3. heinäkuuta 2018

The Shape of Water (2017)

Guillermo Del Toron The Shape of Water (2017) kahmi viime vuonna roppakaupalla palkintoja, ja mikäpä siinä. Elokuva on taitavasti toteutettu romanttinen fantasia, vaikkakin ehkä juuri tietoisesti tehty kassamagneetiksi, jonka juoni on sopivan virtaviivainen. Tarinassa on mustavalkoisuutta, mutta koska tyylilajina on sadunomainen fantasia, se ei liiemmin haittaa. Nautittavin on mielestäni elokuvan alku, joka on hienosti rytmitetty ja rakentaa mykän Elisan (Sally Hawkins) näkökulman ja rutiinien täyttämän arjen herkästi. Tarina sijoittuu 1960-luvun alkuun, kylmän sodan aikaan. Elisa toimii siivoojana salaisessa laboratoriossa ystävänsä Zeldan (Octavia Spencer) kanssa. Laboratorion altaassa pidetään vankina Etelä-Amerikasta pyydystettyä vesimiestä, jonka kanssa Elisa ennen pitkää pystyy kommunikoimaan. Neuvostoliittolaiset, kuinkas muuten, ovat myös kiinnostuneita mystisestä löydöstä.

Elisa elää maailmasta eristäytyneenä, ja Zeldan ohella hänen harvoja kontaktejaan on naapurin Giles (Richard Jenkins), urallaan epäonnistunut mainospiirtäjä. Molemmat ystävät auttavat ennen pitkää Elisaa vesimiehen vapauttamisessa. Eritäytyneisyyttä kuvastavat Elisan naapurissa toimivan elokuvateatterin saleista kantautuvat fantasian äänet. Teatterissa pyörii sattumalta Henry Kosterin ohjaama raamattuspektaakkeli Ruutin kirja (The Story of Ruth, 1960), ja elokuvaan viitataan tarinassa vielä myöhemminkin, kun vesimies pakenee Elisan kotoa (jostakin kumman syystä) elokuvasalin hämärään. Ehkäpä Elisassa on ripaus Ruutin itsenäisyyttä: Ruut hylkäsi oman kansansa jumaluudet. Jos olen oikein ymmärtänyt, Ruutin nimi viittaa säälin tunteeseen, ja myös Elisa tuntee sääliä kahlittua vesimiestä kohtaan. Viittaus Ruthin kirjaan on vain yksi The Shape of Water -elokuvan intertektuaalisista viitteistä. Guillermo Del Toron elokuva on kunnianosoitus vanhalle Hollywoodille, ja se sisältää aineksia myös 1950-luvun tieteiselokuvista. Vesimiehen hahmo tuo mieleen Jack Arnoldin Mustan laguunin hirviön (Creature from the Black Lagoon, 1954), mutta ajat ovat muuttuneet: vuonna 2017 on tärkeää ymmärtää vieraan olennon tunteita ja hänen näkökulmaansa, vaikka toki vesimiehen maailma jää katsojalle lopulta tuntemattomaksi.

30. kesäkuuta 2018

Vivir es fácil con los ojos cerrados (2013)

David Trueban Vivir es fácil con los ojos cerrados (2013) on englanninkieliseltä nimeltään Living Is Easy With Eyes Closed. Elokuvan nimi tulee Beatles-kappaleesta ”Strawberry Fields Forever”: elämä on helppoa, jos silmät ovat suljettuina. Tämä on lähtökohta Trueban komedialle, joka sijoittuu Francon aikaan, 1960-luvun lopun Espanjaan, jossa monissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä ”silmät ovat suljettuina”. Päähenkilö on keski-ikäinen opettaja Antonio (Javier Cámara), joka elokuvan alussa opettaa ”Help!”-kappaleen sanojen avulla englantia poikakoulun oppilaille. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1966, jolloin John Lennon on Almeriassa osallistumassa Richard Lesterin elokuvan Miten voitin sodan (How I Won the War, 1967) kuvauksiin, ja niin Antonio päättää lähteä etelään päästäkseen keskustelemaan ihailemansa laulajan kanssa.

Antonion matkasta tulee kehitystarina, jossa ”suljetut silmät” vähitellen raottuvat. Matkan varrella mukaan tulee raskaana oleva Bélen (Natalia de Molina), joka on paennut äitiään, eikä tiedä, mitä tehdä. Pian auton kyydissä on myös kodistaan karannut nuorimies Juanjo (Francesc Colomer), jonka pitkälle tukalle almerialaismiehet naureskelevat. Vaikka Juanjo lopulta päätyy patriarkaaliseen järjestykseen, takaisin isänsä hoteisiin, Antonion vankkumaton fanius on avannut ikkunan tulevaisuuteen, siihen, että maailmaa voi muuttaa. Antonio voimaantuu itsekin, kuten elokuvan viimeisistä kuvista voi nähdä. Vivir es fácil con los ojos cerrados on sympaattinen elokuva, jonka ajankuva jää mieleen. Beatles-teemasta huolimatta Lennonin musiikkia ja ääntä kuullaan vain vähän, ja sekin aivan lopuksi magnetofonin välityksellä...

29. kesäkuuta 2018

Locos peligrosos (1957)

Katsoin matkan aikana meksikolaisen Fernando Cortésin vuonna 1957 ohjaaman musiikkikomedian Locos peligrosos, jonka nimi taitaa viitata vaarallisiin hulluihin! Elokuvan pääroolissa on laulaja-koomikko German Valdés (1915–1973), joka tuli tunnetuksi taiteilijanimellä Tin Tan. Valdés esiintyi kymmenissä elokuvissa vuodesta 1944 lähtien kuolemaansa asti. Tin Tanin laulua kuullaan elokuvassa enemmän kuin lääkäri määrää, mutta yleisö on epälemättä ollut tyytyväinen. Tin Tanin sanotaan vaikuttaneen siihen, millaista espanjan kieltä meksikolaisissa elokuvissa kuultiin. Myös Locos peligrosos sisältää runsaasti spanglishiä, espanjan ja englannin luovaa sekoittamista, mikä viehätti myös Yhdysvaltain meksikolaistaustaista yleisöä.

Locos peligrosos yhdistää lemmentarinan ja musiikin niin kuin niin monet viihde-elokuvat Yhdysvalloissa ja Euroopassa samaan aikaan.Meksikolaista musiikkia toki kuullaan, muun muassa alun loistavassa musiikkinumerossa, jossa Federico (Tin Tan) laulaa rakastatulleen puhelimen välityksellä – ja mariachi-kokoonpano soittaa taustalla. Rakkaussuhdetta häiritsee musiikillinen kamppailu, sillä Minerva (Yolanda Varela) on klassisen musiikin professorin Julio Sarasaten (Julio Villareal) tytär. Televisiolähetyksessä järjestetään jopa kilpailu klassisen musiikin ja uuden nuorisomusiikin välillä. Uutta poppia edustaa amerikkalainen Puppy Lane, joka provosoivasti venyttelee purukumiaan professori Sarasaten kauhistukseksi. Puppy Laneä näyttelee German Valdésin veli Manuel ”El Loco” Valdés.

12. kesäkuuta 2018

Jättiläinen (The Giant, 1956)

Pitkästä aikaa katsoimme George Stevensin Jättiläisen (The Giant, 1956). Eeppinen tarina perustuu Edna Ferberin romaaniin, joka oli ilmestynyt neljä vuotta aiemmin. Stevens oli ensi-illan aikaan 52-vuotias, jo kokenut ohjaaja, joka oli uransa huipulla. Takana oli lännenelokuva Etäisten laaksojen mies (Shane, 1953), joka sijoittui Wyomingin maisemiin. Jättiläinen merkitsi loikkausta täysin erilaiseen ympäristöön, 1900-luvun Teksasiin. Kertomus seuraa Jordan ”Bick” Benedictin (Rock Hudson) ja hänen puolisonsa Leslien (Elizabeth Taylor) rakastumista ja avioliittoa vuosikymmenien ajan, mutta samalla romanttisen tarinan ohelle rakentuu historiallinen kaari Teksasin muutoksesta, modernisaatiosta, joka toi öljylähteet karjatilojen tilalle. Pitkän linjan tarinoissa elliptisyys on usein nautinnollista, se, miten ajassa siirrytään eteenpäin, ja tämä toimii myös Jättiläisen keskeisenä käyttövoimana.

Jättiläisen alku sijoittuu Marylandiin, jonne Bick lähtee hakemaan hevosta mutta tuokin mukanaan morsiamen. Bickin kotitila Reata on isäntänsä mielenmaiseman aineellistuma: tyhjällä preerialla kohoaa viktoriaaninen koti, jonka sisällä eletään normien mukaan. Vaikuttava hahmo on Bickin sisar Luz, jota esittää Johnny Guitarista tuttu Mercedes McCambridge. Leslielle paljastuu vähitellen se rotujen segregaatio, jonka keskellä Benedictien suku on elänyt ja elää. Eeppisen tarinan kaaren aikana tämä erottelu kuitenkin murtuu. Vaikka Bickin arvomaailma näyttäytyy konservatiivisena sen kiihkeän teknologisen muutoksen rinnalla, joka Teksasia ravistelee, hän kykenee muuttumaan, kuten elokuvan viimeinen kuva osoittaa.

Jättiläinen on jäänyt historiaan yhtenä James Deanin harvoista roolisuorituksista. En itse kuulu Dean-kultin sukupolveen, mutta Jättiläisen alun perusteella sitä on helppo ymmärtää. Deanista rakentuu juuri tässä elokuvassa ikonisen raukea kuva, ja Stevens tuntuu pitävän häntä joka kohtauksessa viipyilevästi valon ja varjon rajamailla. Ehkä alkuperäinen tarkoitus on ollut kuvata Jett Rinkin hahmon salaperäisyyttä, häneen kätkeytyvää potentiaalia, jota Bick ei kykene näkemään. Alun tyylitelty Dean on aikamoisessa ristiriidassa siihen karikatyyrinomaiseen nousukkaaseen, joka Jett Rinkistä elokuvan mittaan hahmottuu. Vaikka olen nähnyt elokuvan monta kertaa, tuntuu, että olin aktiivisesti unohtanut, miten yksiulotteiseksi hahmo loppua kohti muotoutuu.

26. toukokuuta 2018

Rakasta tänään, huomenna... (A Time to Love and a Time to Die, 1958)

Rakasta tänään, huomenna... (A Time to Love and a Time to Die, 1958) on Douglas Sirkin tuotannon erikoisuuksia, toisen maailmansodan tapahtumia kuvaava historiallinen elokuva, joka jatkaa Sirkin pesunkestävää melodraamalinjaa. Juuri tässä melodramaattisuudessaan Rakasta tänään, huomenna... on poikkeuksellinen sotaelokuva. Se on värikäs ja paikoin liioiteltukin, jopa siinä määrin että se tuo mieleen Veit Harlanin Lumpeenkukan (Immensee, 1943) kaltaiset sota-ajan saksalaiset elokuvat. Kaiken lisäksi elokuva kuvaa toisen maailmansodan tapahtumia ja tunteita nimenomaan saksalaisten näkökulmasta, mikä oli Hollywoodissa poikkeuksellista. Päähenkilö on sotamies Ernst Graeber (John Gavin), joka elokuvan alussa nähdään itärintamalla vuonna 1944.

Graeber palaa kotirintamalle ja etsii vanhempiaan, joita ei kuitenkaan löydy. Kotinsa Graeber löytää tuhoutuneena. Tällä retkellä hän rakastuu Elizabeth Kruseen (Liselotte Pulver), joka on poliittisen vangin tytär. Vaikuttavia ovat kuvat raunioituneista kaupungeista. Mieleen nousevat W. G. Sebaldin ajatukset teoksessa Ilmasota ja kirjallisuus: saksalaisten oli vaikea purkaa pommitusten herättämiä tunteitaan tilanteessa, jossa sodan jälkeen kansakunnan kannettavana oli vielä raskaampi syyllisyyden taakka. Tuntuu, että Sirk – joka oli itse työskennellyt Saksassa ennen lähtöään Hollywoodin – pystyi ymmärtään hävinneiden tunteita, varsinkin kun ohjaajan oma poika Klaus Detlef Sierck (1925–1944) oli kuollut Saksan joukoissa itärintamalla.

Rakasta tänään, huomenna... perustui Erich Maria Remarquen romaaniin, joka oli ilmestynyt muutavaa vuotta aiemmin. Remarque myös esiintyi elokuvassa professorin roolissa.



2. huhtikuuta 2018

Ainoa toive (All I Desire, 1953)

Douglas Sirkin melodraama Ainoa toive (All I Desire, 1953) alkaa epookkielokuvana: Naomi Murdoch (Barbara Stanwyck) on jättänyt perheensä  vuonna 1900 ja yrittänyt elättää itsensä näyttelijänä viimeiset kymmenen vuotta. Riverdaleen, Wisconsiniin, ovat jääneet aviomies ja kolme lasta, joka arvelevat äidin elävän juhlittuna taiteilijana Euroopassa. Uskollinen palvelija Lena (Lotte Stein) raportoi säännöllisesti, mitä lapsille kuuluu, mutta muutoin yhteydet ovat katkenneet. Eräänä päivänä Naomi saa kirjeen tyttäreltään Lilyltä (Lori Nelson), joka pyytää äitiä saapumaan koulun teatteriesitykseen. Samalla katsojalle alkaa hahmottua, miksi Naomi oikeastaan on lähtenyt. Taustalla on pikkukaupungin kolmiodraama, luvaton suhde, jonka paljastumista hän ei ole kestänyt.

Monet Douglas Sirkin klassista melodraamoista hehkuvat 50-lukulaisissa Technicolor-väreissä, mutta Ainoa toive on toteutettu mustavalkoisena. Ehkä juuri tästä syystä paikoitellen mieleen nousevat Max Ophülsin elokuvat, erityisesti kohtauksessa, jossa Naomi saapuu entisen kotinsa edustalle. Hän jää kuistille, ja seuraa ikkunasta perhe-elämää. Aviomies Henry (Richard Carlson) istuu Lilyn, toisen tyttären Joycen (Marcia Hendersonin) ja vielä keskenkasvuisen Tedin (Billy Gray) kanssa ruokapöydässä. Toinen loistava kohtaus on puolihämärässä kuvattu jakso, jossa Naomi lukee runoa koulun teatteri-illan jälkeisessä juhlassa ja Schubertin Keskeneräisen sinfonian melodia hiipii ääniraidalle.

Ainoan toiveen juoni on pesunkestävää melodraamaa, ja Naomi joutuu ennen pitkää mahdottomaan tilanteeseen kohdatessaan entisen salarakkaansa Dutchin (Lyle Bettger) mutta ymmärettyään samalla, että Henry on rakastanut häntä kaikki nämä vuodet. Tilannetta ei helpota sekään, että tyttäret suhtautuvat äitiinsä dikotomisesti, toinen ihailee yli kaiken, toinen haluaisi työntää pois elämästä. Kerrotaan, että Douglas Sirk olisi halunnut elokuvaan surumielisen lopetuksen, mikä – hänen muita melodraamojaan ajatellen –  on ymmärrettävää. Tuottaja Ross Hunter kuitenkin vaati positiivisen lopetuksen, ja minulle se kyllä sopii! Itse asiassa on vapauttavaa, että melodraama ei törmää säädyllisyyden rajoihin tai yhteisön painostaviin normeihin vaan antaa henkilöilleen mahdollisuuden muuttua.

Meshes of the Afternoon (1943)

Maya Derenin ja Alexander Hammidin Meshes of the Afternoon (1943) on kokeellisen elokuvan klassikko, 14-minuuttinen tutkimusmatka kerronnan keinoihin. Näennäisesti elokuva sisältää tarinan: nainen (Maya Deren) poimii kadulta kukan, saapuu kotiin, tekee sarjan irrallisen tuntuisia havaintoja ja vaipuu uneen. Elokuva noudattaa unen logiikkaa – tai ainakin sitä, mitä on totuttu pitämään unen logiikkana: ajan ja paikan kytkennät murtuvat, ja kertautuvat motiivit saavat symbolista merkitystä. Meshes of the Afternoon tuo surrealismissaan mieleen Luis Buñuelin ja Salvadori Dalin Andalusialaisen koiran (Un chien andalou,1929) ja Jean Cocteaun Runoilijan veren (Le sang d'un poète, 1930), mutta olisi väärin palauttaa elokuvaa aiempiin lähtökohtiin: se on uutta luova ja kokeilevuudessaan tuhlaileva. Deren ja Hammid leikittelevät hidastuksilla, kamerakulmilla, filmimateriaalin karheudella, valoilla ja varjoilla, montaasilla...

Meshes of the Afternoon on nautinto, jossa ei välttämättä tarvitse miettiä, mitä se merkitsee. Kuvien rytmityksessä on ripaus musikaalisuutta. Motiivit seuraavat toisiaan, kukka, avain, aukeava ohi, leipään isketty veitsi joka putoaa pöydälle... Maya Derenin näyttelemä nainen jakaantuu kahdeksi ja kolmeksi, ja pöydän ääressä syntyy fantastinen peli tai leikki, jossa avain katoaa ja ilmaantuu esiin, ja muuttuu äkkiä veitseksi. Mustiin pukeutunut peilikasvoinen olento on kuin kuolema, mutta samalla se on kuin pakeneva ymmärrys, jonka perään niin mies (Alexander Hammid) kuin nainenkin lähtevät. Visuaalisesti vaikuttava on se tapa, jolla elokuva rikkoo tilan koordinaatit: nainen hopertelee asunnossa, eikä katsoja tiedä, missä lattia ja katto ovat. Tila tuntuu elastiselta, ja välillä kamera on kuin osa kehoa. Hämmentäviä kuvia!