Hopeatähden jälkeen Jean-Michel Charlier ja Jean Giraud palasivat pitkäjänteiseen tarinankerrontaan. Vuonna 1970 albumina ilmestyneestä
Rautahevosta (Le Cheval de fer) alkoi saaga, joka palasi sarjan alussa käsiteltyihin intiaanisotiin. Nimensä mukaisesti albumi punoo sisällissodan jälkeisen tilanteen toiseen suureen Villin Lännen kehyskertomukseen, rautatien rakentamiseen itärannikolta länsirannikolle. Alkutilanteessa lukijalle esitellään Union Pacificin rakennustyömaa, jossa ollaan suurissa vaikeuksissa: kenraali Dodgen johtamassa operaatiossa tehdään työtä vuorotta, mutta järjestystä on vaikea ylläpitää. Odotettavissa on myös vaikeuksia siouxien ja cheyennien kanssa, sillä radan on määrä kulkea intiaanien metsästysmaiden halki. Dodge, joka viittaa historialliseen Grenville M. Dodgeen (1831–1916), päättää kutsua apuun luutnantti Blueberryn, jonka hän tuntee sisällissodan ajoilta. Tästä tarina käynnistyy. Blueberry lähtee liikkeelle Fort Navajosta ja saa seurakseen Redin, joka yhdessä McCluren kanssa muodostaa sankarille vahvan tuen seuraavien albumien ajaksi. Keskeisiin hahmoihin kuuluu myös Jethro Steelfingers, jonka rautatieyhtiö on pestannut apulaiseksi, mutta joka tuota pikaa paljastuu kilpailevan Central Pacificin kätyriksi. Katastrofin ainekset leijuvat ilmassa alusta lähtien: biisoneita on surmattu kasapäin, tarpeettomasti, mikä vaarantaa intiaanien valmistautumisen talveen.
Sarjan kahdeksannessa albumissa
Teräskäsi (L’Homme au poing d’acier, 1970) Punainen Pilvi ja Istuva Härkä ovat joukkoineen piirittäneet rautatieläisten tukikohdan. Tuntuu, että tästä eteenpäin albumi albumilta kaikki kehittyy vain huonompaan suuntaan. Radan rakentajat tietävät, että sota intiaaneja vastaan on epäedullista kaikille – paitsi Central Pacificille, joka pystyy samaan aikaan vetämään omaa rataansa itää kohti. Onnettoman kehityskulun ytimessä on Steelfingers, joka lopulta tuntuu hamuavan vain omaa etuaan. Hän on
Teräskäden ehdoton manipulaattori, mutta hänen tarinansa ei tässä albumissa vielä tule päätökseen. Albumin sisältö tiivistyy avustusjunaan, jota Blueberry kumppaneineen järjestää läheisestä Julesburgistä kenraali Dodgen leiriin. Tämäkin retki epäonnistuu, mutta Blueberry, McClure ja Red onnistuvat pakenemaan tuhoutuvasta junasta.
Teräskäsi on tähänastisista Blueberry-albumeista parhaimpia: se on viipale pidemmästä selviytymistarinasta, ja Giraud’n piirrosjälki on erinomaista. Mieleen jää esimerkiksi vaikuttava jakso Blue Dead -solassa (s. 9–12) ja tietysti lopun kamppailu avustusjunassa.
Seuraavassa osassa
Siouxien jäljillä (La Piste des Sioux, 1971) Blueberry ajautuu yhä hankalampaan asemaan. Hän on ennakoinut Steelfingersin tavoitteet ja kätkenyt rautatieläisten palkkarahat. Ennen pitkää syntyy epäilys Blueberryn aikomuksia kohtaan. Tuntuu, että tässä ja seuraavassa albumissa Charlier rakentaa Blueberryn hahmoa vahvalla kädellä. Kerta toisensa jälkeen sankari joutuu epäilyksen alaiseksi ja nöyryytetyksi. Vain Red ja McClure tietävät sankarin pyyteettömät tarkoitusperät. Muutoinkin kolmikon siviilirohkeus korostuu. Red ja McClure harhauttavat Julesburgin sotajoukkoja lähettämällä väärennetyn sähkeen, jotta huhu kenraali Allisterin joukkojen saapumisesta leviäisi ja Dodgen piirittäjät kaikkoaisivat. Blueberry joutuu vuoroin intiaanien, vuoroin valkoisten vangiksi, ja häntä ollaan jo lynkkaamassa luopiona. Samalla Blueberry kasvaa rooliin, jota hänelle ei sallita. Hän onnistuu luomaan rauhan, mutta ylemmät esimiehet viittaavat sille kintaalla.
Kenraali Kultatukka (Général “Tête Jaune”, 1971) on katkeraa jatkoa edelliselle ja merkitsee Blueberryn alennustilaa. Kenraali Allister on patologinen rasisti, kuten Bascom varhaisemmissa albumeissa. Tämän lisäksi hän haluaa vain mainetta ja menestystä intiaanien kukistajana – mitä hän pitää aivan liian yksinkertaisena ja helposti saavutettavana tehtävänä. Jos
Rautahepo oli sijoittunut vuoteen 1867, nyt ollaan jo marraskuussa 1868. Maisema on lumen peitossa, ja Allister riistää Blueberryltä luutnantin natsat. Nöyryytys huipentuu, kun Allister jättää Blueberryn pienemmän joukon mukana pidättelemään cheyennejä aikomattakaan pelastaa ryhmää. Ihmeen kautta Blueberry pelastuu, ja Allister saa taas mahdollisuuden kutsua tätä luopioksi. Surullinen albumi loppuu kärjistyneen konfliktin keskelle. Dodge saapuu viime tingassa pelastamaan sekä Allisterin että Blueberryn, mutta liittovaltion sotilaallisesta johdosta piirtyy häikäilemätön kuva. Hetkeksi taistelut laantuvat, mutta neljän albumin kamppailun jälkeen oikeastaan mikään ei ole ratkennut.
[Loppuhuomautuksena voi todeta, että olen tähän merkinnyt vain albumien alkuperäiset ilmestymisvuodet. Sarjat ilmestyivät kuitenkin jo aiemmin
Pilote-lehdessä vuosien 1966–1968 aikana.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti