3. heinäkuuta 2020

Taksilla Tobrukiin (Un taxi pour Tobrouk, 1961)

Denys de La Patellièren sotaelokuva Taksilla Tobrukiin (Un taxi pour Tobrouk, 1961) esitettiin eilen YLE Teemalla. Erityiseksi ”klassikoksi” elokuvaa ei ehkä voi kutsua, mutta kiinnostava se on sekä näyttelijäkaartiltaan että Pohjois-Afrikan sodan kuvauksena. Jälkimmäisessä toki kilpailutilanne on kova: toisen maailmansodan tapahtumista Pohjois-Afrikassa on tehty erinomaisia elokuvia, jo sodan aikana muun muassa Zoltan Kordan Sahara (1943) ja Billy Wilderin Tie Kairoon (Five Graves to Cairo, 1943). Sodan jälkeen valmistui muun muassa Henry Hathawayn Erämaan kettu (The Desert Fox: The Story of Rommel, 1951) ja moni muu Rommel-elokuva. Sodan tulkintoja on niin paljon, että niistä saisi kokonaisen esityssarjan. Aivan oma lukunsa on Nicholas Rayn Katkera voitto (Bitter Victory, 1957), jonka karheus ja jopa vieraantuneisuus on voinut hyvinkin antaa vaikutteita La Patellièrelle: Taksilla Tobrukiin on ensi hetkistä lähtien tyylitelty, kaikkea muuta kuin realistinen sodan kuvaus.

Italialais-ranskalais-espanjalais-länsisaksalaisena yhteistuotantona valmistunut Taksilla Tobrukiin alkaa jouluna 1941 ja esittelee jo alkutekstien aikana päähenkilönsä: saksalainen kapteeni Ludwig von Stegel (Hardy Krüger) lähtee kotoaan pommerilaisesta linnasta, ranskalainen Théo Dumas (Lino Ventura) on puolestaan Lontoossa joulua viettämässä, François Gensac (Maurice Biraud) jättää isoäitinsä lähteäkseen Lontoon kautta sotaan, Samuel Goldman (Charles Aznavour) pakenee Ranskasta juutalaisvainoja ja Jean Ramirez (Germán Cobos) valmistautuu pakenemaan vankilasta. Näyttävän kavalkadin esittely ennakoi tulevaa siinä mielessä, että tämän ryhmän yhteenkuuluvuudesta ja yhteistoiminnasta on kyse. Välittömästi alkutekstien jälkeen henkilöt sijoitetaan taistelutantereelle ja sen jälkeen vaeltamaan Saharan hiekka-aavikolle. Taksilla Tobrukiin kuvaa kasvavaa ymmrrystä vihollisten välillä, mikä on sinänsä tuttu teema sotaelokuvissa, joissa päähenkilöt ajautuvat eristyksiin poliittisista ja ideologisista kehyksistään: yksilötasolle siirtyessään kamppailu alkaa näyttää tarkoituksettomalta. Näkökulma on oikeastaan päinvastainen, jos sitä vertaa heti sodan jälkeen valmistuneeseen Jean-Pierre Melvillen Meren hiljaisuuteen (Le silence de la mer, 1949), jossa kulttuurien välinen kuilu on ylittämätön. Väistämättä tulee mieleen myös ajankohta, jolloin Taksilla Tobrukiin valmistui. Vuonna 1961 elettiin kylmän sodan keskellä, Kuuban tapahtumat ja Euroopan ohjusvarustelu olivat säännöllisesti lehtien palstoilla. Ei sinänsä ihmetytä, että ranskalaiset, länsisaksalaiset, italialaiset ja espanjalaiset tuotantoyhtiöt yhdistivät voimansa elokuvaan, joka rakentaa siltaa sodan osapuolien välillä ja rakentaa kumppanuutta erityisesti Ranskan ja Saksan välille. Taksilla Tobrukiin päättyy kiinnostavasti voitonparaatiin, jota seuratessaan Théo harhautuu muistelmaan sotaa ja sen mielettömyyttä. Voitto on vain näennäistä.

2. heinäkuuta 2020

Uusi testamentti (Le nouveau testament, 1936)

Sacha Guitry (1885–1957) oli sotien välisen Ranskan teatterielämän voimahahmoja. Hän oli tuottalias kirjoittaja, jonka on arvioitu kynäilleen lähes 120 näytelmää. Pitkiä elokuvia hän ohjasi 30 vuodesta 1935 lähtien. Muistelen, että oman elokuvainnostukseni alkuvaiheissa 1980-luvulla Guitryn tuotantoa oli hankala nähdä, mutta Cercle français välitti toisinaan 16-millisiä kopioita. Muutaman silloin näinkin, mutta Guitryn elokuvat ovat aina dialogiltaan niin vuolaita, että katsomisessa on haasteita. Nyt Guitry-tuntemuksen aukkoja on hyvä paikata, sillä MUBI-palvelussa on tarjolla useita 1930-luvun ohjauksia, muun muassa loistava komedia Faisons un rêve (1936), jonka katsoin pari vuotta sitten ja kirjoitin siitä tänne blogiinkin. Jatkoin nyt Guitryn haltuunottoa kasomalla toisen vuonna 1936 valmistuneen elokuvan Le nouveau testament, joka ei tiettävästi ole saanut Suomessa ensi-iltaa mutta jonka voi suomentaa Uudeksi testamentiksi. Elokuvaa katsoessa on hyvä ottaa huomioon, miten energisesti Guitry aloitti ohjaajanuransa. Häneltä valmistui kaksi pitkää elokuvaa vuonna 1935 mutta seuraavana vuonna peräti neljä, joista Uusi testamentti oli ensimmäinen. Jos lopputulosta vertaa elokuvaan Faisons un rêve (1936), huomaa, miten nopeasti Guitry myös kehittyi ohjaajana, sillä loppuvuodesta valmistunut komedia on luistavuudessa omaa luokkaansa. Uusi testamentti tuntuu vielä hakevan muotoaan, ja lopputulos on enemmän Guitryn oman näyttämäteoksen taltiointia kuin kovin elokuvallinen kokemus.

Uusi testamentti perustuu siis Sacha Guitryn omaan näytelmään, jota oli esitetty suurella menestyksellä Théâtre de la Madeleinessa vuonna 1934. Guitry oli itse esittänyt tohtori Marcelinin roolin, kuten hän tekee myös elokuvassa. Elokuva antaa mahdollisuuden kurkistaa teatterihistoriaan siinä mielessä, että mukana ovat kaikki alkuperäiskokoonpanon esiintyjät, kuten Marcelin tyttäreksi paljastuvaa Juliette Lecourtois'ta esittävä Jacqueline Delubac ja hauskaa palvelijahahmoa tulkitseva Louis Kerly. Elokuvana Uusi testamentti on toki juuri sitä, mitä Guitry on tavoitellutkin: se on teatterikappaleen elokuvallinen sovitus, joka tapahtuu pääasiassa Marcelinin asunnossa. Vain muutama kohtaus nähdään Pariisin kaduilla. Alku jää erityisesti mieleen, sillä vuoden 1936, tai koska kuvaukset tehtiin jo aiemmin syksyn 1935 aikana, katujen vilinä antaa tuulahduksen siitä Pariisista, joka jäi toisen maailmansodan tuolle puolen. Alkujaksossa Marcelinin puoliso Lucie (Betty Daussmond) saapuu kotiin rakastajansa saattamana. Mieleen tulevat 1910- ja 1920-luvun mykkäelokuvat siinä mielessä, että kameran käyttö tuntuu notkeammalta ulkotiloissa: sisällä neljän seinän luomissa kehyksissä visuaalisuudelle tuli toisenlaiset rajoitukset. Kun tämän jälkeen Uusi testamentti asettuu sisätiloihin, kamera jää pitkälti paikalleen. Tosin tätä Guitry oppi nopeasti hallitsemaan tulevissa elokuvissaan. Jos visuaalisuus jäykistyy, sen ohjaaja-käsikirjoittaja korvaa nopeaakin nopeammalla vuoropuhelulla, joka on alusta lähtien niin hengästyttävää, että katsojan täytyy olla todella valppaana. Tarina on kiemurainen, ja kaiken keskiössä on uusi testamentti, jonka Marcelin kirjoittaa ja unohtaa povitaskuunsa. Tuota pikaa sen sisältö paljastuu ja samalla illuusiot karisevat monimutkaisen ihmissuhdesotkun ympäriltä.

26. kesäkuuta 2020

Charade – vaarallinen peli (Charade, 1963)

YLE Teema on viime vuosina esittänyt useita kertoja Stanley Donenin jännityskomedian Charade – vaarallinen peli (Charade, 1963). Ehkä elokuvasta on saatu edullisesti useita esityskertoja. Vaikka mielenkiintoista esitettävää tietysti riittäisi muiltakin tekijöiltä ja aikakausilta, Charade puolustaa paikkaansa. Stanley Donenin ohjaajanura oli 1950-luvun jälkeen vaihtelevaa, mutta tämä Audrey Hepburnin ja Cary Grantin tähdittämä seikkailu toimii hyvin. Peter Stonen novelliin perustuvassa ja Stonen ja Marc Behmin käsikirjoittamassa tarinassa on yhdistetty monenlaisia aineksia: elokuva muistuttaa Hitchcock-jännäreitä mutta on samalla romanttinen komedia, joka nojautuu Grantin ja Hepburnin roolisuorituksille. Elokuvasta on tunnistettu myös screwball-elementtejä, mutta minulle tulee mieleen myös 50-luvun parhaiden Ealing-komedioiden musta huumori. Karikatyyrinomaiset roistot ovat kuin suoraan brittiläisestä huumoriperinteestä. Oma mielenkiintoinen kysymyksensä on Charaden suhde samana vuonna valmistuneeseen Blake Edwardsin komediaan Vaaleanpunainen pantteri (The Pink Panther, 1963): yhdistävänä tekijänä on Henry Mancinin musiikki, mutta ehkäpä Donenin tyylissäkin on välähdys blakeedwardsmaisuutta.

Charadea voi katsoa myös Hollywood-elokuvien Eurooppa-suuntautuneisuutta vasten. Moni 1950-luvun jännityselokuva ja romanttinen komedia sijoittui Eurooppaan, usein turistisesti. Charade mytologisoi Pariisia, kuten monet muutkin elokuvat ennen sitä. Pariisi on romantiikan tyyssija. Elokuva ammentaa höyhenenkevyesti myös toisen maailmansodan perinnöstä, sillä taustalla on Ranskan vastarintaliikkeessä vaikuttaneiden miesten ryhmä. Mutta tarina kurvautuu niin nopeasti nykypäivään, ja saalis muuttuu postimerkeiksi, että sodan muisto pyyhkiytyy tuota pikaa. Charaden näyttelijöistä voisi mainita Walter Matthaun ja James Corburnin, mutta erityisesti mieleen jää komisario Grandpierreä esittävä Jacques Marinin (1919–2001), lukemattomien pikkuosien loistavan hahmon, joka usein nähtiin samantapaisessa virkamiesroolissa!


19. toukokuuta 2020

Viimeinen kaksintaistelu (Saddle the Wind, 1958)

Viimeisen kaksintaistelun (Saddle the Wind, 1958) ohjaaja Robert Parrish (1916–1995) tuli tunnetuksi lapsinäyttelijänä muun muassa Murnaun Auringonnousussa (Sunrise, 1927) ja Chaplinin Kaupungin valoissa (City Lights, 1931). Sittemmin hän pääsi seuraamaan läheltä elokuva-alaa myös leikkaajana muun muassa Robert Rossenin, George Cukorin ja Max Ophülsin tuotannoissa. Parrishin esikoisohjaus oli vuonna 1951 valmistunut tiukka film noir Kostaja iskee (Cry Danger). Joitakin vuosia sitten tavoitteena oli katsoa Parrishin ohjauksia, mutta en päässyt alkua pitemmälle. Nyt otin katsottavaksi lännenelokuvan Viimeinen kaksintaistelu, joka on kiinnostava myös siksi, että sen käsikirjoituksesta vastaa myöhemmin Twilight Zone -tv-sarjasta tutuksi tullut Rod Sterling.

Viimeinen kaksintaistelu kuului siihen 1950-luvun westernien sarjaan, jossa sivutaan ajankohtaista nuorisoteemaa ja jossa hermoherkkien nuorukaisten on vaikea pitää asekättään kurissa. Viimeisessä kaksintaistelussa tässä roolissa nähdään John Cassavetes. Hän on Tony Sinclair, jonka vanhempi veli Steve (Robert Taylor) on rauhalliseen elämään vetäytynyt entinen revolverisankari ja konfederaation veteraanisotilas. Tony ja hänen tyttöystäväntä Joan (Julie London) saapuvat paikalle, eikä Tony tahdo kestää muuttuneita olosuhteita, piikkilangan vetämistä preerialle. Lopulta Viimeinen kaksintaistelu on melko tavanomainen 50-luvun lopun western, mutta kaksi sivuosaa jää erityisesti mieleen. Cassavetes on toki erinomainen, mutta elokuvassa tärkeässä roolissa on maanomistaja Dennis Deneen, jota esittää legendaarinen Donald Crisp, jo Kansakunnan synnystä tuttu veteraani. Hän oli muuttanut Englannista Yhdysvaltoihin vuonna 1906 ja teki pitkän elokuvauran. Toinen mieleenpainuva hahmo on Royal Danon esittämä maanviljelijä, jota Tony nöyryyttää.

Viimeisen kaksintaistelun jälkeen Parrish jatkoi lännenelokuvalinjalla: vuonna 1959 valmistui Seikkailija Rio Grandesta (The Wonderful Country, 1959), joka oli jo astetta onnistuneempi, siinäkin naispääroolissa Julie London.

18. toukokuuta 2020

Taigan tyttö (Девчата, 1962)

Juri Tšuljukinin romanttinen komedia Taigan tyttö (Девчата, 1962) on katsottavissa Youtubessa, jossa monet muutkin Mosfilmin elokuvat ovat avoimesti tarjolla. Taigan tyttö lukeutuu venäläisiin nostalgiaklassikoihin, ja se oli myös Nadezhda Rumjantsevan (1930–2008) läpimurtorooli. Rumjantseva palkittiin Mar del Platan elokuvajuhlilla parhaasta naispääroolista. Suomalaisittain kiinnostavaa Taigan tytössä on se, että kyse on itse asiassa tukkilaiselokuvasta. Rumjantseva esittää nuorta Tosjaa, joka pestataan keittäjäksi tukkilaissavottaan lumisten erämaiden keskelle. Suomalaiseen elokuvaan verrattuna kuva metsätyöstä on kuin toisesta maailmasta. Aloituskohtauksessa Tosja saapuu keittäjien yhteismajaan, joka on täpötäynnä ruokaa, Kananmuniakin on pinottu suureksi keoksi keittiön pöydälle. Runsaiden ruokavarojen lisäksi utooppisuutta on siinä tavassa, jolla elokuva idealisoi yhteisöä ja sen raskasta ruumiillista työtä.

Taigan tyttö on visuaalisena kokonaisuutena hämmästyttävää – ja hämmentävää – katsottavaa. Mosfilmin studioilla kuvatut sisäkuvat kylpevät tasaisessa valossa, eikä elokuva edes tavoittele hämyisten mökkien tunnelmaa. Lumisten metsien ilmeessä on aavistus aitoutta, mutta pääosin ulkotilat ovat lavastettuja ja pakkasen ikkunoihin tekemät kirjailut taiteilijan työtä. Alun perin elokuvan ulkokuvaukset oli tarkoitus tehdä aidoilla paikoilla Ural-vuoristossa, mutta 30 pakkanen esti muutaman kohtauksen jälkeen työskentelyn. Hämmentävää kyllä, suuri osa talvikohtauksista purkitettiin Jaltalla, elokuisessa helteessä. Ympäristön fantastisuus kääntyy lopulta elokuvan voitoksi: talvi on epätodellinen kuvajainen. Suomessa Taigan tyttö sai myönteiset arviot maaliskuussa 1963. Uuden Suomen kriitikko Heikki Eteläpää kirjotti: ”Pohjoiseen tukkisavottaan keittäjäksi saapuvan pikku Tosjan (Rumjantseva) terhakassa olemuksessa on samaa ympäristöänsä onnellistuttavaa elämänmyönteisyyden tehoa kuin Pollyannassa, Fröken Solstickassa ja Hilja Valtosen neuvokkaissa sankarittarissa (...) Tässä elokuvassa on raikkautta ja huumoria, joskaan ei varsinaista omintakeisuutta, sen parissa todella viihtyy.”

Suomessa Tuula-Anneli Rantanen levytti muuten kappaleen ”Taigan tyttö” vuonna 1962. En pystynyt varmistamaan, liittyykö tämä jotenkin elokuvaan. Suomessa Tšuljukinin komedia nähtiin vasta maaliskuussa 1963.


17. toukokuuta 2020

Huijarisaarnaaja (Elmer Gantry, 1960)

Richard Brooksin käsikirjoittama ja ohjaama Huijarisaarnaaja (Elmer Gantry, 1960) oli Burt Lancasterin uran kohokohtia, jonka pääroolista hän sai Oscar-palkinnon. Lähtökohtana on nobelisti Sinclair Lewisin romaani Elmer Gantry, joka ilmestyi alun perin vuonna 1927 ja joka rohkeasti käsitteli uskontoa ja herätysliikkeitä. Brooksin tulkinta esittelee jouluaattoon sijoittuvassa avauskohtauksessa Elmerin, joka on kapakassa iltaa viettämässä. Hän asettuu auttamaan ravintolaan eksyviä kolehdinkerääjiä, heittäytyy saarnamieheksi ja vakuuttaa läsnäolijat. Jouluaattona ystävät kuitenkin kaikkoavat, ja helppoheikki Elmer Gantry paljastuu yksinäiseksi maankiertäjäksi, joka alun uskonnollisen latauksen vastapainoksi osoitetaan moraalisen rappion uhriksi. Jouluaattona hän soittaa äidilleen ja valehtelee häikäilemättömästi tulevansa seuraavana pääsiäisenä. Junassa Elmer matkustaa kulkureitten seurassa tavaravaunussa. Käännekohdaksi muodostuu osallistuminen mustien gospeljumalanpalvelukseen, jonka jälkeen hän saa myös hetkeksi töitä hyväntahtoisen pastorin (Rex Ingram) luota.

Elmer Gantrylle avautuu vähitellen, millainen elanto saarnamiehen roolissa voisi odottaa. Hän lyöttäytyy sisar Sharon Falconerin (Jean Simmons) kieruteen matkaan. Kun Sharon puhuu kansalle onnesta, Elmer maalaa esiin helvetin kauhistuksen ja vetoaa kuulijoiden synnintuntoon. Uskonnon kautta elokuvasta avautuu laajempi yhteiskunnallinen kuva. Huijarisaarnaaja on tutkielma demagogiasta, vaikuttamisen keinoista, mutta mukaan tulevat puheen lisäksi radio ja sanomalehdistö. Nämä kaikki liikuttavat ihmisten tunteita. Mukana seurannut journalisti Jeff Lefferts (Arhur Kennedy) kirjoittaa lopulta kriittisen kirjoituksen, josta sukeutuu traaginen vyyhti, romahdus paitsi Elmerille myös vilpittömälle Sharonille. Lopetus on armoton: Sharonin saarnatessa tapahtuu ihme, mutta äkkiä katastrofi tuhoaakin hänen koko tabernaakkelinsa.

Burt Lancasterin roolisuoritus on vakuuttava jo ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Lancasterin näyttelemiselle on toisinaan ominaista liikakin ylitsepursuavuus, mutta se istuu Elmer Gantryn kuvaan, sillä Elmerin teeskentely ja energisyys kulkevat jatkuvasti ylikierroksilla. Ne hetket, jolloin hän vakavoituu, ovat juuri tämän eksessiivisyyden vastakuvana sitäkin vaikuttavampia. Sanat katoavat lopun tuhon jälkeen, mutta vain hetkeksi. Mieleenpainuva on kohtaus, jossa Elmer argumentoi Raamatun sanoin Jeffin kirjoitusta vastaan. Dialogissa vilahtavat H. L. Mencken, Sinclair Lewis ja muut ”ateistit”. Itse asiassa Lewisin alkuperäisromaanissakin kirjailija viittaa itseensä, mutta ei tässä kohtauksessa. Alkuperäisromaani oli puolestaan omistettu H. L. Menckenille, jonka nimi on näin saatu mukaan myös elokuvan vuoropuheluun.


9. toukokuuta 2020

Sellaista tapahtuu Pariisissa (Heartbeat, 1946)

Katsoimme runsas vuosi sitten Henri Decoinin loistavan komedian Battement de cœur (1940), jonka voisi suomentaa Sydämen syke. Vasta nyt saimme katsottua elokuvan remake-version Sellaista tapahtuu Pariisissa (Heartbeat, 1946), joka valmistui Hollywoodissa ja josta välittyy sodanjälkeinen sympatia Ranskaa ja ranskalaisuutta kohtaan. Kun alkuperäisessä elokuvassa pääroolia esitti Danielle Darrieux, Hollywood-versiossa osaa tulkitsee Ginger Rogers, jota ei ehkä ensimmäisenä tule ajatelleeksi ranskattaren rooliin. Lähtökohta on joka tapauksessa sama kuin originaalissa: alkukohtauksessa ollaan Pariisissa taskuvarkaiden koulussa, jota johtaa ”taskuvarkauden professori” Aristide (Basil Rathbone). Alkuperäisessä Decoinin versiossa samassa roolissa nähtiin jyhkeä Saturnin Fabre. Sam Woodin käsissä elokuvan alku etenee jouhevasti, ja tarina syöksyy alamaailmasta suihkuseurapiireihin, joihin Arlette (Ginger Rogers) sujuvasti soluttautuu.

Sam Wood oli vuonna 1946 jo kokenut ohjaaja, ja hän oli parhaimmillaan vakavissa draamoissa. Komediakin sujuu, mutta tuntuu, että elokuvan tempo hidastuu loppua kohti, ja tarina menettää sitä screwball-henkisyyttä, joka oli Decoinin alkuperäisveriossa. Sellaista tapahtuu Pariisissa on kuitenkin kiinnostava jo sen nomadisuuden todistuskappaleena, johon toinen maailmansota monet elokuvantekijät ja näyttelijät pakotti. Elokuvan käsikirjoittaja Max Kolpé oli oikealta nimeltään Max Kolpenitzky (1905–1998). Königsbergiläinen kirjoittaja eli Itävallassa Anschlussiin asti, mutta vuonna 1938 hän joutui pakenemaan Pariisiin, jossa hän käsikirjoitti alkuperäisen elokuvan 1940. Vichyn Ranskasta hän pakeni Sveitsiin, kunnes palasi uudelleen Pariisiin sodan jälkeen ja oli lopulta käsikirjoittamassa Rossellinin elokuvaa Saksa vuonna nolla (Germania anno zero, 1948)Sellaista tapahtuu Pariisissa -elokuvan tuottajat Raymond ja Robert Hakim olivat puolestaan kotoisin Egyptistä. Ranskassa he tuottivat 1930-luvulla muun muassa Julien Duvivierin ja Marcel Carnén elokuvia, kunnes he emigroituivat sodan jaloista Yhdysvaltoihin. Sodan jälkeen he olivat tuottajina rakentamassa siltaa Yhdysvaltojen ja Ranskan välille rahoittamalla muun muassa Jean Renoir'n Etelän miestä (The Southerner, 1945). He tuottivat myös uusintafilmatisointeja ranskalaisista elokuvista, kuten Anatole Litvankin film noirin Pitkä yö (The Long Night, 1947), joka perustui Marcel Carnén Varjojen yöhön (Le Jour se lève, 1939). Kolmas kiinnostava nomadisuuden ilmentymä on näyttelijä Jean-Pierre Aumont, joka esiintyy Sellaista tapahtuu Pariisissa -elokuvan pääroolissa. Juutalaistaustainen Aumont sinnitteli Ranskassa vuoteen 1942, jolloin hän pakeni New Yorkiin. Hän teki MGM:lle muutaman elokuvan, muun muassa sota-aikaan liittyvän vankileirielokuvan Vapauden risti (The Cross of Lorraine, 1943), kunnes Aumont liittyi Vapaan Ranskan joukkoihin ja osallistui sotaan Pohjois-Afrikassa, Italiassa ja Ranskassa. Täältä hän palasi hetkeksi Hollywoodiin juuri Sellaista tapahtuu Pariisissa -elokuvaan!