28. lokakuuta 2016

Komisario Palmun erehdys Helsingin Kaupunginteatterissa

Helsingin Kaupunginteatteri toi syyskuun alussa ensi-iltaan Joel Elstelän näyttämösovituksen Mika Waltarin salapoliisiromaanista Komisario Palmun erehdys (1940), joka oli kirjailijan toinen Palmu-romaani. Lähtökohdat ovat tietysti haasteelliset, sillä yleisön mieleen on piirtynyt nimenomaan Matti Kassilan elokuvatulkinta vuodelta 1960. Katsojan kaipaama nautinto kytkeytyy vahvasti Kassilan elokuvan kulttimaineeseen. Valtaosa katsojista muistaa enemmän tämän kuin Waltarin romaania. Toisaalta, kuunnellessani yleisön kommentteja esityksen jälkeen, tuntui, että iso osa väestä ei enää muistanut, kuka on murhaaja. Ehkä tämä olisi antanut mahdollisuuksia myös irtiottoon. Luin Waltarin romaanin kesällä pitkän tauon jälkeen, ja ensimmäinen mielikuva oli, että siinä on ripaus kuunnelmamaisuutta. Dialogia on paljon ja toimintaa suhteellisen niukasti. Romaanin alussa Waltarin täytyy pohjustaa kertomusta tuomalla esiin Bruno Rygseckin talolle kerääntynyt joukko ja heidän taustansa ja suhteensa Brunoon. Waltari tekee tämän lopulta taitavasti Palmun esittämien kysymysten kautta. Teatteriesityksen alussa en voinut olla ajattelematta tätä, sillä tuntui, että sanoja oli välillä aika paljon. Mutta vähitellen dialogi tempasi mukaansa, viimeistään esityksen puoliväliä.

Komisario Palmun erehdyksessä elokuvallisuus on välttämätön ja väistämätön elementti. Näistä lähtökohdista Elstelän ohjaus toimii hyvin. Tapahtumat pysähtyvät, vähän niinkuin Kassilan elokuvassa, ja kerronta asettuu kuvaamaan, miten asiat edellisenä iltana olivat menneet, tai olisivat voineet mennä. Leikkaus toimii myös näyttämöllä. Erityisesti pidin kuvitteellisesta jaksosta, jossa Aimo Rykämö (Antti Peltola) käy kolkkaamassa Brunon ja vielä harkitsee, mihin suuntaan katkaisijaa pitäisi kääntää. Ymmärrän hyvin, että Kokin (Risto Kaskilahti) on pakko laulaa ravintolakohtauksessa ”Silmät tummat”, koska sitä kaikki odottavat, mutta alkuperäisromaanissahan tätä laulua ei ole. Sanoisin, että kohtaus meni juuri niin kuin oli hyvä, jo siksikin, että Risto Kaskilahti oli Kokkina aivan omanlaisensa hahmo. Tähän väliin voi todeta myös Eero Saarisen Batlerin, joka oli herkullinen hovimestaritutkielma ja jossa oli yllättävästi jussijurkkamaisia piirteitä.

Ajatukseni risteilivät esityksen aikana, ja pohdin välillä sitä, miten voimakkaasti Waltarin maailmassa sukurasitteet ja degeneraatio luonnehtivat yläluokkaista Rygseckin väkeä. Kaupunginteatterin tulkinnassa Bruno oli enemmän kuin dekadentti: hän oli paholaismainen hahmo, joka toikkaroi punaiset sarvet päässään, ja hänen häikäilemättömyytensä oli ylitsevuotavaa.  Jari Pehkonen oli roolissa erinomainen. Onnistunut oli myös Mikko Kivisen valinta Palmuksi, ja tuntuu, että hahmossa on ripaus enemmän myötätuntoa kuin Joel Rinteen Palmussa. Tosin esikuvakin tuodaan esiin, vaikkakin aivan lopussa, jossa tuttu Palmu-nauru on tuotu mukaan tarinaan. Minuun suurimman vaikutuksen teki ehdottomasti Leena Uotila, joka Brunon tätinä Amalia Rygseckinä yksinkertaisesti varastaa show’n ennen esiripun laskeutumista. Kaiken kaikkiaan: esitys kannatti nähdä. Se avaa katsojan eteen Palmun erilaiset tulkinnalliset kerrostumat. Jos joskus tulevaisuudessa elokuvan- ja teatterintekijät pääsisivät kunnolla pöyhimään Waltarin jäämistöä, olisi mukava nähdä karnevalistisempia tulkintoja, jotka ovat vähemmän uskollisia alkulähteilleen. Se aika koittaa vielä joskus.

Ei ruumiita makuuhuoneeseen (1959)

Katsoimme Aarne Tarkaksen ohjauksen Ei ruumiita makuuhuoneeseen (1959) jo viime lauantaina, mutta blogin päivittäminen tahtoo tällä hetkellä kulkea viiveellä. Olemme katsoneet lasten kanssa kotimaisia elokuvia säännöllisellä ryhmillä, ja Tarkaksen jännityskomedia upposi selvästi 11–14-vuotiaaseen yleisöön. Tosin viimeinen konepistoolein ryyditetty kahakka taisi olla kaikkien mielestä vähän liikaa... Minulle Tarkaksen elokuva on siinä mielessä tuttu, että katselin sitä aikanaan useaan kertaan suomalaista turismielokuvaa käsittelevää artikkelia varten. Matkailusta on kyse alusta lähtien: tämän osoittavat jo alkutekstit, joissa kiitetään Kar-Airia yhteistyöstä ja ensimmäisissä otoksissa nähdään ilmakuvia lennolta Málagaan. Myöhemmin elokuvassa piipahdetaan vielä Kanarian saarilla. Karhumäen veljekset olivat suomalaisen ilmailun pioneereja, ja he aloittivat vuonna 1950 reittilennon Suomessa. Vuodesta 1957 lähtien Karhumäki Airways tunnettiin nimellä Kar-Air. Etelänmatkailu oli alkamassa, ja tätä myös Ei ruumiita makuuhuoneeseen korostaa.

Jäin paljon miettimään elokuvan suhdetta sotaan. Nokkelat sankarit kapteeni Matti Kaarna (Helge Herala) ja luutnantti Esko Honka (Tommi Rinne) ovat kuin vanhoja jermuja, jotka ovat päätyneet yksityisetsiviksi viettämään seikkailukasta elämää. Itse juoni punoutuu sotaan siinä mielessä, että kansainvälinen rikoskopla on saanut käsiinsä setelien painolaatat, joilla natsi-Saksa aikoinaan ajatteli tuhota liittoutuneiden rahamarkkinat. Loppu on moninkertaisen eskatologinen: sankariparia ollaan jo upottamassa happoaltaaseen (jota kohtausta sensuuri onneksi vähän lyhensi), kun tuota pikaa jo konepistoolit paukkuvat talvisessa illassa. Mielikuvana on tietysti, että etelän auringossa rikollisuus rehottaa, mutta pieni Suomi elää ankarissa olosuhteissa ja pystyy torjumaan uhkaajat.

27. lokakuuta 2016

Poliisit (1922)

Buster Keatonin tähdittämä Poliisit (Cops, 1922) nähtiin Suomessa jo vuonna 1924 nimellä Buster ja poliisiparaati, ja kieltämättä sana ”poliisiparaati” luonnehtiikin lopputulosta hyvin. Tässä elokuvassa Buster todellakin törmää poliisiparaatiin ja tuloksena on ennennäkemätön takaa-ajo. Poliisit-elokuvalla on mittaa vain 18 minuuttia, mutta siinä ajassa se ehtii paisutella teemansa melkein surrealistisiin mittoihin. On todettu, että Buster Keatonin ja Edward F. Clinen yhdessä käsikirjoittama ja ohjaaama elokuva valmistui juuri Fatty Arbucklen paljon kohua saavuttaneen raiskaus- ja murhaoikeudenkäynnin aikaan. Keaton ja Arbuckle olivat tehneet yhdessä kolmetoista lyhytelokuvaa vuosina 1917–1921. Keaton otti itse kantaa Arbucklen skandaaliin ja oli vakuuttunut ystävänsä syyttömyydestä.

Poliisien tunnelma on alusta lähtien synkkä. Tarinaa kehystää rakkaustarina, kun alussa Buster nähdään kaltereiden takana ilmiselvästi rukkasia saamassa. Tosin kalterit paljastuvat portiksi, mutta este on peruuttamaton. Elokuvan lopussa pariskunta kohtaa, mutta täyttymystä ei tule tälläkään kertaa, ja viimeisissä kuvissa Buster, joka on onnistunut telkeämään poliisit omalle poliisiasemalleen, päättää luovuttaa ja avaa ovet. Lopputulos on komediallisuudestaan huolimatta hämmentävä. Toki Poliiseissa on loistavia jaksoja, kuten klassinen keinulaitasketsi.



26. lokakuuta 2016

Lapualaismorsian (1967)

YLE Teema on näyttänyt sarjan suomalaisia 1960-luvun elokuvia. Mikko Niskasen Lapualaismorsian (1967) valmistui aikana, jolloin kotimaisia elokuvia tehtiin ennätyksellisen vähän. Kun itsenäinen Suomi täytti 50 vuotta, maassa valmistui vain kolme pitkää näytelmäelokuvaa, Lapualaismorsiamen ohella Risto Jarvan Työmiehen päiväikirja ja Jukka Virtasen ohjaama Pähkähullu Suomi. Kiinnostavia ajankuvia tietysti kaikki. Lapualaismorsian oli vuoden viimeinen suomalainen ensi-ilta 1. joulukuuta 1967, itsenäisyyspäivän kynnyksellä. Tuottaja Jörn Donner oli alun perin kiinnostunut Arvo Salon käskirjoittaman ja Kaj Chydeniuksen säveltämän Lapualaisoopperan (1966) toteuttamisesta elokuvamuodossa, mutta hanke kariutui. Jälkikäteen ajatellen tämä on tietysti harmi: 60-luvun avainteos olisi ollut kiinnostavaa nähdä elokuvallisena tulkintana!

Lapualaismorsian ammentaa Lapualaisoopperan tunnelmista konkreettisesti: elokuvan alussa ollaan Ylioppilasteatterin harjoituksissa, ja Kalle Holmberg ohjeistaa nuoria näyttelijöitä. Tästä tarina irtoaa kuitenkin seuraamaan nuorten elämää, vapunviettoa, mielenosoituksia, rakkauden iloja ja murheita. Ohjaajana Niskanen on lähellä näyttelijöitään, niin kuin niin usein myöhemminkin. Lapualaismorsiamessa on myös kiehtovia dokumentaarisia jaksoja. Erityisen mieleenpainuva on vuoden 1967 vappu, jossa juhlijat ovat pukeutuneet keväisen kevyesti mutta räntää sataa armottomasti.

9. lokakuuta 2016

Distance (再见, 在也不见, 2015)

Distance  (再见, 在也不见, 2015) on kiinalais-thaimaalais-singaporelais-taiwanilainen yhteistuotanto, joka sai ensi-iltansa Golden Horse Film -festivaalilla marraskuussa 2015. Kiinassa ja Taiwanissa se sai ensi-iltansa toukokuussa 2016. Episodielokuvan ohjaajat ovat kiinalainen Yukun Xin, singaporelainen Shijie Tan ja thaimaalainen Sivaroj Kongsakul. Pääroolia kaikissa kolmessa episodissa esittää taiwanilainen Chen Bolin. Kaikki ohjaajat ovat lahjakkaita, nuoren polven tekijöitä, jotka ovat syntyneet 1980-luvulla. Xin ohjasi esikoispitkänsä, mustan rikoskomedian The Coffin in the Mountain (心迷宫) vuonna 2014, Tan ja Kongsakul ovat ohjanneet palkittuja lyhytelokuvia.

Anthony Chenin tuottama draama sisältää kolme kertomusta, joissa kaikissa ihmiset ovat vieraantuneet toisistaan. Ensimmäinen episodi Poika on Yukun Xinin ohjaama surumielinen tarinatoimitusjohtajasta (Chen Bolin), joka saapuu Guangxihin ja löytää perheensä hylänneen, kadonneen isänsä (Paul Chun): tämä elää köyhästi roskien kerääjänä, joka varastaa omalta työnantajaltaan. Tarina on traaginen kommentti Kiinan taloudellisesta noususta, joka on – paitsi erottanut perheen – suistanut sen jäsenet yksinäisyyteen. Toinen episodi, Shijie Tanin ohjaama Järvi, liikkuu kahdella aikatasolla: Chen Bolinin näyttelemä päähenkilö matkustaa Singaporeen tapaamaan lapsuudenystäväänsä (Tony Yang), joka odottaa vankilassa tuomiotaan, ja samalla tarina kertoo teinien ystävyydestä taiwanilaisen järven rannalla. Kerronta on hyvin viitteellistä, ja on vaikea sanoa, viittaako elokuva nuorten miesten homoseksuaalisuuteen. Järvi on episodeista vaikeimmin hahmottuva siksikin, että henkilöiden suhdetta ja motiiveja ei juurikaan kuvata. Tuntuu kuin tekijät olisivat halunneet kertoa enemmän, mutta olosuhteet eivät ole antaneet mahdollisuuksia pidempään.

Elokuvan kepein tarina on viimeisenä nähtävä Jäähyväiset, joka on Sivaroj Kongsakulin ohjaama. Tällä kertaa Chen Bolin esittää kiinalaista kulttuurintutkimuksen professoria, joka on vierailulla Thaimaassa. Erityisen kiinnostavia ovat luentojaksot, joissa professori kuvaa nykykultuuria ja varsinkin sosiaalisen median vaikutuksia nuorelle yleisölleen. Kovin syvälliseltä luentojen sisällöt eivät vaikuta, ja ne tuntuvat pikemminkin kliseisesti viittaavan netin pintatodellisuuteen, jossa todelliset ystävät ovat vähissä. Loppua kohden kertomus saa syvyyttä, kun ilmenee, että professori on opiskeluaikanaan ollut rakastanut entiseen opettajaansa (Jiang Wenli). Tässäkin tarinassa kuilu ammottaa ihmisten välillä, eikä etäisyyttä ole helppo ylittää. Vaikka episodielokuva tuntuu epätasaiselta, se on selvästi kunnianhimoinen, ja varsinkin ensimmäinen episodi Poika jää pohdituttamaan pitkäksi aikaa.

6. lokakuuta 2016

Raymond Chandlerin jäljillä

Osallistuin San Diegossa German Studies Associationin konferenssiin 29.9.–2.10.2016. San Diegon edessä avautuu Tyynimeri, jonka tyrskyt ovat tulleet tutuksi sodanjälkeisestä film noirista. Mutta San Diegolla on myös aurinkoisemmat kasvot: Billy Wilder kuvasi komediansa Piukat paikat (Some Like It Hot, 1959) kaupungin edessä sijaitsevalla Coronadon saarella. Hotel del Coronadon pihalla kasvaa yhä Kanariantraakkipuu (Dragon Tree), joka vilahtaa elokuvassa Marilyn Monroen, Jack Lemmonin ja Tony Curtisin kulissina. Rikosfiktion historiaan San Diegon kytkee tosiasia, että kirjailija Raymond Chandler (1888–1959) eli siellä viimeiset vuotensa. Chandler muutti La Jollaan toisen maailmansodan päätyttyä, vuonna 1946, eikä hän enää lähtenyt Etelä-Kaliforniasta.

Vuosi 1946 oli chicagolaissyntyiselle Chandlerille käännekohta. Hän oli muuttanut La Jollaan, ja hänen ensimmäinen romaaninsa Syvä uni (The Big Sleep, 1939) oli juuri saanut ensi-iltansa Howard Hawksin ohjaamana salapoliisielokuvana. Humphrey Bogartin tulkitsemana Philip Marlowe tuli dekkarin ikoniseksi kuvaksi. Samana vuonna valmistui myös Sinisen dahlian mysteeri (The Blue Dahlia, 1946), joka oli Chandlerin ainoa alkuperäiskäsikirjoitus. Chandler sai siitä toisen Oscar-ehdokkuutensa – edellinen oli ollut käsikirjoitus Billy Wilderin ohjaukseen Nainen vailla omaatuntoa (Double Indemnity, 1944). Menestyksestä huolimatta Chandler ei viihtynyt Hollywoodissa. Vielä 50-luvulla hän teki yhteistyötä Alfred Hitchcockin kanssa elokuvassa Muukalaisia junassa (Strangers on a Train, 1951), mutta yhteistyö päättyi mykkäkouluun.

Chandler kirjoitti romaaninsa Pitkät jäähyväiset (The Long Goodbye, 1954) La Jollassa, Tyynenmeren rannalla, samoin viimeiseksi jääneen Vuosien varjon (Playback, 1958). Liiallinen alkoholin käyttö alkoi haitata kirjoittamista, eikä puoliso Cissy Chandlerin kuoleman 1954 jälkeen elämä enää tuntunut mielekkäältä. Viimeinen romaani Poodle Springs jäi kesken.

Kun kerran tieni oli kulkenut San Diegoon, oli pakko käydä etsimässä Chandlerin legendaarista asuntoa La Jollasta. Lopulta se löytyi – libanonilaissyntyisen taksikuskin avustamana – osoitteesta 6005 Camino de la costa. Nyt asunto on muuttanut muotoaan, ja se on yksityisomistuksessa, mutta portaikon vieressä on muistolaatta (kuva ohessa). Talo ja sen portaikko tuovat mieleen Pitkien jäähyväisten kohtauksen, jossa Lonnie Morgan ajaa Marlowen kotiin: ”I shut the car door and he turned and drove off down the hill. When his tail lights vanished around the corner I climbed the steps, picked up newspapers, and let myself into the empty house. I put all the lamps on and opened all the windows.” Chandlerin talo sijaitsi juuri siinä kohdassa Camino de la costaa, josta avautuu näkymä merelle.



Jatkoin Chandler-vaellustani suunnistamalla kohti Mount Hopen hautausmaata, jossa kirjailijan viimeisen leposijan sanotaan olevan. Epätoivon tunne valtasi hautausmaan portilla, sillä näky toi mieleen Sergio Leonen Hyvien, pahojen ja rumien loppukohtauksen. Hautakiviä ulottui silmänkantamattomiin. Auringonpaahtamien nurmikenttien välissä kulki leveitä väyliä, sillä kaikki – minua lukuun ottamatta – liikkuivat autolla etsiessään läheistensä tyyssijoja. Käännyin pois ja lähdin etsimään apua, mutta ainoa ihminen, jonka löysin, oli virkailija viereisen mausoleumin tiskillä. Ei apua, olin pikemminkin rikkonut hautarauhaa. Päätin palata takaisin, ja jatkoin tarpomista paahteessa. Vihdoin, hautausmaan toiselta laidalta, löysin toimiston, jossa osattiin neuvoa. Chandlerin hauta löytyi pitkästä rivistä vaatimattomia kiviä, ja laatta oli osin painunut ruohikkoon (kuva alla). Luin myöhemmin, että vuonna 1954 kuolleen Cissyn tuhka jäi odottamaan läheiseen mausoleumiin, ehkäpä juuri sinne jonne olin vahingossa eksynyt, ja vasta vuonna 2011 pariskunta saatettiin yhteen. Alkuperäisen kiven alapuolelle asetettiin parin yhteinen kivi, johon kaivarrettiin sitaatti romaanista Syvä uni: ”Dead men are heavier than broken hearts.” Tämäkin teksti oli jo ehtinyt painua nurmikon kätköön.