17. marraskuuta 2019

Vercingetorixin tytär (2019)

Didier Conrad ja Jean-Yves Ferri ovat jatkaneet Albert Uderzon ja René Goscinnyn perintöä vuodesta 2013 lähtien. Tänä vuonna ilmestyi kaksikon neljäs albumi Vercingetorixin tytär (La Fille de Vercingétorix, 2019), joka on järjestyksessä 38. Asterix-tarina. Päähenkilönä on legendaarisen gallialaispäällikön Vercingetorixin tytär Adrenaline, jota on gallialaisten häviön jälkeen piiloteltu ja jonka Vercingetorixin perintöä vaalivan salaseuran jäsenet tuovat Aladobixin hoteisiin turvaan, odottamaan siirtoa kanaalin yli. Samaan tapaan kuin aiemmat Ferrin tarinat Vercingetorixin tytär yhdistelee elementtejä Goscinnyn klassisista kertomuksista. Adrenaline tuo mieleen Poppixin hahmon Normannien maihinnousussa (Astérix et les Normands, 1966), joka käsittelee sukupolvien välistä kuilua. Tätä teemaa Vercingetorixin tytär käsittelee koko albumin leveydeltä. Pienessä gallialaisessa kylässä Amaryllixin ja Caravellixin jälkeläisetkin päättävät ryhtyä aivan eri ammatteihin kuin isänsä, tosin sovinnollisessa hengessä, kuten lukija huomaa.

Vercingetorixin tytär tuo mieleen myös toisen klassikon Asterix ja kadonnut kilpi (Le bouclier arverne, 1967), joka alkaa viittauksella Vercingetorixin antautumiseen Alesiassa. Goscinnyn käsittelyssä traumaattinen häviö assosioitui siihen muistamisen ongelmaan, joka Ranskassa oli toisen maailmansodan jälkeen ja jota Henry Rousso on analysoinut Vichy-syndroomaa käsittelevässä kirjassaan. Tätä häviön kipeyttä on Ferrin uudessa käsikirjoituksessa vain vähän, mutta alussa Senilix toteaa, miten Alesian tappion jälkeen kaikki välttivät Veringetorixin nimen mainitsemista. Kipeä kokemus oli päätetty painaa unohdukseen. Tähän aiheeseen ei Vercingetorixin tytär enää juuri palaakaan, vaan keskiössä on sukupolvien välinen suhde ja tarina polveilee sekä gallialaiskylässä ja läheisessä varuskunnassa että merellä, jossa merirosvot joutuvat jälleen kerran kokemaan kovia. Conrad ja Ferri jatkavat kunniallisesti Asterixin perinnettä, ja varsinkin Conradin piirrosjälki toimii. Sen sijaan Ferrin käsikirjoitus saisi olla nokkelampi ja tiiviimpi, mutta vertailu Goscinnyyn on tietysti liian armotonta.

3. marraskuuta 2019

Rautaisin ottein (Frontier Marshal, 1939)

Kanadalaissyntyinen Allan Dwan (1885–1981) teki pitkän uran. Hän aloitti elokuva-alalla jo 1910-luvun alussa ja teki yhteistyöstä aikansa suurimpien tähtien kanssa, Douglas Fairbanksistä Shirley Templeen ja Barbara Stanwyckistä John Wayneen. Internet Movie Database listaa hänelle yli 400 ohjauskrediittiä. Lännenelokuvia Dwanin uralla on paljonkin, tunnetuimpana ehkä kommunistivainoja allegorisesti käsittelevä Ratsastavat hurjat (Silver Lode, 1954). Vuonna 1939 valmistunut Rautaisin ottein (Frontier Marshal) on Dwanin keskivaiheen tuotantoa, ja se kuuluu siihen lännenelokuvien sarjaan, jotka kertoivat Wyatt Earpin ja Doc Hollidayn tarinan Tombstonessa. Sittemmin tarinaa jalostivat monet muut ohjaajat, kuten John Ford teoksellaan Aavikon laki (My Darling Clementine, 1946) tai John Sturges westernillään Kuolemanloukko O. K. Corral (Gunfight at the O.K. Corral, 1957). Wyatt Earp oli jo aikanaan mytologinen hahmo, jonka John Ford kertoi tavanneensakin. Kiinnostavaa Dwanin elokuvassa on, että monet aikalaiset vielä muistivat Earpin ja katsoivat epäilemättä näkemäänsä aivan eri horisontista kuin nykykatsoja. He näkivät aitiopaikalta lähimenneisyyden mytologisoinnin.

Rautaisin ottein on sujuvasti ohjattu, vaikkakaan ei erityisen kekseliäs. Wyatt Erapin roolissa nähdään Randolph Scott, joka rakentaa suoraselkäisen kuvan lainvartijasta. Docin roolissa on puolestaan Cesar Romero, joka on melkein vakuuttavampi kuin Victor Mature Fordin tulkinnassa. Cesar Romeron sisääntulo on mieleenpainuva: keuhkotautinen Doc kuiskailee katsojalle repliikkinsä, ja hänestä tulee muutoinkin tarinan inhimillisin hahmo. Elokuvan viimeisissä kuvissa nähdään edesmenneen Docin hautakivi, johon on kaiverrettu vuodet 1848–1880. Itse asiassa sukunimi on elokuvassa muodossa Halliday, ei Holliday, koska elokuvantekijät pelkäsivät sukulaisten reaktiota. Hautakiven vuodetkin ovat tietoisesti väärin: oikea Doc Holliday syntyi vuonna 1851 ja kuoli 1887.

Suomessa Frontier Marshal nähtiin nimellä Rautaisin ottein vain hieman ennen talvisodan puhkeamista lokakuussa 1939. Helsingin Sanomien arviossa 2. marraskuuta todettiin elokuvan kuuluvan niihin lukemattomiin lännenelokuviin, joita Hollywoodista maailmalle lähtee. Näissä elokuvissa on ”reipasta toimintaa, jännitystä ja uljasta seikkailumieltä, hivenen verran romantiikkaa ja naivistikin esitettynä kaunis ajatus oikeuden voitosta”. Elokuvien tarinan ”kehityksen jokseenkin arvaa etukäteen”. Nähtävästi arvioitsija ei vuonna 1939 ollut kovinkaan hyvin perillä siitä tarinasta, jota elokuva käsitteli, vaikka Earpin kuolemasta oli kulunut vasta kymmenen vuotta. Pikainen katsaus digitoituihin sanomalehtiin kertoo, että 30-luvulla suomalaisessa julkisuudessa keskusteltiin enemmän Wyatt Earp -nimisestä jäänmurtajasta, jonka matkoja lehdistö seurasi!

Tappajai (Jaws, 1975)

Steven Spielbergin Tappajahaita (Jaws, 1975) voi pitää jo klassikkona. Itse asiassa ajauduimme katsomaan sitä sattumalta. Yritin ensin löytää kopioni Howard Hawksin komediasta Jään tänne yöksi (Ball of Fire, 1941), mutta en onnistunut sitä löytämään. Tappajahai sattui silmiin Netflixistä, eivätkä Onni ja Eemil olleet sitä vielä nähneet. Kun Hawksin elokuvan valmistumisesta on kulunut 78 vuotta, Spielbergin elokuvastakin on vierähtänyt jo 44 vuotta. Ajan kulku hämmästyttää. Kirjoitimme 80-luvulla Tarmo Poussun kanssa yhteisartikkelinkin Tappajahaista Filmihulluun, mutta nyt en enää muista, miten silloin elokuvaa tuli lähestyttyä. Muistaakseni pohdimme elokuvan perhekeskeisyyttä, ja sitähän Tappajahai todella korostaa.

Spielbergin elokuva perustui Peter Benchleyn menestysromaaniin, ja epäilemättä Benchley ja Spielberg yhdessä ovat vaikuttaneet haikäsityksiin enemmän kuin kukaan muu toisen maailmansodan jälkeen. Ensimmäisissä kuvissa Spielberg tavoittelee hain näkökulmaa: kamera harhailee meren pohjalla samalla, kun John Williamsin kirjoittamat kontrabasson uhkaavat aiheet vahvistuvat. Luonto on pinnanalainen vaara, joka väijyy suojattomia ja puolustuskyvyttömiä ihmisiä. Elokuvan päähenkilö sheriffi Brody (Roy Scheider) yrittää huolehtia kansalaisten turvallisuudesta pienellä paikkakunnalla, joka valmistautuu heinäkuun 4. päivän lomaryntäykseen, mutta pormesteri ei tahdo uskoa vaaraa, ennen kuin on liian myöhäistä.

Poliittisilta ratkaisuiltaan Tappajahai tuo mieleen Spielbergin muut teokset: poliitikot ovat epäluotettavia, oman etunsa tavoittelijoita. Ennen pitkää Tappajahai asettaa vastakkain myös työväenluokkaisen hainpyytäjän Quintin (Robert Shaw) ja rikkaan tiedemiehen Hooperin (Richard Dreyfuss). Mustavalkoinen asetelma lieventyy tosin hetkeksi juopottelukohtauksessa, joka edeltää ratkaisevaa taistelua haita vastaan. Kohtauksessa näkyy Spielbergin läheinen suhde 1950-luvun Hollywoodin, sillä se muistuttaa Howard Hawksin elokuvien suvantojaksoja, varsinkin Rio Bravoa, jossa päähenkilöiden tunnesiteille annetaan tilaa ennen loppuhuipennusta. Myös Alfred Hitchcock tulee mieleen monessakin kohtaa, eritoten kuuluisassa rantakohtauksessa, jossa Spielberg hyödyntää Vertigosta ammennettua teknistä kikkaa, mutta nyt katsottuna Hitchcockin formalismi tulee mieleen monessa muussakin jaksossa. Tappajahain viesti kiteytyy loppukohtauksessa, jossa sheriffi ratkaisee ongelman sen jälkeen kun kokeneen veteraanin (Quint) ja tiedemiehen (Hooper) konstit epäonnistuvat. Elokuvan jälkeen jää, jälleen kerran, harmittamaan Quintin kohtalo. Sotaveteraani, joka taisteli haihyökkäyksiä vastaan jo Tyynellämerellä, olisi ansainnut arvokkaamman lopun.

Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou?, 2000)

Joel ja Ethan Coenin Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou?, 2000) osui kohdalle, kun mietimme, mitä voitaisiin koko perheen voimalla katsoa. Itse huomaan, että olen nähnyt tämän vain kertaalleen ensi-illan aikaan, ja siitähän on kulunut kohta kaksi vuosikymmentä. Tutustuin Coen veljesten tuotantoon ensimmäisen kerran 1980-luvun lopulla, kun kirjoitin videoarvosteluja TS-Extraan. Levitykseen tuli silloin veljesten esikoispitkä Blood Simple (1984), joka sai myös elokuvateatterilevityksen kolme vuotta myöhemmin. Suomeen taisi kuitenkin ensin saapua Arizona Baby (1987), jonka nosteessa myös esikoiselokuva nousi parrasvaloihin. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, tuntuu, että veljesten elokuvissa on yhä samaa tuoreutta, kerronnallista nokkeluutta ja tarvittaessa myös ytimekkyyttä.

Ytimekkästi Voi veljet, missä lienet? alkaakin. Kolmen kaveruksen  Ulysses Everett McGillin (George Clooney), Peten (John Turturro) ja Delmarin (Tim Blake Nelson) vankikarkuruuden alku kerrotaan jo alkutekstien aikana hyvin tehokkaasti, harkituin kuvin. Samalla elokuva saa faabelinomaisen luonteen, mihin tietysti alkutekstitkin viittaavat, kun katsojalle kerrotaan elokuvan perustuvan löyhästi Homeroksen Odysseiaan. Perusideana on yhdistää tarinaan myös Yhdysvaltain etelävaltioiden tarinoita ja mytologiaa. Itse elokuva sijoittuu 1930-luvulle, laman runtelemaan maahan, joka elää traditioiden vallassa mutta odottaa jo modernisaation aaltoa. Suorastaan barokkisissa mittasuhteissa on laman köyhyyden kuvaus, kuten elokuvan alun jaksossa, jossa kolmikko saapuu maatilalle, joka on kuin sodan runtelema.

Voi veljet, missä lienet? on historiallinen kooste, jossa Hollywoodin etelän kuvaukset ovat punoutuneet osaksi tarinaa. Mieleen tulevat 30-luvun gangsterielokuvat, kuten Olin vainottu kahlekarkuri (I Am a Fugitive from a Chain Gang, 1932), ja lamaelokuvat, kuten Vihan hedelmät (The Grapes of Wrath, 1940). Gangsterismin hulvaton tulkinta on myös maanis-depressiivinen pankkirosvo George ”Baby Face” Nelson (Michael Badalucco). Antiikin tragedioiden tapaan kolmikon pelastaa lopulta jumalten väliintulo, tässä tapauksessa ironisesti modernin kehityksen merkkinä oleva tekojärvi, jonka luoma vedenpaisumus pyyhkäisee sankarit vapauteen.



27. lokakuuta 2019

Pahuksenmoiset pirskeet (The Party, 1968)

Tunnustan vaikeuteni ymmärtää Blake Edwardsin komedian Pahuksenmoiset pirskeet (The Party, 1968) kulttimainetta. Nyt kun YLE Teema esitti sen, katsoimme elokuvan pitkästä aikaa. Vuonna 1968 Edwardsilla oli jo takanaan menestyksekäs yhteistyö Peter Sellersin kanssa elokuvissa Vaaleanpunainen pantteri (The Pink Panther, 1963) ja Laukaus pimeässä (A Shot in the Dark, 1964). Pahuksenmoiset pirskeet on rakennettu Sellersin koomikontaitojen ympärille. Tarinan mukaan Edwards kommentoikin, ettei ollut aiemmin tehnyt pitkää näytelmäelokuvaa näin lyhyen käsikirjoituksen perusteella. Dialogia ei juuri tarvittu, kun pääosassa oli Sellersin mimiikka. Peter Sellers esittää tässä, kaikkea muuta kuin poliittisesti korrektisti, intialaista näyttelijäkokelasta Hrundi V. Bakshia, joka aloituskohtauksessa tärvelee kokonaisen elokuvaprojektin. Aikalaiskatsojille on tullut varmaankin yllätyksenä, että koko loppuelokuva sijoittuu tuottajamoguli Fred R. Clutterbuckin (J. Edward McKinley) pirskeisiin ja kamera seuraa Bakshin askeleita otos otokselta.

Pahuksenmoiset pirskeet on Peter Sellersin näytöstä alusta loppuun, mutta lopulta hän ei ole kaaoksen ainoa synnyttäjä. Vähitellen Bakshin hahmosta tulee oikeastaan sympaattinen ja inhimillinen, samalla kun hänen suhteensa Michele Monet'hen (Claudine Longet) syvenee. Kaaosta aiheuttaa myös juoppo tarjoilija (Steve Franken), joka tuntuu pysyvän pystyssä loputtomasti. Mutta lopulta kaaosta synnyttää se elämänmuoto, jota yläluokkainen julkkisten kerho viettää. Pahuksenmoiset pirskeet on tunnettu lukuisista Jacques Tati -viittauksistaan. Tatiin viittaa Bakshin ajoneuvo, mutta myös monet yksityiskohdat. Tuottajan teknologisoitu koti tuo mieleen Tatin Playtimen, jossa mekaaniset äänet ovat ylikorostuneen koomisia. Blake Edwardsin elokuva välittää Tatin minimalistista huumoria Hollywoodin barokkisissa lavasteissa.

19. lokakuuta 2019

Bravados (The Bravados, 1958)

Olen nähnyt Henry Kingin CinemaScope-westernin Bravados (The Bravados, 1958) aiemminkin, mutta vasta 2000-luvulla. Sen musiikkia olen sen sijaan kuunnellut 80-luvulta lähtien. Ostin aikanaan LP-levyllisen Alfred Newmanin elokuvamusiikkia, ja The Bravados porautui mieleeni. Sen alkumusiikki on western-leffojen aatelia. Muutoin Bravados tuo mieleen Henry Kingin aiemman lännenelokuvan Ase kädessä (The Gunfighter, 1950), jonka pääroolissa nähtiin niin ikään Gregory Peck. Molemmissa tuntematon muukalainen ratsastaa kaupunkiin, edellisessä hän on koditon asesankari, jälkimmäisessä vaimonsa menettänyt kostaja. Elokuvien välinen ero on suuri paitsi teknisesti myös henkisesti: Bravados levittäytyy kankaalle kirkkaissa väreissä ja tarjoaa puitteet spektaakkelille, mutta sen tarina on synkkä.

Bravados esittelee Jim Douglasin (Gregory Peck), tilanomistajan, joka saapuu Rio Arriban kaupunkiin seuraamaan teloitusta. Hän käy vankilassa katsomassa kohtaloaan odottavia rikollisia, Alfonso Parralia (Lee Van Cleef), Bill Zacharya (Stephen Boyd), Ed Tayloria (Albert Salmi) ja Lujania (Henry Silva), jotka eivät näytä tuntevan Douglasia. Elokuvassa ei tarkemmin kerrota, mihin epämiellyttävän tuntuiset rikolliset ovat syyllistyneet. Tosin he itse myöhemmin antavat ymmärtää olevana varkaita. Mutta miksi heidät on tuomittu hirtettäviksi? Raaimmaksi osoittautuu myöhemmin Zachary. Vähitellen katsojalle paljastuu, miksi Douglas on kvartetista kiinnostunut. Douglasilla on kolmevuotias tytär, joka on jäänyt eloon, mutta neljä miestä on surmannut hänen vaimonsa. Douglas on kostaja, jonka käsikirjoitus johdattaa toteuttamaan oman käden oikeutta. Ensimmäinen uhri on Parral, joka anoo armoa polvillaan ja vannoo syyttömyyttään. Hänelläkin on vaimo ja lapsi, mutta Douglas ampuu hänet kylmäverisesti. Tilanne on hyytävä ja kuvattu uskomattomissa olosuhteissa: taustalla korppikotkat lentävät sinitaivasta vasten.

Bravadosin järkyttävyys on siinä, miten elokuva siirtää päähenkilönsä yhä syvemmälle koston kierteeseen. Vasta neljännen uhrin kohdalla hän havahtuu. Lujan saapuu Meksikoon perheensä luokse ja saa Douglasin vakuutettua siitä, että he eivät alun perinkään olleet syyllisiä. Tai, he olivat varmaankin syyllisiä joihinkin muihin rikoksiin, mutta ei siihen, mistä Douglas heitä syyttää. Loppukohtauksessa Douglas polvistuu katuvana kirkon lattialle, ja ulkona Rio Arriban väki odottaa paradoksaalisesti sankariaan. Gregory Peck totesi myöhemmin, että elokuva oli kommentti mcchartyismia ja 50-luvun kommunistihysteriaa vastaan. Bravados on ristiriitainen ja monella tapaa häiritsevä, väkivaltainen elokuva, joka jättää epämukavan tunteen. Toisaalta juuri sen epämukavuus on voima.

Rikostohtori (Crime Doctor, 1943)

Michael Gordonin ohjaus Rikostohtori (Crime Doctor, 1943) tuo mieleen hiljattain katsomani Joseph L. Mankiewiczin film noir -trillerin Takaa-ajettuna yössä (Somewhere in the Night, 1946), joka valmistui vain kolme vuotta myöhemmin. Molempien elokuvien päähenkilö on menettänyt muistinsa ja yrittää selvittää aluperäänsä. Molemmissa tapauksissa päähenkilöt huomavat lopulta olleensa rikollisia, mutta amnesiasta toipumisen aikana he kunnostautuvat siinä määrin, että hyvittävät tekonsa yhteiskunnalle. Rikostohtori perustui sota-aikana suosittuun radiosarjaan, josta valmistui lopulta myös monta elokuvaa. Näistä Michael Gordonin ohjaus oli ensimmäinen. Ehkäpä Mankiewicz sai innoitusta käsikirjoitukseensa juuri tästä taustasta.

Gordonin ja Mankiewiczin elokuvat poikkeavat kuitenkin toisistaan merkittävästi. Kun jälkimmäisessä päähenkilö on sodan traumoista toipuva veteraani, Gordonin elokuvassa päähenkilö (Warren Baxter) lyödään tajuttomaksi ja heitetään ulos autosta. Olennaista on myös, ettei Rikostohtori ole aikalaiselokuva vaan sijoittuu 1930-luvun lama-aikaan. Se kommentoi 30-luvun alun gangsterismia ja sitä, millaisin keinoin yhteiskunta voi pyrkiä eroon rikollisuudesta. Muistinsa menettänyt päähenkilö ei tiedä edes nimeään, joten hän omaksuu sairaalan hyväntekijän Robert Ordwayn nimen. Ennen pitkää ”Ordway” kouluttautuu psykiatriksi ja alkaa tehdä työtä vankeinhoidon parissa. Hämmentävä käänne! Lopulta ”Ordwayn” oikea identiteetti paljastuu, mutta oikeus päättää olla langettamatta tuomiota: ”We need men like you.” Rikostohtori edustaa Michael Gordonin varhaistuotantoa, mutta se osoittaa jo suuntaa hänen myöhemmille film noir -ohjauksilleen. Kovin jännittäväksi elokuvaa ei voi kehua, mutta Hollywoodiin lukemattomien psykiatriaa käsittelevien rikoselokuvien joukossa se on kiinnostava, varsinkin kun taustana on menestyksekäs radiosarja.