5. heinäkuuta 2015

Luutnantti Blueberry 1–5

Tämä projekti saattaa kestää kauan, mutta aloitan kuitenkin. Jean-Michel Charlier’n käsikirjoittama ja Jean ”Moebius” Giraud’n piirtämä Luutnantti Blueberry on kehutuimpia Villin Lännen sarjakuvia, enkä ole koskaan lukenut albumeja alkuperäisessä järjestyksessä. Charlier ja Giraud aloittivat yhteistyönsä jo lokakuussa 1963, kun Jean-Paul Belmondoa muistuttavan sankarin seikkailut alkoivat ilmestyä Pilote-lehdessä. Nimen Blueberry Giraud oli napannut National Geographicistä, josta hän sai myös vaikutteita maisemien piirtämiseen. Tapahtumat sijoittuivat Arizonaan ja Uuteen Meksikoon. Kaksi vuotta myöhemmin Blueberry ilmestyi albumina otsikolla Fort Navajo (1965). Suomeksi se julkaistiin nimellä Väijytys Punaisessa laaksossa Zoom-albumien aloitusniteenä vuonna 1974. Jo ensimmäisen tarinan alkulehdillä päähenkilön luonnehdinnalle omistetaan paljon tilaa: sisällissota on päättynyt, Blueberry on jenkkiarmeijan luutnantti, joka nauttii uhkapelistä ja kulkee silmin nähden omia polkujaan. Hänen kokemustaan alleviivataan alusta lähtien, ja vastakohtana on nuori upseeri Graig, joka ei vielä tunne lännen olosuhteita.

Kertomus jatkuu albumissa Ukkosta lännessä (Tonnerre à l'ouest, 1965), ja itse asiassa Blueberryn avaustarinasta muodostui viiden albumin mittainen, 230-sivuinen eepos. Minulle tarina tuo elävästi mieleen Delmer Davesin lännenelokuvat. Voisin vannoa, että Charlier ja Giraud ovat tunteneet hyvin Davesin 50-luvun tuotannon, jossa usein liikuttiin Arizonan maisemissa. Daves oli erityisen arvostettu ranskalaisten cinéfiilien piirissä. Blueberryn seikkailut alkavat samasta tilanteesta kuin Katkaistu nuoli (Broken Arrow, 1950). Taustana ovat sisällissodan jälkeen käydyt intiaanisodat, ja Blueberry kuvaa Cochisen hahmon lähes yhtä aatelisesti kuin Daves Katkaistussa nuolessa. Charlier ja Giraud kommentoivat Davesin tapaa myös rasismia. Patologisin intiaanienvihaaja on Bascom, jonka malttamattomuuden takia tilanne eskaloituu. Blueberryn ensimmäisen viiden albumin kantavana juonena on itse asiassa se, miten nuoren Stantonin kidnappauksesta syytetään apasseja, vaikka teon ovat tehneet meksikolaiset. Blueberry taistelee osoittaakseen tämän vääryyden ja rakentaakseen rauhaa osapuolten välille.

Yksinäinen kotka (L’Aigle solitaire, 1966) alkaa etnisyyden kannalta hämmentävästi, sillä edellisen albumin lopussa Blueberry on yhdessä Crowen, armeijassa palvelleen apassin, kanssa pelastanut Stantonin pojan mescaleroita. Yksinäisen kotkan alussa Blueberry kuitenkin kertoo tapahtumat aivan kuin olisi ollut yksin asialla. Onkohan tämä käsikirjoittajan kömmähdys, sillä se ei oikein sovi Blueberryn kuvaan? Varsinkaan kun hän on lojaali Crowelle muutoin, kuten seuraavat albumit osoittavat. Toisaalta, juuri tässä tarinassa marssitetaan estradille kavala opas Quanah, joka on oikealta nimeltään Yksinäinen kotka ja joka tekee kaikkensa, että kahinat jatkuisivat. Hän on kuin kaikkien etnisten stereotypioiden ruumiillistuma. Hahmo tuo mieleen Robert Mulliganin kauhuwesternin Hiipivä kuu (Stalking Moon, 1968), joka tosin valmistui vasta kaksi vuotta Yksinäisen kotkan jälkeen.

Kilpaa kuoleman kanssa (Le Cavalier perdu, 1968) alkaa Camp Bowiessa, Arizonassa, jonne Blueberry edellisen albumin lopussa saapui. Itsepintaisesti hän haluaa rakentaa rauhaa. Graig on lähtenyt viemään lennätinasemalle sähkettä, jossa pyydetään presidentin lupaa neuvotteluun Cochisen kanssa. Graigia ei kuulu, mutta viime tingassa Blueberry onnistuu pelastamaan sekä hänet että arvokkaan sähkeen. Henkilögalleriaan ilmaantuu vanha hopeanetsijä Jim McClure, josta tuli sarjan vakiohahmoja. Yhdessä McCluren kanssa Blueberry lähtee etsimään Cochisea, joka on siirtynyt rajan toiselle puolelle Meksikoon valmistaumaan suurtaisteluun. Meksikossa hän törmää myös etelävaltiolaisiin karkureihin ja onnistuu vetoamaan näiden isänmaallisuuteen hädän hetkellä. Näin tarina rakentaa vähitellen myös sovintoa sisällissodan jälkeen, vaikkakin teema on vain sivuosassa.

Kohtalokas kaivos (La Piste des Navajos, 1968) saattaa viisiosaisen kertomuksen loppuun. Meksikolaiset ovat myymässä apasseille aseita, ammuksia ja muonaa, ja nämä aarteet on kätketty vanhaan hopeakaivokseen. Rauhaa edistääkseen Blueberry ja McClure onnistuvat tuhoamaan aseet ja pääsemään myös Cochisen puheille. Helppoa se ei ole, ja traagisena käänteenä on Crowen kuolema. Kohtalokas kaivos on ehdottomasti sarjan tähän asti paras albumi, josta on ilo huomata, että myös Giraud piirtäjänä tekee jatkuvasti rohkeampia ratkaisuja. Esimerkiksi yökohtausten kuvajaossa (sivut 22, 31, 32) Giraud on selvästi aiempaa luovempi. Tämä näyttää jo suuntaa sille, mihin sarja tulevina vuosina kehittyi. Lapsille suunnattu seikkailu alkoi saada myös vakavampia sävyjä, ja varsinkin Crowen kohtalo tuo mukaan synkempiä sävyjä. Tässä albumissa tulee väistämättä mieleen myös sarjan ranskalainen konteksti, sekä koloniaalisen taakan että kylmän sodan kahtia jakaantuneen maailman käsittely. Blueberry on välittäjä ja rajojen ylittäjä.

2 kommenttia:

maximex kirjoitti...

Hieno kirjoitus.
Olen aina pitänyt näistä blueberry sajakuvista ja niiden erinomaisista piirroshahmoista
kuten myös kaikista näistä ranska-belgia alkuperäsarjoista.
Ovat olleet vaan olleet turkasen hinnakkaita ostaa...

Hannu Salmi kirjoitti...

Osa on tosiaan keräilyharvinaisuuksia. Minullakaan ei ole kaikkia, mutta onneksi kirjastossa on noita harvinaisempia albumeja.