15:17 Pariisiin (The 15:17 to Paris, 2018)

Clint Eastwoodin elokuva 15:17 Pariisiin (The 15:17 to Paris, 2018) herätti viime keväänä huomiota, sillä sitä ei esitetty kriitikoille ennakkonäytöksenä. Silloisten tietojen mukaan ratkaisu johtui tuotantoyhtiön päätöksestä, minkä uumoiltiin liittyvän elokuvan heikkoon tasoon. Laimeita arvosteluja uutuus saikin: sitä pidettiin sekä patrioottisena että pitkäveteisenä. Jälkimmäinen on tietysti yllättävää, sillä elokuvalla on pituutta vain 94 minuttia, mikä on nykypäivänä varsin vähän. Katsoin elokuvan lentokoneessa, unen ja valveen rajamailla, ja tunnustan, että 15:17 Pariisiin teki lähtemättömän vaikutuksen, ehkä juuri sen emotionaalisen vuoristoradan takia. Silti on selvää, että arviot ovat oikeassa: elokuva on kuin tyhjiö, joka odottaa täyttymistään viimeisten, ratkaisevien hetkien aikana.

15:17 Pariisiin on siinä mielessä poikkeuksellinen fiktioelokuva, että pääosanesittäjät Spencer Stone, Alek Skarlatos ja Anthony Sadler  esittävät itseään. Juuri he olivat ne nuorukaiset, jotka elokuussa 2015 nousivat Amsterdamista Pariisiin matkalla olleeseen junaan ja taltuttivat marokkolaisen Ayoub El-Khazzanin ennen terrori-iskun muuttumista katastrofiksi. Amatöörinäyttelijöiden käyttö on varmaan olennainen syy elokuvan laimeuteen, mutta mietin, olisiko käsikirjoitus tietoisesti rakennettu epädramaattisen tylsäksi. Muuten ei voi selittää keskivaiheen jaksoa, jossa Spencer, Alek ja Anthony ajelehtivat Euroopassa, eikä dialogissakaan ole oikeastaan minkäänlaista sisältöä. Käsikirjoituksen alku rakentaa kuvaa poikien lapsuudesta tavalla, joka tuntuu toisaalta viittavan koulujärjestelmän kyvyttömyyteen ymmärtää nuorukaisten ahdistusta, toisaalta se vihjaa siihen, että syrjäytyvät nuoret ovat itse potentiaalinen uhka. Tosin katsojille on selvää, miten tarinassa käy, koska se perustuu muutaman vuoden takaiseen tapahtumasarjaan. Kaikesta tästä hämmennyksestä huolimatta koin lopun emotionaalisesti voimakkaana, ehkä voimakkaampanakin kuin tasaisemmin toteutetuissa jännäreissä. Ehkä se syntyi juuri siitä sisällöllisestä tyhjyydestä, joka elokuvassa on koko ensimmäisen tunnin ajan, ja pidempäänkin. Kun asetelma laukeaa, Eastwood kuljettaa tapahtumia tehokkaasti.

Gran Torino (2008)

Tarkoitus oli jatkaa Henri-Georges Clouzot'n elokuvien katselmusta, mutta päädyimmekin valitsemaan Clint Eastwoodin Gran Torinon (2008), joka on pitkään odottanut vuoroaan ja joka on toistaiseksi jäänyt näkemättä. Eastwood esittää itse Walter Kowalskia, Korean sodan veteraania, jonka puoliso on elokuvan alussa kuollut. Omista lapsistaan hän on vieraantunut, ja vähitellen naapurin aasialainen perhe tulee tutummaksi ja tutummaksi. Amerikkalaisesta suburbiasta Gran Torino rakentaa tylyn, melkein karikatyyrinomaisen kuvan: jalankulkija on luuseri, joka syyttä suotta antautuu vaaraan. Viranomaiset tulevat paikalle vain toteamaan tilanteen, kun todellisuudessa jokaisen pitää selvitä omillaan. Tämän yksinäisyyden vastapainoksi nousee Kowalskin ja nuoren Thaon ystävyys ja solidaarisuus. Jos yhteiskuntakuva on karikatyyri, se palvelee tarkoitusta, ajatusta siitä, että jokainen ihmissuhde on sittenkin ratkaiseva. Tähän viittaa myös loppuratkaisu, jonka tarkoitus on vain estää koston kierteen jatkuminen.

Gran Torino tarjoaa hienovaraista ironiaa paitsi ytimekkäässä dialogissaan myös asetelmassa, joka leikittelee Eastwoodin kivikovalla tähtikuvalla. Lopussa tähti ei kuitenkaan osoittaudu Likaiseksi Harryksi, joka poistaa yhteiskunnasta saastan, vaan vanhukseksi, joka tekee viimeisen palveluksen niille, joista välittää. Kowalskin tarkkaan vaalima auto, Gran Torino, siirtyy maahanmuuttajanuorelle. Auto on jälleen kerran vapauden symboli, mutta ratkaisu on vastustamaton.

Jos Gran Torino jää Eastwoodin viimeiseksi elokuvaksi, se on kieltämättä hieno tapa lopettaa.

Armoton (1992)

Aika kuluu. Näin Armottoman ensi-illassa, ja siitä on, kauhistus, kohta kaksikymmentä vuotta. Muistaakseni jo silloin puhuttiin, että Armoton jää Eastwoodin viimeiseksi lännenelokuvaksi. Blu-ray-levyn takakansitekstin mukaan Eastwood totesi, että Armottomassa ”kiteytyy kaikki se, mitä mieltä olen lännenelokuvasta”. Elokuvan lopputekstit kertovat, että teos on omistettu ”Sergiolle ja Donille”, ja juuri Sergio Leone ja Don Siegel tekivät Eastwoodista sen, mitä hän oli. Nyt katsottuna Armoton näyttäytyy perinnetietoisena elokuvana, joka on tuttua ja vierasta alusta lähtien. Tuttuja ovat tilanteet: ex-tappaja William Munny (Eastwood) on siirtynyt eläkkeelle, perustanut perheen ja ryhtynyt sikafarmariksi, kunnes tulee aika ryhtyä viimeiseen keikkaan. Toverikseen Munny saa toisen veteraanin Ned Loganin (Morgan Freeman), ja pian kaksikko on vauhdissa vähän samaan tapaan kuin Sam Peckinpahin Vilheltävissä luodeissa. Tuttua on sekin, että yhteiskunnan vähäväkiset, kaltoinkohdellut, palkkaavat tappajat asiaansa puolustamaan. Armottomissa toimeksiantajia ovat väkivaltaisesti kohdellut ilotytöt. Vanhojen konkarien vastavoimana on nuori Schofield Kid (Jaimz Woolvett), keltanokka, jonka vastineita 1950-luvun lännenelokuvat ovat pullollaan. Tuttua on sekin, että sankareiden väkivallan voi oikeuttaa vain vieläkin väkivaltaisempi lainvartija, Big Whiskeyn kaupungin sheriffi Little Bill Daggett (Gene Hackman), jonka sadismilla ei ole mitään rajaa. Kertomuksessa on myös journalisti W. W. Beauchamp (Saul Rubinek), joka muuttaa historiaa mytologiaksi, vähän samaan tapaan kuin John Fordin elokuvassa Mies joka ampui Liberty Valancen. Beauchampin seuralainen on tappaja nimeltä English Bob, jota esittää loistavasti Richard Harris. Pikapikaa Beauchampin huomio siirtyy sheriffi Little Billiin, ja lopulta hän jää haikailemaan William Munnyn perään.

Jos Armottomassa on paljon tuttua, siinä on vähintään yhtä paljon vierasta ja uutta. Moni aiempi elokuva on riisunut Villin Lännen mytologian ja näyttänyt sen karun väkivallan ja ahneuden, mutta Armoton vie tulkinnaan äärimmilleen. Tappamisen elokuva näyttää illuusiottomasti, elämän tarkoituksettomana riistämisenä, johon William Munny suistuu uudelleen. Elokuvan kliimaksina on Munnyn regressio, paluu takaisin viskinhuuruiseen väkivaltaan, jonka kruunaa hänen karjuntansa Big Whiskeyn kansalle: ”All right, I’m coming out. Any man I see out there, I’m gonna shoot him. Any son of a bitch takes a shot at me, I’m not only gonna kill him, but I’m gonna kill his wife, all his friends, and burn his damn house down.” Elokuva päättyy vihan valtaan, ja Yhdysvaltain lippukin vilahtaa taustalla, kun Munny ukkosen jyrähdellessä suuntaa takaisin Wyomingiin.

Armottoman kehyskertomus jää mietityttämään. Elokuvan alussa viitataan siihen, miten anopin oli vaikea ymmärtää, miksi hänen tyttärensä meni naimisiin tunnetun tappajan kanssa. Lopussa sama panoraamakuva Munnyn kodista palaa: lopputeksti kertoo, että päähenkilö muutti lapsineen länsirannikolle ja toimi siellä rättikauppiaana, mutta kuolleen vaimon äiti ei koskaan voinut ymmärtää, mitä oikeastaan tapahtui. Vaikka Armoton on armoton, siinä on pilkahdus rakkauden ja empatian mahdollisuudesta. Viillelty ilotyttö Delilah näkee Munnyn uskollisena, ihanteellisena. Ehkä elokuva lopulta vihjaa, että muutos on sittenkin mahdollista vaikka painajaismainen helvetti on jatkuvasti läsnä.

Pari sanaa vielä tekniikasta. Blu-ray-skannaus on tällä kertaa onnistunut loistavasti. Aina ei voi sanoa samaa, mutta nyt lopputulos on kankaalle heijastettuna loistava.

Kalpea ratsastaja (1985)

Clint Eastwoodin Kalpea ratsastaja (Pale Rider, 1985) ei ehkä olisi palannut kotiohjelmistoon ilman uutta blu-ray-julkaisua. Elokuvan näkeminen 25 vuoden tauon jälkeen palauttaa mieleen monia asioita: muistan varsinkin, miten ensi-illan aikoihin Eastwoodin messianistisuus ärsytti. Samaan aikaan kun nuori Megan (Sydney Penny) hautaa koiraansa ja toivoo ihmettä, pelastajaa, ilmestyskirjan ratsastaja lähestyy valkean hevosensa selässä. Tappajaksi luultu kovanaama osoittautuukin saarnaajaksi (Clint Eastwood), joka asettuu puolustamaan suurpääoman ahdistelemia kullankaivajia. Tarina tuntui melkein suoraan George Stevensin Etäisten laaksojen miehestä (Shane, 1953) kopioidulta. Stevensin elokuvaa on usein kutsuttu klassisista klassisimmaksi westerniksi, ja tämän seurauksena myös Kalpea ratsastaja noudattelee lajityypin piirteitä viimeisiin kuviin asti.

Kun Kalpeaa ratsastajaa katsoo pitkän tauon jälkeen, huomio kiinnittyy visuaaliseen tyyliin, joka on paikoin etnografisen sumeaa (kullankaivajien leiri), paikoin leonemaisen formalistista (Saarnaaja poimii hattunsa ennen viimeistä kaksintaistelua). Jos Stevensin Etäisten laaksojen miehessä etualalla oli vastakkainasettelu maanviljelijöiden ja karjankasvattajien välillä, Kalpean ratsastajan keskiössä on pienyrittäjyyden ja suurteollisuuden jännite. LaHoodin johtama kaivos tuhoaa ympäristöä surutta, metsää kaatuu ja maata myllerretään. Elokuvan sanoma ei oikeastaan huipennu lopun kaksintaistelussa vaan kohtauksessa, jossa Saarnaaja ja Hull Barret (Michael Moriarty) tuhoavat luontoa turmelevien keinottelijoiden pesäpaikan.