New York yöllä (1955)

Clarence Greenen ja Russell Rousen käsikirjoittama New York yöllä (New York Confidential, 1955) perustui Jack Laitin ja Lee Mortimerin jättimenestykseen New York: Confidential!, joka oli ilmestynyt vuonna 1948 ja rakentanut kuvaa mafian otteesta sodan jälkeisessä suurkaupungissa. Greenellä ja Rousella oli takanaan loistava film noir Varastettuja salaisuuksia (The Thief, 1952), mutta samaa kokeellisuutta ei uutuudessa ollut. Suomalainen nimi New York yöllä antaa film noir -vaikutelman, mutta lopulta visuaalisuudessa ei ole paljoakaan noir-piirteitä. Elokuvan väkivaltaisimmat kohtauksetkin tapahtuvat kirkkaassa päivänvalossa. Kuvasuhde on mustavalkoiselle rikoselokuvalle poikkeuksellinen 1.85:1. New York yöllä muistuttaa toisen maailmansodan jälkeisiä puolidokumentaarisia rikoselokuvia, Henry Hathawayn ja Jules Dassinin tyyliin, ja tietysti myös gangsterielokuvia. Tiettävästi Greene ja Rouse olisivatkin halunneet mukaan Paul Munin, muistumana 30-luvun gangsteriperinteestä, mutta tämä ei lopulta onnistunut.

New York yöllä on kuvattu lähestulkoon kokonaan lavasteissa, studio-olosuhteissa. Tähän voi olla selityksenä se, että budjetista hupeni suuri osa näyttävään näyttelijäkaartiin. Mukana ovat mm. Broderick Crawford, Richard Conte, Marilyn Maxwell, Anne Bancroft, J. Carroll Naish ja Mike Mazurki. Tarinan keskiössä on syndikaatin paikallinen pamppu Charlie Lupo (Broderick Crawford), jonka äitisuhde tuo mieleen Raoul Walshin Valkoisen hehkun, vaikkakin tässä keskustelut äidin kanssa ovat keino syventää Charlien tunnerekisteriä. Chicagosta saapuu tappaja Nick Magellan (Richard Conte) avustamaan rikollisjärjestön välienselvittelyssä. Ennen pitkää Nick tuntee vetoa Charlien tyttäreen Kathyyn (Anne Bancroft) mutta pidättäytyy suhteesta.

New York yöllä jää mieleen vahvojen näyttelijäsuoritustensa ansiosta. Anne Bancroft on loistava traagisena Kathynä, joka ei voi saada pidättyväistä Nickiä. Richard Conte on hämmentävän hyvä gangsterina: hän on yhtä aikaa julma ja herkkä. Lähestulkoon heti sisääntulonsa jälkeen Nick nähdään baarissa tositoimissa, toteuttamassa saamaansa toimeksiantoa. Kylmän viileä murhakohtaus tuo mieleen Coppolan Kummisedän ravintolakohtauksen, vaikkakin kaikki tehdään 50-luvun hengessä, ilman veritahroja. Russell Rousen ohjaus toimii paikoitellen erinomaisesti, muun muassa loppukohtauksessa, mutta silti jotakin jää elokuvasta puuttumaan. Se nouse kolme vuotta aiemmin valmistuneen Varastettuja salaisuuksia -noirin tasolle.