29. marraskuuta 2014

Unohdettu elämä (1938)

Kurt Bernhardtin Unohdettu elämä (Carrefour, 1938) nähtiin Suomessa vain hiukan ennen talvisotaa. Ensi-ilta koitti Astorissa ja Reassa 19. marraskuuta 1939. Unohdettu helmi on jäänyt historian jalkoihin monestakin syytä. Kurt Bernhardt oli paennut Saksasta Ranskaan ja siirtyi sittemmin ystävänsä Henry Kosterin avustamana Englannin kautta Yhdysvaltoihin. Hollywoodissa hän tuli tunnetuksi nimellä Curtis Bernhardt ja muistetaan ennen kaikkea film noir -elokuvistaan Seinä vastassa (High Wall, 1947) ja Mieletön rakkaus (Possessed, 1947). Ohjaajan Saksan- ja Ranskan-kauden elokuvat odottavat yhä tulemistaan. En ole vielä ehtinyt katsoa kovinkaan montaa varhaisteosta, mutta Unohdettu elämä tuntuu alusta lähtien poikkeuksellisen kiinnostavalta. Ensimmäiset hämyiset kuvat viittaavat siihen vaikutukseen, joka 1930-luvun ranskalaisella elokuvalla oli film noiriin, eikä vaikutus siirtynyt vain elokuvasta elokuvaan vaan nimenomaan tekijöiden kautta. Kurt Bernhardt oli henkilökohtaisesti vaikuttamassa mustan elokuvan kehitykseen.

Unohdettu elämä tuo aihepiirinsä puolesta mieleen Natalie Zemon Davisin tutkimuksen Martin Guerren paluu, josta Daniel Vigne ohjasi elokuvan vuonna 1982. Unohdettu elämä käsittelee yksilöllisyyttä, identiteetin häilyvyyttä. Päähenkilönä on ensimmäisen maailmansodan veteraani, teollisuusmies Roger de Vetheuil (Charles Vanel), joka katosi Sommessa 1916 ja menetti muistinsa. Yhtäkkiä syntyy epäilys, että Vetheuil onkin Jean Pelletier, rikollinen, jolla on tausta Pohjois-Afrikassa. Vetheuil on opiskellut Oxfordissa, mutta muistinmenetyksen jälkee hän ei ”enää” osaa englantia. Oikeudenkäynnissä puoliso Anna (Tania Fédor) vakuuttaa tunteneensa miehensä lapsesta lähtien, mutta todistajaksi ilmaantuu Michèle Allain (Suzy Prim), joka vannoo, että kyseessä on Pelletier. Todistajana haastatellaan myös Lucien Sarrowia (Jules Berry), joka kuitenkin tukee Vetheuilia, vain kiristääkseen häntä myöhemmin. Vetheuil vapautetaan, mutta katsojalle alkaa olla selvää, että Vetheuil on sittenkin Pelletier. Miksi Sarrow muutoin tekisi niin kuin tekee?

Unohdettu elämä tekee vaikutuksen jo näyttelijäsuorituksillaan. Charles Vanel on pääroolissa loistava. Hänestä olisi tullut hyvä Jean Valjean, sillä Victor Hugon Kurjissa on samaa henkeä. Jules Berry on yhtä viekas kuin seuraavana vuonna Marcel Carnén Varjojen yössä (Le Jour se lève, 1939). Sivurooleista jää mieleen Marcelle Géniat Pelletier’n äitinä, joka ei halua tunnistaa poikaansa, jotta ei tuhoaisi tämän elämää. Hämmästyttävää Unohdetussa elämässä on oikeastaan se, miten vahvasti ihmisen olemus muodostuu ympäristön tuloksena. Muistinmenetyksen jälkeen Vetheuilissa ei ole mitään muuta Pelletier’stä kuin vähitelleen mieleen hiipivät aavistukset. Pelletier’n pahuus ei ole voinut johtua muusta kuin ympäristötekijöistä. Tämä on aika yllättävä ajatus vuoden 1938 maailmassa, jossa rodullinen, biologistinen käsitys ihmisestä oli vahva. Lopulta Vetheuil ymmärtää taustansa, mutta hän ymmärtää myös velvollisuutensa perhettään kohtaan, ja kun sekä Sarrow että Michèle väistyvät, hän jättää menneisyyden taakseen. Tarinan traagisin hahmo on Michèle, joka urhautuu ja jonka kuollessa, viimeisessä otoksessa, ravintolan valomainoksen kirjaimet sammuvat yksi kerrallaan. Hieno lopetus.

Bernhardt siirtyi Hollywoodiin juuri ennen toisen maailmansodan puhkeamista, ja muistinmenestyksen teemaa hän käsitteli sittemmin myös jännityselokuvassa Seinä vastassa. Unohdetusta elämästä tehtiin Hollywood-tulkinta vuonna 1942 nimellä Hämärän peitossa (Crossroads), mutta sen ohjasi Jack Conway, päärooleissaan William Powell, Hedy Lamarr, Claire Trevor ja Basil Rathbone.

28. marraskuuta 2014

All-Round Appraiser Q: The Eyes of Mona Lisa (2014)

Katsoin paluumatkalla Johannesburgista tuoreen japanilaisen elokuvan, joka julisteen perusteella vaikutti sikäläiseltä vastineelta Da Vinci -koodille. Olin väärässä. Bannou kanteishi Q: Mona Riza no hitomi, kansainväliseltä nimeltään All-Round Appraiser Q: The Eyes of Mona Lisa (2014) on klassinen nuortenelokuva, joka on alusta loppuun säädyllinen, täynnä jännitystä ja toimintaa – ja valaa uskoa oman identiteetin rakentamiseen, omien päämäärien toteuttamiseen. Pohjana on Keisuke Matsuokan suosittu romaani ja, jos oikein tulkitsin, elokuva juhlistaa Ranskan ja Japanin 90-vuotista historiaa kulttuurivaihdon alalla. Ohjaaja on Shinsuke Sato, jonka tuotannosta on suomessa nähty dvd-levytyksessä Princess Blade (Shura yukihime, 2001).

All-Round Appraiser Q alkaa toiminnalla. Riko Rinda (Haruka Ayase) on nuori nainen, joka jatkaa isänsä työtä aitouden tunnistajana ja taideteosten arvioitsijana. Työkseen hän hinnoittelee koruja, mutta alussa hänet nähdään mestarillisesti tutkimassa, lähes sherlockholmesmaiseen tyyliin, äänimaisemaa, jolla yritetään peittää yläkerrassa tapahtuva taideryöstö. Toinen samastumiskohde on nuori miestoimittaja Ogasawara (Tôri Matsuzaka), joka työskentelee lehdessä mutta ei oikein onnistu toimissaan. Nähdessään Riko Rindan hän oivaltaa olevansa muhevan tarinan jäljillä. Eipä aikaakaan, kun Riko Rinda pääsee Louvren testiin, jolla haetaan asiantuntijoita kansainvälisen Mona Lisa -kiertueen kuratointiin ja johon tarvitaan ehdottomia aitouden asiantuntijoita.

Elokuva itse jatkaa Leonardo da Vincin Mona Lisan mytologisointia tehdessään maalauksesta lähestulkoon ainoan Louvren aarteeen. Riko joutuu piinaaviin testeihin, joissa hänen täytyy tunnistaa aito teos lukemattomien kopioiden joukosta. Samalla elokuva tulee väistämättä esittäneeksi kysymyksen siitä, mitä aitous oikeastaan merkitsee tässä jäljitelmien maailmassa. Elokuvaa katsoessa tulee mieleen Willi Forstin tähdittämä, Walter Reischin käsikirjoittama ja Géza von Bolváryn ohjaama Mona Lisan ryöstö (Der Raub von Mona Lisa, 1931), jonka katsoimme jokin aika sitten. Se kertoo tarinan italialaisesta puusepästä Vincenzo Peruggiasta, joka elokuussa 1911 varasti Mona Lisan Louvresta. Vuoden 2014 japanilais-ranskalainen tulkinta jatkaa ajatuksella, että aitoa ei lopulta koskaan palautettu museoon vaan olemme yli vuosisadan ajan katselleet kopiota. Tosin tämänkin teorian elokuva onnistuu kääntämään nurinniskoin. Riko Rinda joutuu itse asiassa salajuonen uhriksi, sillä hänelle ei aitoustesteissä koskaan edes näytetä alkuperäistä maalausta. Hänet pakotetaan tunnistamaan väärennös aidoksi. Samalla hänen identiteettinsä horjuu, mutta lopussa salaperäinen tunnistamisen taito palautuu.

27. marraskuuta 2014

Johannesburg 2: Vapautuksen vaikea muisto



Olin matkalla katsonut lentokoneessa Justin Chadwickin tuoreen ohjauksen Mandela: Pitkä tie vapauteen (Mandela: Long Journey to Freedom, 2013). Konferenssissa näimme lisäksi Abby Ginzbergin tuoreen dokumenttielokuvan Soft Vengeance: Albie Sachs and the New South Africa (2014), joka kertoo vastarintaliikkeessä toimineesta juristista Albie Sachsistä ja jonka dvd:n Sachs oli itse lähettänyt katsottavaksemme. Sachs eli maanpaossa Lontoossa ja Mosambikissa käytännössä koko sen ajan, jonka Nelson Mandela, Walter Sisulu ja muut vuonna 1963 tuomitut viettivät vankilassa. Vasta Mandelan vapautuksen jälkeen Sachs palasi Etelä-Afrikkaan vuonna 1990. Hänestä tuli vuoden 1994 perustuslain arkkitehti. Etelä-Afrikalla on nyt 20 vuotta ollut perustuslaki, jota voi pitää yhtenä kaikkein demokraattisimmista. On selvää, että niin Chadwickin kuin Ginzbergin elokuvakin rakentavat sankaritarinoita – tai ainakin haluavat muistuttaa katsojia historiasta, joka on jo osin unohtumassa.
                                           
Kolmannen konferenssipäivän huipennuksena oli vierailu Liliesleafiin, joka oli ANC:n aseellisen siiven salainen tukikohta. Se oli 1960-luvulla vielä maaseutua, mutta nyt esikaupunkialue on tunkeutunut aivan liepeille. Poliisi teki Liliesleafiin kuuluisan rynnäkkönsä 11. heinäkuuta 1963 ja pidätti ANC:n keskeiset toimijat, mukaan lukien Walter Sisulun, Govan Mbekin, Ahmed Kathradan, Rusty Bernsteinin ja Raymond Mhlaban. Paikalla oli myös Mandelan asianajaja Bob Hepple. Mandela oli ehtinyt lähteä jo aiemmin, mutta hänet saatiin kiinni, ja valtiovalta uskoi lopullisesti kukistaneensa ANC:n.

Nyt Liliesleaf on vapautuksen kulttuuriperinnölle omistautunut museo, jota johtaa Nic Wolpe, jolla on henkilökohtainen side aiheeseen, sillä hän on maanpaossa eläneen Harold Wolpen poika. Saimme kuulla Nic Wolpen esitelmän, jonka antama kuva historiallisen muistin tilasta oli masentava. Nyt, kaksi vuosikymmentä vapautuksen jälkeen, asiat olivat unohtumassa. Wolpen mukaan tapahtumia ei käsitellä koulukirjoissa, eikä Liliesleafissa enää käy väkeä niin kuin aiemmin. Nuoria ei kiinnosta mennyt apartheidin kukistuminen. Toisaalta kuva vastarinnasta on yksipuolistunut. On unohtunut, että mukana oli monia etnisiä ja poliittisia ryhmiä, muun muassa juutalaisia, joihin Albie Sachs lukeutui, tai kommunisteja, kuten vuonna 1993 salamurhattu Chris Hani. Wolpe myös kyseenalaisti Nelson Mandelan aseman meidän aikamme ”Che Guevarana”, joka koristaa t-paitoja. Wolpe korosti Oliver Tamboa ja monia muita vastarintaliikkeen vaikuttajia. Kun vuonna 2013 Liliesleafissä muistettiin kohtalokkaisiin elinkautistuomioihin johtanutta Rivonian oikeudenkäyntiä ja paikalla olivat vielä elossa olevat tuomitut, tapahtumaan tuli vain kaksi journalistia. On toisaalta helppo ymmärtää, miten melankolinen tunnelma on aktivisteilla, joilla tapahtumat ovat tuoreessa muistissa, kun uusi sukupolvi samalla suuntautuu vaikeaa nyt-hetkeen. Epäilemättä Etelä-Afrikassa on tällä hetkellä laajaa poliittista tyytymättömyyttä. Posti on ollut lakossa elokuusta lähtien, jos oikein ymmärsin, eikä kirjeitä ole kuljetettu lainkaan. Talous on kehittynyt vuosi vuodelta heikompaan suuntaan, ja vaalituloksiakin epäillään.

Sosiaalisen median keskusteluja lukiessa tuntuu, että osa eteläafrikkalaisista on myös väsynyt vapautuksen veteraanien heroisointiin. Tätä jatkaa Abby Ginzbergin Soft Vengeance -elokuva, jonka näimme ISCH:n konferenssin päätöspäivänä. Tuskin tätä elokuvaa katsotaan Johannesburgin laitakaduilla ja hökkelikylissä, eikä se ratkaise historiallisen muistin ongelmaa. Kiinnostavimmillaan Soft Vengeance on kuvatessaan lopussa sitä, miten Etelä-Afrikan totuuskomissio toimi apartheidin päättymisen jälkeen. Samassa yhteydessä Sachs kohtasi Henri van der Westhuizenin, joka oli Etelä-Afrikan hallituksen asialla virittämässä autopommin, josta Sachs hädin tuskin pelastui vuonna 1988. Sachs menetti attentaatissa toisen kätensä ja näön toisesta silmästään. Dokumentissa Sachs selittää, että perustuslaista tuli hänen ”pehmeä kostonsa”. Samalla hän halusi solmia keskusteluyhteyden vastapuolensa kanssa ja ymmärtää, miksi kaikki oli käynyt niin kuin oli.

24. marraskuuta 2014

Johannesburg 1: Jakarandapuu ja kulttuurihistoria

International Society for Cultural History -seuran vuoden 2014 konferenssi järjestettiin Johannesburgissa Etelä-Afrikassa. Paikkana oli Monash South Africa, australialaisen yliopiston afrikkalainen tukikohta, joka oli juuri tapahtuman kynnyksellä siirtynyt kansainvälisen Laureate-yliopistoketjun osaksi. Saavuin paikalle hiukan myöhässä, ja päivät kuluivat pääosin seminaarisalissa. En voi sanoa, että olisin nähnyt Johannesburgia kuin ehkä sieltä täältä, hajanaisina otoksina tai välähdyksinä. Hyvän johdatuksen antoi iäkäs afrikaansilaisittain murtava rouva, jonka hotelli oli järjestänyt kuljettamaan minut lentokentältä hotellin kautta yliopistolle. Yksin liikkumista ei matkailijalle suositeltu. Kuljettajani osoitti etäältä Johannesburgin keskustaa ja oli sitä mieltä, ettei sinne enää ollut asiaa. Nykyisin ydinkeskusta on rikollisuuden läpitunkema, eikä siellä ole sellaisia kulttuuririentoja kuin joskus 50- tai 60-luvuilla. Opin paljon muutakin, kuten sen, että kaupungissa kukkivat siniset jakarandapuut tuotiin Argentiinasta vuonna 1884. Nyt jakarandoja on kaupungissa 68 000 kappaletta. Kultaa löydettiin vuonna 1886 viereisiltä vuorilta, ja vieläkin Johannesburgilla on maine kultaisena kaupunkina. Siksi niin monet laittomat maahanmuuttajat, erityisesti Nigeriasta, tulevat etelään paremman tulevaisuuden toivossa. Sain myös kuulla, että Johannesburgin yleisin kieli on zulu, toisena on afrikaans ja kolmenatena englanti. Kansalaisoikeusliikkeen johtohahmoihin kuulunut Nelson Mandela puhui xhosaa, joka on neljänneksi puhutuin. Vuoden 1994 perustuslaki sääti Etelä-Afrikkaan yksitoista virallista kieltä. Wikipedian mukaan tosin englanti on yleisin ”first language”, mutta luotan paikalliseen tietoon.
   
Heitimme laukun hotelliin, joka oli golfkentän laidalla sijaitseva Hole-in-One. Muut olivat Afrique Boutique -hotellissa, joka ehti täyttyä, kun hidastelin varausta tehdessä. Kun pääsin Monashiin, konferenssi oli täydessä vauhdissa. Kaikista ISCH:n tapahtumista tämä oli ehdottomasti pienin, ehkä siksi että teema tuntui rajaavalta ja konferenssipaikka on kaukana. Suomalaisia oli paikalla kolme, romanialaisia ja italialaisia kaksi, ruotsalaisia neljä, saksalaisia viisi… Parasta oli kuitenkin kuulla paikallisten tutkijoiden ajatuksia, ja mukana oli tutkijoita myös Zimbabwesta ja Nigeriasta. Konferenssin viimeisenä päivänä Gboyega Tokunbo puhui Keski-Nigeriassa sijaitsevan Josin alueen etnisistä ja uskonnollisista konflikteista. Usein puhutaan siitä, miten kulttuurisesti fragmentaarinen Eurooppa on, mutta pelkästään Josin alueella on 58 erilaista etnistä ja kielellistä ryhmää.


23. marraskuuta 2014

Mandela: Pitkä tie vapauteen (2013)

Eteläafrikkalais-brittiläisenä yhteistyönä valmistunut Mandela: Pitkä tie vapauteen (Mandela: Long Walk to Freedom, 2013) perustuu Nelson Mandelan (1918–2013) omaelämäkertaan Pitkä tie vapauteen. Manchesteriläisen Justin Chadwickin ohjaama biopic-elokuva on uskollinen kirjalliselle lähtökohdalleen siinä mielessä, että se todellakin katsoo menneisyyttä päähenkilönsä, Nelson Mandelan, silmin. Luulen, ettei Mandela koskaan ehtinyt nähdä elokuvaa valmiina, sillä Etelä-Afrikan ensi-iltansa se sai 28. marraskuuta 2013, ja Mandela kuoli 5. joulukuuta. Heti alkuun on sanottava, että katsoin elokuvan lentokoneessa, ja tuntuu, että ääniraita jäi paikoin ympäröivän hälyn jalkoihin.

Mandela: Pitkä tie vapauteen on todellakin elämäkerta siinä mielessä, että se kahlaa läpi Nelson Mandelan vaiheet lapsuudesta lähtien kohti nykypäivää. Ensivaikutelma on, että käsikirjoittaja William Nicholson olisi voinut rohkeamminkin pilkkoa tarinaa osiin tai keskittyä. Toisaalta haasteena on epäilemättä ollut jo kanonisoituneen kertomuksen tuominen katsojalle, joka odottaa tarinan avainkohtia. Lapsuuden jälkeen elokuva esittelee nuoren Nelsonin, jota tulkitsee lontoolainen Idris Elba. Brittiläistä edustusta on mukana myös siinä mielessä, että Winnie Madikizelan roolia tulkitsee Naomie Harris. En ole lukenut Mandelan omaelämäkertaa, mutta voisin kuvitella, että käsikirjoitus noudattelee pääpiirteissään juuri kohteensa antamaa mallia. Esimerkiksi Mandelan ensimmäinen avioliitto Evelyn Masen (Terry Pheto) kanssa tuntuu lyhyeltä, vaikka se todellisuudessa kesti 14 vuotta. Toisaalta elokuvan painopiste on vankila-ajassa, Robben Islandn karuissa kokemuksissa ja lopun vapautuksen valmistelussa. Yllättävän lyhyt on myös Lilienleafiin sijoittuva jakso.

Parhaimmillaan Mandela: Pitkä tie vapauteen on oikeudenkäyntikohtauksissa, oikeudenmukaisuuden käsittelyssään ja väkivallan ja väkivallattomuuden jännitteen rakentamisessa. Aivan yhtä hyvin elokuva ei toimi ihmissuhteiden tai perhesiteiden kuvaajana, vaikka loppua kohti nämä saavatkin painotusta. Elokuvaa katsoessa jäin miettimään teoksen suhdetta tämän päivän Etelä-Afrikan ongelmiin. Mandela: Pitkä tie vapauteen kommentoi niitä jännitteitä, jotka purkautuivat elinkautiseen tuomittujen ihmisoikeustaistelijoiden vapautukseen, mutta Etelä-Afrikan monietnisyys olisi voinut tulla vielä vahvemminkin esiin. Elokuvassa puhutaan englantia, afrikaansia ja xhosaa, mutta vuoden 1994 perustuslaissa virallisen aseman sai 11 kieltä. Tuntuu, että elokuva rakentaa Mandelan persoonasta lähtevää yhtenäistä tulkintaa vapautustaistelusta, joka lopulta oli monitahoinen prosessi ja jossa oli mukana monia muitakin avainhenkilöitä.

18. marraskuuta 2014

Varastettu elämä (1946)

Curtis Bernhardtin Varastettu elämä (A Stolen Life, 1946) on ehdoton Bette Davis -elokuva. Tähti pääsi näyttelemään kaksoisroolia, identtisiä sisaruksia, joista toinen on ulospäin suuntaununut, toinen introvertimpi taiteilija. Tarina kertoo, että Davis oli valittanut roolejaan Jack Warnerille, joka antoi nyt tähdelleen myös tuottajan vastuuta, tosin kreditoimattomasti. Pohjana oli prahalaissyntyisen kirjailijan Karel Josef Benešin romaani Uloupený život (1935), joka oli filmattu kertaalleen Iso-Britanniassa vuonna 1939. Bernhardtin tulkinnan valmistumisvonna identtiset kaksoset olivat Hollywoodissa pinnalla, sillä vuonna 1946 valmistui myös Robert Siodmakin Pimeä peili (The Dark Mirror) pääroolissaan Olivia de Havilland.

Varastettu elämä alkaa Atlantin rannikon pienestä satamakaupungista, jonne Kate Bosworth (Bette Davis) saapuu. Hän saa kyydin majakanvartijan apulaisena työskentelevältä Bill Emersonilta (Glenn Ford) ja silmin nähden ihastuu. Sittemmin Kate vierailee majakalla maalatakseen vanhan vartijan (Walter Brennan) muotokuvan. Elokuvan hienoimpia jaksoja on Katen ja Billin yhteinen hetki majakan huipulla, sumutorvien törähdysten puhkoessa ilmaa. Majakan äänimaisema on muutoinkin poikkeuksellinen: sisätiloissa kaiku on mahtava ja Hollywood-elokuvassa harvinainen. Orastavaa lemmensuhdetta tulee sotkemaan Katen sisar Patricia (Bette Davis), joka on aktiivinen ja flirttaileva ja kietoo pian Billin pikkusormensa ympärille. Teknisesti Bette Davisin kaksoisrooli onnistuu hämmentävän hyvin, ja Bernhardt onnistuu sujuvasti sulauttamaan hahmot samoihin kohtauksiin.

Jos oikein tulkitsen Elonet-tietokantaa, Varastettu elämä odottaa vielä tv-ensi-iltaansa.Vaikka Bernhardtin ohjaus on tässä parhaimmillaan, jonkinlaista tyhjäkäyntiä elokuvaan syntyy keskivaiheilla. Ehkä tekijät ovat ajatelleet, että Billin mieltymysten muutos vaatii valmistelua, jotta katsoja pitäisi sitä uskottavana. Ohjaus kuitenkin terävöityy viimeisen 45 minuutin aikana, ja myös Catherine Turneyn käsikirjoitus onnistuu rakentamaan yllätyksen toisensa jälkeen. Nyt on pakko siirtyä ilonpilaajan rooliin, sillä juonen ratkaiseva käänne on tämä: Kate ja Pat ovat merellä ja joutuvat onnettomuuteen. Pat menehtyy, ja Kate päättää tekeytyä siskokseen saadakseen itselleen Billin rakkauden. Eikä tässä vielä kaikki. Vähä vähältä paljastuu, miten vähän Kate tuntee sisarensa henkilökohtaista elämää. Hän ymmärtää, että suhde onkin romahduksen partaalla ja että Patilla on ollut salarakas, jonka kanssa nuhteeton Kate joutuu selvittelemään välejään.  Näkökulman vaihdos on yllättävän hedelmällinen. Lopulta Kate palaa majakan kupeeseen, ja sumutorvien saattelemana totuus valkenee Billille. Vaikka elokuva joutuu käyttämään paljon aikaa ja vaivaa päästäkseen ”varastetun elämän” aiheeseen, lopun käänne on todella onnistunut.

15. marraskuuta 2014

Kenraalien yö (1967)

Anatole Litvakin toiseksi viimeinen elokuva oli toisen maailmansodan tapahtumiin takautuva Kenraalien yö (Night of the Generals, 1967), joka on jäänyt elämään ennen kaikkea dekadentin natsikenraalin hahmonsa kautta. Elokuvan tähtiä ovat Peter O’Toole ja Omar Sharif, jotka olivat esiintyneet yhdessä viisi vuotta aiemmin David Leanin spektaakkelissa Arabian Lawrence (Lawrence of Arabia, 1962). Brittiläis-egyptiläisen ammattitaidon kautta syntyy kuva natsiupseereista, jotka häilyvät herrasmiesmäisyyden ja irvokkaan sadismin välimaastossa. Ranskalais-brittiläisenä yhteistuotantona syntynyt Kenraalien yö on kiinnostava jo siksi, ettei sen kuva saksalaisista ole yhtä jyrkkä kuin monissa sodanjälkeisissä Hollywood-tuotannoissa. Tarinan pohjana on Hans Hellmut Kirstin romaani Die Nacht der Generale (1962), joka ilmestyi myös suomeksi vuonna 1964 Esa Adrianin suomentamana. Käsikirjoitusta oli laatimassa Joseph Kessel, jonka kanssa Litvak oli tehnyt yhteistyötä jo aiemmin ja joka sittemmin tarjosi Jean-Pierre Melvillelle inspiraatiota Ranskan vastarintaliikkeen kuvakseen, ennen kaikkea elokuvaan Tuntemattomat sankarit (L’armée des ombres, 1969).

Kenraalien yö alkaa vuoden 1942 Varsovassa, jossa – kaiken raakuuden ja väkivallan keskellä – tapahtuu puolalaisen ilotytön murha. Syylliseksi osoittautuu saksalainen kenraali, mutta asiaa tutkiva majuri Grau (Omar Sharif) ei pysty päättelemään, kenestä on kyse. Tosin katsoja kyllä aavistaa jo lähtökohtaisesti, että aristokraattisen oloinen kenraali Tanz (Peter O’Toole) on syylliinen. Tosin syyllisyys on Kenraalien yössä suhteellista. Miksi Grau on itsepintaisen kiinnostunut yksittäisestä henkirikoksesta, kun Tanz samaan aikaan pyykii liekinheittimillä surutta Varsovan asukkaita?

Ohjauksellisesti Litvakin Kenraalien yö ei ole samaa tasoa kuin Ranskan- ja Yhdysvaltain-kausien parhaat elokuvat 1930- ja 1940-luvuilla. Silti kokonaisuus on persoonallinen. Lähinnä jäävät mieleen ajalliset siirtymät, sillä elokuva siirtyy paitsi vuoden 1942 Varsovasta vuoden 1944 Pariisiin myös nykyhetkeen, 1960-luvulle. Elokuva itsessään ei kuitenkaan näyttäydy takautumana, vaan hypyt 60-luvulle ovat jonkinlaisia ”etuistumia”. Samalla nykyhetken mukaan tuominen korostaa toisen maailmansodan muistoa valmistumishetkellä, niitä ajankohtaisia keskusteluja, joihin Kenraalien yö -romaanin kirjoittaja Hans Hellmut Kirst entisenä kansallissosialistisen puolueen jäsenenä osallistui. Elokuva etenee nykypäivää kohti ja vähitellen ”etuistumien” merkitys avautuu, kun Tanz on vapautunut kärsittyään 20 vuoden tuomion sotarikoksista. Grau on kuollut, mutta natsikenraalin murhia selvittelee entinen Ranskan vastarintaliikkeen aktiivi Morand (Philippe Noiret). Loppu on hämmentävä. Jäin paljon miettimään, miksi Ranskan poliisi antaa viimeisessä kohtauksessa Tanzille aseen, jotta tämä voi päättää päivänsä oman käden kautta.

Elokuvan hienoimpia kohtauksia ovat vierailut Pariisin Jeu de Paumessa, nykytaiteen museossa, jonne miehitysaikana koottiin degeneroitunutta taidetta. Tämän kokoelman pariin Tanz hakeutuu ja kokee outoja väristyksiä erityisesti Vincent van Goghin omakuvan äärellä.


9. marraskuuta 2014

Kohtalokas keskiyö (1962)

Melodraaman Pidättekö Brahmsista? (Goodbye Again, 1961) jälkeen Anatole Litvak jatkoi uraansa hybridielokuvalla Kohtalokas keskiyö (Five Miles to Midnight, 1962), joka on sekoitus parisuhdedraamaa ja Hitchcock-henkistä trilleriä. Suomalainen ja englanninkielinen nimi eivät oikeastaan välitä elokuvan kummallista tunnelmaa, sen sijaan ranskalainen nimi Le couteau de la plaie, Veitsi haavassa, kertoo enemmän draaman vihlovasta tunnelmasta. Samalla tuntuu väistämättä siltä, että Litvak ei elokuvissaan enää ole aivan ajan hermolla, eikä tyylillisiä kokeiluja enää juurikaan tapaa. Tuotantoarvot ovat kuitenkin kohdallaan, eikä tekijöiden ammattitaidosta ole epäilystä. Huomio kiinnittyy ensimmäisistä kuvista lähtien Henri Alekanin loistavaan mustavalkokuvaukseen. Alussa Anthony Perkins kävelee sateen jälkeen Pariisin kaduilla ja valo päilyy mustasta asfaltista hyvin film noir -henkisesti. Mieleen jäävät myös musiikin modernit sävyt, joita oli luomassa Mikis Theodorakis.

Elokuvan alussa Lisa (Sophia Loren) ja Robert Macklin (Anthony Perkins) elävät suhteessa, joka on rakoilemassa. Jos tätä vertaa Litvakin Pidättekö Brahmsistä? -elokuvaan, voi todeta, että Perkinsin hahmo on lähes yhtä easy going kuin edellisessä, mutta nyt viattomuus kääntyy kohti tuhoavuutta, ja liitto alkaa tuntua kuristavalta. Robert on matkustamassa Casablancaan, kun saapuu uutinen koneen tuhosta. Robert julistetaan kuolleeksi, mutta yhtäkkiä hän ilmestyy esiin ja pakottaa Lisan hakemaan korvausta vakuutusyhtiöltä. Tässä kohtaa Kohtalokas keskiyö saa hitchcockmaisia piirteitä. Robert piiloutuu Lisan asuuntoon ja välttelee ihmisten katseita. Vähä vähältä painostus kasvaa, ja Lisa kokee taakan sietämättömäksi.

Kohtalokas keskiyö perustuu André Versinin ideaan ja  Peter Viertelin ja Hugh Wheelerin käsikirjoitukseen. Hitchcock-tunnelma saattaa selittyä osin sillä, että Viertel oli tehnyt alkuperäiskäsikirjoitusta Alfred Hitchcockin Viidennen kolonnan mieheen (The Saboteur, 1942). Litvakin kanssa dresdeniläissyntyinen Viertel oli tehnyt yhteistyötä elokuvassa Vakoilijana omassa maassaan (Decision Before Dawn, 1951). Kohtalokas keskiyö oli ranskalais-italialainen yhteistyö, kuten niin moni muutkin elokuva 60-luvun alussa. Sophia Loren onnistuu pääroolissa erinomaisesti, mutta Anthony Perkins ei ehkä ole aivan omimmillaan, vaikka Robertin vinksahtaneisuus tuokin mieleen kaksi vuotta aiemmin valmistuneen Psychon (1960).

8. marraskuuta 2014

E.T. (1982)

Ihme on tapahtunut. Vasta nyt sain tilaisuuden katsoa Steven Spielbergin E.T.:n (E.T. - The Extra-Terrestrial, 1982), 32 vuotta ensi-illan jälkeen. Lukemattomista tv-esityksistä olen kyllä nähnyt palan sieltä täältä. Ehkä olen nähnyt kaikki kohtaukset, mutta sekalaisessa järjestyksessä, väärässä kuvakoossa. Muistelen, että 80-luvulla E.T. näyttäytyi messianistisen, tai ainakin positiivisesti värittyneen, tieteiselokuvan voittona, jatkeena Kolmannen asteen yhteydelle. Muukalaiset eivät olleet meitä maanmatosia vastaan. Tilanne kuitenkin muuttui 80-luvun alun jälkeen, ja Hollywoodin tulevaisuusvisiot saivat synkempiä sävyjä. Mieleen tulee esimerkiksi Tobe Hooperin Vaara vieraalta planeetalta (Invaders from Mars, 1987), 50-luvun muukalaisvihan lämmitelmä. E.T.:n sävyä kuvastaa julisteen aihe, joka viittaa Michelangelon freskoon ihmisen luomisesta. Maapallon ulkopuolisen älyn kohtaaminen on sähköistävä uuden elämän alku.

E.T.:n ihmeenomaisen tarinan taustalla on ankea arki. Rikkoutuneen perheen elämää raskauttavat jokapäiväiset murheet. Perheen pienin Elliot (Henry Thomas) törmää ulkoavaruudesta tulleeseen muukalaiseen, joka on myös yksin, hylättynä ja kotinsa menettäneenä. Tarinan ytimessä on Elliotin ja E.T.:n tunneyhteys, josta irtoaa myös huumoria, esimerkiksi kohtauksessa, jossa E.T. katsoo televisiosta elokuvaa ja tunteet projisoituvat Elliottin mieleen. Aikuisten maailma näyttäytyy kaukaisena ja pelottavana. Metsiä samoavien miesten kasvoja ei edes näytetä ennen elokuvan loppujaksoa. Spielbergin lempiaihe, Peter Pan, nousee tälläkin kertaa esille, paitsi äidin lukemassa sadussa myös itse tarinassa, jossa E.T.:n kohtaaminen on kuin muistuma kadotetusta lapsuudesta. E.T.:stä jää mieleen John Williamsin musiikki, joka toimii hyvin, varsinkin kohtauksessa, jossa Elliotin polkupyörä kohoaa korkeuksiin. Toisaalta E.T. jättää oudon sivumaun: tunneherkkyys on voimakkaassa ristiriidassa siihen tieteellis-teknologiseen koneistoon, joka jalkautuu amerikkalaiseen pikkukaupunkiin ulkoavaruuden uhan hetkellä. Spielbergin maailmassa tunneyhteys ylittää kaikki rajat.

1. marraskuuta 2014

Pidättekö Brahmsista? (1961)

Anatole Litvakin ohjaama ja tuottama Pidättekö Brahmsista? (Goodbye Again, 1961) perustui Françoise Saganin menestysromaaniin Aimez-vous Brahms?, joka oli ilmestynyt kaksi vuotta aiemmin. Litvakille projekti tarjosi toistamiseen mahdollisuuden yhteistyöhön Ingrid Bergmanin kanssa. Litvak ja Bergman olivat toteuttaneet yhdessä Anastasian (1956), joka oli merkinnyt Bergmanille paluuta Hollywoodiin. Muistelmissaan Ingrid Bergman kertoo vaikeuksista myös uuden hankkeen kanssa, sillä yhdysvaltalainen media suhtautui yhä jyrkästi Bergmanin ja Roberto Rossellinin suhteeseen. Bergman kertoo, miten voimakasta kritiikkiä kirposi uudesta roolista, jossa 40-vuotias nainen elää avoliitossa ja solmii vielä suhteen itseään nuorempaan mieheen. Pidättekö Brahmsista? sai nuivan vastaanoton Yhdysvalloissa, mutta Euroopassa se menestyi ja Litvak oli jopa ehdolla Kultaisen palmun voittajaksi Cannesissa.

Pariisiin sijoittuvan tarinan keskiössä on Paula Tessier (Ingrid Bergman), joka elää avoliitossa Roger Demarestin (Yves Montand) kanssa. Roger on työnarkomaani ja paikallisen traktorifirman myyntitykki. Aikansa hän viettää bisnesmatkoilla, mutta osa poissaoloista on syrjähyppyjä nuorempien neitojen kanssa. Paula on sisustusarkkitehti, jolla on oma työuransa, eikä hän ole taloudellisesti riippuvainen Roger'sta. Paula tutustuu nuoreen Philip Van der Beshiin (Anthony Perkins), joka rakastuu päätäpahkaa. Näyttelijöistä Yves Montand ei ole aivan elementissään englannin kielellä, mutta Ingrid Bergmanille rooli sopii kuin valettu. Myös Anthony Perkins on erittäin vakuuttava. Mieleen jää hetki, jossa Paula yrittää tehdä eroa Philipin kanssa, ja kyyneleet alkavat kohota Philipin silmiin. Litvakin ohjaus on selkeästi ehyempää kuin kahdessa edellisessä elokuvassa. Parhaimmillaan kerronta on tanssikohtauksessa, jossa Paula ja Roger kohtaavat pitkästä aikaa.  Katsekontakti rakentuu, mutta Litvak heittää tanssikumppanit nokkelasti väliin. En muista yhtä sujuvaa tanssin liikkeen ja katseiden kohtaamisen jännitettä – lukuun ottamatta tietysti Max Ophülsin elokuvia.

Pidättekö Brahmsista? valmistui tilanteessa, jossa uusi aalto ja elokuvallinen modernismi olivat jo tunkeutuneet tietoisuuteen. On helppo ymmärtää, jos aikalaiskriitikoiden näkökulmasta elokuva vaikutti vanhentuneelta. Silti teos jää vaivaamaan mieltä, ei niinkään romanttisena elokuvana vaan draamana, jonka keskiössä on keski-ikäisen, yksin elävän naisen vaihtoehdot. Lopussa Paula hylkää Philipin rakkauden epäilemättä rohkeuden puutteessa, sillä hän ei uskalla heittäytyä suhteeseen nuoremman miehen kanssa. Hän on valmis ottamaan vastaan Roger'n puolittaisen anteeksipyynnön, vaikka hän toisaalta tietää päätyvänsä samaan tilanteeseen, josta on etsinyt ulospääsyä. Viimeisissä kuvissa Paula on vääjäämättömästi yksin.

Jo nimensä puolesta Pidättekö Brahmsista? viittaa musiikkiin. Brahmsin kolmennen sinfonian kolmas osa Poco allegretto toimii elokuvan johtoaiheena, ja konserttikohtauksessa kuullaan myös ensimmäisen sinfonian viimeistä osaa. Brahmsin kolmannen sinfonian sävelet toistuvat elokuvassa hämmästyttävissä yhteyksissä, lukemattomina muunnelmina, katusoittajan haitarin näppäilemänä ja jopa hiljaisen baarin jazzyhtyeen tulkitsemana. Loistavat variaatiot on toteuttanut Georges Auric.