Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs, 1937)

Walt Disneyn ensimmäinen pitkä animaatioelokuva Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs, 1937) oli aikansa menestystuote, ja samalla se aloitti Disneyn pitkien animaatioiden sarjan, joka jatkuu yhä. Pitkästä aikaa katsoimme Lumikin, jossa huomio kiinnittyy sekä ”30-lukumaisuuksiin”, joista hienoimpia on kuningattaren art nouveau -henkien valtaistuin, että aikakauden musikaalista muistuttaviin laulu- ja tanssinumeroihin. Tuntuu, että musikaalin sävyä jäi Lumikin myötä myös tuleviin Disney-elokuviin. Silmiinpistävää on myös Lumikin suhde luontoon. Kun metsästäjä antaa Lumikin paeta metsän suojiin, linnuista, peuroista ja jäniksistä tulee hylätyn prinsessan apureita ja liittolaisia: päähenkilöt ovat myöhemmissäkin Disney-elokuvissa eläinten kumppaneita, tai pikemminkin niin, että luomakunta asettuu palvelemaan pulaan joutunutta sankaria. Vaikka kuvaus metsästä on aluksi kauhuelokuvamainen, luonto on lopulta pastoraalisen seesteinen. Disneyn fantasian lähtökohtana oli Grimmin veljesten satu Lumikki (Sneewittchen), joka ilmestyi veljesten ensimmäisessä kokoelmassa vuonna 1812. Kyse on kansansadusta, josta on säilynyt monia variantteja. Grimmin veljesten tarinassa olivat läsnä jo ne klassiset elementit, joita myös Disney hyödynsi: taikapeili, myrkytetty omena, lasinen arkku ja tietysti seitsemän kääpiötä. Tosin Grimmin versiossa kääpiöitä ei vielä nimetty. Tiettävästi kääpiöt ristittiin vuonna 1912 sadun Broadway-tulkinnassa, ja Disney nimesi heidät uudelleen legendaarisin lopputuloksin.

Ajauduin elokuvan aikana katsomaan, millaista huomiota elokuva sai Suomessa ensi-illan yhteydessä lokakuussa 1938. Animaatio sai pääosin positiivista huomiota mutta myös monenlaista kritiikkiä. Kersti Bergrothin toimittama Päiväkirja (7–8/1938) julkaisi Lumikki-arvion, tai pikemminkin arviokoosteen, jossa todetaan aluksi: ”Lumikki valkokankaalla on täynnä hauskuutta, kekseliäisyyttä, huumoria, joskus suloisuuttakin. Kuningatar-äiti on mahtava ja vaikuttava ilmestys, muutamat kääpiöiden liikkeet ovat huvittavia ja liikuttavia, eläinten läsnäolo ja temput viehättävät (...) Lumikki-filmi on tekniikan ihme, ihmisneron ihailtava saavutus — ja sadun kuolema.” Tämän mukaan Päiväkirjan anonyymi kritiikki toteaa, miten elokuva etääntyy sadusta: ”...tämä Lumikki ei ole mikään satuprinsessa. Hän on moderni tyttö, pikkunätti ja itsetietoinen.” Erityistä huomiota kiinnitetään siihen, miten suureen rooliin kääpiöt on nostettu Grimmin satuun verrattuna: ”Walt Disney’hän on muuten mielivaltaisesti tehnyt kääpiöistä koko sadun päähenkilöt. Sadun nimi on Lumikki, ja Lumikin kohtalosta tässä on kysymys. Jokainen oikea satu on lainmukainen, salaisuuksiin viittaava, taiteellinen kokonaisuus. Ei sitä voi muutella eikä muunnella mielin määrin. Ei Beethovenin sinfoniasta voi tehdä schlagereita — tai voi, mutta ei saa.”

Vuosina 1938 ja 1939 Lumikki esiintyi julkisuudessa paitsi satuna ja elokuvana myös monina kulutuskulttuurin tuotteina. Elokuvan vanavedessä markkinoille tuotiin niin Lumikki- kuin kääpiöleluja, ja leivälle saattoi levittää Lumikki-margariinia (mainos vasemmalla). Tulipa markkinoille myös Lumikki-niminen lattiavaha, jolla ”saatamme kiillottaa lattiamme ilman että vesi tihkuu silmiimme”. Lattiavaha on sinänsä looginen tuote, sillä yksi elokuvan avainkohtauksista kuvaa sitä, miten Lumikki käden käänteessä, luomakunnan avustuksella, siivoaa kääpiöiden mökin... Kun nyt katsoin Lumikkia ja seitsemää kääpiötä, mietin, missä muodossa aikalaiset sen Suomessa näkivät ja kuulivat. Lehtitietojen perusteella Suomessa kiesi kaksi erilaista kopiota, englanninkielinen, jossa oli suomen- ja ruotsinkieliset tekstit, ja ruotsiksi dubattu versio, joka oli teksitetty suomeksi. Ilmeisesti ensimmäinen suomenkielinen dubbaus tehtiin vasta vuonna 1962, jolloin Lumikkia esitti Eeva-Kaarina Volanen. Olisivatpa nuo vanhat dubbaukset mukana tämän päivän tallenteissa! Ne ovat olennainen osa sitä, millaisena eri sukupolvet Disneyn tuotannot muistavat.


 

Leijonakuningas (1994)

Disney-elokuvat ovat klassikoita jo syntyessään – ainakin mikäli uskomme yhtiön mainosstrategiaa, jossa kaikkia ensi-iltaan saapuvia animaatioita kutsutaan klassikoiksi. Toki monet tarinat ovat perustuneet klassisisiin satuihin, ja siinä mielessä ne ovat ammentaneet länsimaisen kulttuurin pitkästä perinteestä. Roger Allersin ja Rob Minkoffin ohjaama Leijonakuningas (The Lion King, 1994) poikkeaa edeltäjistään siinä, ettei se perustu yksittäiseen satuun tai teokseen vaan alkuperäiskäsikirjoitukseen, jonka tarinaperinne kumpuaa syvältä. Leijonakuningas ammentaa niin Vanhasta testamentista kuin Shakespearen Hamletistakin. Eläinsatujen etäännyttävä vaikutus on ihmeellinen, sillä jos tarinan kertoisi ihmishahmoin, tulos olisi musertavan traaginen. Miten voisi kestää tarinan, jossa lapsen setä surmaa veljensä, saa lapsen uskomaan olevansa syyllinen isän kuolemaan ja häätää päälle päätteeksi pienokaisen maanpakoon. Lapsen äidillä ei ole osaa eikä arpaa näissä mittelöissä vaan kaikki tapahtuu miesten kesken – kunnes poika lopulta palaa isänsä haamun rohkaisemana ja maksaa velkansa sedälle...

Disneyn uusi nousu oli alkanut jo Kaunottarella ja hirviöllä (The Beauty and the Beast, 1991) ja Aladdinilla (1992), mutta Leijonakuningas (The Lion King, 1994) oli poikkeuksellinen menestys, varsinainen sampo, sillä 45 miljoonan dollarin tuotantokustannuksilla saatiin aikaan lähes miljardin dollarin tulos. Leijonakuningas sai myös jatko-osia, ja siitä tehtiin suosittu Broadway-musikaali.

Kaunotar ja kulkuri (1955)

Walt Disneyn tuottama Kaunotar ja kulkuri (Lady and the Tramp, 1955) oli kaikkien aikojen ensimmäinen CinemaScope-muodossa toteutettu kokoillan animaatioelokuva. Teknisiä kokeiluja vei vielä pidemmälle neljä vuotta myöhemmin valmistunut Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty, 1959), joka toteutettiin Super Technirama 70 -menetelmällä. Nyt, blurayn aikakaudella, myös Kaunotar ja kulkuri on mahdollista nähdä kotioloissa oikeassa kuvasuhteessa. Heti voi tosin todeta, että Prinsessa Ruususeen nähden taustat eivät olet yhtä kiinnostavat, mutta laajakankaalla katse harhautuu kuitenkin seuraamaan kuvan reunoja ja taka-alaa. Oikeastaan Kaunottareen ja kulkuriin laajakangas sopii myös sisällöllisesti, sillä vaikka keskiössä on New Englandin tarkemmin määrittelemättömässä kaupungissa sijaitseva yläluokkainen koti, kuvan laidalla väikkyvät laitakaupungin vaarat, hökkelikylät, pimeät kujat ja mutaset kadut, joissa valot kiiltävät kelmeästi. Tuntuu, että animaattorit ovat nähneet erityistä vaivaa laitakaupungin loan kuvaksessa: tämä paljastuu hyvin viimeisessä kohtauksessa, jossa kaverukset Jalo (loistava Kauko Helovirta) ja Tupsu (Esa Saario) ajavat takaa rankkuria.

Lähtökohdiltaan Kaunotar ja kulkuri on 50-lukulainen perheideologian ja yhdysvaltalaisen lähiöelämän kuvaus, vaikka tarina sijoittuukin 1900-luvun alkuun. Satuperinteeseen kertomuksen liittää epäsäätyisen rakkauden teema: paremman perheen veromerkitty Kaunotar (Karin Pacius) rakastuu kulkukoiraan, Kulkuriin (Matti Olavi Ranin), joka elokuvan lopussa integroituu perheidylliin. Laitapuolen kulkijatkin ovat pääosin sympaattisia, ja suurimpaan osaan liittyy etninen sävähdys. Rankkurin vaunuista löytyvät niin hispanoamerikkalaisesti murtava chihuahua kuin ranskalaisittain elehtivä puudeli, entinen yökerholaulajatar. Etnistä ulottuvuutta korostaa se, että Kulkuri saa arvokkaan kohtelun italialaisesta ravintolasta, klassisessa kohtauksessa.

Kaunotar ja kulkuri käsittelee inhimillisiä tunteita siinäkin mielessä, että perheeseen syntyvä vauva on uhka Kaunottarelle, mutta lopulta kateus hälvenee, ja Kaunotar ja Kulkuri pelastavat pienokaisen pimeän kaupungin vaaralta: rotta tunkeutuu kotiin ja pyrkii jostakin kumman syystä vauvan kehtoon. Minun on toisaalta aina ollut vaikea ymmärtää, miten perhekeskeisessä elokuvassa vanhemmat jättävät muutaman viikon ikäisen vauvansa lastenhoitajan käsiin ja lähtevät lomamatkalle. Mutta ehkäpä se on välttämätöntä, että Kaunotar ja Kulkuri oppivat ottamaan vastuuta itsestään ja perheestään...

Dumbo (1941)

Helen Abersonin kirjoittamaan ja Harold Pearlin kuvittamaan lastenkirjaan perustuva Dumbo (1941) oli Walt Disneylle paluu varmaan satuaiheeseen kunnianhimoisen Fantasian (1940) jälkeen. Dumbo tehtiin säästöliekillä, mistä kertoo sekin, että pituutta kertyi vain reilu tunti. Ilmeisesti myös sota-aika vaikutti Disneyn menestykseen, ja Fantasian ohella Pinocchio (1940) oli menestynyt heikosti, sillä markkina-alue oli merkittävästi kaventunut. Dumbossa on usein kiinnitetty huomiota sen etnisiin stereotypioihin. Alkukielisessä versiossa varsinkin variksien supliikki on selkeä viittaus mustaan väestönosaan, tosin suomeksi dubatussa versiossa Jarkko Tamminen, Sami Saari, Veeti Kallio ja Sasu Moilanen etäännyttävät mielikuvaa. Toisaalta, juuri varikset auttavat Dumboa uskomaan itseensä, joten niillä on selkeästi positiivinen rooli itse tarinassa. Omaan silmääni pisti variksia enemmän se, että elokuvan alkupuolella sirkustelttaa pystyttävät mustat orjat, jotka on jostakin syystä piirretty kasvottomiksi.

Prinsessa Ruusunen (1959)

Walt Disneyn Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty, 1959) edustaa taitekohtaa animaatioelokuvan historiassa. Se oli viimeinen Disney-elokuva, jossa väritys tehtiin käsin ennen siirtymistä xerografiaan. Toisaalta elokuva hyödynsi modernia teknologiaa. Se oli laajakangaselokuva, kuten Kaunotar ja kulkuri (Lady and the Tramp, 1955), joka tehtiin CinemaScope-muodossa. Prinsessa Ruususessa mentiin vielä pidemmälle: satuelokuva toteutettiin Super Technirama 70 -menetelmällä. Elokuvan valmistelut aloitettiin jo vuonna 1951 Charles Perrault'n klassisen sadun La Belle au Bois dormant pohjalta. Perrault'n satu on 1600-luvulta, ja se oikeastaan romantisoi kertomuksen, joka tunnettiin jo keskiajalla.

Vasta nyt sain mahdollisuuden nähdä Prinsessa Ruusunen oikeissa mittasuhteissaan veljeni kotiteatterissa. Aiemmin olen nähnyt sen vain videolta 4:3-muodossa. Ero on merkittävä: laajakangasmuodossa teoksen visuaalisuus korostuu. Huomio kiinnittyy ennen kaikkea taustakuviin, joihin on ammennettu inspiraatiota keskiajan maalaustaiteesta. Ehkäpä Disney oivalsi, että juuri laajakankaalla kuvan kokonaisuus ja kompositio olivat tärkeitä, kun aiemmin animaatioissa lähdettiin liikkeelle hahmojen suunnittelussa. Nyt Disney pestasi Eyvind Earlen (1916–2000) tekemään taustakuvia koko projektin lähtökohdaksi.

Aristokatit (1970)

Näin Wolfgang Reithermanin ohjaaman Disney-piirretyn Aristokatit (Aristocats, 1970) lapsena, varmaan 9- tai 10-vuotiaana, ja silloin se oli minusta hienosti piirretty. Tuntui hämmästyttävältä nähdä, miten tyylitelty elokuva olikaan. Hovimestari Edgar ei ole yhtä liero kuin silloin joskus mutta ketku kuitenkin. Hauskimpia hahmoja ovat brittiläiset hanhet, joihin kissaseurue törmää matkallaan Pariisiin.