quintin (Robert Shaw) ja rikkaan tiedemiehen Hooperin (Richard Dreyfuss). Mustavalkoinen asetelma lieventyy tosin hetkeksi juopottelukohtauksessa, joka edeltää ratkaisevaa taistelua haita vastaan. Kohtauksessa näkyy Spielbergin läheinen suhde 1950-luvun Hollywoodin, sillä se muistuttaa Howard Hawksin elokuvien suvantojaksoja, varsinkin Rio Bravoa, jossa päähenkilöiden tunnesiteille annetaan tilaa ennen loppuhuipennusta. Myös Alfred Hitchcock tulee mieleen monessakin kohtaa, eritoten kuuluisassa rantakohtauksessa, jossa Spielberg hyödyntää Vertigosta ammennettua teknistä kikkaa, mutta nyt katsottuna Hitchcockin formalismi tulee mieleen monessa muussakin jaksossa. Tappajahain viesti kiteytyy loppukohtauksessa, jossa sheriffi ratkaisee ongelman sen jälkeen kun kokeneen veteraanin (Quint) ja tiedemiehen (Hooper) konstit epäonnistuvat. Elokuvan jälkeen jää, jälleen kerran, harmittamaan Quintin kohtalo. Sotaveteraani, joka taisteli haihyökkäyksiä vastaan jo Tyynellämerellä, olisi ansainnut arvokkaamman lopun.

Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou?, 2000)

Joel ja Ethan Coenin Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou?, 2000) osui kohdalle, kun mietimme, mitä voitaisiin koko perheen voimalla katsoa. Itse huomaan, että olen nähnyt tämän vain kertaalleen ensi-illan aikaan, ja siitähän on kulunut kohta kaksi vuosikymmentä. Tutustuin Coen veljesten tuotantoon ensimmäisen kerran 1980-luvun lopulla, kun kirjoitin videoarvosteluja TS-Extraan. Levitykseen tuli silloin veljesten esikoispitkä Blood Simple (1984), joka sai myös elokuvateatterilevityksen kolme vuotta myöhemmin. Suomeen taisi kuitenkin ensin saapua Arizona Baby (1987), jonka nosteessa myös esikoiselokuva nousi parrasvaloihin. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, tuntuu, että veljesten elokuvissa on yhä samaa tuoreutta, kerronnallista nokkeluutta ja tarvittaessa myös ytimekkyyttä.

Ytimekkästi Voi veljet, missä lienet? alkaakin. Kolmen kaveruksen  Ulysses Everett McGillin (George Clooney), Peten (John Turturro) ja Delmarin (Tim Blake Nelson) vankikarkuruuden alku kerrotaan jo alkutekstien aikana hyvin tehokkaasti, harkituin kuvin. Samalla elokuva saa faabelinomaisen luonteen, mihin tietysti alkutekstitkin viittaavat, kun katsojalle kerrotaan elokuvan perustuvan löyhästi Homeroksen Odysseiaan. Perusideana on yhdistää tarinaan myös Yhdysvaltain etelävaltioiden tarinoita ja mytologiaa. Itse elokuva sijoittuu 1930-luvulle, laman runtelemaan maahan, joka elää traditioiden vallassa mutta odottaa jo modernisaation aaltoa. Suorastaan barokkisissa mittasuhteissa on laman köyhyyden kuvaus, kuten elokuvan alun jaksossa, jossa kolmikko saapuu maatilalle, joka on kuin sodan runtelema.

Voi veljet, missä lienet? on historiallinen kooste, jossa Hollywoodin etelän kuvaukset ovat punoutuneet osaksi tarinaa. Mieleen tulevat 30-luvun gangsterielokuvat, kuten Olin vainottu kahlekarkuri (I Am a Fugitive from a Chain Gang, 1932), ja lamaelokuvat, kuten Vihan hedelmät (The Grapes of Wrath, 1940). Gangsterismin hulvaton tulkinta on myös maanis-depressiivinen pankkirosvo George ”Baby Face” Nelson (Michael Badalucco). Antiikin tragedioiden tapaan kolmikon pelastaa lopulta jumalten väliintulo, tässä tapauksessa ironisesti modernin kehityksen merkkinä oleva tekojärvi, jonka luoma vedenpaisumus pyyhkäisee sankarit vapauteen.



27. lokakuuta 2019

Pahuksenmoiset pirskeet (The Party, 1968)

Tunnustan vaikeuteni ymmärtää Blake Edwardsin komedian Pahuksenmoiset pirskeet (The Party, 1968) kulttimainetta. Nyt kun YLE Teema esitti sen, katsoimme elokuvan pitkästä aikaa. Vuonna 1968 Edwardsilla oli jo takanaan menestyksekäs yhteistyö Peter Sellersin kanssa elokuvissa Vaaleanpunainen pantteri (The Pink Panther, 1963) ja Laukaus pimeässä (A Shot in the Dark, 1964). Pahuksenmoiset pirskeet on rakennettu Sellersin koomikontaitojen ympärille. Tarinan mukaan Edwards kommentoikin, ettei ollut aiemmin tehnyt pitkää näytelmäelokuvaa näin lyhyen käsikirjoituksen perusteella. Dialogia ei juuri tarvittu, kun pääosassa oli Sellersin mimiikka. Peter Sellers esittää tässä, kaikkea muuta kuin poliittisesti korrektisti, intialaista näyttelijäkokelasta Hrundi V. Bakshia, joka aloituskohtauksessa tärvelee kokonaisen elokuvaprojektin. Aikalaiskatsojille on tullut varmaankin yllätyksenä, että koko loppuelokuva sijoittuu tuottajamoguli Fred R. Clutterbuckin (J. Edward McKinley) pirskeisiin ja kamera seuraa Bakshin askeleita otos otokselta.

Pahuksenmoiset pirskeet on Peter Sellersin näytöstä alusta loppuun, mutta lopulta hän ei ole kaaoksen ainoa synnyttäjä. Vähitellen Bakshin hahmosta tulee oikeastaan sympaattinen ja inhimillinen, samalla kun hänen suhteensa Michele Monet'hen (Claudine Longet) syvenee. Kaaosta aiheuttaa myös juoppo tarjoilija (Steve Franken), joka tuntuu pysyvän pystyssä loputtomasti. Mutta lopulta kaaosta synnyttää se elämänmuoto, jota yläluokkainen julkkisten kerho viettää. Pahuksenmoiset pirskeet on tunnettu lukuisista Jacques Tati -viittauksistaan. Tatiin viittaa Bakshin ajoneuvo, mutta myös monet yksityiskohdat. Tuottajan teknologisoitu koti tuo mieleen Tatin Playtimen, jossa mekaaniset äänet ovat ylikorostuneen koomisia. Blake Edwardsin elokuva välittää Tatin minimalistista huumoria Hollywoodin barokkisissa lavasteissa.

19. lokakuuta 2019

Bravados (The Bravados, 1958)

Olen nähnyt Henry Kingin CinemaScope-westernin Bravados (The Bravados, 1958) aiemminkin, mutta vasta 2000-luvulla. Sen musiikkia olen sen sijaan kuunnellut 80-luvulta lähtien. Ostin aikanaan LP-levyllisen Alfred Newmanin elokuvamusiikkia, ja The Bravados porautui mieleeni. Sen alkumusiikki on western-leffojen aatelia. Muutoin Bravados tuo mieleen Henry Kingin aiemman lännenelokuvan Ase kädessä (The Gunfighter, 1950), jonka pääroolissa nähtiin niin ikään Gregory Peck. Molemmissa tuntematon muukalainen ratsastaa kaupunkiin, edellisessä hän on koditon asesankari, jälkimmäisessä vaimonsa menettänyt kostaja. Elokuvien välinen ero on suuri paitsi teknisesti myös henkisesti: Bravados levittäytyy kankaalle kirkkaissa väreissä ja tarjoaa puitteet spektaakkelille, mutta sen tarina on synkkä.

Bravados esittelee Jim Douglasin (Gregory Peck), tilanomistajan, joka saapuu Rio Arriban kaupunkiin seuraamaan teloitusta. Hän käy vankilassa katsomassa kohtaloaan odottavia rikollisia, Alfonso Parralia (Lee Van Cleef), Bill Zacharya (Stephen Boyd), Ed Tayloria (Albert Salmi) ja Lujania (Henry Silva), jotka eivät näytä tuntevan Douglasia. Elokuvassa ei tarkemmin kerrota, mihin epämiellyttävän tuntuiset rikolliset ovat syyllistyneet. Tosin he itse myöhemmin antavat ymmärtää olevana varkaita. Mutta miksi heidät on tuomittu hirtettäviksi? Raaimmaksi osoittautuu myöhemmin Zachary. Vähitellen katsojalle paljastuu, miksi Douglas on kvartetista kiinnostunut. Douglasilla on kolmevuotias tytär, joka on jäänyt eloon, mutta neljä miestä on surmannut hänen vaimonsa. Douglas on kostaja, jonka käsikirjoitus johdattaa toteuttamaan oman käden oikeutta. Ensimmäinen uhri on Parral, joka anoo armoa polvillaan ja vannoo syyttömyyttään. Hänelläkin on vaimo ja lapsi, mutta Douglas ampuu hänet kylmäverisesti. Tilanne on hyytävä ja kuvattu uskomattomissa olosuhteissa: taustalla korppikotkat lentävät sinitaivasta vasten.

Bravadosin järkyttävyys on siinä, miten elokuva siirtää päähenkilönsä yhä syvemmälle koston kierteeseen. Vasta neljännen uhrin kohdalla hän havahtuu. Lujan saapuu Meksikoon perheensä luokse ja saa Douglasin vakuutettua siitä, että he eivät alun perinkään olleet syyllisiä. Tai, he olivat varmaankin syyllisiä joihinkin muihin rikoksiin, mutta ei siihen, mistä Douglas heitä syyttää. Loppukohtauksessa Douglas polvistuu katuvana kirkon lattialle, ja ulkona Rio Arriban väki odottaa paradoksaalisesti sankariaan. Gregory Peck totesi myöhemmin, että elokuva oli kommentti mcchartyismia ja 50-luvun kommunistihysteriaa vastaan. Bravados on ristiriitainen ja monella tapaa häiritsevä, väkivaltainen elokuva, joka jättää epämukavan tunteen. Toisaalta juuri sen epämukavuus on voima.

Rikostohtori (Crime Doctor, 1943)

Michael Gordonin ohjaus Rikostohtori (Crime Doctor, 1943) tuo mieleen hiljattain katsomani Joseph L. Mankiewiczin film noir -trillerin Takaa-ajettuna yössä (Somewhere in the Night, 1946), joka valmistui vain kolme vuotta myöhemmin. Molempien elokuvien päähenkilö on menettänyt muistinsa ja yrittää selvittää aluperäänsä. Molemmissa tapauksissa päähenkilöt huomavat lopulta olleensa rikollisia, mutta amnesiasta toipumisen aikana he kunnostautuvat siinä määrin, että hyvittävät tekonsa yhteiskunnalle. Rikostohtori perustui sota-aikana suosittuun radiosarjaan, josta valmistui lopulta myös monta elokuvaa. Näistä Michael Gordonin ohjaus oli ensimmäinen. Ehkäpä Mankiewicz sai innoitusta käsikirjoitukseensa juuri tästä taustasta.

Gordonin ja Mankiewiczin elokuvat poikkeavat kuitenkin toisistaan merkittävästi. Kun jälkimmäisessä päähenkilö on sodan traumoista toipuva veteraani, Gordonin elokuvassa päähenkilö (Warren Baxter) lyödään tajuttomaksi ja heitetään ulos autosta. Olennaista on myös, ettei Rikostohtori ole aikalaiselokuva vaan sijoittuu 1930-luvun lama-aikaan. Se kommentoi 30-luvun alun gangsterismia ja sitä, millaisin keinoin yhteiskunta voi pyrkiä eroon rikollisuudesta. Muistinsa menettänyt päähenkilö ei tiedä edes nimeään, joten hän omaksuu sairaalan hyväntekijän Robert Ordwayn nimen. Ennen pitkää ”Ordway” kouluttautuu psykiatriksi ja alkaa tehdä työtä vankeinhoidon parissa. Hämmentävä käänne! Lopulta ”Ordwayn” oikea identiteetti paljastuu, mutta oikeus päättää olla langettamatta tuomiota: ”We need men like you.” Rikostohtori edustaa Michael Gordonin varhaistuotantoa, mutta se osoittaa jo suuntaa hänen myöhemmille film noir -ohjauksilleen. Kovin jännittäväksi elokuvaa ei voi kehua, mutta Hollywoodiin lukemattomien psykiatriaa käsittelevien rikoselokuvien joukossa se on kiinnostava, varsinkin kun taustana on menestyksekäs radiosarja.


14. lokakuuta 2019

Takaa-ajettuna yössä (Somewhere in the Night, 1946)

Joseph L. Mankiewiczin ohjaus Takaa-ajettuna yössä (Somewhere in the Night, 1946) ei ole aiemmin osunut kohdalle. Käsikirjoittajana Mankiewiczilllä oli sodan jälkeen jo vahva ura takanaan, mutta juuri vuonna 1946 hän tuli vauhdilla parrasvaloihin myös ohjaajana. Takaa-ajettuna yössä sai ensi-iltansa Los Angelesissa 30. toukokuuta, kun esikoisohjaus Turha oli unelmani (Dragonwyck, 1946) oli nähty New Yorkissa 10. huhtikuuta. Takaa-ajettuna yössä on pesunkestävä film noir, joka ankkuroituu vahvasti toisen maailmansodan tapahtumiin. Päähenkilö George Taylor (John Hodiak) nähdään alkukohtauksessa sotilassairaalassa, vammautuneena ja muistinsa menettäneenä. Koko loppuelokuva on Taylorin kamppailua menneisyyden muistamiseksi: kuka oli se George Taylor, joka oli lähtenyt sotaan, millaista elämää hän oli viettänyt, ketkä olivat hänen ystäviään ja vihollisiaan?

Takaa-ajettuna yössä on, Mankiewiczin myöhempiä ohjauksia ajatellen, vielä hiomaton timantti, mutta juuri kerronnan karheus tekee siitä kiinnostavan. Mankiewiczin käsikirjoituksessa on toki runsaasti nokkelia käänteitä ja nasevaa dialogia, kuten hänen monissa myöhemmissä teoksissaankin. Toisaalta, ainakin minulle, juonen hahmottaminen oli paikoitellen haasteellista, mikä voi johtua vireystilasta. Juoni on toki myös tietoisen sotkuinen, kun muistinsa menettänyt päähenkilö koettaa jäljittää mystistä hahmoa nimeltä Larry Cravat ja ajelehtii milloin minnekin, yökerhosta turkkilaiseen kylpylään. Katsoja on pitkään yhtä epätietoinen kuin George Taylor itse. Lopulta tarinan arvoitus selkiytyy, kun saksalaisten peruna Yhdysvaltoihin on salakuljetettu jättiläismäinen summa rahaa.


Vihreän järven salaisuus (The Secret of the Convict Lake, 1951)

Vihreän järven salaisuus (The Secret of the Convict Lake, 1951) oli Michael Gordonin viimenen elokuva ennen 1950-luvun mustan listan aiheuttamaa katkosta. Hän palasi ohjaajaksi uudelleen vasta vuosikymmenen lopussa. Gordon muistetaan parhaiten historiallisesta elokuvastaan Cyrano – miekan mestari (Cyrano de Bergerac, 1950), mutta hän ohjasi myös sarjan tummanpuhuvia rikoselokuvia. Vihreän järven salaisuus luokitellaan usein lännenelokuvaksi, mutta sen kasvualustaa on ehdottomasti sodanjälkeinen film noir. Tuntuu, että useimmat elokuvan kohtaukset sijoittuvat yöaikaan, ja tarinakin sijoittuu rikoksen maailmaan. Lännenelokuvalle epätyypillinen on aloitus, joka tuo mieleen 1930-luvun kahlekarkurielokuvat: kuusi vankia on karannut Carson Cityn vankilasta vuonna 1871, ja ensimmäisissä kuvissa karkurit taivaltavat lumisten hankien keskellä.

Kuudesta karkurista yksi tuupertuu jo alkujaksossa, ja vain Canfield (Glenn Ford), Greer (Zachary Scott), Cockerell (Cyril Cusack), Anderson (Jack Lambert) ja Maxwell (Richard Hylton) selviytyvät ihmisten ilmoille. Kuriton rikollisryhmä löytää maanviljelijöiden yhteisön, jossa vain vaimot ovat kotosalla. Ennen pitkää paljastuu, että Canfield on heidät tietoisesti paikalle johtanut löytääkseen syyllisen murhaan, josta hänet on syyttömästi tuomittu. Lopulta ratkaisijaksi nousee naisryhmä, jonka casting on loistava: Marciana Gene Tierney, isoäitinä Ethel Barrymore ja Rachelina Ann Dvorak. Viimeisessä kohtauksessa kaikki muut vankikarkurit lepäävät ruumisarkussa, paitsi Canfield, joka saa armahduksen, ei tosin oikeuslaitoksen edessä vaan yhteisön, joka on salaa hyväksynyt hänet jäsenekseen. Michael Gordonin ohjaus on sen verran sujuvaa, että täytyy ehdottomasti katsoa seuraavaksi hänen film noir -tuotantoaan.


11. lokakuuta 2019

He ratsastivat ohi (Four Faces West, 1948)

Alfred E. Green (1889–1960) oli pitkän linjan Hollywood-veteraani, joka ohjasi niin paljon elokuvia, että kokonaiskuvaa on melkein mahdoton muodostaa. He ratsastivat ohi (Four Faces West, 1948) on ehdottomasti paras näkemistäni Green-elokuvista, ja sen voisi milloin tahansa ottaa Kuukauden western -sarjaan. Televisiossa elokuva on nähty kertaalleen vuonna 1982, mutta sen jälkeen sitä ei käsittäkseni ole esitetty. He ratsastivat ohi tunnetaan lännenelokuvana, jossa ei ammuta laukaustakaan. Tämä on epäilemättä tietoista, sillä useassa kohdassa aseet jo nousevat esiin, mutta aina ampuja pysähtyy miettimään tekoaan ja päättää olla laukaisematta. Monien 1940- ja 1950-luvun westernien tapaan tämäkin on genrehybridi, jossa westernin sisään on upotettu aineksia muista lajityypeistä, rikoselokuvallista moraliteettia – ja ehdottomasti myös rakkauselokuvaa, jonka virittämiä odotuksia ohjaaja vaalii viimeisille metreille asti.

Elokuva sijoittuu Uuteen Meksikoon. Alkukuvissa Ross McEwen (Joel McCrea) saapuu Santa Marian pikkukaupunkiin. Paikkakunnalle on juuri saapunut myös legendaarinen lainvartija Pat Garrett (Charles Bickford), jonka saapumista juhlitaan. McEwen kulkee kuitenkin määrätietoisesti pankkiin, josta hän haluaisi saada 2000 dollaria. Laina ei irtoa, joten McEwen ryöstää rahat mutta jättää myös velkakirjan pankin kassakaappiin. Raivostunut pankinjohtaja hälyttää sheriffin, ja tuota pikaa varkaasta luvataan 3000 dollaria elävänä tai kuolleena, silmiinpistävästi enemmän kuin mitä on alun perin ryöstetty. Pakomatkalla McEwen tutustuu, ja rakastuu, sairaanhoitaja Fay Hollisteriin (Frances Dee). Kiinnostavaksi tämän rakkaudraaman tekee se, että Frances Dee (1909–2004) ja Joel McCrea (1905–1990) olivat pariskunta myös tosielämässä, ja hienovaraisesti he näyttelevätkin yhteen. Deen ja McCrean avioliitto kesti 57 vuotta, mikä ei Hollywoodissa ollut kovin tavallista.

Elokuvan suomenkielinen nimi He ratsastivat ohi saattaa tuntua kummalliselta, eikä se vastaa teoksen alkuperäisnimeä Four Faces West. Suomentaja on kuitenkin viitannut elokuvan tärkeään visuaaliseen kiinnekohtaan, korkeaan kalliomuodostelmaan, joka nähdään sekä McEwenin pakomatkan alussa että aivan elokuvan lopussa. Tämä paikka on nimeltään ”Pasó por aquí”, ja siihen ovat paikan ohittaneet jättäneet piirtokirjoituksia. Tämä El Morro National Monument on Uuden Meksikon tunnetuimpia nähtävyyksiä (ks. alla). Elokuvassa paikka ohitetaan kaksi kertaa, alussa, jossa McEwen on lähtenyt luvattomille teille, ja lopussa, jossa hän antautuu Pat Garrettille. Tarinan käänteissä on selvinnyt, miksi McEwen on rahaa ryövännyt, ja hän osoittaa empaattisuutensa auttaessaan sairasta meksikolaisperhettä. Onpa hienoa nähdä lempeä western, jossa asetta ei käytetä, eikä lyöntiäkään kohdisteta toiseen ihmiseen.




10. lokakuuta 2019

Mustekala (La Pieuvre, 1928)

Ranskalainen kuvaaja ja elokuvantekijä Jean Painlevé (1902–1989) omisti uransa verenalaisen maailman kuvaamiseen. Hän ehti tehdä yli 200 tiede- ja luontoaiheista elokuvaa, joista ensimmäiset valmistuivat jo 1920-luvulla, mykkäkaudella, ja viimeiset 1970-luvun lopussa. Vaikka Painlevé erikoistui meren eläimien kuvaamiseen, hän ammensi uransa alussa vaikutteita surrealisteilta. Hän jopa esiintyi Luis Buñuelin legendaarisessa Andalusialaisessa koirassa (Un chien andalou, 1928). Surrealismin häivähdys on myös Painlevén ensimmäisiin ohjauksiin kuuluvassa lyhytelokuvassa Mustekala (La Pieuvre, 1928), jonka alussa mustekala lipuu nukkuvan naisen yli, menee ulos avoimesta ikkunasta ja väijyy jopa puussa – ennen kuin tavoittaa meren, oman elementtinsä.

Surrealistisen alun jälkeen teos muistuttaa pikemminkin luontoelokuva. Se seuraa mustekalan elämää rannalla, rantavedessä ja veden alla. Painlevé on jo tässä varhaisessa teoksessaan taitava vedenalaisten kuvien taltioijoita. Hän viljelee myös makrokuvia, joissa katsoja saa nähdä mustekalan imukupit, silmät ja muut yksityiskohdat läheltä. Painlevé kuvaa, miten fantastinen meren eläin syö, hengittää ja lopulta kuolee. Mustekalan lonkeroiden baletti hallitsee valkokangasta, ja luontoelokuva muuttuu lopulta runoudeksi.


21. syyskuuta 2019

Interstellar (2014)

Chrstopher Nolanin ohjaama, käsikirjoittama ja tuottama Interstellar (2014) on persoonallinen tieteiselokuva, tai ainakin niin persoonallinen kuin valtaelokuvan piirissä on ylipäätään mahdollista. Mittaa teoksella on 169 minuuttia. Elokuvan alkujakso maapallolla on ankeudessaan vaikuttava tulevaisuuden visio: ruuan tuotanto on ajautunut umpikujaan, kun kasvisairaudet ja pölymyrskyt sallivat vain muutaman viljelykasvin. Keskiössä on eläkkeelle siirtynyt NASA:n lentäjä Joseph Cooper (Matthew McConaughey), joka pitää yllä maatilaa appensa ja lastensa Tomin (Timothée Chalamet, aikuisena Casey Affleck) ja Murphin (Mackenzie Foy, aikuisena Jessica Chastain) kanssa. Kuten näyttelijälistakin jo kertoo, elokuvassa aika ja ajankulku ovat keskeisiä teemoja, ja lopulta isä ja lapset elävät erilaisissa ajallisissa todellisuuksissa, suhteellisuusteorian periaatteiden mukaan.

Interstellar (2014) on kokoelma erilaisia ihmiskunnan tulevaisuuteen liittyviä skenaarioita tai kuvitelmia. Dystooppinen alku on monella tapaa tunnistettava nykyhetken näkymä siihen, miten maapallon elämä tulee muuttumaan. Utopistisempi on taite, joka heittää Cooperin avaruuteen etsimään eksoplaneettaa, jonka olosuhteet olisivat suotuisat ihmiskunnalle. Mustan aukon painovoimakenttä tunkeutuu tarinaan ja heittää Cooperin lopulta seikkailemaan ajassa ja tavoittamaan yhteyden tyttäreensä. Tarinan vahvuus on siinä tavassa, jolla se heittää katsojaa kuvastosta toiseen, vaikkakin siirtymä alun ankeudesta maan alla piilottelevan NASA:n tukikohtaan, ja kohti avaruutta, on ollut käsikirjoituksellisesti haastava. Parhaimmillaan Nolanin kerronta on jaksossa, jossa leikataan rinnakkain Cooperin kamppailua tohtori Mannia (Matt Damon) vastaan ja elämää maapallolla. Vaikka elokuvan ulkoinen kehys tulee science fictionista, tarinan ytimessä on melodramaattisempi painotus ihmissuhteiden merkityksestä.

Olen ollut pääsääntöisesti sitä mieltä, että useimmat 2000-luvun elokuvat ovat ylipitkiä, tai ainakin, että tehokkaampi, napakampi leikkaus tekisi niistä parempia. Interstellarin kohdalla joudun kuitenkin pyörtämään sanani, sillä katsoin sitä herkeämättä alusta loppuun. Vain yhdessä kohdassa intensiteetti mielestäni notkahti, kohtauksessa, jossa siirrytään maapallon ankeasta todellisuudesta avaruuteen. Vanhan Hollywoodin ystävänä koen, että jokaisen minuutin pitäisi olla perusteltu ja olennainen. Näin ei Interstellarin kohdalla toki ole, eikä ole tarkoituskaan.

16. syyskuuta 2019

Revolverimies (The Shootist, 1976)

Don Siegelin ohjaama Revolverimies (The Shootist, 1976) on omistettu John Waynelle ja hänen mittavalle uralleen lännenelokuvien tähtenä. Viimeisessä roolissaan Wayne esitti ikääntyvää revolverisankaria J. B. Booksia, jonka uraa Siegel komeasti kuvaa tarjoamalla elokuvan alussa välähdyksiä John Waynen roolisuorituksista 1930-luvulta lähtien. Aloitus antaa elokuvalle erityistä tribuutin sävyä, ja tätä vaikutelmaa vahvistavat monet muut roolisuoritukset, James Stewart vanhana ystävänä, lääkäri Hostetlerinä, Lauren Bacall Bond Rogersina, leskenä, joka ottaa Booksin suojiinsa, John Carradine reumatismin runtelemana hautausurakoitsijana ja Richard Boone Sweeneynä, jonka veli on kuollut Booksin luoteihin.

Revolverimiehen tarinassa vanha gunfighter on tulossa tiensä päähän. Elokuvan alussa hän saa syöpädiagnoosin ja tiedon siitä, että elinaikaa on vain vähän jäljellä. Tunnettu revolverimies ei kuitenkaan ole haluttu asukas missään, ja on vaikea löytää paikkaa jossa kuolla. Tätä tarinaa katsoessa ei voi olla ajattelematta John Waynen uraa: hänhän sairastui keuhkosyöpään jo 1960-luvulla. Toinen keuhko poistettiin, ja Wayner selviytyi. Todennäköisesti jo Revolverimiehen kuvausten aikaan hän oli sairastunut mahasyöpään, joka lopulta vei hänen henkensä kolme vuotta myöhemmin. Revolverimiehen tarinan kauneus on Booksin ja leski Rogersin suhteen kuvauksessa, mutta itse olisin toivonut elokuvaan toisenlaista lopetusta. Käsikirjoittaja on antanut Booksille western-genren mukaisen kunniakkaan kuoleman saluunan lattialla, mutta itse olisin kirjoittajana jättänyt Booksin henkiin ja antanut hänen viettää loppuelämänsä Rogersin seurassa. Elinpäiviämmehän ei kukaan voi tietää. Siksi avoin lopetus olisi istunut elokuvaan henkeen hienosti.

15. syyskuuta 2019

Vertigo – Punainen kyynel (Vertigo, 1958)

Katsoimme eilen pitkästä aikaa Alfred Hitchcockin jännityselokuvan Vertigo – Punainen kyynel (Vertigo, 1958), joka tietysti pitää katsoa säännöllisin väliajoin. Jostain syystä en ole blogiini vielä Vertigosta kirjoittanut – ehkä se johtuu siitä, että elokuvaan tiivistyy niin paljon, että tuntuu kohtuuttomalta puristaa ajatuksia muutamaan kappaleeseen. Minulle kysymys on myös nostalginen siinä mielessä, että Vertigo kytkeytyy orastavaan filmihulluuteeni 1980-luvulla. Suomessa Vertigosta olivat kirjoittaneet Peter von Baghin kaltaiset veteraanit, mutta nuorempi polvi ei ollut elokuvaa nähnyt, siitä yksinkertaisesta syystä, että Hitchcock veti vuonna 1973 levityksestä viisi elokuvaansa ja siirsi ne kassakaappiin odottamaan tulevaisuutta. Vertigon ohella siellä lojuivat Köysi (Rope, 1948), Takaikkuna (Rear Window, 1954)Mutta... kuka murhasi Harryn? (The Trouble with Harry, 1955) ja Mies joka tiesi liikaa (Man Who Knew Too Much, 1956). Tämä oli tietysti Hitchcockilta ovela keino taata mielenkiinnon säilyminen myös tulevaisuudessa. Suomeen elokuvat tulivat uusintaensi-iltaan keväällä 1984. Vertigon näin silloin Helsingin Formiassa, ja kuvat syöpyivät syvälle mieleen. 

Vertigo alkaa napakasti: John Ferguson (James Stewart) jahtaa rikollista, liukastuu katolla ja jää roikkumaan rännistä. Auttamaan tullut poliisi putoaa, ja syyllisyys ja korkeanpaikankammo jäävät vaivaamaan Fergusonia. Hollywoodissa oli nähty menneinä vuosikymmeninä useita rikoselokuvia, joissa psykologit ja psykiatrit ratkoivat ihmismielen ongelmia, usein karikatyyrinomaisesti Freudin ajatuksia mukaillen. Tähän taustaan nähden Hitchcock ottaa aimo harppauksen eteenpäin laajentamalla  ja syventämällä pakkomielteiden, ihanteiden, mielikuvien ja tunteiden kirjoa. Elokuvan alussa Ferguson käyttää kävelykeppiä, ruumiillisen vamman viittauksena, mutta hänen ongelmansa ovat syvemmällä, epävarmuudessa, josta on vaikea selviytyä. Ferguson eroaa poliisivoimista, jolloin Gavin Elster (Tom Helmore) palkkaa hänet varjostamaan vaimoaan Madeleinea (Kim Novak), joka käyttäytyy omituisesti. Vaikka Madeleine paljastuukin myöhemmin illuusioksi, Madeleinen samastuminen 1800-luvun puolivälissä eläneeseen Carlotta Valdesiin on kiehtova ja tuo mieleen Jacques Derridan ajatukset hauntologiasta. Tässä menneisyys vainoaa nykypäivää, on pakkomielteisesti läsnä, aivan samaan tapaan kuin Fergusonia vaivaavat hänen epäonnistumisensa.

Vertigon merkittävin kerronnallinen oivallus on näkökulman täydellinen vaihdos tilanteessa, jossa Ferguson pitää Madeleinea kuolleena ja törmää kadulla tätä muistuttavaan Judy Bartoniin (Kim Novak). Tähän asti katsoja on tiennyt yhtä paljon kuin Ferguson, mutta yhtäkkiä katsojalle paljastuvat Judy Bartonin ajatukset ja se juoni, jonka Gavin Elster on punonut. Ferguson on uhri, joka rimpuilee henkisen taakkansa alla. Tarina saa hetkeksi Pygmalionin piirteitä, kun Ferguson muuntaa Judya Madeleineksi. Hollywoodin 1950-luvun rikoselokuvien kontekstissä Vertigon lopetus on epävarmuudessaan, ja epämukavuudessaan, huikea. Ferguson jää kuilun partaalle. Jo hetken näytti siltä, että hän vapautuu kammostaan, mutta – Judyn pudottua säikähtäneenä tornista – on vaikea uskoa, että piina koskaan päättyisi. Hitchcock teki sensuurisyistä myös vaihtoehtoisen lopetuksen, jossa Gavin Elster saa rangaistuksensa, mutta Hitchcock sai pitää alkuperäisen lopetuksensa. Vaikka olen nähnyt Vertigon monta kertaa, joka kerta toivon, että se loppuisi toisin.

8. syyskuuta 2019

Trop tôt/Trop tard (1981)

Danièlle Huillet’n ja Jean-Marie Straubin pitkä dokumenttielokuva Trop tôt/Trop tard (1981) on varmaankin toteutettu neljällä eri kielellä, ranskaksi, saksaksi, englanniksi ja italiaksi. Ainakin julisteessa nämä kielet ovat esillä. Katsomassani versiossa selostusteksti on luettu englanniksi, mutta varsinkin alkuosa on vahvasti ranskalaisittain murrettua, lukijana toinen ohjaajista Daniélle Huillet. Toisessa osassa lukija on Bahgat el Nadi.

Trop tôt/Trop tard on hämmästyttävä elokuva. Ensimmäisessä, lähes kymmenminuuttisessa jaksossa auto ajaa pariisilaisen liikenneympyrän ympäri, yhä uudelleen ja uudelleen. Kiertoliike viittaa vallankumoukseen, revolvere, ja kamera kiertää vastapäivään, taakse päin historiassa. Tämän liikkeen kampeamana elokuva suuntaa katseensa maaseudulle, ensin Ranskaan ja lopuksi Egyptiin. Ranska-jaksossa kamera on edelleen liikkeessä: se panoroi hitaasti maisemasta toiseen. Taustalla kuullaan Friedrich Englsin kirjeitä Karl Kautskylle, aiheena Ranskan maaseudun tilanne 1800-luvulla. Mikään ei näytä muuttuneen.

Egypti-jaksossa keskiöön asettuvat ne muutokset, jotka Nasserin hallinnon aikana tapahtuivat maaseudulla. Tekstinä on Mahmoud Husseinin kirjoitus luokkataistelusta Egyptissä. Visuaalisesti Egypti-osuus on monipuolisempi, ja kiertoliikkeen lisäksi kamera kulkee teitä ja kärrypolkuja pitkin. Vuoden 1981 egyptiläistä maaseutua on vangitsevaa lopulta katsoa. Jaksossa on myös viittaus elävän kuvan historiaan kohtauksessa, jossa työläiset lähtevät tehtaasta.


7. syyskuuta 2019

Reininkulta Kansallisoopperassa

Kansallisoopperan uusi Nibelungin sormus -tetralogia käynnistyi Reininkullalla 30. elokuuta 2019. Viikko on ollut niin kiireinen, etten ole vielä ehtinyt kirjata ajatuksia muistiin. Nyt on sen aika. Ensi-illassa oli aistittavissa jännitystä kuten aina: minkälaisena Ringin maailma avautuu, kun esirippu vihdoin nousee? Toisaalta, olivat ensivaikutelmat mitä tahansa, Reininkulta on aina matkan ensimmäinen etappi. Wagnerille tämä yksinäytöksinen, neljästä kohtauksesta muodostuva teos oli nimenomaan Vorabend, ja varsinainen tarina oli vielä tulossa. Tämä on näkökulma, joka Anna Kelon ohjausta, Mikki Kuntun lavastusta ja visualisointia ja Esa-Pekka Salosen johtamista tarkastellessa on hyvä pitää mielessä. Emme vielä tiedä, millainen kokonaisvisio tekijöillä on mielessään. Ringissä jokainen teoksen osa on toki tärkeä, mutta yhtä olennaista on se, millainen tulkinta kokonaisuutta ohjaa. Koko sykli nähdään toukokuuhun 2021 mennessä, jolloin nykyisen tekijäryhmän visio kokonaisuudessaan täydentyy. Sellaista etukäteistietoa on jo käynyt ilmi, että tulevilla oopperoilla on erilaiset ajalliset kiinnekohdat. Vaikka Reininkulta näyttäytyykin meille satuna ja fantasiana, myytin tilalle tai rinnalle asettuu myöhemmissä osissa historia. Kelon tulkinta Ringistä ei ehkä ole niin myyttinen kuin miltä nyt vaikuttaa.

Nibelungin sormus on ihmeellinen, poikkeuksellinen teos jo laajuutensa ja haastavuutensa vuoksi. Se on koetinkivi aina sekä tekijöilleen että oopperataloille. Wagnerille teos oli tour de force monessakin mielessä. Suunnitelma sai alkunsa Dresdenissä Euroopan hullun vuoden melskeessä 1840-luvun lopulla. Lähtökohtana oli sankarin, Siegfriedin, kuolema, joka nähdään viimeisessä osassa Jumalten tuhossa. Vähitellen jokaiselle osalle syntyi taustoittava musiikkidraama, kunnes suunnitelma oli tetralogian mittainen. Wagnerin mukaan katsojan oli saatava elää ja kokea se historia, jonka läpi Siegfried ja hänen rakastettunsa Brünnhilde kulkisivat ja jonka perillisiä he ovat. Wagner kirjoitti koko syklin libreton valmiiksi 1850-luvun alussa, ja Reininkullan partituuri valmistui vuonna 1854. Silti teossarjan synty oli hidas prosessi, ja Siegfriedin aikana Wagner joutui tunnetusti keskeyttämään sävellystyön ja toteutti välissä Tristanin ja Isolden. Vaikka Reininkulta oli valmiina jo varhain, se sai ensi-iltansa vasta vuonna 1869 Münchenissä, tasan 150 vuotta sitten, Baijerin Ludwig II:n suosiollisella tuella. Koko Ring nähtiin sitäkin myöhemmin, vuonna 1876 Bayreuthissa. Wagner loi siis teostaan vuosikymmenien ajan.

Vuoden 2019 Reininkulta alkaa maagisen salaperäisesti. Kun katsomo on pimentynyt, pieni kultahippu näyttää putovan kohti syvyyttä. Olisiko se viittaus eteenpäin, siihen miten valtaa tuottava sormus lopulta palautuu Reinvirtaan Jumalten tuhossa? Musiikki lähtee pimeydestä, alkusoiton kontrabassojen sävelet alkavat varkain ja luovat odottavan tunnelman. Vasta sitten valot syttyvät orkesterimonttuun, ja alkusoiton Es-duurisoinnulle rakentuva punos täyttää salin. Alun päähenkilö Alberich (Jukka Rasilainen) astuu ulos munasta, kuin myytin synnyttämänä, flirttailee Reinintyttärien kanssa, kiroaa rakkauden ja anastaa Reinin kullan. Reinin varrelta Reininkulta siirtyy toisessa näytöksessä jumalten valtakuntaan, kolmennassa alas kääpiöiden kansoittamaan Nibelheimiin ja lopussa jälleen jumalten pariin. Anna Kelon tulkintaa katsoessa mietin, miten selkeästi se itse asiassa kertoo niistä aineksista, joista Wagner on teoksensa ammentanut. Ensimmäinen kohtaus viittaa Reinin asemaan saksalaisessa mielikuvituksessa, toisen kohtauksen aineisto on antiikin kirjallisuudesta, josta Wagner sai innoitusta. Katsoja näkee jumalten lepäävän marmorisilla divaaneilla ja nauttivan kultaisia omenoita nuoruutensa lähteeksi. Kolmannen näytöksen Nibelheim, orjuutettu ja alistettu yhteiskunta, muistuttaa siitä, miten Dresdenin Vaterlandsvereinissa Wagner tutustui 1840-luvun lopulla anarkisteihin, joiden mukaan omistaminen on varkautta. Juuri tässä kohtauksessa Wotan (Tommi Hakala) yhdessä tulen jumala Logen (Tuomas Katajala) kanssa ”varastaa varkaalta”. Samassa kohtauksessa on ripaus Charles Perreault’n ja Grimmin veljesten satumaailmaa, kun Wotanin ja Logen houkuttelemana Alberich muuntautuu ensin käärmeeksi ja sitten sammakoksi, kohtalokkain seurauksin. Neljännessä kohtauksessa Wotan jatkaa neuvotteluaan jättiläisten Fasoltin (Koit Soasepp) ja Fafnerin (Jyrki Korhonen) kanssa Freian (Reetta Haavisto) vapauttamiseksi. Antiikin tragedia vilahtaa esiin deus ex machina -jaksossa, jossa Erda (Sari Nordqvist) nousee maan uumenista varoittamaan Wotania. Jumalat pelastuvat sormuksen kiroukselta, tällä erää. Wagner ammensi aineksia myös muinaisskandinaavisesta runoudesta ja saagakirjallisuudesta: lopussa Wotan johtaa jumalat linnaan, joka tunnetaan Valhallana.

Minulle Kansallisoopperan Reininkulta oli vahva juuri sellaisena kuin se oli. En kaivannut muita viittauksia 1800-luvulle, tai Wagnerin vaikutushistoriaan 1900-luvulla. Silloinkin kun tulkinta korostaa tarunomaista, myyttisyys toimii juuri siten, ettei se ole aikaan sidottu vaan antaa tilaa tulkinnalle ja ajankohtaisille merkityksille. Wagnerin musiikkidraamojen libretot kantavat mukanaan oman aikana tunnehistorian aarteistoa, joka elää omaa elämäänsä ja jonka perillisiä me 2000-luvullakin olemme. Ringissä puhutaan tunteista ja ihmissuhteista. Reininkulta sisältää erityisen raskaita perhesuhteita: Wotan on antanut jättiläisille pantiksi kälynsä Freian, Alberich orjuuttaa veljeään Mimeä (Dan Karlström), Fafner tappaa kullanhimossaan veljensä Fasoltin... Valkyyriassa tulemme näkemään, miten Wotanin tytär Brünnhilde kapinoi isäänsä vastaan, vihdoinkin. Ringiä voisi tulkita 1800-luvun perhekäsityksiä vasten. Reininkullassakin rahan ja rakkauden raadolliset siteet valmistelevat myöhempää Siegfriedin ja Brünnhilden suhdetta, joka irtaantuu sääty-yhteiskunnan valtarakenteista. En voi sanoa, että nämä tulkinnat olisivat olleet vuoden 2019 Reininkullassa korostettuja, mutta juuri sen myyttinen painotus antaa niille tilaa. Samoin se antaa tilaa varmasti myös monille muille tulkinnoille. Kun katsoin esitystä, itse musiikki eli itsensiivisesti. Koko miehitys oli erinomainen. Jos Tommi Hakala laulaa Wotania myös tulevissa Ringin osissa, on kiinnostavaa nähdä, mihin tulkinta kehittyy. Ensi-illassa erityisen vahvasti jäivät mieleen, ainakin minulle, Tuomas Katajalan veijarimainen ja kirkas Logen tulkinta, Jukka Rasilaisen dramaattinen Alberich ja Dan Karlströmin sinänsä lyhyt mutta sitäkin painavampi Mimen rooli.


11. elokuuta 2019

Yoko Tsuno: Reinin kulta (1993)

Pyhitin lepopäivän lukemalla sarjakuvaa. Richard Wagnerin Reininkultaa odotellessa ajattelin lukea Yoko Tsuno -tarinan Reinin kulta (L’or du Rhin, 1993). Yoko Tsuno on vuonna 1933 syntyneen belgialaisen piirtäjän Roger Leloup’n luomus. Kerrotaan, että Leloup tuli sarjakuva-alalle sattumalta: hänen naapurinsa oli Jacques Martin, Alixin luoja, joka tarvitsi värittäjää. Leloup otti tarjouksen vastaan ja osallistui Kirotun saaren (L’Ile maudite) viimeistelyyn 1950-luvun alussa. Vuodesta 1953 Leloup työskenteli Hergén studioilla päätehtävänään taustojen ja erityisesti ajoneuvojen piirtäminen. Tämä vankka kokemus näkyy myös Reinin kullassa, joka sijoittuu rautateille, matkalle Kölnistä kohti etelää. Leloup sai Martinin ja Hergén opissa vahvan claire ligne -koulutuksen, ja tätä perinnettä myös vuonna 1969 käynnistynyt Yoko Tsuno edustaa. Tähän mennessä sarjan albumeita on ilmestynyt 29, ja Reinin kulta oli järjestyksessä 19. eli edustaa kypsää kautta.

Sarjan päähenkilö on nuori japanilainen insinööri Yoko Tsuno, joka saa toisinaan apua televisiotoimittaja Viciltä ja Polilta. Albumeissa seikkaillaan milloin missäkin, jopa tulevaisuudessa, mutta Reinin kulta tapahtuu Euroopan ytimessä. Tarina alkaa Kölnin katedraalissa, jossa Yokon ystävä Ingrid on harjoittelemassa urkuresitaalia. Katedraalissa Yoko kohtaa maanmiehensä ja ajautuu japanilaisen asetehtailijan sihteeriksi ja junamatkalle Kölnistä kohti Reinin yläjuoksua. Vaikka Wagnerin Reininkulta tulee tekstissä mainittua, vähitellen Yokolle valkenee, että kyse on junasta, Rheingold Expressistä, joka on juuri lähdössä. Kimurantti juoni lähtee liikkeelle verkkaisesti ja vasta albumin puolivälissä juna vihdoin liikahtaa. Loppuratkaisu sijoittuu Koblenzin eteläpuolelle Oberweseliin. Junassa kohtaavat Yokon lisäksi CIA: ja KGB:n agentit, sillä salaisen junamatkan aikana on tarkoitus tehdä kauppaa ydinkärjillä. Japani näyttäytyy albumissa tietotekniikan edelläkävijänä, sillä asetehtailijan käytössä on sekä puhekomentoja ymmärtävä tietokone että robotti.

Pimeä peili (The Dark Mirror, 1946)

Kun Robert Siodmakin jännityselokuva Pimeä peili (The Dark Mirror, 1946) esitettiin Suomessa vuonna 1948, lehti-ilmoituksissa teosta mainostettiin sanoin: ”Mainio ja omaperäinen!” Trillerin lähtökohtana oli Vladimir Poznerin tarina, josta Nunnally Johnson rakensi käsikirjoituksen. Keskiössä olivat identtiset kaksoset, mikä oli lähtökohtana poikkeuksellinen. Kaksoisroolin sai näyttelijä Olivia de Havilland, joka täytti juuri 1. heinäkuuta 103 vuotta. Nyt kun YLE Teema on esittänyt Pimeän peilin, voisi vielä toivoa, että ohjelmistoon tulisi Anatole Litvakin Käärmeenpesä (The Snake Pit, 1948), jossa Olivia de Havilland teki elämänsä roolin. Mielisairauden teemaa käsittelee myös Pimeä peili, mutta lopultakin melko kaavamaisesti Käärmeenpesän realismiin verrattuna.

Dresdeniläissyntyinen Robert Siodmak eli 1940-luvun lopulla uransa huippukautta. Takana olivat film noir -klassikot Aavenainen (Phantom Lady, 1944), Kierreportaat (The Spiral Staircase, 1945) ja Tappajat (The Killers, 1946) ja edessä sellaiset elokuvat kuin Elämän ja kuoleman leikki (Criss Cross, 1949) ja Tie lakia pakoon (The File on Thelma Jordon, 1950). Siodmakin tavaramerkkejä olivat taitava näyttelijäohjaus ja ekspressiivinen kameran käyttö. Voin kuvitella, että Siodmakia on Pimeässä peilissä kiehtonut ajatus kaksoisroolin ohjaamisesta, ja taitavasti hän käyttääkin sekä trikkejä että sijaisnäyttelijöitä. Myös peileillä ja heijastumilla on keskeinen rooli kokonaisuudessa. Uskottavasti elokuva rakentaa sisarusten Terryn ja Ruthin persoonat, vaikkakin 40-luvun lopun Hollywoodin rikoselokuvien psykiatrinen näkökulma alkaakin tuntua painostavalta, puhumattakaan elokuvan antamasta kuvasta kaksosten välisestä suhteesta. Monessa 30-luvun komediassa psykiatri oli hykerryttävä hahmo, kuten tohtori Fritz Lehman (Fritz Feld) Hawksin screwball-komediassa Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938), mutta 40-luvun lopulla Hollywood-ohjaajat marssittivat estradille vakavia psykiatreja rikoksia selittämään. Viihdyttävää katsottavaa Pimeä peili joka tapauksessa on.