22. lokakuuta 2017

Ulkomaankirjeenvaihtaja (Foreign Correspondent, 1940)

Pitkästä aikaa tuli katsottua Alfred Hitchcockin Ulkomaankirjeenvaihtaja (Foreign Correspondent, 1940). Tämä on varmaan se Hitchcock, josta minulla on varhaisimpia tv-muistoja. Elonet-tietokannan mukaan elokuva esitettiin tammikuussa 1970: en ollut vielä yhdeksää vuotta, ja yksittäiset kuvat jäivät mieleen lähtemättömästi. Erityisen vaikuttava oli kohtaus tuulimyllyn sisällä, jossa myllyn koneiston liikkeet on tarkasti kuvattu, valo lankeaa yläviistosta ja valaisee hollantilaiselle maaseudulle kätkeytyneet vehkeilijät. Elokuvassa on paljon tyypillisiä hitchcockmaisuuksia, muun muassa ajatus sivullisesta, joka sattumalta päätyy kansainvälisen vakoiludraaman keskiöön. Mieleen tulevat ennen kaikkea 39 askelta (The 39 Steps, 1935), Viidennen kolonnan mies (Saboteur, 1942) ja Vaarallinen romanssi (North by Northwest, 1959). Ulkomaankirjeenvaihtajan ytimessä on Johnny Jones (Joel McCrea), jonka newyorkilainen sanomalehti lähettää Eurooppaan salanimellä Huntley Haverstock ottamaan selvää poliittisesta tilanteesta syksyllä 1939. Tuottaja Walter Wangerilla oli vaikeuksia rahoittaa elokuvaa siksi, että Hollywoodin ei toivottu ottavan liikaa kantaa Euroopassa roihuavaan maailmansotaan.Viimeisissä kuvissa nähdään Haverstock raportoimassa suorassa radiolähetyksessä Euroopan tapahtumia, eikä elokuvantekijöiden näkemyksistä jää epäselvyyttä.

Ulkomaankirjeenvaihtaja on sujuvaa katsottavaa, ja siitä voisi kirjoittaa paljonkin. Nyt huomio kiinnittyy näyttelijöihin. Tiettävästi Wanger kaavaili päärooliin Gary Cooperia, joka kuitenkin kieltäytyi. Joel McCrea istuu lopulta erinomaisesti Haverstockin osin koomiseen rooliin. Ulkomaankirjeenvaihtajassa on erinomaisia sivuosanäyttelijöitä. Kahdessa kohtauksessa esiintyy mieshahmo, jota kuvataan ”latvialaiseksi”. Häntä esittää Eddie Conrad (1892–1941), entinen vaudeville-esiintyjä, joka nähtiin Hollywood-leffojen pikkurooleissa vuodesta 1927 lähtien. Conradin ”latvialaisella” on vain muutama repliikki, mutta ne ovat puhdasta kultaa. Valitettavasti hän menehtyi vuonna 1941, vain 49-vuotiaana. Toinen Ulkomaankirjeenvaihtajan mieleenpainuva rooli on Van Meerin hahmo, joka on tarinan kannalta olennainen, sillä Van Meerin kidnappaus on elokuvan ytimessä. Tässä roolissa nähdään Albert Bassermann (1867–1952), jota on pidetty sukupolvensa merkittävimpiin kuuluvana saksalaisena näyttelijänä. Bassermann työskenteli Max Reinhardtin alaisuudessa Berliinin Deutsches Theaterissa vuosina 1909–1915. Samaan aikaan hänestä tuli näytelmäelokuvien tähti. Hänellä oli päärooli Max Mackin ohjaamassa draamassa Der Andere (1913), joka on aikakauden suuria klassikoita. Bassermann joutui lähtemään Saksasta vuonna 1933.
Hänen puolisonsa Elsa Bassermann (oik. Else Bassermann, 1878–1961) oli juutalainen, ja Albertille ehdotettiin avioeroa, jotta ura Saksassa olisi voinut jatkua. Kerrotaan, että nimenomaan Hitler olisi halunnut nähdä Albert Bassermannin näyttämöllä. Pariskunta ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin paeta Sveitsin kautta Itävaltaan ja Saksan otteen kiristyttyä vuoden 1938 Anschlussin jälkeen Yhdysvaltoihin. Albert ja Elsa onnistuivat molemmat murtautumaan Hollywoodin näyttelijäkaartiin, mutta he jäivät lähinnä sivuosien esittäjiksi. Albert Bassermannilta englannin kieli ei koskaan luistanut kovin hyvin, ja Ulkomaankirjeenvaihtajassakin hän esittää hollantilaista. Vuonna 1940 Albert ja Elsa Bassermann esiintyivät molemmat Mervyn LeRoyn elokuvassa Escape, jossa nähtiin monia muitakin Euroopasta lähteneitä näyttelijöitä, kuten Conrad Veidt ja Felix Bressart. Toisen maailmansodan jälkeen Bassermannit muuttivat Eurooppaan ja asettuivat Sveitsiin. Albert Bassermann menehtyi sydänkohtaukseen lentomatkalla New Yorkista Zürichiin vuonna 1952. Elsa Bassermann muutti miehensä kuoleman jälkeen Länsi-Saksaan, ja hänet haudattiin Baden-Badenissa vuonna 1961.

9. lokakuuta 2017

Arrival (2016)

Valmistauduin Denis Villeneuven uuteen Blade Runner 2049 -elokuvaan katsomalla ohjaajan edellisen elokuvan Arrival (2016), joka on jäänyt, niin kuin moni muukin uusi elokuva, katsomatta. Lento Atlantasta Bostoniin kesti eilen juuri vähän päälle kaksi tuntia, joka riitti katsomiseen. Ted Chiangin tarinaan perustuva Arrival on siinä mielessä yllättävä, että se ammentaa tilanteesta, jota on käsitelty tieteiskirjallisuudessa ja -elokuvissa paljon. Millainen on ihmiskunnan ja maapallon ulkopuolisen sivilisaation kohtaaminen? Elokuvallisesta perinteestä tulevat mieleen varsinkin Robert Wisen Päivä jolloin maailma seisahtui (The Day the Earth Stood Still, 1951), Steven Spielbergin Kolmannan asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977) ja Kenneth Johnsonin ohjaama televisiosarja V (1983). Näitä kaikkia voisi tarkastella tutkimalla, miten niissä ihmisten ja muukalaisten kommunikaatio lopulta toteutetaan. Ongelma on itsessään vanha, klassinen: jo Kolumbuksen ensimmäisen matkan päiväkirjassa kuvataan tilannetta, jossa vanhasta maailmasta tulleet tutkimusmatkailijat koettivat vaihtaa ajatuksia alkuperäisten asukkaiden kanssa. Sittemmin 1500-luvulla pohdittiin paljonkin esimerkiksi eleiden merkitystä universaalin kommunikoinnin välineenä. Ehkä tätä vyyhtiä voisi tarkastella katsomalla rinnakkain niin menneisyyden kuin fiktion kohtaamistilanteita. Spielberg ratkaisi pulman turvautumalla eleiden ja luonnollisen kielen sijasta musiikkiin: yhteys syntyi sävelaskeleiden pohjalta!

Denis Villeneuven Arrivalin merkittävin oivallus on siinä, miten se pureutuu kommunikaation kysymykseen. Koko tarinan nettoajasta yllättävän paljon käytetään juuri tämän pulman pohtimiseen. Ainakaan tämän perusteella ei voi väittää, että nykyelokuva väheksyisi humanistien osaamista: pääroolissa on kielentutkija Louise Banks (Amy Adams), joka elokuvan alussa pitää luentoa portugalin kielestä mielenkiintonsa menettäneille opiskelijoille. Tuota pikaa Yhdysvaltain armeijan johto ottaa yhteyttä Banksiin monimutkaisen kieliongelman suhteen: he tulevat vastaanotolle ja soittavat äänitteen, jossa on vain omituista murahtelua... Banks tarttuu haasteeseen ja ryhtyy tutkimaan kieltä, joka ei rakennu äänitettävissä oleville sanoille vaan visuaalisille hahmoille, ympyrän kaarelle piirtyville yksityiskohdille. Elokuva noudattaa ajatusta siitä, että kieli ja ajattelu ovat olennaisesti toisiinsa kytkeytyviä. Mutta lähtökohta menee vielä pidemmälle, sillä kirjainmerkkien kehämäisyys kytkeytyy lopulta toisenlaiseen aikakäsitykseen, jossa mennyt ja tuleva kietoutuvat erottamattomasti yhteen. Tähän perustuu myös elokuvan rakenne, ja alun kuvat Banksin suhteesta lapseensa alkavat etsiä paikkaansa aikajanalla: ovatko ne etuistumia vai takautumia? Toisaalta ajan syklisyys on tarinassa vain ripustautumista lineaarisuuteen, kun mennyt siirtyy tulevaksi ja päinvastoin. Miksi meille tuntemattoman sivilisaation aikakäsitys olisi heijastuma omasta paradoksaalisesta aikasuhteestamme? Ehkä se olisi jotakin aivan muuta. Tästä kaikesta huolimatta Denis Villeneuven elokuvan on ajatuksia herättävä. Sen kuvamaailmassa on arkista karheutta, ja äänimaisema on erityisen tehokasta.

8. lokakuuta 2017

Jäätynyt mies (1965)

Otin matkalle mukaan Yleisradion kahdeksanosaisen kuunnelmasarjan Jäätynyt mies (1965). Tarina on poikkeuksellisen mielenkiintoinen jo syntytaustansa vuoksi. Yleisradio teki aiheesta kuunnelman jo vuonna 1948, mutta sitä ei ole säilynyt tallenteena. Vuoden 1965 kuunnelma tehtiin kuitenkin alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan, joten se antaa osviittaa siitä, miltä 40-luvun lopun seikkailukuunnelma tuntui. Jäätynyt mies on Suomen olosuhteissa myös poikkeuksellisen monimediainen seikkailu. Tarina syntyi viipurilaislähtöisen Yrjö Rauanheimon (1904–1949) kynästä. Rauanheimo oli itse ollut merillä ja oli tiettävästi jonkin aikaa myös Oregonissa Lännen Suometar -lehden toimittajana. Rauanheimo kirjoitti 1930-luvun lopussa Seura-lehdelle jatkosarjan nimeltä Jäätynyt mies, joka ilmestyi kesällä 1937. Tarinasta ilmestyi Seurassa myös Lasse Siikasen piirtämä sarjakuva, joka tosin keskeytyi talvisodan vuoksi.

Kuunnelman alussa yhdysvaltalainen rahtialus Minnehaha on matkalla Kotkasta New Yorkiin. Nimi Minnehaha on Rauanheimolle tullut todennäköisesti Henry Wadsworth Longfellow'n Hiawathan laulusta (1855), jossa Minnehaha on Hiawathan rakastettu. Kun laiva on päässyt Newfoundlandin matalikolle, miehistö huomaa jäävuoren uumenissa jään peittämän miehen. Tuntematon ruumis veistetään irti ja kuljetetaan Yhdysvaltoihin, jossa jäätynyt mies herättää välittömästi huomiota. Paikalle ilmestyy chicagolainen tohtori Hicks, joka on erikoistunut syväjäädytykseen ja onnistuu lopulta herättämään miehen. Vuoden 1965 kuunnelmassa eletään vuotta 1965, mikä on toki jossain määrin epäuskottavaa, sillä Hicksin ympärillä vellova tieteellinen keskustelu tuo mieleen vuosisadan vaihteen ja Jules Vernen romaanit. Vuosiluku on sikäli olennainen, että kun jäätynyt mies herää eloon, hänen todetaan olevan yli 140 vuotta vanha. Jäävuoresta löytynyt mies osoittautuu Turussa vuonna 1821 syntyneeksi Karl Simoliniksi, maisterismieheksi ja geologiksi, joka oli lähtenyt merille ja jättänyt rakastettunsa Bettyn Turkuun.

Eero Leväluoman ohjaama kuunnelma on toteutettu vahvan näyttelijäkaartin tukemana. Kertojana on Joel Rinne, joka jokaisen jakson alussa summaa, mitä tarinassa on tapahtunut. Mukana ovat myös Kaarlo Halttunen, Kauko Helovirta, Helge Herala, Leo Jokela, Kosti Klemelä, Heidi Krohn, Aarne Laine, Arvo Lehesmaa, Heimo Lepistö, Maikki Länsiö, Esa Saario, Mirja Salminen ja Oke Tuuri. Jäätynyt mies, Karl Simolin, on Martti Katajisto ja tohtori Hicks Leo Riuttu. Ohjaajan oivallus on ollut käyttää ääniä, jotka kuulija oli 60-luvulla tottunut yhdistämään dokumentaarisuuteen. Jäätyneen miehen löytämisen aihettamaa tiedesensaatiota on selostamassa Lauri Kuosmanen, jonka ääntä oli kuultu monessa suomalaisessa uutisfilmissä. Onpa mukaan myös legendaarinen Yleisradion kirjeenvaihtaja Knud Möller. Kuunnelman rytmi tuntuu ensimmäisten viiden jakson aikana hitaalta, mutta loppua kohti tunnelma tiivistyy. Erityisen vaikuttava on jakso 6, jossa Simolin saapuu vierailulle Turkuun. Hän käy hautausmaalla ja huomaa kaikkien läheistensä menehtyneen. Kohtaus on traaginen ja toimii erinomaisesti. Tämän jälkeen kuunnelma takautuu kertomaan, miten Simolinin omalle laivalle, valaanpyyntialus Siriukselle, oikein tapahtui ja miten jäätyneestä miehestä lopulta tuli jäätynyt.


7. lokakuuta 2017

Alien: Covenant (2017)

Lensin Lontoosta Atlantaan ja lähdin avaruusmatkalle – katsomalla koneessa Ridley Scottin tuoreen ohjauksen Alien: Covenant (2017). Elokuvan tausta on viisi vuotta aiemmin valmistuneessa Prometheuksessa (2012), jonka jatko-osa teoksesta tuli ja joka liittää sen Scottin itsensä aloittamaan Alien-elokuvien sarjaan. Alkuperäinen Alien – kahdeksas matkustaja (Alien) oli valmistunut vuonna 1979, 38 vuotta sitten. Sarjan ääripäissä sukupolvien kokemukset kohtaavat, sillä Alien: Covenant -elokuvan toinen käsikirjoittaja John Logan on kertonut halunneensa tuoda tarinaan oman katsomiskokemuksensa, ne jännityksen ja kauhun tunteet, jotka ensimmäinen Alien aikanaan herätti. Asetelma merkitsee halua palata alkuun, mutta samalla johtaa mahdottomuuteen sitä tavoittaa. Alien: Covenant sisältää paljon aineistoa, niin kuin mainstream-elokuvat nykyään sisältävät, ja vaikka välillä alkuperäisen Alienin niukkuudesta on viitteitä, tarina kiharoituu. Mukaan tulee myös elementtejä Scottin Blade Runnerista siinä mielessä, että androidit nousevat tarinan keskiöön. Monenlaista muitakin aineksia tarinaan on tarttunut: välillä tuntuu kuin oltaisiin Star Trek -sarjassa, tutkimassa tuntemattomia maailmoja, välillä taas alienit tuovat mieleen Taru sormusten herrasta -elokuvan Klonkun.

Michael Fassbender tekee Alien: Covenant -elokuvan mieleenpainuvimman roolin. Jo Prometheuksessa hän oli esittänyt David-nimistä androidia. Nyt Fassbenderillä on kaksoisrooli, sillä hän saa näytellä myös Walteria, joka – elokuvan mukaan on edeltäjäänsä kehittyneempi malli. Aloituskohtaus on elokuvassa ehkä parasta: David keskustelee luojansa Peter Weylandin (Guy Pearce) kanssa. Valkoiset seinät kuvastavat sitä tyhjää tietämättömyyttä, jossa sekä David että Peter elävät. Peter on kiinnostunut ihmisen alkuperästä, jota hän sanoo tavoittelevansa. Samaan aikaan David soittaa pianolla katkelmaa Wagnerin Reininkullasta, ja Peter toteaa sen olevan vain kalpea aavistus alkuperäisestä. Tähän haasteeseen David lopulta vastaa, kun elokuvan lopussa Wagner kajahtaa uudelleen, tällä kertaa orkesterin säestyksellä.


24. syyskuuta 2017

Paksunahka (1958)

Aarne Tarkaksen Paksunahka (1958) on nähty 2000-luvulla televisiossa ainakin yhdeksän kertaa. Tarkas oli aiemmin ohjannut Fennedalle jännityskomedian Kovanaama (1954), ja ilmeisesti hän halusi lämmittää aiemman elokuvansa aineksia. Vaikutteita tarjosi myös Matti Kassilan Radio tekee murron (1951), jonka pääroolissa nähtiin Hannes Häyrinen. Paksunahassa Häyrinen esittää pankkivirkailija Albert Tuppuraa, joka on inhohimoinen amatöörisalapoliisi. Tarina alkaa, kun professori Kannus (Santeri Karilo) tulee käymään tallelokerollaan. Ilmenee, että kyse onkin valeprofessorista, sillä salaperäinen kopla on kiinnostunut Kannuksen uudesta keksinnöstä, vallankumouksellisesta räjähdysaineesta. Tarina ei ole kovinkaan kummoinen, mutta Hannes Häyrisen roolisuoritus pitää elokuvan jotakuinkin koossa. Ehkä parasta on kuitenkin poliisikaksikko Koukku (Uljas Kandolin) ja Ripatti (Heikki Savolainen), joka asettuu koomisten parivaljakkojen pitkään historiaan. Heidän jännitteessään on paljon samaa kuin Laurelin ja Hardyn legendaarisessa suhteessa. Kandolinin ja Savolaisen yhteistyö oli alkanut jo Kovanaamassa, jossa rooliniminä olivat Terävä ja Hoppu. Myöhemmin Koukku ja Ripatti seikkailivat Tarkaksen elokuvissa Opettajatar seikkailee (1960) ja Oksat pois... (1961), tosin Ripatin rooliin Heikki Savolaisen tilalle tuli Hannes Häyrinen.

Operaatio Cicero (Five Fingers, 1952)

Joseph L. Mankiewiczin Operaatio Cicero (Five Fingers, 1952) on odottanut katsomista. Olen sen joskus kauan sitten nähnyt, varmaan 80-luvulla. Vuonna 1952 Operaatio Cicero kommentoi lähihistorian tapahtumia. Sen pohjana oli saksalaisen diplomaatin Ludwig C. Moyzischin kirja Der Fall Cicero. Die sensationellste Spionageaffäre des Zweiten Weltkrieges (1950), joka ilmestyi suomeksikin vuonna 1951. Mankiewiczin elokuvatulkinta valmistui siis tuoreeltaan, Moyzischin teoksen kansainvälisen menestyksen siivittämänä. Nimeksi tosin vaihtui Five Fingers, mikä saattoi johtua siitäkin, että alkuperäiseen tarinaan tehtiin merkittäviä muutoksia. Alkuperäisteoksessa Moyzisch kertoi Iliaz Baznasta (1904–1970), joka käytti peitenimeä Cicero, työskenteli Ison-Britannian suurlähettilään palvelijana ja myi liittoutuneiden operaatioihin liittyviä aineistoja saksalaisille. Mankiewizin elokuvassa päähenkilön nimi ja tausta on vaihdettu: nyt pääosassa on Ulysses Diello, brittiläinen palvelija, jota saksalaiset pitävät aristokraattina. Homeros-viittaus yhdistää alkuperäisen vakoojan ja Hollywood-tulkinnan: Iliaasta tehtiin Odysseus. Kerrotaan, että sekä Iliaz Bazna että Ludwig Moyzisch olivat kiinnostuneita pääsemään elokuvan neuvonantajiksi. Mankiewicz tapasikin Baznan, mutta yhteisymmärrystä ei syntynyt.

Ulysses Diellon roolissa James Mason on Operaatio Ciceron kantava voima. Mason on erittäin vakuuttava palvelijan roolissa, ja se tuo mieleen monta muuta elokuvaa, joissa Mason tulkitsee välitilassa elävää, vakuuttavaa mutta samalla epävarmaa päähenkilöä. Tällaiset roolit Masonilla on esimerkiksi Carol Reedin elokuvissa Neljän tuulen talo (Odd Man Out, 1947) ja Mies ei-kenenkään maalla (The Man Between, 1953). Kiinnostavaa on, että Mason tulkitsi Operaatio Ciceron aikaan myös saksalaista upseeria: hän oli Erwin Rommel Henry Hathawayn elokuvassa Erämaan kettu (The Desert Fox: The Story of Rommel, 1951). Operaatio Ciceroon kirjoitettiin muuten puolalaisen kreivittären rooli, jollaista alkuperäisteoksessa ei ollut. Tässä roolissa esiintyy Danielle Darrieux, joka täytti viime toukokuussa 100 vuotta.

19. elokuuta 2017

Näkymätön vastustaja (Whirlpool, 1949)

YLE esitti hiljattain Gene Tierneyn elokuvia. Sarja olisi hyvin voinut sisältää Otto Premingerin film noir -draaman Näkymätön vastustaja (Whirlpool, 1949), jonka pääroolissa Tierney esittää Ann Suttonia, menestyksekkään psykoanalyytikon William Suttonin (Richard Conte) puolisoa. Aloituskohtaus rakentaa taidokkaasti tarinan lähtökohdat: Ann ajautuu sujuvapuheisen hypnotisoijan David Korvon (José Ferrer) vaikutuspiiriin. Hollywood-elokuvissa psykoanalyytikkoja esiintyi 1930- ja 1940-luvulla paljon, ja tuntuu kuin wieniläissyntyinen Otto Preminger haluaisi nimenomaisesti kommentoida elokuvallista perinnettä. William Sutton on vakavasti otettava tiedemies, joka hoitaa potilaitaan mutta kirjoittaa myös tutkimusta. Sen sijaan Korvo on ihmismielen helppoheikki, joka haluaa vain käyttää valtaansa muihin ihmisiin.  

Näkymättömän vastustajan alussa Ann paljastuu kleptomaaniksi, joka on varastanut korun. Korvo pelastaa tilanteen, eikä William saa tietää puolisonsa pakkomielteestä. Korvo toteaa ironisesti: ”You were wise not to tell your husband, Mrs. Sutton. A successful marriage is usually based on what a husband and wife don’t know about each other.” Salaa Ann turvautuu Korvon hypnoosihoitoon, joka koituu kohtalokkaaksi. Eikä aikakaan, kun hypnotisoitu Ann löytää tiensä tuntemattomaan taloon, jonka olohuoneen sohvalla lepää ruumis... Näkymätön vastustaja ei ole Premingerin tunnetuimpia film noireja, mutta asetelma on hämmentävyydessään kiinnostava. Toki elokuvan käsityksiä psykoanalyysista ja hypnoosista voi kritisoida, mutta liioittelu ja epäuskottavuus tuntuvat pikemminkin lisäävän viehätystä. Käsikirjoituksen laati kokenut Ben Hecht, joka Hollywoodin kommunistijahdin takia turvautui salanimeen Lester Barstow. Mieleen jää myös David Raksinin musiikki, jota Preminger käyttää taitavasti.