30. kesäkuuta 2013

Milanon Ring: Jumalten tuho

Ring on saapunut viimeiseen etappiinsa, Jumalten tuhoon, jonka alkuperäisnimen Götterdämmerung voi suomentaa myös Jumalten hämäräksi. Hämärä tai synkkä teos tunnelmaltaan onkin, ja ehkä juuri siksi lopun viiltävän kauniit sävelet tekevät niin riipaisevan vaikutuksen. Reininkullassa, Valkyyriassa ja Siegfriedissä nähdyt reliefin häivähdykset ja fragmentit saavat viimeisten tahtien aikana selityksensä, tai ainakin yhden mahdollisen selityksen, sillä itse teos on monitahoinen kooste inhimillisistä tunteista. Jo Ringin alusta lähtien on tuntunut siltä, ettei ohjaaja Guy Cassiers juurikaan korosta tarinan mytologis-historiallisia aineksia vaan etsii ihmistä ja inhimillisyyttä jumalten hämärästä, mutta vieläkin enemmän siitä kaaoksesta, jonka ihmiset itse saavat aikaan. Jumalten tuho on juuri se Ringin osa, joka suorimmin perustuu keskiaikaiseen Nibelungein lauluun, mutta Cassiers ei tälle perustalle juurikaan rakenna. Ring ei tosin liiku nykyhetkessäkään, ellei sitten Siegfriedin ja Brünnhilden asusteiden gootti/punktyyliä lasketa mukaan.

Jumalten tuhon prologissa Erdan tyttäret, nornat, kehräävät elämänlankaa, mutta nyt elämän punos ei ole kultainen: se on verenkarvainen, ja lankat sekoittuvat sekavaksi vyyhdiksi nornien käsiin. Nornat muistelevat menneitä ja kertaavat edellisten draamojen tapahtumia, mutta lanka katkeaa ja tulevaisuus jää hämärän peittoon. Lankojen ympärille muodostuu huikea valoviuhka tai virta, joka vierittää kuvia nornien yli. Virta tuo mieleen Gustave Dorén kuvituksen Danten Jumalaiseen näytelmään, mutta sielujen vuo ei johda paratiisiin vaan katoaa pimeyteen. Prologin lopuksi palataan samalla kalliolle, jossa Siegfried (Andreas Schager) ja Brünnhilde (Iréne Theorin) edellisessä draamassa kohtasivat. Wagnerin näyttämöohjeista poiketen Siegfried makaa raukeana kallion laella, ja Brünnhilde tulee suutelemaan hänet hereille. Cassiers korostaa rakastavaisten molemminpuolista luottamusta kääntämällä Siegfriedin lopun asetelman ympäri. Tosin eipä aikaakaan, kun – sanottuaan ensin olevansa Brünnhilden käsivarsi – Siegfried lähtee omille teilleen tekemään urotekoja, ja Brünnhilde jää liekkien keskelle. Ehkä tämä suhteen epätasapaino korostuu, kun ohjaaja hetkeä aikaisemmin on tuonut esiin tasaveroisuuden.

Ensimmäinen näytös tuo tarinaan Alberichin pojan Hagenin (Mihail Petrenko) ja tämän veli- ja sisarpuolen Guntherin (Gerd Grochowski) ja Gutrunen (Anna Samuil). He muodostavat eräänlaisen degeneroituneen puoliperheen. Gunther pitää itseään heikkona ja voimattomana, eikä kummallakaan sisaruksista ole puolisoa. Keihästä kädessään heiluttava Hagen on ottanut Wotanin paikan tapahtumien manipulaattorina, ja ennen pitkää hän vetäytyykin tapahtumien yläpuolelle seuraaman kähmintöjensä tuloksia. Prologi ja ensimmäinen näytös muodostavat huikean, yli kaksituntisen kokonaisuuden, ja musiikillisesti Wagner taituroi esiin Ringin aiempien osien johtoaiheet ja palauttaa ne muistiin. Gibichungien talon sisustuksena on säleikkö, jonka paneelit liikkuvat ja laskevat välistään valoa. Etualalle työntyy akvaariomaisia yksiköitä, joiden sisässä on ihmisten – tai pikemminkin ihmiskuvajaisten – osia, jalkoja, käsiä, ikään kuin vangittuina. Samaan tapaan Hagen, Gunther ja Gutrune ovat juonittelujensa ja itsekkäisten pyrkimystensä vankeja. Näistä vitriinilaatikoista muodostuu myöhemmin portaikko, jota käytetään sekä toisessa että kolmannessa näytöksessä.

Huikeimmillaan ensimmäinen näytös on aivan lopussa, kun muistinsa menettänyt ja lemmenjuoman vaikutuksesta Gutruneen rakastunut Siegfried auttaa Tarnhelm-kypärällään Guntheria saamaan Brünnhilden itselleen. Tässä Sidi Larbi Cherkaouin koreografia toimii erinomaisesti, ja Brünnhilden sieppauksesta tulee väkivaltainen, ruumiillinen ja pelottava painajainen.

Ensimmäiseen näytökseen verrattuna toinen on huomattavasti lyhyempi, runsaan tunnin mittainen. Se alkaa isän ja pojan kohtaamisella, kun Alberich (Johanes Martin Kränzle) ilmestyy Hagenille. Keskustelu on tyly, ja Hagen sanoo vihaavansa onnellisuutta. Eikä hän isäänsäkään liiemmin kunnioita: ”Gab mir die Mutter Mut, nicht mag ich ihr doch danken, dass deiner List sie erlag: frühalt, fahl und bleich, hass' ich die Frohen, freue mich nie!” Gibichungien talossa epäluottamus vallitsee kaikkien kesken, isän ja pojan, siskon ja veljen. Taustaprojisoinnin punainen veritahra hallitsee näytöstä, joka rakentuu petosten varaan. Gutrune pettää itseään kuvitellessaan saaneensa Siegfriedin rakkauden, Gunter pettää itsensä suostuessaan Hagenin juonitteluihin, Siegfried pettää Brünnhildeä saattaessaan hänet Guntherille, ja lopulta Brünnhilde pettää Siegfriedin suostuessaan yhteiseen valaan ja salamurhaan Hagenin ja Guntherin kanssa. Häpeän tunteeseen viitataan usein: Gunther tuntee häpeää niin kuin Brünnhildekin, ja he molemmat vakuuttuvat siitä, että epämiellyttävän tunteen voi pestä pois verellä. Tässä näytöksessä kuorokin pääsee töihin, ja Hagenin sotahuuto jää mieleen. Tosin kun on nähnyt Matti Salmisen Hagenina, mikään ei tunnu oikein miltään, ja Mihail Petrenko olisi tarvinnut vielä aimo annoksen sekä karismaa että desibelejä. 

Siegfriedin kuolema ja surumarssi toimivat Cassiersin ja Barenboimin yhteistyönä vaikuttavasti. Mutta huikea oli myös Iréne Theorinin Brünnhilde kuusituntiseksi venyneen esityksen lopuun saakka. Theorin teki jättiläisurakan laulaessaan Brünnhilden roolin niin Valkyyriassa, Siegfriedissä kuin Jumalten tuhossakin. Lopussa Brünnhilde havahtuu ja palauttaa sormuksen takaisin Reinvirran kätköihin. Wotanin ja Hagenin manipulaatioyrityksistä ja Siegfriedin näennäisistä sankariteoista huolimatta Brünnhilde on se, joka saattaa kaiken kohdalleen. Oli erinomaista, että tässä koossapitävässä roolissa oli sama esiintyjä koko Ringin ajan.

Ringin lopussa tanner usein tömisee, ja maailmankaudet vaihtuvat. Jumalat tuhoutuvat mutta toivon kipinä huomispäivästä jää jäljelle. Guy Cassiersin lopetuksessa ei mielestäni ollut tällaista maailmankausien myyttistä luonnetta. Kun orkesteri soittaa teoksen huipennusta – ja Wagnerin kauneimpia säveliä – Brünnhilde, Siegfried, Hagen, Gunther ja Gutrune ovat poissa, ja vain joukko eksyneitä ihmisiä kävelee lavalla tutun videoprojisoinnin edessä: laajakankaalla näkyy kahdeksaan osaan jaettu, murtunut reliefi (oikeastaan sen kuva), jossa ihmishahmot tuntuvat vääntelehtivän tuskissaan. Viimeisten tahtien aikana tuo sama reliefi laskeutuu näyttämön eteen, ensimmäistä kertaa kokonaisena. Tähän asti Ring on näyttänyt siitä vain osia, pirstaleita ja häivähdyksiä. Teos on belgialaisen taiteilijan Jef Lambeaux’n (1852–1908) jättiläiskokoinen työ Les Passions humaines. Voisi ehkä ajatella, että Cassiers on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen esitelläkseen kotimaansa taidetta, mutta reliefi tiivistää Ringin hengen. Kyse on ihmisen tunteista, niiden kirjosta ja kokonaisuudesta. Kun kuvasta on nähty vain enteitä neljän illan aikana, yhteyksien tajuaminen on vapauttava kokemus: teos on vihdoin ehyt. Toisaalta se antaa mahdollisuuden myös muunlaisiin tulkintoihin. Kun kuva vyöryy näyttämön eteen, se on kuin sarkofagin seinä, joka erottaa meidät katsojat siitä fantasiamaailmasta, jonka osaksi olimme ehtineet tulla. Se sulkee tarinan Nibelungein sormuksesta, eikä salli siihen enää palata. Voi tulkita niinkin, että katsoja on juuri nähnyt inhimillisten tunteiden koko kirjon, ja siitä jää jäljelle vain kivettynyt kuva. Miten hyvin tuo kuva vastaa niitä tunteita, joita Ring käsitteli? Lambeaux teki reliefinsä vuonna 1899 uusklassiseen temppeliin, ja aikalaiset pitivät sitä järkyttävän raadollisena kuvana ihmisyydestä. Parin päivän kuluttua temppeli suljettiin ja, jos olen oikein ymmärtänyt, Saudi-Arabian hallinnassa oleva Inhimillisten tunteiden temppeli avattiin yleisölle vasta vuonna 2002 tunniksi päivittäin, maanantaita lukuun ottamatta. Millaisia ovat tunteet, jotka täytyy näin voimakkaasti kätkeä? Teos näytti alastomia mies- ja naisvartaloita, mikä hämmensi 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, mutta olennaisempaa oli, että kuvan keskellä korkeimmalle kohoaa paholainen, korkeammalle kuin ristiinnaulittu, joka näkyy kuvassa oikealla. Relifissä viitataan sotaan, raiskaukseen ja itsemurhaan, mutta myös onnellisuuteen ja rakkauteen. Reliefissä paholainen nousee korkeimmalle, mutta ehkä tämä ei sittenkään ole viimeinen sana. Ring kertoo myös muuta, tai enemmän: kaiken kuolemisen, petoksen ja häpeän jälkeen Brünnhilde tunnustaa rakkautensa kuolleelle Siegfriedille, ja juuri se jättää toivolle sijan. Minulle jää päällimmäisenä mieleen kohtaus, jossa Brünnhilde kuvaa sormuksen merkitystä itselleen. Kun se muille on vallan symboli, tavoittelun kohde, Brünnhildelle se merkitsee rakkautta. Ja sehän ei kuole, vaikka sormus palautuukin Reinintyttärien huomaan.


Milanon Jumalten tuhossa lauloivat 29. kesäkuuta 2013:

Siegfried - Andreas SCHAGER
Gunther - Gerd GROCHOWSKI
Alberich - Johannes Martin KRÄNZLE
Hagen - Mikhail PETRENKO
Brünnhilde - Irene THEORIN
Gutrune - Anna SAMUIL
Waltraute - Marina PRUDENSKAYA
Die erste Norn - Margarita NEKRASOVA
Die zweite Norn - Marina PRUDENSKAYA
Die dritte Norn - Anna SAMUIL
Woglinde - Aga MIKOLAJ
Wellgunde - Maria GORTSEVSKAYA
Flosshilde - Anna LAPKOVSKAJA


29. kesäkuuta 2013

Milano 4: Eläinkuntaa

Ennen Jumalten tuhoa oli vielä aikaa jatkaa eilistä museokierrosta. Ambrosiuksen pinakoteekista jäi eilen mieleen Bramantinon maalaus, jossa selälleen kiskaistu rupikonna sai esittää paholaista. Rupikonna ilmensi luomakunnan hierarkian häntäpäätä. Lauantaiaamun kerroksella olivat Pinacoteta di Brera, jossa olen käynyt aiemmin muutama vuosi sitten, ja Museo Poldi Pezzoli, joka on Via Manzonin varrella. Jälkimmäinen on pieni kokoelma maalauksia, veistoksia, posliinia, kompasseja, huonekaluja ja muita kuriositeetteja, mutta Pinacoteca di Brera on kokonaan toista maata. Tunnettuja maalauksia on Mantegnan Kuolleesta Kristuksesta Hayezin Suudelmaan, Bellinin Pietàsta Pellizza da Volpedon Fiumanaan.

Italialaisesta klassisesta maalaustaiteesta suuri osa liittyy uskonnollisiin aiheisiin: kuninkaiden kumarrus, madonna ja Kristus-vauva, illallinen Simon-fariseuksen luona, ristiinnaulitseminen, Kristuksen depositio, pyhimystarinat... Näissä kuvissa eläimet ovat säännöllisesti mukana: Pyhä henki ja kyyhkynen, seimi ja tallin eläimet, Kristus ja karitsa, Pyhä Hieronymus ja leijona. Romanino eli Girolamo di Romani (1484–1566) kuvasi maalauksessaan Presentazione di Gesù al tempio Jeesus-lapsen tuomista temppeliin ympärileikattavaksi, ja kuvassa ojennetaan lapsen vierelle vati, jossa on kaksi kyyhkysen untuvikkoa. Tämä viittaa Luukkaan evankeliumin kohtaan: ”Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ’kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa’.”

Paolo Veronesen (1528–1588) suurikokoinen maalaus juhlasta Simonin talossa valmistui 1560-luvun lopulla. Kristus on äärimmäisenä vasemmalla laidalla, aivan kuin hän ei olisi tapahtumien keskiössä, ja Maria Magdaleena, tai Magdalan Maria, on kumartunut kastelemaan kyynelillään Jeesuksen jalat. Tämä kaikki tapahtuu aivan reunassa, kun taas maalauksen keskellä on kaksi kisailevaa koiraa kissan kimpussa.Veronesellä on muutamaa vuotta myöhemmin valmistunut yhtä suurikokoinen teos samasta aiheesta, ja siinä Kristus on asetettu keskelle.

Eläinaiheisista kuvista ehdottomaksi suosikikseni nousi padovalaissyntyisen Lazzaro Bastianin (1429–1512) Scene della vita di S. Girolamo, jossa Pyhä Hieronymus kohtaa leijonan ja munkkiveljet kaikkoavt kauhuissaan. Kuvassa Hieronymus näyttää paiskaavan kättä eläinten kuninkaan kanssa.Tarinan mukaan kyse on kuitenkin siitä, että Hieronymus ymmärsi leijonan kärsivän tuskia. Beetlehemissä leijona oli tullut luostariin, ja ainoana Hieronymus uskalsi sitä lähestyä. Lopulta paljastui, että leijonalla oli oka käpälässään, Hieronymus poisti sen ja niin leijonasta tuli Raamatun latinantajan uskollinen seuralainen.

Usein eläimiä löytyy maalausten marginaaleista tai taka-alalta, jäniksiä, hevosia, kotieläimiä... Vittore Carpaccion (1460–1525) maalauksessa Presentazione della Vergine al tempio on oikealla alakulmassa pieni poika, joka on juuri saamassa joko neuvoja tai nuhteluja temppelin papilta. Pojalla on poikkeuksellinen lemmikkieläin, jota hän kuljettaa narussa. Aivan pojan jalkojen juuressa on myös maata vasten painautunut jänis, tuskin huomaamaton yksityiskohta isossa maalauksessa.

Eläimet antavat myös eksoottista paikallisväriä. Gentile ja Giovanni Bellinin 1500-luvun alussa viimeistelemässä teoksessa Predica di San Marco in Alessandria Pyhä Markus on saapunut saarnaamaan Aleksandriaan, ja väkeä on kerääntynyt ympärille. Egyptiläisyys käy ilmi asuista ja rakennuksista, mutta myös eläimistä. Kamelin ohella kuvan taka-alalla kuljetetaan kirahvia, joka tuntuu vastentahoisesti seuraavan isäntäänsä.


28. kesäkuuta 2013

Milano 3: Missorin patsas ja pirunsarvet

Viimeinen välipäivä Milanossa sujui päämäärättömästi harhaillen. Matkan varrelle osui italialaisen patriootin Giuseppe Missorin (1829–1911) patsas. Missorin ratsu näytti poikkeuksellisen väsyneeltä modernin piazzan keskellä. Garibaldin joukoissa taistellut sotilas oli Italian yhdistymisen jälkeen kaksi kautta Milanon kaupunginvaltuustossa – ja patsaansa ansainnut. Riccardo Ripamontin veistos on vuodelta 1916. Kaupunkilaiset kiinnittivät huomiota poikkeuksellisen väsähtäneenseen hevoseen, ja kohta paikallisten suussa kiersi sanonta: ”Te pàret el cavall del Missori.” Surullisen näköiselle toverille sanottiin: ”Näytät aivan Missorin hevoselta.” Kerrotaan, että Ripamonti oli aikonut käyttää hevosta toisessa teoksessaan, joka kuvasi Napoleonin tappiota Waterloossa, ja ratsastajan piti alunperin olla Napoleon. Lannistuneen näköisessä hevosessa on jäljellä tappiomielialaa, vaikka Missori itse kuului Garibaldin voitokkaisiin sankareihin.

Jatkoin Missorin patsaalta Pyhän Ambrosiuksen basilikaan, jossa vietettiin vihkiäisiä Wagnerin häämarssin tahtiin. Milanon vanhimpiin kuuluva kirkko sai alkunsa jo 300-luvun lopulla. En tohtinut mennä lähemmäs, mutta pääkuorin mosaiikit näyttivät loisteliailta. Kirkon ulkopuolella on pylväs, jossa on kaksi mystistä reikää. Tarinan mukaan Ambrosius oli niin väkevä, että hän heitti paholaisen päin pylvästä. Pirunsarvista jäi kuopat todisteeksi Milanon suojeluspyhimuksen ihmeellisistä voimista. Melko lähellä kirkkoa on Ambrosiuksen kirjasto ja pinakoteekki. Kirjastossa on laajin Leonardo da Vincin käsikirjoitusten kokoelma, ja se on nähtävänä yleisölle. Salin valaistus oli sen verran himmeä, että itse käsikirjoitusten piirroksista näki vain vähän, mutta näyttelyesitteet kertoivat enemmän.

Pinakoteekin pohjana on kardinaali Federico Borromeon 250 maalauksen kokoelma. Tunnetuimmat teokset ovat Caravaggion Hedelmäkori ja Leonardon Muusikon muotokuva, mutta paljon muutakin löytyy, Jan Bruegheliä, Ghirlandaioa, Tizianoa, Botticellia. Erityisesti jäi mieleen Bramantinon 1500-luvun alussa maalaama Madonna in trono col Bambino tra S. Ambrogio e S. Michele. Kuvassa vasemmalla on Pyhä Ambrosius, oikealla Pyhä Mikael. Jalkojen juuressa on kaksi lyötyä vihollista, Areios ja paholainen, joka on kuvattu rupikonnaksi. Ambrosius tunnettiin taistelustaan areiolaisuutta vastaan, Mikael paholaisen nujertamisesta.

Paluumatkalla kohdalle osui vielä Pyhän Eufemian basilika, Basilica di Sant’Eufemia, taustaltaan 400-luvun kirkko, joka rakennettiin uudelleen 1500-luvulla. Nykyinen hahmo on kuitenkin hyvin pitkälle arkkitehti Enrico Terzaghin luomus 1870-luvulta. Medievalistinen sävy tuo mieleen monet muut 1800-luvun restautoinnit, mutta interiööri on todella kaunis.





27. kesäkuuta 2013

Milanon Ring: Siegfried


Ringin kolmas osa Siegfried oli vuorossa torstaina 27. kesäkuuta. Milano joutui juuri sopivasti ukkosmyrskyn kouriin, mutta onneksi se asettui ennen kuin tuulispää alkoi käydä La Scalan lavalla. Esityksestä tuli todella pitkä, sillä Daniel Barenboimin tahtipuikko heilahti ensimmäisen kerran täsmällisesti 18.30, ja viimeiset aplodit raukesivat kello 00.05. Ei ole epäilystäkään siitä, että Ringin todellinen tähti on juuri Barenboim. Hänen piti illan päätteeksi näyttää yleisölle, että on aika laskea pää tyynyyn. Barenboimin käsissä musiikki jäsentyy selkeästi, ja kun akustiikkakin toimii, tunnit vierähtävät nopeasti. Nyt jo alkaa miettiä, miten ajan saa kulumaan, kun saaga päättyy ylihuomenna.

Siegfried alkaa Mimen (erinomainen Peter Bronder) juonitteluilla. Sieglinde on kuollut synnyttäessään Siegfriedin (Lance Ryan), ja Mime on huolehtinut lapsesta mutta ajatellut saavansa pojan kautta mahdollisuuden päästä käsiksi Fafnerin halussaan pitämään aarteeseen. Mimen tarinointi saa koomisia piirteitä, kun hän valittaa olleensa pojalle samanaikaisesti isä ja äiti ja joutuneensa aina vain pysymään kodin seinien sisäpuolella sillä aikaa, kun nuorukainen samoilee pitkin metsiä. Valkyyriassa, Siegfriedissä ja Jumalten tuhossa kerrataan aina aluksi, mitä edellisessä jaksossa on tapahtunut. Siegfriedissä tämä sujuu luontevasti, kun tuntematon vaeltaja, Wotaniksi paljastuva Der Wanderer astelee esiin. Roolin esitti rautaisella otteella kokenut Terje Stensvold. Aikaisempien tapahtumien kertaus on punottu kansansatujen tapaan kolmen arvoituksen muotoon. Mime saa ensiksi esittää Wotanille kolme kysymystä, ja sen jälkeen Wotan Mimelle. Samalla edeltävät tapahtumat avautuvat huonomuistisellekin katsojalle. Kertauksella on silti dramaattinen ydin, sillä Mime ei osaa vastata viimeiseen kysymykseen. Kysymysten aikana näyttämön lattialla lojunut kehikko nousee pystyyn, ja liike tavallaa nostaa Wotanin Mimen yläpuolelle, vallankäyttäjäksi. Samalla katsojalle avautuu geometrinen näkymä. Guy Cassiers näyttää leikittelevän muodoilla. Ehkä olen katsonut liikaa vanhan kuvakoon elokuvia, mutta Mimen paja on kuin 4:3-kuva, jonka sisään on asetettu kahdeksan 16:9-monitoria. Aluksi monitoreista tulee pelkkää lumisadetta, mutta kun Siegfried kopauttaa kehikkoa, kanavalle tulee ohjelmaa. Eipä aikaakaan, kun Siegfried takoo miekkaansa, ja lavasteen teknologinen särmä korostuu. Nothung-miekan taonta on näytöksen musiikillinen huipennus, ja se onnistui erinomaisesti, vaikkakin Lance Ryanin ääni jäi välillä orkesterin alle. Toisaalta Siegfried on lavalla lähes koko ajan, ja draama päättyy mahtavaan lemmenduettoon, jossa voimia on oltava vielä jäljellä.

Toinen näytös avaa katsojan eteen metsän niin kuin Siegfreidissä kuuluukin, mutta tämän metsän puut ovat huokoisia, helmiäismäisiä, ja videoprojinoinnin kautta kuva saa taianomaisen sävyn. Vaikuttava tilanne on puiden pudottaminen lopuksi alas, jolloin vain vaijerit jäävät näkyviin, ja projisoinnilla syntyy sateen vaikutelma. Ohjelman mukaan Siegfriedissä oli mukana myös tanssijoita, ja he tulivat mukaan vasta toisessa näytöksessä, lohikäärmeenä. Kohtaus oli lähes kauhuelokuvallinen, sillä hirviön muotoja oli vaikea hahmottaa. Tässä koreografiassa Sidi Larbi Cherkapoui onnistui hienosti, paremmin kuin myöhemmin seuraavassa miekkatanssissa. Videoprojisointi yhdistyi kankaan alta esiin tulevien tanssijoiden liikkeisiin, ja lohikäärmeen veriset suomut saivat selkäpiin karmimaan. Fafnerin (Alexander Tsymbalyuk) ääni kuului aluksi melko etäisenä kumuna, kuin haudan takaa. Jos jotakin akustiikasta voisi toivoa, olisi ollut hauskaa kuulla muhkeampana Fafnerin sanat omistamisen riemusta: ”Ich lieg' und besitz'”, ”Minä makaan ja omistan.” Samassa näytöksessä myös Siegfriedin torven törähdykset olisivat voineet olla tuhdimpia. Toisen näytöksen erikoisuus oli Siegfriedin ympärillä nähty miekkatanssikoreografia. Viisi tanssijaa teki miekoillaan geometrisia kuvioita ja symboleita, ja tämän merkitystä jäin miettimään. Ensimmäinen kuvio oli hätkähdyttävä, sillä se tuntui Daavidin tähdeltä. Miksi jotakin näin konkreettista, kun esitys muuten on abstrakti? En ole lukenut ohjaajan kommentteja, enkä osaa sanoa, oliko tämä ohjaajan vai koreografin luomusta. Hämmentävää on, että tämän jälkeen miekoista syntyi jos jonkinlaisia geometrisiä muotoja, neliö ja kolmio ja lopuksi vielä kehykset Siegfriedin pään ympärille. Tarkemmin ajatellen ensimmäinen kuvio ei ollutkaan Daavidin tähti, sillä siihen tarvittaisiin kuusi miekkaa, kuusi suoraa tai kaksi kolmiota. Kuvio oli tetragrammi, jonka saa aikaan viidellä viivalla. Tetragrammi viittaa Jahveen, ja sitä on käytetty okkultistisena symbolina. Tanssiryhmän symboleissa tuntui vilahtavan myös vapaamuurarien suorakulma ja harppi, mutta toisaalta koreografia päätyy muunkinlaisiin muotoihin. Olisiko tarkoitus väläyttää, minkälaisia vallankäytön mahdollisuuksia sormus Siegfriedille voisi avata, varsinkin kun koreografia huipentuu sankarin kehystämiseen?

Siegfriedin kolmas näytös palaa näyttämökuvaltaan Valkyyrian lopetukseen. Jo Reininkullassa ja Valkyyriassa katosta lattiaan ulottuvat elämänlangat merkitsivät kuolemaa. Siegfriedin toisessa näytöksessä niitä nähtiin kaksi, kun Fafner ja Mime olivat saaneet surmansa. Valkyyrian ja Siegfriedin viimeisissä näytöksissä niitä oli kymmenittäin, viittauksena sotatantereelta korjattujen sankareiden ruumiisiin mutta ehkä myös ihmisen traagiseen kohtaloon ylipäätään. Wotanin ja Erdan (Anna Larsson) kohtaaminen on melankolinen, sillä molemmat joutuvat väistymään ja samalla luopumaan tyttärestään Brünnhildestä. Wotan toteaa: ”Im Zwange der Welt weben die Nornen: sie können nichts wenden noch wandeln.” Erdan tiedolle ei uudessa maailmassa ole enää sijaa, kuten ei Wotanillekaan. Siegfried huipentuu Siegfriedin ja Brünnhilden (Iréne Theorin) kohtaamiseen, ja hyvävoimaisena Brünnhilde nouseekin kallioltaan (levättyään siellä tiistai-illasta lähtien). Tarina metsässä nukkuvasta kaunottaresta on vanha (La belle au bois dormant). Wagner on antanut kohtaamiselle drag-vivahduksen, sillä vasta tovin jälkeen Siegfriedille selviää, että sotisopaan pukeutunut soturi on nainen. Lyhyessä tilassa Wagner käy läpi rakastumisen epävarmuuden, ilon, pettymyksen ennakoinnin, pelon, intohimon... Kohtaus tuo minulle, taas kerran, mieleen Francesco Alberonin kirjan Rakastuminen. Alberoni kuvaa rakastumista kahden ihmisen muodostamana joukkoliikkeenä, vallankumouksena, jonka tehtävä on muuttaa maailmaa. Tästä on Siegfriedin ja Brünnhilden kohtaamisessa kyse: he perustavat liiton, haluavat tehdä muutoksen ja luoda uutta.


Siegfriedissä lauloivat 27. kesäkuuta:

Siegfried - Lance RYAN
Mime - Peter BRONDER
Der Wanderer - Terje STENSVOLD
Alberich - Johannes Martin KRÄNZLE
Fafner - Alexander TSYMBALYUK
Erda - Anna LARSSON
Brünnhilde - Irene THEORIN
Stimme des Waldvogels - Mari ERIKSMOEN   

Milano 2: Mykkäelokuvan jalanjäljillä

Bovisan kaupunginosassa, Milanon pohjoispuolella, sijaitsi italialaisen mykkäelokuvateollisuuden keskus 1910-luvulla. Elokuvatuotannossa Pohjois-Italia oli avainasemassa, sillä Milanon ohella Torinossa tuotanto käynnistyi nopeasti. Nyt Via Filippo Baldinucci on rähjäinen, modernin liike-elämän hylkimä laitakaupungin katu, mutta ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä täällä kuhisi elokuvaajia, lavastepuuseppiä ja -maalareita, näyttelijöitä, ohjaajia ja tietysti onnenonkijoita, sillä elävät kuvat olivat nouseva teollisuudenhaara. Nyt Via Filippo Baldinuccille pääsee kätevästi metrolla, sillä Derganon pysäkki on aivan vieressä. Vierailu kannattaa, vaikka menneestä elokuvainnostuksesta on jäljellä vain muutama merkki.

Tärkein muistomerkki menneestä elokuvasuuruuden ajasta on portti, jonka päällä komeilee yhä Armenia-Filmsin nimi. Muuriin on maalattu kaksi projektoria ja myös teksti, joka kertoo, että tämän muurin takana kuvattiin Danten Jumalaiseen näytelmään perustuva Inferno (L'Inferno) vuonna 1911. Teos oli ensimmäisiä pitkiä näytelmäelokuvia, ja on usein todettu, että nimenomaan italialaiset historiallis-mytologiset aiheet osoittivat pitkien elokuvien kannattavuuden ja innostivat myös muualla tekemään kokeiluja. Portin takana on nykyään puisto ja sen takana puolestaan kuusikerroksinen asuinrakennus, Italian suurin ekotalo. Luultavasti juuri puiston paikalla olivat suuret ulkolavasteet, sillä auringonvaloa tarvittiin kuvauksiin. Infernossa oli myös runsaasti luontokuvia, jossa Dante (Salvatore Papa) ja Vergilius (Arturo Pirovano) käyskentelivät.

Francesco Bertolinin, Adolfo Padovanin ja Giuseppe de Liguoron ohjaama Inferno oli kansainvälinen menestys, ja erityisesti helvetin kurimukset on siinä kuvattu Gustave Dorén hengessä, kauhistuttavina mutta samalla kiehtovina. Tekijät ovat selvästi saaneet vaikutteita Georges Méliès'n varhaisista fantasiaelokuvista. Esimerkiksi kohtaus, jossa paholainen ahmii ihmisiä kitaansa, tuo mieleen Méliès'n kokeilut. Milano-Filmillä ja Armenia-Filmsillä oli Via Filippo Baldinuccin varrella myös omat laboratoriot, joissa kopioita tehtailtiin Euroopan ja Yhdysvaltain markkinoille.

Lähellä Armenia-Filmsin porttia, Via Filippo Baldinuccin ja Via Angelo Maffuccin risteyksessä on hylätty ravintola, jonka ikkunat on suljettu jo kauan sitten. Edessä on kyltti ”Trattoria Milano-Film”. Oliko tämä paikka, jossa elokuvantekijät istuivat iltaa jo 1910-luvulla, vai kuppila, johon kuvaajat ja näyttelijät kerääntyivät myöhemmin muistelemaan menneitä sen jälkeen, kun italialaisen mykkäelokuvan menestyksestä oli jäljellä vain muisto?


26. kesäkuuta 2013

Milano 1: Kävelyllä keskustassa

Ringissä seurasi välipäivä. Se on varmasti välttämätön paitsi yleisölle myös esiintyjille. Valkyyrian jälkeen Daniel Barenboim nähtiin istumassa gallerian ravintolassa, tupruttelemassa pitkää sikaria ja nauttimassa ansaittua punaviinipulloa. Seuraavan päivän kävelyllä törmäsin varsinaiseen tähtikulttiin, kun duomon aukio oli täynnä kirkuvia lapsia – ja vähän aikuisiakin. Väki pomputteli Violetta-aiheisia ilmapalloja, ja vasta googlaamalla sain selville, että Disneyn Violetta-sarjan tähti Martina Stoessel oli juuri 26. kesäkuuta vierailemassa Milanossa. Hän oli nähtävästi piilossa Mondadorilla, sillä vähän väliä yleisö ajatteli tähden ilmestyvän esiin ja huudot voimistuivat. Seisoskelin aikani, minkä jälkeen lähdin jatkamaan kävelyä.

Olen käynyt Milanossa muutaman kerran aiemmin, ja tuntuu, että katedraali on ollut aina korjaustöiden keskellä. Fasadi on loisteliaassa kunnossa, mutta tällä hetkellä sisällä olivat käynnissä mittavat restauraatiot. Duomon aukio oli jo roomalaisaikaisen Mediolanumin keskus, ja tälle paikalle rakennettiin 400-luvulla Pyhän Ambrosiuksen basilika. Nykyinen katedraali sai alkunsa 1000-luvun alussa, ja rakennustyöt ovat oikeastaan jatkuneet 1900-luvulle asti, sillä sen viimeinen portti vihittiin käyttöön vuonna 1965.

Roomalaisaikaisesta Milanosta saa häivähdyksen San Lorenzon basilikan aukiolla. Titius Liviuksen mukaan seudulla olisi alunperin elänyt etruskeja, kunnes insubrien heimo Belloveson johdolla valoitti alueen. Roomalaisten haltuun keskus päätyi 220-luvulla eKr., jolloin kaupunki sai nimen Mediolanum. Samalla Milanosta tuli tärkeä linkki roomalaisten etenemiselle pohjoisen suuntaan. San Lorenzon edessä olevat pylväät ovat todennäköisesti 200-luvulta jKr., ja ne siirrettiin paikalle roomalaisesta kylpylästä. Pyhän Ambrosiuksen aikaan Milano oli hetkellisesti myös Länsi-Rooman keskus. Ambrosius oli muuten taitava puhuja. Tarinan mukaan, kun Ambrosius oli lapsi, mehiläisparvi hyökkäsi hänen kimppuunsa, mutta sen sijaan, että mehiläiset olisivat pistäneet, ne pudottivat hunajapisaroita hänen kielelleen. Niin Ambrosiuksesta tuli kaunopuheisuuden mestari.




25. kesäkuuta 2013

Milanon Ring: Valkyyria

Milanon Ring jatkui 25. kesäkuuta Valkyyrialla, sarjan suosituimmalla ja esitetyimmällä osalla. Tässä draama toden teolla käynnistyy. Reininkullan tarjoama Vorabend on takana, ja vaikka kokonaisen maailman luominen on vaatinut valmistelua, Wagner on osannut olla tarpeeksi elliptinen ja niukka. Valkyyria alkaa suoraan toiminnasta, mikä tekee ensimmäisestä näytöksestä niin vangitsevan. Tiistaina Daniel Barenboimin johtama La Scalan orkesteri tuntui erityisen sähäkältä ensimmäisestä tahdista lähtien. Ehkä tämä virittyneisyys ei aivan kantanut viisituntisen illan loppuun, mutta tehtäväkin on haasteellinen, jos ajatellaan lopun suvantovaiheita. Mielikuvaan vaikutti sekin, että Wotanin roolin esittänyt René Pape sai illan aikana – ilmeisesti – kesäflunssan, mikä vei voimaa lopun vaikuttavasta jäähyväiskohtauksesta. Mutta ensimmäinen näytös oli häikäisevä, ja Barenboim sai esiin niin Wagnerin kamarimusiikilliset hetket kuin korvia hivelevät aavistukset tulevasta. Mieleen jäi esimerkiksi tilanne, jossa Siegmund (Simon O'Neill) kumartuu juomaan, valo heijastuu veden pinnasta hänen kasvoilleen ja orkesteri maalaa filmaattisen taustan. Sieglindenä lauloi hämmästyttävä Waltraud Meier, joka tuntui korostavan enemmän orastavaa rakkautta kuin Sieglinden traumaattista taustaa. Hundingina esiintyi Mihail Petrenko, jonka sisääntulo oli juuri niin vaikuttava kuin sen tuleekin olla. Petrenkon Hunding oli välillä kuiskaileva, välillä käskevä. Guy Cassiersin tulkinnassa saarnin kylkeen isketty miekka ei ole kovinkaan kummoinen kulttiesine, ja katsojan on vaikea sitä aluksi edes erottaa, mutta tämä on varmaankin tarkoituksellista. Ring on ihmissuhteiden ja tunteiden vyyhti, eikä miekka voisikaan olla kovin ratkaiseva. Eipä ihme, että Wotan vetäisee sen lopulta palasiksi kuin leikkikalun.

Toisen näytöksen alkua hallitsee huikea barokkinen hevosasetelma. Jos Reininkullan näyttämökuva oli kaksiulotteinen, tai litteän tuntuinen, nyt näyttämöä käytetään syvyyssuunnassa paljon enemmän. Ensimmäisessä näytöksessä lavaa hallitsi kaksi vinoa seinää, joiden sisällä oli pienempi, videoheijastuksin ja vastavaloefektein koristettu nurkkaus. Ensimmäisen näytöksen jujuna oli valaistuksen tehokas käyttö. Laulajien varjokuvat piirtyivät seinille kahteen suuntaan. Toisessa näytöksessä hevospatsaan eteen laskeutuu pyörivä pallo, joka vilahti jo Reininkullassa. Pyörivän pallon pinnalle heijastuu kuvia ja juoksevia numeroita, välillä se vaikuttaa ihmiskohtaloita arpovalta lottopallolta, mutta idea valkenee, kun Wotan huokaisee maailman tulleen päätepisteeseensä. Yhtäkkiä pallo seisahtuu, ja elämänkulku saa uuden suunnan. Pallo on kuin menneisyyden ja tulevaisuuden kehrä, elämänlangoista punottu, ja sen pyörintä kuvastaa sitä maailmaa, jossa kaikki mahdollisuudet ovat läsnä. Wotan toteaakin odottavansa jotakin sellaista, jota ei koskaan aikaisemmin ole tapahtunut (”...sei zuvor auch noch nie es geschehn”). Näytöksen toisessa kohtauksessa Wotan pohtii Toiseuden kysymystä, joka liittyy uuden syntymään: ”Wie macht' ich den Andren, der nicht mehr ich, und aus sich wirkte, was ich nur will?”

Kolmas näytös alkaa valkyyrioiden ratsastuksella, joka tuntui musiikillisesti sulautuvan kokonaisuuteen, vaikka usein ratsastuskohtaus korostuu erillisenä numerona. Ehkä vaikutelma syntyi myös siitä, että ratsastuksen taustalla avautui ihmeellinen taivasnäkymä kuin barokkikirkon katossa. Visualisoinnissa hevoset, valkyyriat ja sotureiden ruumiit tuntuivat punoutuvan erottamattomaksi kokonaisuudeksi, ja ainakin itse jäin seuraamaan, miten korkeimmalle kohoavan hevosen kaviot liikkuivat. Näin viimeksi Valkyyrian Wienissä 2011, ja silloin huomio kiinnittyi siihen tapaan, jolla Wagner käsittelee perhesuhteita, kapinoivan tyttären kohtaloa ja kommentoi 1800-luvun sääty-yhteiskuntaa. Nyt Wotanin ja Brünnhilden (Iréne Theorin) tunteiden käsittely tuntui saavan enemmän painoa. René Papen äänestä katosi voimaa viimeisten hetkien aikana, mutta ehkä se toi tunnelmaan myös nöyryyttä ja herkkyyttä. Wotan ei näyttäydy uhmakkaana: hän on häviäjä jo vaivuttaessaan tyttärensä uneen.


Valkyyrian laulajat 25.6.2013:

Siegmund - Simon O’NEILL
Hunding - Mikhail PETRENKO
Wotan - René PAPE
Sieglinde - Waltraud MEIER
Brünnhilde - Irene THEORIN
Fricka - Ekaterina GUBANOVA
Gerhilde - Sonia MUHLECK
Ortlinde - Carola HÖHN
Waltraute - Ivonne FUCHS
Schwertleite - Anaik MOREL
Helmwige - Susan FOSTER
Siegrune - Lean SANDEL-PANTALEO
Grimgerde - Nicole PICCOLOMINI
Rossweisse - Simone SCHRÖDER

24. kesäkuuta 2013

Milanon Ring: Reininkulta

Milanon La Scala on maailmankuulu oopperatalo, mutta Wagner-näyttämönä se on ollut ongelmallinen. Koko Der Ring des Nibelungen -sykli on edellisen kerran esitetty vuonna 1963, 50 vuotta sitten, André Cluytensin johtamana. Tällä välin Ringiä on koetettu toteuttaa sekä Wolfgang Sawallischin että Riccardo Mutin johdolla, mutta molemmissa tapauksissa kokonaisuus jäi kesken. Vuonna 2010 Daniel Barenhoim tarttui tahtipuikkoon tavoitteena saada sykli valmiiksi Wagnerin juhlavuoteen, kevääseen 2013 mennessä.
Nyt tämä projekti on toteutunut, ja ensimmäinen sykli kuultiin viime viikolla. Toinen sykli on vuorossa 24.–29. kesäkuuta 2013. Sää Milanossa on onneksi lauhtunut alle 30 plusasteen, joten olosuhteet ovat erinomaiset. Jos Ring edellisen kerran toteutui belgialaisen kapellimestarin André Cluytensin tahdissa, on heti todettava, ettei tälläkään kertaa hanke olisi toteutunut ilman belgialaisvoimia. Nykyisen produktion on ”muotoillut” ja ohjannut Guy Cassiers, joka kutsuttiin apuun Reininkultaa suunniteltaessa. Mukana on myös belgialainen tanssiryhmä Eastman Company. Itse produktio on tehty yhteistyössä Berliinin Staatsoper Unter den Lindenin kanssa.

Milanon Reininkullan keskushahmoja ovat rakkautta ja vaikutusvaltaa janoava Alberich (Johannes Martin Kränzle), joka komeilee myös Ringin julisteessa, ja tulen jumala Loge (Stephan Rügamer), jonka tanssillisessa olemuksessa on veijarimaisuutta. Alberich saa Reinin aarteen itselleen, taotuttaa valtaa tuovan sormuksen ja teettää myös Tarnhelm-taikakypärän. Reininkullan voi tulkita rakkauden ja vallan janon tilityksenä, jossa niin Alberich ja ylijumala Wotan (Michael Volle) kuin Wotanille linnan rakentaneet jättiläiset Fasolt (Iain Paterson) ja Fafner (Alexander Tsymbalyuk) ajavat itsekkäitä tarkoitusperiään, mutta toisaalta tarinan voi tulkita myös luopumisten kavalkadina. Reinintyttäret luopuvat aarteestaan, Alberich sormuksesta ja kypärästä, Wotan on vähällä luovuttaa Freian mutta antaa lopulta varastamansa aarteen jättiläisille, viimeisenä valtaa tuottavan sormuksen, joka tässä tulkinnassa on kimalteleva glamour-käsine. Lopulta maan jumalatar Erda (Anna Larsson) saa Wotanin havahtumaan.

Reininkullan näyttämökuva on poikkeuksellisen kaksiulotteinen, eikä tilaa juurikaan käytetä syvyyssuunnassa. Tämä on tietoinen valinta, mutta samalla ohjaaja on menettänyt niitä toiminnallisia mahdollisuuksia, joita näyttämötila voisi antaa. Cassiersin tulkinta on maalauksellinen. Laulajien taustalla on mittasuhteiltaan CinemaScope-kuvaa vastaava heijastuspinta, jossa nähdään koko teoksen ajan hitaasti muuttuvia videoanimaatioita, alussa väreilevää vedenpintaa, välillä karu erämaanäkymä, lopuksi barokkinen maalaus, jonka hahmot hitaasti liikkuvat ja joka lopulta näyttää reliefiltä. Lavalla on myös tanssiryhmä, jollaista en Reininkullassa muista koskaan nähneeni. Paikoitellen koreografia kahdentaa tai kommentoi näyttämöllistä liikettä. Ehkäpä tällä ratkaisulla on haluttu antaa syvyysulottuvuutta teokselle, joka muutoin on hyvin litteä. Veden käyttö näyttämöllä antaa ensimmäiselle kohtaukselle oman äänimaisemansa, sillä tanssijoiden liikkeet kuuluvat katsomoon loiskahduksina, vesiliirtona. Parhaimmillaan tanssia käytetään mafiapukuisten jättiläisten elämää suurempina varjokuvina, sekä Alberichin sidonnaisuuksien kuvaajana. Kun Wotan lopulta murtaa Alberichin kahleet, tämä on konkreettisesti ihmiskahleissa. Reininkulta kertoo jumalista, mutta tässä tulkinnassa ollaan selvästi lihaa ja verta, ihmisen maailmassa, jossa kaikki ovat sidoksissa toisiinsa, kaikki perustuu sopimuksiin, luottamukseen, yhteistyöhön – tai niiden pettämiseen.
 
Parasta Reininkullan esityksessä oli ehdottomasti musiikki. Daniel Barenboim ei korostanut Wagneria melskaavana musiikkina vaan toi esiin yksityiskohtia, ja salin akustiikassa yksittäiset instrumentitkin, kuten viulusoolot ja harpun helähdykset, kuuluivat erinomaisesti.


Reininkullan laulajat 24.6.2013:

Wotan - Michael VOLLE
Donner - Ian BUCHWALD
Froh - Marius VLAD
Loge - Stephan RÜGAMER
Alberich - Johannes Martin KRÄNZLE
Mime - Peter BRONDER
Fasolt - Iain PATERSON
Fafner - Alexander TSYMBALYUK
Fricka - Ekaterina GUBANOVA
Freia - Anna SAMUIL
Erda - Anna LARSSON
Woglinde - Aga MIKOLAJ
Wellgunde - Maria GORTSEVSKAYA
Flosshilde - Anna LAPKOVSKAJA


23. kesäkuuta 2013

Suudelma pimeässä (1943)

Jean Grémillon (1901–59) aloitti ohjaajan uransa 1920-luvulla ja herätti ennen toista maailmansotaa huomiota sellaisilla elokuvilla kuin Naistenhurmaaja (Gueule d'amour, 1937) ja Mies ja hänen varjonsa (L'étrange Monsieur Victor, 1938). Grémillonin tuotannon huippuna pidetään usein sodan keskellä syntynyttä draamaa Suudelma pimeässä (Lumière d'été, 1943), jonka esittäminen kuitenkin kiellettiin. Elokuvassa on alusta lähtien maaginen tunnelma. Käsikirjoitus on Jacques Prévertin ja Pierre Larochen yhteinen, ja tuntuu, että elokuvan tyylilajissa on samanlaista vertauskuvallisen moraliteetin tunnelmaa kuin monissa Prévertin elokuvissa, ajatellaanpa vaikka Marcel Carnén ohjauksia Ikuinen rakkaus (Les visiteurs du soir, 1942) ja Yön portit (Les portes de la nuit, 1946).

Suudelma pimeässä alkaa Provencen vuoristossa sijaitsevassa hotellissa, jossa on odottava tunnelma. Samaan aikaan vuorilta kuuluu räjäytysten ääniä, kun padon rakentajat tekevät työtään. Lasisen hotellin kuistilla vallitsee odottava, lähes tšehovilainen tunnelma. Hotelliin saapuu Michèle (Madeleine Robinson), joka jää odottamaan tuntematonta miestä. Hotellin aulassa katsojalle esitellään Cri-Cri (Madeleine Renaud), entinen balettitanssija, joka on pohjattoman rakastunut Patriceen (Paul Bernard). Patrice puolestaan salaa menneisyyden rikosta, joka vähitellen paljastuu katsojalle. Hotellin erikoisimpiin hahmoihin kuuluu vuoriston rauhaan vetäytynyt modernisaation vastustaja, joka kirjoittaa kriittistä pamflettia Eiffel-tornista. Elokuvan suomalainen nimi kytkeytyy alun ratkaisevaan tilanteeseen. Michèle on vetäytynyt hotellihuoneeseensa odottamaan rakastettuaan Rolandia (Pierre Brasseur), mutta huoneeseen saapuu erehdyksessä viereisen työmaan työntekijä Julien (Georges Marchal). Pimeässä annettu suudelma muuttaa tapahtumien kulun.

Rolandia ja Patricea riivaavat menneisyyden haamut. Roland on taiteilija, joka on juuri kokenut pettymyksen. Patrice on vuoristoon vetäytynyt maaninen aseiden harrastaja. Tiettävästi elokuva kiellettiin juuri siitä syystä, että se antoi dekadentin kuvan hallitsevasta luokasta. Rolandin ja Patricen rinnalla Julien edustaa tervettä, realistista otetta elämään, ja kaikki kolme miestä rakastuvat Michèleen. Elokuvan lopussa vietetään naamaisia, ja Roland kiertää ympäriinsä Hamletin asussa toistaen: ”Something is rotten in the state of Denmark...” Kohtaus huipentuu ryhmätanssiin, saltarelloon, jonka ilo ei kätke väistämätöntä melankoliaa. Viimeisissä kuvissa Michèle ja Julien lähtevät yhdessä ja jättävät vuoret taakseen.

Suudelma pimeässä tuntuu alusta lähtien sota-ajan elokuvalta. Vuorten räjähdykset tuovat mieleen Nicholas Rayn Johnny Guitarin (1954): räjähdykset ovat kuin etäisiä kaikuja pinnanalaisista patoutumista. Ne voisi tulkita myös viittaukseksi sodasta, joka raivoaa toisaalla samaan aikaan kun miehitetty Ranska elää tiukkojen normien säätelemänä. Toisaalta elokuva on kommentti modernisaatiosta, joka tapahtuu elokuvan päähenkilöiden ulottumattomissa.



22. kesäkuuta 2013

Kaikki rakastavat (1935)

Valentin Vaalan ohjaama ja yhdessä Topo Leistelän kanssa käsikirjoittama Kaikki rakastavat (1935) aloitti juhannuspäivänä Ansa Ikosen ja Tauno Palon elokuvien sarjan YLE Teemalla. Valinta on olennainen, sillä juuri tästä elokuvasta alkoi Ansan ja Taunon voittokulku kotimaisilla valkokankailla. Kaikki rakastavat oli työnimeltään Aurinkoa ja merivettä, mikä hyvin kuvastaisikin tätä kesäistä elokuvaa. Aloituskohtus tapahtuu Hangossa, jossa Sirkka Mares (Ansa Ikonen) ja tekniikan ylioppilas Arvo Lähde (Tauno Palo) ihastuvat toisiinsa. Tunteet menevät tosin ristiin, sillä samaan aikaan myös Kirsti Kallio (Birgit Nuotio) tuntee vetoa Arvoon. Ja eipä aikaakaan kun insinööri Karma (Jalmari Rinne) alkaa näyttää Sirkan kosijalta. Komedia sijoittuu saariston kesäisiin maisemiin, mutta modernisaatio ei jätä rauhaan maallakaan. Elokuva huipentuu moottorivenekilpailuun, joka saattaa Kirstin ja Arvon autiolle saarella. Kuvaavaa on sekin, että romanttiset sankarit ovat molemmat tekniikan alalta, toinen opiskelija, toinen insinööri.

Elokuvan lopullinen nimi on Kaikki rakastavat ja, totta tosiaan, lempi elokuvassa leiskuukin. Rakkauden ilmenemismuodot ovat kuitenkin yhteiskunnallisia. Samaan aikaan kun parempi väki flirttailee kesäyössä, palveluskunnan rakkaus saa ruumiillisia muotoja. Elokuvatarkastamo puuttui kohtaukseen, jossa Hiski-renki (Matti Lehtelä) läimäyttää Kaisu-piikaa (Elna Hellman) takapuolelle. YLE Teema esitti elokuvan sensuroimattomana.



16. kesäkuuta 2013

Kova kuin kivi (1969, 2010)

Charles Portisin romaani Kova kuin kivi (True Grit) ilmestyi jatkokertomuksena The Saturday Evening Post -lehdessä vuonna 1968. Nuoren naisen Mattie Rossin näkökulmasta kerrotussa tarinassa päähenkilö etsii hyvitystä isän murhaan. Eipä aikaakaan, kun suositun romaanin oikeudet ostettiin Hollywoodiin. Henry Hathaway ohjasi klassisen lännenelokuvan perinteen pohjalta tulkinnan, jossa Mattie (Kim Darby) pestaa kokeneen lainvartijan Rooster Cogburnin (John Wayne) etsimään Tom Chaney -nimistä roistoa (Jeff Corey). Texas Rangerinä, La Boeufinä, esiintyy Glen Campbell, joka myös laulaa elokuvan tunnussävelmän alkutekstien aikana. Hathawayn versiossa aihetta muovattiin suoraviivaisemmaksi tarinaksi kuin romaanissa, jossa käärmeenpureman vammauttama yksikätinen Mattie aikuisena muistelee tapahtumia. Vuoden 1969 tulkinta alkaa suoraan tarinasta ja päättyy ilman ajallista siirtymää tulevaisuuteen.

Romaanissa Cogburn on yksisilmäinen, mutta hänellä ei ole silmälappua. Lieneekö John Waynen habituksen vaikutusta, että Joel ja Ethan Coenin tuoreemmassa tulkinnassa (2010) Rooster Cogburn (Jeff Bridges) on hyvin samanoloinen kuin Wayne, tosin rähjäisempi ja parrakas. Coenin veljesten tulkinnassa on aimo annos Portisin romaanin raamatullisuutta. Elokuva alkaa viittauksella Raamatun sananlaskuihin, joissa todetaan: ”Jumalaton pakenee, vaikka kukaan ei aja takaa.” (Sananl. 28:1) Mattie (Hailee Steinfeld) on tässä elokuvassa nuoremman tuntuinen kuin Hathawaylla mutta samalla kuitenkin määrätietoisempi. Coenin tulkinnassa päähenkilöt ovat yksinäisiä: he pakenevat jotakin, jota eivät itsekään pysty määrittelemään. Mattie ei ikääntyneenä enää pysty löytämään Cogburnia, joka hänet aikoinaan pelasti.

Vaikka elokuvien välillä on eroja, ne ovat myös lähellä toisiaan. Samat kohtaukset ja repliikit toistuvat. Hathawayn tulkinnassa kasvava solidaarisuus saa päähuomioon, eivätkä ”jumalattomat” enää pakene. Viimeisessä kohtauksessa Cogburn hyvästelee Mattien ja karauttaa ratsunsa kohti uusia seikkailuja, niin kuin John Waynen tähdittämässä elokuvassa kuuluukin tehdä.


15. kesäkuuta 2013

Suopursu kukkii (1947)

Matti Hällin romaaniin perustuva Suopursu kukkii (1947) kuuluu Toivo Särkän kunnianhimoisimpaan tuotantoon. Samalla se on Rauli Tuomen lyhyeksi jääneen elokuvauran keskeisiä teoksia. Tuomi näyttelee tässä kulkuria, joka elokuvan alussa saapuu maantietä pitkin, suvi-illassa, suopursujen kukkimisen aikaan. Hän kohtaa kaksi salaperäistä neitoa, Mirjami Rantalan (Ghedi Lönnberg) ja Inga Silverin (Ritva Arvelo), jotka paljastuvat läheisen Soisalon kartanon asukkaiksi. Eipä aikaakaan, kun kulkuri on käynyt taloksi ja tutustunut samalla kahteen muuhunkin mystiseen naiseen, Annikki Kiveen (Eeva-Kaarina Volanen) ja rouva Soisaloon (Salli Karuna). Annikkia lukuun ottamatta muut talon naiset elävät onnettomissa liitoissa, Inga itseään vanhemman liikemies Silverin (Teuvo Puro) ja rouva Soisalo puolestaan nuoren Einar Kinoksen (Unto Salminen) kanssa. Mirjamin mies, tohtori Rantala (Arvo Lehesmaa) puhuu alusta lähtien avioliitosta niin raadollisesti, että sellaista harvoin 40-luvun kotimaisessa elokuvassa kuulee. Tuota pikaa kulkuri, joka paljastuu kirjailija Martti Kaskeksi, saa salaperäisiä kirjeitä, mutta niiden kirjoittajaa hän voi vain uumoilla.

Tässä elokuvassa naiset edustavat paikallaan pysyvää voimaa, kun mies on nomadi, joka liikkuu paitsi maaseudun ja kaupungin myös sosiaalisten luokkien välillä. Annikin mielestä taiteilija on vapaa ja voi tehdä mitä tahansa, mutta Martti on vapaudessaankin epävapaa. Särkän ohjauksessa on hämmentäviä epäjatkuvuuskohtia, mutta tyylillisesti elokuva on mielenkiintoinen. Film noir -henkinen kertojanääni tekee alusta yllättän toimivan, ja amerikkalaiseen rikoselokuvaan viittaa myös Inga Silverin femme fatale -olemus. Mutta tämä noir tapahtuu kirkkaassa kesäyössä, ja Eeva-Kaarina Volasen kuiskaukset ja Rauli Tuomen tuimat katseet tekevät elokuvasta pesunkestävän suomalaisen melodraaman, jossa on Hällin romaanin peruna moderni särö. Vuoden 1947 tilanteessa kiinnostavaa on myös elokuvan yhteiskunnallinen painotus: päähenkilö tulee jostakin, tuntemattomasta, eikä oikeastaan tiedä, minne on menossa. Soisalon kartanon elämä on dekadenttia, kun taas kirjailja on valmis tarttumaan lapioon.

Elokuvan alussa haistellaan suopursua, jonka kerrotaan synnyttävän intohimoa mutta rakastavaiset eivät lopulta voi saada toisiaan. Jo tämä taianomaisuus tuo painostavan melodramaattisen tunnelman. Hämmästyttävää on toisaalta se, että suopursua on vuosisatojen ajan käytetty rohtona, parantavana voimana. Tässä sillä antaa kohtalokkaan huumauksen.


14. kesäkuuta 2013

Sorry, Wrong Number, Lux Radio Theater 9.1.1950

Lucille Fletcherin kuunnelma Sorry, Wrong Number oli sota-ajan suosituimpia trillereitä, joka lähetettiin ensimmäisen kerran Suspense-ohjelmassa toukokuussa 1943. Fletcher venytti kuunnelmansa elokuvakäsikirjoitukseksi, jonka Anatole Litvak ohjasi vuonna 1948, päärooleissaan Barbara Stanwyck ja Burt Lancaster. Alkuperäisessä kuunnelmassa puhelimen ääreen sidotun potilaan roolia esitti Agnes Moorhead. Eipä aikaakaan, kun Lux Radio Theater palautti aiheen jälleen kuunnelmaksi, mutta viittauksen kohteena on nimenomaan valkokankaan kassamagneetti, ei enää alkuperäinen radiodraama. Mietihityskin on sama kuin Litvakin elokuvassa. Barbara Stanwyck on erityisen vakuuttava Leona Stevensonin osassa. Film noir -kuunnelmassa puhelin on kaiken ytimessä: alussa Leona kuulee tahtomattaan vihjeen murhasta, ja samalla avioliittodraama alkaa vähitellen paljastua. Burt Lancaster on niin ikään erinomainen Harryna, jonka nöyryydestä kuultaa patoutunut halu luoma omaa elämäänsä. Kuunnelma liukuu puhelinlankoja pitkin, välillä Leona on langan päässä, mutta enimmän aikaa hän on itse soittamassa, kuuntelemassa pirinää, nostamassa luuria ja laskemassa sitä. Puhelimen sivuäänet ovat olennainen osa äänimaisemaa.

Kuunnelma löytyy Internet Archiven kuunnelmakokoelmasta. Kannattaa kuunnella myös Stanwyckin ja Lancasterin haastattelu nauhoituksen lopussa.


11. kesäkuuta 2013

Seikkailija Rio Grandesta (1959)

Robert Parrish (1916–1995) oli yhdysvaltalainen näyttelijä, leikkaaja ja ohjaaja, joka näki Hollywoodin koko kehityskaaren eri näkökulmista. Jo lapsena hän esiintyi näyttelijänä muun muassa Murnaun Auringonnousussa (Sunrise, 1927), Allan Dwanin Rautanaamiossa (The Iron Mask, 1929), Lewis Milestonen elokuvassa Länsirintamalta ei mitään uutta (All Quiet on the Western Front, 1930), Raoul Walshin westernissä Suuri lännen tie (The Big Trail, 1930), Charles Chaplinin Kaupungin valoissa (City Lights, 1931) ja John Fordin draamassa Tuomari Priest (Judge Priest, 1934). Kun Parrishin näyttelijänura päättyi vuonna 1938, hän oli ehtinyt työskennellä keskeisten Hollywood-ohjaajien ja -näyttelijöiden kanssa. Vuonna 1939 alkoi ura leikkaajana, ja Parrish työskenteli Fordin lisäksi George Cukorin, Robert Rossenin ja jopa Max Ophülsin kanssa. Vuodesta 1951 lähtien Parrish ehti vielä ohjatakin yli 20 elokuvaa. Näistä kaksi ensimmäistä, Kostaja iskee (Cry Danger, 1951) ja Satamapoliisi (The Mob, 1951), olivat kivikovia rikosdraamoja.

YLE TV 2 esitti uusintana Parrishin parhaisiin westerneihin kuuluvan Seikkailija Rio Grandesta (The Wonderful Country, 1959), naispääroolissa Julie London, joka oli edellisenä vuonna näytellyt myös Parrishin länkkärissä Viimeinen kaksintaistelu (Saddle the Wind, 1958). Seikkailija Rio Grandesta on kuitenkin ennen kaikkea Robert Mitchumin star vehicle. Mitchum on erittäin vakuuttava murhasyytettä Meksikoon paenneena Martin Bradynä, joka ei kuulu sen paremmin rajan etelä- kuin pohjoispuolellekaan. Parrishin elokuvassa kiehtoo nimenomaan sen ylirajaisuus. Tom Lean romaaniin perustuvassa teoksessa huomio kiinnittyy myös sen alkuperäisnimeen The Wonderful Country. Elokuvaa hallitsevat tilat, maisemat ja ympäristö, Rio Grande -joki, joka kuin sattuman oikusta on päätynyt rajaksi pohjoisen ja etelän välillä, ja jylhät erämaamaisemat, joiden keskellä päähenkilöt etsivät itseään.


1. kesäkuuta 2013

Kultainen unelma (1932)

Paul Martinin ohjaama ja Erich Pommerin tuottama Kultainen unelma (Ein blonder Traum, 1932) on varhainen saksalainen äänielokuva, laman kurimuksessa syntynyt musiikkikomedia, jota tähdittävät aikakauden suosikkinäyttelijät Lilian Harvey, Willy Fritsch ja Willi Forst. Unkarilaissyntyiselle Martinille tämä oli ensimmäinen täyspitkä ohjaus, ja erittäin napakasti kerronta kulkee alusta lähtien. Pääosassa ovat Blitz-Blank-siivousfirman kaverukset Willy I (Willy Fritsch) ja Willy II (Willi Forst), jotka aloituskohtauksessa pyöräilevät läpi Berliinin. Jos Hollywoodin backstage-musikaaleissa samaan aikaan haaveiltiin vauraudesta, tässä tähtäimessä on Hollywood. Willyt tutustuvat nuoreen neitoon, Jou-Jouhun (Lilian Harvey), joka on saanut huijarilta katteettoman kutsun unelmatehtaaseen.

Elokuvan vaikuttavimpia jaksoja on Jou-Joun uni, jossa hän matkustaa junalla Hollywoodiin. Kuvat ovat aivan kuin Georges Méliès'n elokuvasta Le Voyage à travers l'Impossible (1904), varsinkin näkymissä, joissa juna porhaltaa vuoren rinnettä ylös ja kyntää pitkin meren pohjaa. Painajaismainen on saapuminen Hollywoodiin, jota tuntuu johtavan Itävallan keisaria muistuttava tuimakatseinen herra. Unijakson taustana on Lilian Harveyn esittämä, Werner R. Heymannin säveltämä ”Irgendwo auf der Welt”, aikakauden suosikkimelodia. Valitettavasti unen jälkeen elokuva saa konservatiivisen käänteen, kun Hollywoodiin lähteekin Willy II, sillä naisen paikka on kotona ja avioliitossa. Elokuva päättyy Jou-Joun ja Willy I:n liittoon.

Hollywoodiin päätyivät lopulta elokuvan nokkelat käsikirjoittajat Walter Reisch ja Billy Wilder. Merkillisiä ovat kohtalon tiet: Reisch ja Wilder olivat sittemmin käsikirjoittamassa Ernst Lubitschin Ninotchkaa (1939).