Ylösnousemus Turun musiikkijuhlilla

”Nun wenn ich erlebe, tondichte ich – nur wenn ich tondichte, erlebe ich!” Näin kirjoitti Gustav Mahler toisen sinfoniansa, Ylösnousemussinfonian, luomistyön keskellä. Lause kuvastaa sitä kokemusta, jonka Mahler sai osallistuessaan Hans von Bülowin hautajaisiin. Kuuluisa kapellimestari oli kuollut Kairossa 1894, mutta hänet haudattiin kotikaupungin multaan. Mahler oli valmistellut toista, c-molli-sinfoniaansa kymmenen vuotta ja työskennellyt kapellimestarina Budapestin kuninkaallisessa oopperassa ja – Bülowin kuoleman aikaan – Hampurin kansallisoopperassa. Hautajaisten koittaessa Mahler työkenteli sinfonian viimeisen osan parissa löytämättä ratkaisua. Kirjeenvaihdossaan hän antaa ymmärtää, että ratkaiseva käänne oli hautajaiskirkossa soitettu koraali Klopstockin runoon Die Auferstehung. ”Se iski minuun kuin salama”, hän kirjoitti kirjeessään. Yhtäkkiä kaikki oli selvää. Tuhansien hautajaisvieraiden keskellä luovuuden salama oli puhunut. Juuri tämä kokemus sai Mahlerin pohtimaan säveltämistään. Jos ei ole kokemusta, on vaikea säveltää, mutta jos hän ei samaan aikaan olisi paininut sinfoniansa parissa, kokemusta ei olisi ensinkään tullut. Vaikkei Mahler tämän pidemmälle pohdinnassaan mennyt, luovuus oli hänelle vuorovaikutusta. Gustav Mahlerin uralla toinen sinfonia oli merkittävä irtiotto ja ensimmäiseen sinfoniaan nähden radikaali. Lähes 80-minuuttinen teos hamuaa elämän koko kirjoa ja etenee kuoleman kautta kohti ylösnousemuksen kirkastusta.

Turun musiikkijuhlien päätöskonsertissa 23. elokuuta 2014 kuultiin mieleenpainuva tulkinta toisesta sinfoniasta. Kapellimestarina toimi terävä ja tarkka Daniel Harding, orkesterina Ruotsin radion sinfoniaorkesteri ja kuorona Ruotsin radiokuoro, turkulaisilla laulajilla vahvistettuna. Altto-osuuden lauloi Kate Royal, sopraano-osuuden Christianne Stotjin. Kokonaisuus oli erinomainen, ja jo ensimmäisistä tahdeista lähtien ote oli päättäväinen, ankarakin. Kuuntelin 1980-luvulla paljon Rafael Kubelikin tulkintaa, joka julkaistiin kahdella LP-levyllä. Silloin koin, että toinen ja kolmas osa olivat välttämätön paha, jotta neljäs ja viides osa avautuisivat kaikessa vaikuttavuudessaan. Olin väärässä: Ländlerin keveys ja Scherzon oikukas humoristisuus ovat välttämättömiä sen elämän rikkaden ja moninaisuuden kuvaamiseksi, johon Mahler tähtää. Lauantain esityksessä taite neljänteen osaan oli erityisen kaunis. Istuimme melkein piippuhyllyllä, ja sinne Kate Royalin altto kantoi mahtavasti. Vaikka musiikki tempasi mukaansa täydellisesti, lavalla nähtiin myös spektaakkeli, joka sai miettimään Mahlerin tavoitteita. Neljän käyrätorven ryhmä sai pujotella kahteen kertaan kulissien taakse antamaan tilallisuuden tuntua. Vaikka se oli vaivalloista, Mahlerin ajatus käy selväksi. Musiikki ei ole vain läsnäolevaa vaan edustaa myös näkymätöntä maailmaa, jotakin, joka ei ole silmin havaittavissa. Spektaakkelimaisuudessa on myös kriittiset puolensa: tuntuu, ettei aivan neljän lautasparin iskua olisi tarvittu konserttitalon erinomaisessa akustiikassa... Kun viimeiset tahdit olivat takana, tuntui, että käynti tuonpuoleisessa oli onnistunut. Daniel Harding pystyi uskomattomasti pitämään langat käsissään.

Mahler tuo aina mieleeni Hans Rottin (1858–1884) kohtalon. Muistelen, että Leif Segerstam vieraili maaliskuussa 1992 Wagner-seuran vieraana ja kertoi juuri levyttäneensä Hans Rottin sinfonian Norrköpingin orkesterin kanssa. Aiheena piti olla Wagner-johtaminen, mutta ainakin minulle varsinainen paukku oli kuulla välähdyksiä Hans Rottin musiikista. Nuorena kuollut Rott oli huippulahjakas, mutta hän ei päässyt alkua pidemmälle. Kerrotaan, että Rottin mieli järkkyi junamatkalla vuonna 1880, hän uhkaili muita matkustajia aseellaan ja väitti Johannes Brahmsin täyttäneen dynamiitilla koko junan. Dynamiitti olikin ajan hermolla, sillä Alfred Nobel oli patentoinut vallankumouksellisen räjähteen 14 vuotta aiemmin. Tiettävästi Rott kuoli tuberkuloosiin vuonna 1884, mutta viimeiset vuotensa hän vietti mielisairaalassa. Jälkeensä Rott jätti E-duuri-sinfonian, jossa voi kuulla teemoja ja aiheita, jotka nykykuulija tuntee Mahlerin sinfonioista. Mahler tunnustikin myöhemmin, että hän koki olleensa Rottin hengenheimolainen. Mahler toteaa: ”E-duuri-sinfonia, jonka hän kirjoitti vain 20-vuotiaana, tekee hänestä Uuden Sinfonian perustajan, sellaisena kuin minä sen ajattelen. Varmaa on, ettei hän saavuttanut sitä mihin pyrki... Mutta minä tiedän, mitä hän tavoitteli.” Segerstamin esityksen jälkeen ajattelin, että Mahler oli plagioinut Rottin sinfoniaa, ja niinhän hän oikeastaan teki lainatessaan ideoita nuorena kuolleelta säveltäjältä lähdettä mainitsematta. Muistelen Segerstamin todenneen, että Mahler omisti Rottin sinfonian partituurin ja vaali sitä elämänsä loppuun asti. Vaikka tämä tieto aikanaan järisytti Mahler-kuvaa, ainakin minun kuvaani, nyt tuntuu, että Mahler oli sittenkin rehellinen todetessaan, että hän ja Rott olivat kuin saman puun kaksi hedelmää. Mahler loi oman itsenäisen, tunnistettavan sävelkielensä. Hän omaksui piirteitä Rottilta, mutta loi jättiläismäisen, itsenäisen musiikillisen vision sen pohjalta ja tavoitteli teoksissaan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tämä pyrkimys välittyi lauantain ainutlaatuisessa esityksessä.

Jonas Kaufmann Turun musiikkijuhlilla

Saksalainen tenori Jonas Kaufmann esiintyi ensi kerran Suomessa 11. heinäkuuta 2014 Turun musiikkijuhlien varaslähtökonsertissa. Edellisenä päivänä 45 vuotta täyttänyt laulaja on maailman kysytyimpiä oopperalaulajia, jonka repertuaari sisältää niin italialaisia, ranskalaisia kuin saksalaisiakin teoksia. Ohjelmisto oli star vehichle siinä mielessä, että Kaufmann saattoi osoittaa suvereenin monipuolisuutensa. Ennen taukoa kuultiin Verdiä, Puccinia, Giordanoa ja Leoncavalloa ja – koska konsertti alkoi jo muistuttaa urheilusuoritusta – erätauon jälkeen Bizet'tä, Massenet'ta ja Wagneria. Ohjelmiston kirjoa monipuolistivat vielä ylimääräisenä kuullut operetti-ikivihreät, Richard Tauberin ”Du bist die Welt für mich” operetista Der singende Traum ja Franz Lehárin ”Dein ist mein ganzes Herz” operetista Hymyn maa.

Kun alun perin näin ohjelmiston, ajattelin, että siinä on vähän liiaksikin tuttua kuultavaa. Mutta tunnustan olleeni väärässä. Kokonaisuudessa osat puolsivat paikkaansa, ja on oikeastaan hämmästyttävää, miten pienten palasten kautta oopperoiden tunnemaailma rakentui esiin. Minuun vetosi erityisesti Don Alvaron aaria Verdin Kohtalon voimasta ja Giordanon loistava ”Un di all'azzuro spazio” oopperasta Andrea Chénier. ”Un di all'azzuro spazio” on aivan oopperan alusta, ja siinä runoilija Chénier kuvaa Ranskan suuren vallankumouksen alla yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta. Katkeruuden jälkeen fraasi ”ecco la bellezza della vita” on kuin raikas tuulahdus. Illan ehdoton huippu oli Lohengrinin ”In fernem Land”, sillä Kaufmann on armoitettu Wagner-tulkitsija. Tätä olisi kuunnellut pidempäänkin!

Kokonaisuutena konsertin ohjelmisto kuvasti sitä, mitä Kaufmannilla on parhaillaan menossa. Vuoden 2015 keväällä hän laulaa Lontoossa Andrea Chénier'n ja Münchenissä Don Alvaron. Työn alla on myös Manon Lescaut'n Des Grieux. Jos ymmärsin oikein, Turun konsertissa kuultiin Kaufmannin ensiesitys Massenet'n El Cidin aariasta ”O souverain o juge”. Se oli myös illan kohokohtia.

Berliini 2: Matteus-passio Filharmoniassa

Berliinin filharmonikot esitti 17.–19. lokakuuta 2013 Peter Sellarsin ohjaaman Matteus-passion, joka taisi saada kantaesityksensä jo vuonna 2010. Nyt miehitys oli pääosin sama lukuun ottamatta sitä, että bassobaritonin osuudet lauloi Thomas Quasthoffin sijasta Eric Owens. Sir Simon Rattlen johtamassa esityksessä muita osia tulkitsivat Camilla Tilling (sopraano), Magdalena Kožená (mezzosopraano), Topi Lehtipuu (tenori), Marc Padmore (evankelista, tenori) ja Christian Gerhaher (Jeesus, baritoni). Olennaista esityksessä oli sen tietoinen teatterinomaisuus, mutta toki niin Johann Sebastian Bachin alkuperäinen oratorio kuin Matteuksen evankeliumikin ovat dramaattisia, ohjauksellista otetta kutsuvia teoksia. Teatterin läsnäolo käy selväksi alusta lähtien: orkesteri on sijoitettu kahteen ryhmään, joiden välissä bassocontinuo on, ja kapellimestari liikkuu lavalla yhtenä tapahtumien toimijana. Kuoro on jakaantunut useaan osaan, sekä etu- että taka-alalle, ja poikakuoro tulee mukaan ylhäältä korkeuksista, mihin terassimallinen konserttitalo antaa loistavat mahdollisuudet. Tilallisuutta Sellarsin ohjaus hyödyntää muutoinkin erinomaisesti: passion lopussa Pilatus istuu parvella yleisön joukossa, ja Kristus tuntuu tekevän jokaisen sisääntulonsa aina vain korkeammalta, aivan kuin hän olisi vähä vähältä siirtymässä pois ihmisten maailmasta – ja niinhän hän siirtyykin. Erityisen onnistunut on Topi Lehtipuun sisääntulo resitatiiviin ”O Schmerz”, jossa sivuseinä antaa vielä lisätukea tuskan voimalle. Varsinainen aaria ”Ich will bei meinem Jesu wachen” tuo hänet lavalle vaipumaan maassa lepäävän evankelistan viereen.

Sellarsin ja Rattlen tulkinnassa erityisen koskettava hahmo on evankelista, jota tulkitsee Marc Padmore. Resitatiivi on poikkeuksellisen kaunista, mutta riipaisevaksi sen tekee se tapa, jolla tulkinnassa evankelista samastuu Kristukseen. Hän ei ole ulkopuolinen kertoja, joka vain kokoaisi tarinaansa tuleville polville. Ohjaus korostaa sitä tapaa, jolla evankelista myötäelää kärsimystä. Tämä tekee tulkinnasta inhimillisen tavalla, joka ei edellytä itse evankeliumien hyväksymistä todistuksena: evankelistalle kertominen on itsessään kärsimystä ja siksi koskettavaa. Peter Sellarsin dramatisoinnissa tärkeässä roolissa on edelleen se tapa, jolla orkesteri osallistuu toiminnan ylläpitämiseen. Tähän Bach on antanut avaimet eriomaisilla soolo-osuuksillaan. Magdalena Koženán kauniisti laulama ”Erbarme dich mein Gott” toimisi itsenäisenäkin, mutta viulusoolo tulee osaksi näyttämöllistä toimintaa vaikkakin melko etäisesti muihin aarioihin nähden. Eric Owensin tulkitsema ”Gebt mit meinen Jesum wieder” muodostuu dialogiksi viulistin ja laulajan välillä, ja laulaja on polvistuneena koko aarian ajan. Tätä tunteiden vuoropuhelua katsoessa jää ihmettelemään, miksi musiikkia ei ylipäätään voisi useammin dramatisoida ja miksi musiikon, kapellimestarin ja jokaisen kuorolaisen kehollisuus ei voisi tulla osaksi kokonaistaideteosta muulloinkin kuin oopperalavalla.

Poulencista Marxiin: Karita Mattila Turun konsettitalossa

Turun musiikkijuhlat otti 10. heinäkuuta 2013 varaslähdön: Karita Mattila esiintyi konserttitalossa Ville Matvejeffin säestämänä. Konsertti oli päätös kiertueelle, jonka ohjelmisto on kuultu aiemmin Lahdessa, Lontoossa, Bordeaux'ssa, Pariisissa, Toulousessa ja Zürichissä. Konsertin ensimmäinen puolisko koostui ranskalaisista 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun lauluista, viisi laulua Francis Poulencin sarjasta Banalités Guillaume Apollinairen tekstiin,  kolme Claude Debussyn laulua Baudelairen runoihin ja lopuksi kolme Henri Duparcin kaunista, melodista laulua. Historiallisesti Ranska-jakso kulki ajassa syvyyssuntaan,  sillä Duparcin Chanson triste on jo vuodelta 1868. Säveltäjä oli silloin vasta 20-vuotias. Erityisen mielenkiintoinen on Théophile Gautier'n tekstiin sävelletty Au pays où se fait la guerre, joka valmistui Preussin ja Ranskan välisen sodan melskeessä 1870. Gautier'n runossa on mahtava jäähyväissuudelma, jonka Mattila esitti todella kauniisti: ”En partant, au baiser d’adieu, il m’a pris mon âme à ma bouche.” Suudelma ja sielu liittyvät yhteen. Sotaan kytkeytyi myös Francis Poulencin laulusarja Banalités, sillä se valmistui 1940, miehitysajan alussa. Apollinairen banaalit hetket muodostavat Poulencin käsissä lyyrisiä tuokiokuvia, jotka tuovat mieleen Marcel Carnén ja Jacques Prévertin poeettisen realismin klassikot valkokankaalla. Karita Mattilan tulkinta laulusta Hôtel oli kuin elokuvallinen hetki. Apollinairen runo menee näin:

Ma chambre a la forme d’une cage,
Le soleil passe son bras par la fenêtre.
Mais moi qui veux fumer pour faire des mirages
J’allume au feu du jour ma cigarette.
Je ne veux pas travailler – je veux fumer.

Tämän voisi suomentaa suurin piirtein:

Huoneeni on kuin häkki,
aurinko ojentaa käsivartensa ikkunan läpi.
Mutta haluaisin tupakoida tehdäkseni kuvioita ilmaan,
sytytän savukkeeni päivän poltteella.
En halua tehdä työtä – haluan tupakoida.

Väliajan jälkeen kuultiin Aulis Sallisen Neljä laulua unesta, ahdistavia, viiltäviä ja dramaattisen oopperallisia lauluja, jotka Mattila esitti suggestiivisesti. Synkistä 1970-luvun tunnelmista siirryttiin uudelleen vuosisadan alkuun, sillä konsertti päättyi viiteen itävaltalaisen säveltäjän Joseph Marxin lauluun. Joseph Marx (1882–1964) on kiinnostavaa rinnastaa maanmieheensä Erich Wolfgang Korngoldiin (1897–1957). Molemmat olivat pesunkestäviä romantikkoja, joiden teoksissa voi kuulla vaikutteita eri suunnilta. Juutalaisena Korngold ei voinut palata Wieniin vuoden 1938 jälkeen, ja hän jatkoi uraansa Hollywoodissa. Kun Korngold yritti murtautua takaisin konserttisaleihin toisen maailmansodan jälkeen, moderni musiikki oli ottanut ylivallan. Marxinkin tuotannon pääosa syntyi ennen sotaa, ja se sisältää lähes 150 laulua. Marxilta tunnetaan myös romanttinen pianokonsertto E-duuri (1919–20) ja mahtava Herbstsymphonie (1921).

Karita Mattila esitti pakahduttavasti laulut Nocturne, Waldseligkeit, Selige Nacht, Valse de Chopin ja Hat dich die Liebe berührt. Osa Marxin lauluista on myös orkesterisäestyksellisiä, Strauss-henkisesti, ainakin Hat dich die Liebe berührt, mutta piano sopii niihin erinomaisesti. Ville Matvejeff oli loistava kaikissa konsertin numeroissa, mutta mieleen jäi erityisesti Valse de Chopin, jonka säestys helmeilee omaa rataansa, ja päälle laskeutuu traaginen, riipaiseva runo:

Wie ein blasser Tropfen Bluts
Färbt die Lippen einer Kranken,
Also ruht auf diesen Tönen
Ein vernichtungssüchtger Reiz.

Ohjelmisto oli melankolinen, mutta toisaalta laulutkin ovat peräisin surumieliseltä aikakaudelta. Ei voi kuin ihailla sitä, miten Karita Mattilan käsissä runoista tulee draamaa, ja pienet tuokiokuvatkin paisuvat syvemmiksi.