Kauppa kulman takana (The Shop Around the Corner, 1940)

Ernst Lubitschin tunnetuimpiin komedioihin kuuluva Kauppa kulman takana (The Shop Around the Corner, 1940) perustui unkarilaissyntyisen Miklós Lászlón näytelmään Illatszertár vuodelta 1937. Näytelmä tunnettiin myös nimellä Parfumerie, ja se on ollut pohjana kahdessa muussakin elokuvassa, Robert Z. Leonardin ohjauksessa Rakastan sinua, lurjus! (In the Good Old Summertime, 1949) ja Nora Ephronin komediassa Sinulle on postia (You've Got Mail, 1998). Lubitschin elokuva on hyvä muistutus siitä, miten paljon klassisen Hollywoodin komediaperinteessä oli keskieurooppalaista juurta. László itse muutti Yhdysvaltoihin kiristyvän eurooppalaisen tilanteen keskeltä vuonna 1938 ja epäilemättä menestysnäytelmä vauhditti uuteen kotimaahan asettumista. Suomessa Lubitschin tulkinta nähtiin nimellä Pikku myymälä helmikuussa 1941.

Vaikka Kauppa kulman takana on pesunkestävä Hollywood-komedia, se kuljettaa katsojan uskottavasti toista maailmansotaa edeltävään Budapestiin. Elokuvan alussa katsoja tutustuu Hugo Matuschekin (Frank Morgan) kauppaliikkeeseen, jossa myydään erilaisia nahkatuotteita, hansikkaista laukkuihin. Kaupan myyntitykki on nuori Alfred Kralik (James Stewart), joka on käymässä romanttista kirjeenvaihtoa tuntemattoman naisen kanssa. Lopulta paljastuu, että kirjekumppani on Klara Novak (Margaret Sullavan), joka saapuu Matuschekin liikkeeseen työtä hakemaan. Elokuvan näytelmällisyyttä korostaa se, että tapahtumat sijoittuvat pääasiassa kauppaan, mutta nopea dialogi pitää katsojan mielenkiinnon yllä. Taitavasti Lubitsch kuvaa sekä kohtaamisia että ihmisten etäisyyttä toisiinsa. Jouluaattoon huipentuvassa elokuvassa onneton Matuschek saa lopulta seuraa juhlapäivän viettoon, ja Alfredin ja Klaran epäsymmetrinen suhde loksahtaa kohdalleen.

James Stewartin ja Margaret Sullavanin yhteispeli on elokuvan kantavia voimia. Sanotaan, että nimenomaan Sullavanilla oli keskeinen merkitys James Stewartin uran tukijana 30-luvun lopulla, ja he myös tekivät useita yhteisiä elokuvia, joista Lubischin Kauppa kulman takana on tunnetuin. Erityisesti jäin pohtimaan Sullavanin uraa, joka jäi valitettavan lyhyeksi. Hän menehtyi vuonna 1960 barbituraattien yliannostukseen, vain 50-vuotiaana. Sullavan oli kärsinyt mielenterveysongelmista 1950-luvun puolivälistä lähtien. Kauppa kulman takaa tekee todella kunnia Sullavanin komediennen taidoille.

Faaraon vaimo (1922)

Ernst Lubitschin Faaraon vaimo (Das Weib des Pharao, 1922) on kymmenen vuoden rekonstruktiotyön hedelmä. Aktiivisia olivat ennen kaikkea Filmmuseum München ja müncheniläinen Alpha Omega GmbH. Kokonaan elokuva ei ole säilynyt, mutta Bundesarchivin 35-millistä nitraattikopiota täydennettiin mm. Italiata ja Venäjältä löytyneistä kopioista. Mukaan höystettiin puuttuvia otoksia 16-millisestä kopiosta sekä still-kuvia kokonaan kadonneesta aineistosta. Kun rekonstruktio sai ensi-iltansa vuonna 2011, sillä oli pituutta 100 minuuttia, kun vuoden 1922 kopio oli kymmenisen minuuttia pidempi. Nyt Alpha Omega on julkaissut pitkän työn tuloksen myös bluray-muodossa, ja lopputulos on erinomainen. Sitä tukee vielä Eduard Künneken musiikki, jonka Lubitsch tilasi silloin Lontoossa asuneelta ooppera- ja operettisäveltäjältä, Max Bruchin oppilaalta.

Faaraon vaimo oli eepos, jota varten Berliinin Steglitziin rakennettiin valtavat lavasteet. Lubitsch oli uransa huipulla, mutta samalla muinaiseen Egyptiin sijoittuva spektaakkeli merkitsi tyylillistä käännettä. Lubitsch oli tutkinut tarkkaan Hollywood-elokuvien valaistusta ja pyrki tässä elokuvassa antamaan oman  vastauksensa. Usein valo tunkeutuu tilaan takaapäin, oven raosta tai hautakammion luukusta. Ulkotilassa kuvatut joukkokohtaukset eivät pääsääntöisesti ole niin kiinnostavia kuin ahtaiden sisätilojen huolellisesti rakennetut sommitelmat.

Faaraon vaimon keskipisteenä on faarao Amenes (Emil Jannings), joka elokuvan alussa on rakentamassa hautakammiota, tai aarrekammiota, kuten väliteksteissä todetaan. Samaan aikaan etiopialaisten johtaja Samlak (Paul Wegener) on tarjoamassa rauhan solmimiseksi tytärtään Makedaa (Lyda Salmonova). Kreikkalainen orjatar Theonis (Dagny Servaes) saa kuitenkin Amenesin intohimot liikkeelle, ja faarao torjuu etiopialaisten tarjouksen. Samaan aikaan Ramphis (Harry Liedtke) rakastuu Theonisiin, joutuu pakkotyöhön kivilouhoksille mutta onnistuu pakenemaan. Emil Janningsin roolisuoritus on vakuuttava, vaikka hän elokuvan alussa näyttääkin lähinnä palatsissaan pälyilevältä despootilta. Amenes on lopulta traaginen hahmo: hän tekee orjattaresta puolisonsa, ja lopulta tämä rakkauden tavoittelu suistaa hänet onnettomuuteen. Tosin järin onnellista loppua ei kukaan elokuvan henkilöistä saa kokea. Elokuvaa voi tulkita aikakauden avioliittokäsitystä vasten: Amenes janoaa rakkausavioliittoa säädynmukaisen neuvotteluavioliiton sijaan, mutta samalla avioliitto merkitsee hänelle omistusoikeutta. Jos Amenesin intohimolle ei ole sijaa, tilaa ei ole myöskään Theonisin ja Ramphisin rakkaudelle.

Rekonstruktion ongelmana on varmaankin ollut se, ettei Faaraon vaimosta ollut aikanaan yhtä ja ainoaa kopiota. Tarinaa painotettiin eri tavoin eri kulttuuripiireissä: kun venäläisessä kopiossa Amenesin tyrannius korostui, italialaisessa versiossa hänen lemmenkipeytensä sai painotusta enemmän. Restauroidussa tulkinnassa faaraon traagisuus on etusijalla.

Muumion silmät (1918)

Ernst Lubitsch muistetaan parhaiten Hollywoodissa valmistuneista komedioista, mutta hänen varhaistuotantonsa koostuu useista lajityypeistä ja aihepiireistä. Erityisen mielenkiintoinen on lokakuussa 1918 ensi-iltansa saanut Die Augen der Mumie Ma, jota ei tiettävästi nähty Suomessa mutta joka on eri kielille käännetty osapuilleen Muumion silmät. Nimi on harhaanjohtava siinä mielessä, että varsinaista muumiota elokuvassa ei nähdä, mutta silmien maaginen katse on sitäkin tärkeämpää. Ernst Lubitsch oli aloittanut ohjaajanuransa jo vuonna 1914, vain 22-vuotiaana, ja vuonna 1918 hänellä oli jo vankka kokemus niin lyhyiden kuin pitkienkin elokuvien tekijänä. Muumion silmille mittaa kertyi 63 minuuttia, ja se oli selvästi kunnianhimoinen yritys yhdistää kauhuelokuvaa ja melodraamaa.

Elokuvan alussa saksalainen taiteilija Albert Wendland (Harry Liedtke) harhailee Egyptin aavikolla ja näkee keitaalla neidon (Pola Negri), joka pakenee salamannopeasti. Kairossa Wendland saa kuulla kuningatar Man haudasta, jossa käyneet ovat kaikki menettäneet järkensä. Wendland saa oppaan ja todellakin näkee sarkofagin sisältä kurkistavat silmät. Hän ei kuitenkaan usko näkemäänsä vaan paljastaa huijauksen: haudassa on vankina juuri hänen näkemänsä tyttö, Ma (Pola Negri), joka on joutunut hurjan näköisen Radun (Emil Jannings) vangiksi. Wendland sieppaa tytön turvaan ja päättää viedä hänet mukanaan Eurooppaan. Ennen pitkää erämaassa vaeltava ruhtinas Hohenfels (Max Laurence) löytää nääntyneen Radun ja pestaa hänet palvelijakseen.

Saksassa Masta tulee itämainen tanssija sen jälkeen, kun Wendland on pyytänet häntä esittämään ”irgend etwas Orientalisches”. Ma menestyy kabarteetanssijana, ja pian myös Radu kohtaa uudelleen orjansa. Radussa on samantapaista magnetismia kuin tohtori Caligarissa, ja hän ottaa Man vastustamattomasti pauloihinsa. Kun ratkaisukohtauksessa Ma yrittää paeta, hän kääntyy lopulta kuin unissakävelijä ja palaa Radun kuolettavaan syleilyyn. Pola Negri on tässä vakuuttava, mutta vielä karmaisevampi on Emil Jannings erityisesti lopun murhakohtauksessa. Elokuvan viehtymyksessä hypnotismiin on aavistus 1800-luvun perintöä, mutta tarina on samalla hyvin 1910-lukulainen elokuvamelodraama.

Siniparran kahdeksas vaimo (1938)

Siniparran kahdeksas vaimo (Bluebeard's Eight Wife, 1938) on Ernst Lubitschin hulvattomimpia komedioita. Naseva käsikirjoitus on Charles Brackettin ja Billy Wilderin käsialaa, ja pohjana on ranskalaisen kirjailijan Alfred Savoir'n huvinäytelmä La huitième femme de Barbe-Bleue vuodelta 1921. Maaliskuussa 1938 ensi-iltansa saanut screwball-komedia valmistui poliittisesti epävakaana aikana, vaikkakin rauhan sijasta Euroopan kulttuurikeskuksessa riehuu sukupuolten välinen sota. Tapahtumapaikkoina ovat Ranskan Riviera, lähinnä Nizza, sekä Pariisi, Praha ja Venetsia. Poliittisia viitteitä on käsikirjoituksessakin, mutta ne ovat lähinnä absurdismia. Kun elokuvan alussa päähenkilö, yhdyvaltalainen miljardööri Michael Brandon (Gary Cooper) haluaa ostaa eteläranskalaisesta vaateliikkeestä vain pyjaman yläosan, sitä pidetään kommunismina. Onneksi löytyy ranskalainen neito Nicole De Loiselle (Claudette Colbert), joka on kiinnostunut ostamaan vain pyjaman alaosan.

Ennen pitkää Michael ja Nicole avioituvat, mutta samalla paljastuu, että  ”Siniparta” on ollut naimisissa jo seitsemän kertaa aikaisemminkin. Nicolen mielestä Michaelille avioliitto on vain bisnestä, sopimus, jolla on tarkat ehtonsa. Tästä alkaa miehenkesytysfarssi, joka huipentuu lopun mielisairaalakohtauksessa.Toisaalta Michael on aito screwball-hahmo, joka laskelmoinnin sijasta käyttäytyy odottamattomasti. Hän toteaa itsekin: ”I act on impulse.”

Siniparran kahdeksas vaimo jää mieleen monista herkullisista sivurooleista. Edward Everett Horton esittää Nicolen isää, veijarimaista aatelista, joka on tosiasiassa helppoheikki. Mielisairaalan johtaja professori Urganzeff on Lawrence Grant, salapoliisi Pepinard Herman Bing ja Nicolen pestaama nyrkkeilijä Kid Mulligan Warren Hymer. Nicoleen ihastunut Albert on puolestaan David Niven, joka saa tällä kertaa esittää statistin roolia.

Ollako vai eikö olla (1942)

Ernst Lubitschin Ollako vai eikö olla (To Be or Not to Be, 1942) on sota-ajan komediaklassikoita ja loistava osoitus siitä, että ajankohtainen poliittinen teema voi tuottaa myös naurua, joka uhmaa aikaa. Melchior Lengyelin tarinaan ja Edwin Justus Mayerin käsikirjoitukseen perustuva elokuva kuvaa puolalaista teatteria, joka toisen maailmansodan kynnyksellä on toteuttamassa natsismia kritisoivaa Gestapo-näytelmää, mutta arkaluontoinen aihe kielletään. Äkkiä tunnelma vakavoituu, kun Saksa vyöryy Puolan rajan yli. Ennen pitkää rooliasut ja ”natsisimin esittämisen taito” pääsevät oikeuksiinsa, kun teatteriseurue Joseph (Jack Benny) ja Maria Turan (Carole Lombard) johdolla estävät vastarintaliikkeen paljastamiseen tähtäävän professori Siletskyn (Stanley Ridges) toimet. Josef Tura pääsee elämänsä rooliin esittämään sekä Gestapon pomoa että Siletskyä. Elokuvan nimi viittaa Hamletiin, jota teatteriryhmä esittää peruuntuneen Gestapo-näytelmän sijaan, ja Hamletin kuuluisista sanoista tulee tunnussana, jonka aikana nuori lentäjä Sobinski (Robert Stack) lähtee pukuhuoneeseen tapaamaan ihailemaansa Maria Turaa. Viime kädessä tunnuslause viittaa myös siihen epätietoisuuteen, jonka vallassa aikalaiset elävät. Vuonna 1942 oleminen ja ei-oleminen olivat hiuskarvan varassa.

Aikalaisyleisö suhtautui Lubitschin komediaan sekavin tuntein. Kun teko-Siletsky (Jack Benny) kysyy eversti Ehrhardtilta (loistava Sig Ruman), tunteeko tämä kuuluisaa puolalaista näyttelijää Joseph Turaa, keskitysleiri-Ehrhardtiksi kutsuttu upseeri vastaa: ”Oh, yes I saw him in Hamlet once. What he did to Shakespeare we are doing now to Poland.”

Paljon huumoria saadaan irti pelkästä natsitervehdyksestä, jota saksalaiset esittävät toisilleen aina kun usko Hitleriin on koetuksella. Jo elokuvan alussa nauru raikuu, kun Gestapo-näytelmässä Hitleriä esittävä Bronski (Tom Dugan) astuu huoneeseen ja tokaisee: ”Heil myself!”