18. tammikuuta 2020

Tappakaa Charley Varrick! (Charley Varrick, 1973)

Näin Donald Siegelin jännityselokuvan Tappakaa Charley Varrick! (Charley Varrick, 1973) viimeksi 1980-luvun alussa, ja nyt sen näkeminen pitkästä aikaa teki hyvää. Siegel tunnetaan tiiviisti ohjatuista, toiminnallisista elokuvistaan, ja juuri tätä Tappakaa Charley Varrick! on, ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Keskiössä on kopla, joka alussa tekee kohtalokkaaksi osoittautuvan pankkiryöstön pienessä Tres Crucesin kaupungissa Uudessa Meksikossa. Varrickin (Walter Matthau) puoliso Nadine (Jacqueline Scott) saa surmansa, ja eloon jää Varrickin lisäksi vain Vietnam-veteraani Harman (Andy Robinson). Varsinainen idea on kuitenkin siinä, että pienessä maaseutupankissa lepää mafian rahaa, joka päätyy näin vääriin käsiin. Koko loppuelokuva on Varrickin kamppailua mafian kiristyvää otetta vastaan. Poliisit ovat tässä elokuvassa pelkkiä statisteja.

Walther Matthau tekee vakuuttavan roolin, yhden parhaistaan. Koomisuutta Varrickin hahmossa ei ole vähääkään, vaikka päähenkilön kyky manipuloida tapahtumia antaa tarinalle veijarimaista ilmettä. Siegelin ohjaus on kautta linjan ytimekästä. Dialogin sijaan tapahtumat ja niiden taustalla päilyvät motiivit avautuvat kuvallisuuden kautta. Tappakaa Charley Varrick! vihjaa toiminnallisen juonen tuolle puolen, yhteiskunnallisiin jännitteisiin ja epätoivoon. Elokuva sijoittuu pikkukaupunkeihin, romuttamoihin, laitakaupungin äärimmäisille reunoille, erämaan liepeille. Lyhyessä kohtauksessa avautuu Charleyn ja Nadinen menneisyys, josta he ovat paenneet elättääkseen itsensä pikkuryöstöillä. Lopulta elokuva on selviytymistarina, joka antaa Charleylle uuden mahdollisuuden.

4. tammikuuta 2020

Mies joka kutistui (Incredible Shrinking Man, 1957)

Jack Arnoldin ohjaama Mies joka kutistui (Incredible Shrinking Man, 1957) perustuu Richard Mathesonin romaaniin The Shrinking Man, joka oli ilmestynyt edellisenä vuonna. Tarinan alussa Scott Carey (Grant Williams) altistuu veneilyretkellä radioaktiiviselle säteilylle. Puoliso Louise (Randy Stuart) on mukana, mutta sattuu säteilypilven aikaan olemaan veneen sisällä. Eipä aikakaan, kun Scottin vaatteet alkavat tuntua isoilta. Säteilyn aiheuttama mystinen kutistuminen on alkanut. Kovin paljoa dramaa elokuvassa ei ole: henkilöhahmoja on vähän, ja kaikki tiivistyy jatkuvasti etenevän kutistumisen seuraamiseen. Hienoimpia käänteitä on keskustelutilanne, jossa Arnold kuvaa Louisen ja Scottin veljen Charlien (Paul Langton) keskustelua, kunnes vastakuva paljastaa, että Scott on jo kutistunut koulupojan kokoiseksi.

Draamalliset jaksot ovat todellakin yllättävän suppeita: Scott tutustuu tivolin kääpiöihin, mutta nämä suhteet siirtyvät nopeasti sivuun. Scott ehtii tulla julkkikseksikin, mutta tämäkin vaihe sivuutetaan pikaisesti. Yli puolet elokuvasta keskittyy Scott Careyn eloonjäämiskamppailuun, ensin kotikissaa vastaan nukkekodin sokkeloissa, myöhemmin kellarin ankeissa oloissa muun muassa pimeydessä lymyävää hämähäkkiä vastaan. Yllättävän hyvin yksinkertainen perusasetelma kestää, ehkä siksikin, että Scottin kutistuminen jatkuu ad infinitum. Katsojaa kiehtovat mittakaavakysymykset, ja varsinkin lopun jättiläismäiset vesipisarat toimivat. Kysymys mittakaavasta saa lopussa metafyysisen ulottuvuuden, kun Scott toteaa vasta nyt ymmärtävänsä, miten ihmisen kehon rajat ovat estäneet ymmärtämästä luontoa ja maailmankaikkeutta. Loputtomiin jatkuvan kutistumisen tuloksena Scott menettää myös antropomorfisuutensa, ihmisen muotoisuutensa, mutta lopulta juuri tämä menetys antaa hänelle uudenlaisen ymmärryksen.

3. tammikuuta 2020

Lumikuningatar (Snezhnaja koroleva, 1957)

Katsoin Lev Atamanovin piirroselokuvan Lumikuningatar (Snezhnaja koroleva, 1957) viimeksi  lähes kolmetoista vuotta sitten, jolloin myös kirjoitin siitä tänne blogiin.  Neuvostoanimaation klassikko on Hans Christian Andersenin sadun Snedronningen (1845) parhaita tulkintoja. En ole pitkään aikaan lukenut Andersenia, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, sadun alussa kerrotaan olennainen taustatieto tapahtumille: tihulaisten kuningas on teettänyt taikapeilin, joka särkyy, ja nämä sirpaleet jäädyttävät ihmisten sydämiä ja tekee heistä ilkeitä. Atamanovin ohjauksen alussa on tarinankertoja, joka johdattaa Kain ja Gerdan maailmaan, mutta peilin sirun turmiollisuus paljastuu katsojalle vasta, kun Kai saa sen sydämeensä.

Kain isoäiti kertoo lapsille sadun lumikuningattaresta, eikä aikaakaan kun aristokraattinen kylmyyden valtiatar ilmaantuu ikkunan taakse puhaltamaan sen täyteen jääkukkia. Ikkunat paiskautuvat auki, Kai saa sirpaleen sydämeensä ja lasten vaalimat ruusutkin kuihtuvat. Ilkeäksi muuttunut Kai on myös tyhmänrohkea, ja kun jääkuningatar ilmaantuu vaunuineen kaupunkiin, Kai lähtee seuraamaan ja päätyy kuningattaren vankina Lappiin. Gerdan rakkaus kuitenkin kestää, ja hän lähtee etsimään Kaita. Atamanovin tulkinnassa loppuratkaisu on nopea, mikä on armollista katsojaa kohtaan. Gerdan lämpimät kyyneleet sulattavat Kain sisimmän ja sirpale putoaa maahan. Lumikuningatar ei lopulta edes vastustele vaan antaa Kain lähteä Gerdan matkaan.

Atamanovin satuelokuvaa katsoessa mieleen tulevat Disneyn animaatiot, Samu Sirkan merkitys kertojana Pinocchiossa (1940) tai Liisa ihmemaassa (1951) -elokuvan fantasiamaailma. Ehkä Lumikuningatar on ollut tietoinen vastine Disneyn versioille klassisista saduista ja tarinoista. Se vietiin myös Yhdysvaltain markkinoille jo vuonna 1959. Erityisen vaikuttava on lumikuningattaren hahmo ja hänen valtakuntansa. Kuningattaren kruunu on melkein futuristisen moderni; samoin jäinen linna tuntuu enemmän teknologian luomukselta kuin luonnon muovaamalta. Lumikuningattaressa jää, talvi, värittömyys, teknologia ja tunteettomuus assosioituvat yhteen. Niiden vastavoimana ovat Gerdan ja Kain kodin värikäs lämpö ja tunnekylläisyys.

2. tammikuuta 2020

Kuningas ja satakieli (Le Roi et l'oiseau, 1980)

Paul Grimault’n ohjaama Kuningas ja satakieli (Le Roi et l’oiseau, 1980) on ranskalaisen animaatioelokuvan klassikoita, jonka muun muassa Studio Ghiblin Hayao Miyazaki ja Isao Takahata ovat nimenneet tärkeäksi taustavaikuttajakseen. Kuningas ja satakieli on poikkeuksellinen myös siksi, että sen valmistumisprosessi oli ennennäkemättömän pitkä. Animaation juuret ovat jo 1940-luvun lopulla, jolloin Grimault ja Jacques Prévert rakensivat käsikirjoituksen H. C. Andersenin sadusta Paimentyttö ja nokikolari. Tuottaja kuitenkin toi levitykseen elokuvan keskeneräisenä vuonna 1952. Grimault tarttui aiheeseen uudelleen 1970-luvun lopulla ja toteutti projektin alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti. Lopputuloksena oli fantasia, jonka dialogi on Prévertin käsialaa. Lopullista teosta Prévert ei tosin nähnyt, sillä hän menehtyi vuonna 1977.

Kuningas ja satakieli johdattaa katsojan Takykardian kuningaskuntaan, jota hallitsee tyrannimainen kuningas Kaarle V + III = VIII + VIII = XVI. (Tai pitäisikö sanoa Kaarle V + III + VIII = XVI...) Kuningas on ihastunut maalauksen paimentyttöön, joka kuitenkin rakastaa viereisen maalauksen nokikolaria. Nuoret pakenevat, ja kuningas lähettää salaisen poliisin joukot heidän peräänsä. Poliiseissa on muuten ripaus Hergén Dupondia ja Dupondtia! Vaikuttavia ovat elokuvan fantastiset kaupunkinäkymät, joissa on elementtejä antiikin Roomasta ja renessanssiajan Venetsiasta, välillä taas ympäristö saa tyylitellyn futuristisia piirteitä. Kuningas ja satakieli ei ankkuroidu mihinkään tiettyyn historialliseen ajanjaksoon vaan kommenoi kaikkien aikakausien tyrannimaisia hallintoja. Kuninkaalla on myös jättiläismäinen robotti, joka viimeisissä kuvissa saa omaa tahoa ja vapauttaa linnun häkistään. Elokuvan musiikin sävelsi puolalainen Wojciech Kilar (1932–2013), mutta animaatiossa kuullaan myös muutama Joseph Kosman sävellys, joita käytettiin vuoden 1952 elokuvassa.

1. tammikuuta 2020

Varjojen vangit (La fin du jour, 1939)

Belgialaissyntyinen Charles Spaak (1903–1977) teki loistavan uran elokuvakäsikirjoittajana. Spaakin 1930-luvun käsikirjoituksia olivat muun muassa Jean Grémillonin Daïnah la métisse (1931), Jacques Feyderin Pelihimon pauloissa (Pension Mimosas, 1935), Julien Duvivierin  Kuoleman pataljoona (La Bandera, 1935), Jean Renoirin Suuri illuusio (La grande illusion 1937), Jean Grémillonin Naistenhurmaaja (Gueule d’amour, 1937) ja Pierre Chenalin Viimeinen tienhaara (Le dernier tournant, 1939). Spaakin loistaviin käsikirjoituksiin lukeutuu myös Duvivierin ohjaama Varjojen vangit (La fin du jour, 1939), joka sijoittuu näyttelijöiden vanhainkotiin. Alkuperäisen nimen mukaisesti elokuvassa päivä on kallistumassa yötä kohti, ja vanhainkodin elämä näyttäytyy suloisen katkerana. Takana ovat täyttymättömät lupaukset, sekä näyttämön että siviilielämän illuusiot.

Varjojen vangit seuraa aluksi Raphaël Saint Clairin (Louis Jouvet) uran päätöstä, viimeisiä hetkiä näyttämöllä. Koska hän on varaton, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin asettua samaan vanhainkotiin, jossa jo asustaa vanhoja tuttuja, urallaan epäonnistuneita, yleisön unohtamia tai sivurooleihin juuttuneita teatterin ammattilaisia. Saint Clairilla on maine naisten miehenä, ja vanhainkodissa paljastuu, että hänellä on ollut suhde toisen tunnetun näyttelijän Marnyn (Victor Francen) puolisoon. Saint Clairin illuusio on hänen donjuanisminsa, ja tätä roolia hän jatkaa viimeiseen asti yrittäessään vietellä nuoren Jeannetten (Madeleine Ozeray). Lyhyt mutta mieleenpainuva hahmo on myös Marthe Chabert (Gabrielle Dorziat), jonka kanssa Saint Clairillä on ollut lapsi, nyt jo kuollut. Varjojen vankien koskettavin hahmo on Cabrissade (Michel Simon), joka elokuvan lopussa asettuu näyttämölle, mutta ei yhtäkkiä pysty puhumaan: hän kokee itsensä vanhaksi ja kohta kaatuu kuolleena maahan. Lopulta Cabrissade paljastuukin elokuvan avainhenkilöksi, sillä hänessä tiiviistyy paitsi teatterin ankaruus myös ihmisen osa. Viimeisissä kuvissa näyttelijät ovat kokoontuneet Cabrissaden haudan ääreen. Marny on ensin lukemassa ylistävää puhetta, mutta hän keskeyttää illuusion ja vaikenee. Sitten hän jatkaa, ettei Cabrisse ehkä koskaan ollut hyvä näyttelijä, mutta hän rakasti teatteria yli kaiken,  eikä teatterilla ollut hänelle muuta tarjottavaa kuin vastoinkäymisiä ja katteettomia lupauksia.

Suomessa Varjojen vangit nähtiin välirauhan aikana. Ensi-ilta oli 10. marraskuuta 1940 Capitolissa Helsingissä. Ensi-iltailmoituksessa todettiin ”harvinaisen elokuvaluomuksen” olevan ”nykyajan taiteellisimman ja rohkeimman elokuvaluojan”, Julien Duvivierin,  tekemä. Duvivier oli ”ihmistuntija jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta”. Ilmoitus totesi edelleen: ”Järkyttävän yksinkertainen elokuva, täynnä ihmeellisen elävää kieltä – omaa voimaperäistä eloansa.” Missään tapauksessa yksinkertainen ei Varjojen vangit ole: se on mieleenpainuva teatterimaailman ja vanhuuden kuvaus.


31. joulukuuta 2019

Marie-Octobre (1959)

Julien Duvivierin ohjaama Marie-Octobre (1959) perustuu Jacques Robertin vuonna 1948 julkaisemaan samannimiseen romaaniin. Marie-Octobre, oikealta nimeltään Marie-Hélène Dumoulin (Danielle Darrieux), on kutsunut yhdeksän vastarintaliikkeen aktiivia koolle (elokuvassa tämä tapahtuu 15 vuotta myöhemmin), jotta vihdoinkin selviäisi, miten verkoston johtaja Castille sai surmansa. Virallisissa asiakirjoissa hänet tappoi Gestapo, mutta Marie-Octobre tietää, että syyllinen on joku vastarintaliikkeen miehistä. Asetelmassa on ripaus Agatha Christien henkeä siinä mielessä, että kaikki tapahtuu neljän seinän sisällä ja periaatteessa kuka tahansa voisi olla syyllinen. Ja kaikkia lopulta epäilläänkin. Asetelma tuo mieleen kaksi muuta elokuvaa. Kaksi vuotta aiemmin Sidney Lumet oli ohjannut elokuvan Valamiesten ratkaisu (12 Angry Men, 1957), joka tapahtuu pelkästään valamiesten kokouksessa. Toinen mieleen tuleva elokuva on Basil Deardenin Pankkirosvojen kerho (The  League of Gentlemen, 1960), jonka alussa toisen maailmansodan veteraanit kokoontuvat saman ruokapöydän ääreen.

Marie-Octobre vaikuttaa alussa jäykähköltä salonkidraamalta, mutta taitava henkilöohjaus ja sähäkkä dialogi lisäävät intensiivisyyttä vähä vähältä. Danielle Darrieux'n lisäksi Marie-Octobressa on vaikuttava joukko aikakautensa parhaita ranskalaisia miesnäyttelijöitä, Paul Meurisse, Bernard Blier, Lino Ventura, Noël Roquevert, Robert Dalban, Paul Frankeur, Serge Reggiani, Paul Guers ja Daniel Ivernel. Vaikka elokuva tapahtuu sisätiloissa, kerronnassa on kaksi poikkeusta. Alkutekstien aikana seurataan öistä tietä auton tuulilasista, niin kuin monen film noirin aloituksessa: edessä on todellakin synkkä sukellus menneisyyteen varsinkin kun ajatellaan, miten paljon sodanjälkeisessä Ranskassa keskusteltiin syyllisyydestä ja yhteistoiminnasta saksalaisten kanssa miehitysaikana. Toinen kuvallinen poikkeus liittyy televisioon. Koko draaman ajan televisio on auki, ja katsojalle näytetään vähän väliä vapaapainiottelua. Mitähän Duvivier on tällä halunnut kertoa? Samaan aikaan kun vastarintaliikkeen veteraanit setvivät suhteitaan, televisio suoltaa väkivaltaista viihdettä.

Duvivierin ohjauksessa on näytelmämäisyyttä, mutta näytelmä aiheesta sukeutui vasta elokuvan menestyksen jälkeen. Suomeen Marie-Octobre tulikin nähtävästi ensin juuri teatteriesityksenä. Sirppa Sivori-Asp ohjasi näytelmän televisiolle keväällä 1963. Nimiroolissa nähtiin Kyllikki Forssell (ohessa Helsingin Sanomissa julkaistu kuva). Miesrooleissa nähtiin Matti Oravisto, Kauko Helovirta, Leo Riuttu, Ekke Hämäläinen, Kosti Klemelä, Toivo Mäkelä, Uljas Kandolin ja Kaarlo Halttunen. Olisipa hienoa nähdä tämä suomalainen tulkinta Ranskan vastarintaliikkeen muistosta! Duvivierin oma tulkinta nähtiin Suomen televisiossa tammikuussa 1964, eikä sitä tiettävästi sen jälkeen ole esitetty.


29. joulukuuta 2019

Tähtien sota: Episodi IX – The Rise of Skywalker (2019)

Mainokset ovat korostaneet saagan päättyvän elokuvaan The Rise of Skywalker (2019). Tämä jää vielä nähtäväksi, mutta kolmas Tähtien sota -trilogia on joka tapauksessa valmistunut. Jos laskemme kaikki jaksot yhteen, saagasta on tullut ylisukupolvellinen populaarikulttuurin ilmiö. Ensimmäiset osat 4–6 valmistuivat vuosina 1977–1983, ja olin itse ensimmäisen elokuvan aikaan 16-vuotias. Muistan vieläkin, miltä koko laajakankaan täydeltä näkyviin vyörynyt avaruusalus tuntui... Pitkän tauon jälkeen syntyivät episodit 1–3, jotka menivät ajassa taaksepäin. Elettiin vuosia 1999–2005, enkä oikein jaksanut innostua, mutta oma näkökulma oli muuttunut: nyt tieteisefantasiaa katsottiin omien lasten seurassa. Uusin, Disneyn tuottama trilogia (episodit 7–9) on valmistunut vuosina 2015–2019, ja viimeinen osa syntyi 42 vuotta ensimmäisen Tähtien sota -elokuvan jälkeen. George Lucasin visio on hallinnut fantasiamaailmaa, ja Lucas ohjasikin yhdeksästä elokuvasta neljä. Kun oikeudet myytiin Disneylle ennen viimeistä trilogiaa, tiedossa oli, että fantasia kirpoaisi lopullisesti Lucasin käsistä. Episodin 8 jälkeen tosin huhuttiin, että Lucas olisi halunnut luotsata myös viimeisen trilogian päätökseensä. Toisin kävi: ohjaajaksi nousi J. J. Abrams, joka oli toteuttanut myös episodin 7.

J. J. Abrams on kokenut toimintaelokuvien ohjaaja, mutta episodin 9 alussa ainakin minulla oli lieviä hahmotusongelmia. Leikkausrytmi oli dialogikohtauksissakin nopeaa, vaikka ainakin minä olisin katsojana halunut viipyä kuvissa pidempään. Loppua kohti kerronta sujui paremmin, tai ehkä vain ehdin tottua ripeään rytmiin. The Rise of Skywalker jatkaa Reyn (Daisy Ridler) tarinaa: episodin 7 alussa hän oli katsojalle uusi tuttavuus, romunkerääjä, mutta vähitellen uumoilut hänen alkuperästään ja taustastaan kasvoivat, ja näihin pohdintoihin viimeisen episodin on tarkoitus vastata. Tarinaltaan The Rise of Skywalker on yksinkertainen: keisari Palpatine (Ian McDiarmid) on elossa, kaukaisella Exegol-planeetalla, joka on karttojen ulkopuolella ja löydettävissä vain sithien tiennäyttäjien avulla. Kylo Ren (Adam Driver) on yhä pahan poluilla, mutta kuten katsoja arvaakin, hän kohta jo häilyy hyvän suuntaan. Rey, ja hänen uskolliset toverinsa Finn (John Boyega), Poe (Oscar Isaac) ja Chewbacca (Joonas Suotamo), jäljittävät Exegolia, jonka tuntumassa lopulta käydään viimeinen taistelu. Jos edellisessä episodissa vastarintaliikkeen toiminta korostui, tällä kertaa galaktinen kansa nousee vastustamaan Palpatinen johtamaa Viimeistä ritarikuntaa.

Kylo Renin ja Reyn vastavuoroiset kuolemat ja henkiinheräämiset tuovat tarinaan oopperallista melodramaa, jopa siinä määrin, että katsoessa pohdin, miten paljon liioittelua ja ylitsepursuavaa tunteellisuutta tieteiselokuvaan voikin mahtua! Voimasta puhutaan elokuvassa jonkin verran, mutta lopultakin melko vähän siihen nähden, millaisissa mittasuhteisissa Voiman aistiminen oli aiemmissa trilogioissa. Ehkä tässä onkin viimeisen syklin perusajatus: elokuvan henkilöt ovat vahvemmin oman onnensa seppiä, eikä Voimalla ole kohtalonomaista vaikutusta tapahtumiin. The Rise of Skywalker -elokuvassa historia on ihmisten, ja tietysti myös muiden galaktisten asukkaiden, tekemää eikä ennalta määriteltyä. Reyn alkuperä selviää, mutta toisaalta tuntuu, ettei sillä ole paljoakaan väliä, sillä Rey luo itse oman elämänsä. Viimeisessä kuvassa hän kutsuu itseään Rey Skywalkeriksi. Hän on niiden arvojen perillinen, joihin uskoo.