12. helmikuuta 2017

Vanha kupariraha (The Brasher Doubloon, 1947)

Näin John Brahmin film noir -elokuvan Vanha kupariraha (The Brasher Doubloon, 1947) viimeksi televisioesityksenä vuonna 1985, joten on aika virkistää muistia. Brahmin tuotannosta olen edellisen kerran blogannut rikoselokuvasta Kaulakorun kahleissa (The Locket, 1946), joka esitettiin Teemalla joitakin vuosia sitten. Hampurissa vuonna 1893 syntynyt Hans Brahm aloitti uransa teatterissa ja eteni sittemmin ohjaajaksi. Ennen Hitlerin valtaannousua hän työskenteli muun muassa Deutsches Theaterissa Berliinissä. Vuonna 1934 Brahm muutti puolisonsa Dolly Haasin kanssa Englantiin ja vuonna 1937 Yhdysvaltoihin. Sittemmin hän tuli tunnetuksi nimellä John Brahm. Melodraamojen ja rikoselokuvien ohella Brahm ohjasi runsaasti myös televisiotuotantoja 1950-luvun alusta lähtien.

Vanha kupariraha on Brahmin tunnteuimpia elokuvia, ei vähiten siksi, että se perustuu Raymond Chandlerin tarinaan ja lukeutuu Philip Marlowe -elokuvien joukkoon. Tällä kertaa Marlowena nähdään George Montgomery, jolla oli taustaa nyrkkeilijänä. Kovaotteinen kuva tähdestä rakentuukin, sillä vähintään neljä kertaa Marlowea uhataan aseella, ja joka kerta tämä lannistaa vastustajansa nyrkein. Vanha kupariraha alkaa melko samaan tapaan kuin Howard Hawksin Syvä uni (The Big Sleep, 1946): Marlowe saapuu komeaan kartanoon ottamaan vastaan uutta toimeksiantoa. Vastassa on nuori Merle Davis (Nancy Guild), jonka emännältä Elizabeth Murdochilta (Florence Bates) on varastettu arvokas 1700-luvulla lyöty kolikko.

John Brahmin kädenjälki on ytimekästä, ja tarina etenee niin taloudellisesti kuin mahdollista. Erityisesti miellyttää Brahmin tapa käyttää lähikuvia. Toisin kuin Syvässä unessa, Vanhassa kuparirahassa kaikki tuntuu saavan loogisen selityksensä loppukohtauksessa, jossa kaikki osalliset on raahattu Marlowen toimistoon. Parhaimmissa film noireissa katsoja on jo melkein tottunut siihen, että asiat jäävät puolihämäriksi, joten ehkä loppu on liiankin rationaalinen, varsinkin kun Marlowe on onnistunut teettämään suurennoksen saksalaistaustaisen kuvaajan Vannierin (Fritz Kortner) filmistä. Muuten: Vannieria esittävä itävaltalaissyntyinen Fritz Kortner oli samaa ikäpolvea kuin Brahm. Hyvin todennäköisesti he tunsivat itsensä jo Berliinin teatteripiireistä. Kortner oli näyttellyt myös elokuvassa, muun muassa G. W. Pabstin Pandoran lippaassa (Die Büchse der Pandora, 1929).

Mutta... kuka murhasi Harryn? (The Trouble with Harry, 1955)

Alfred Hitchcockin Mutta... kuka murhasi Harryn? (The Trouble with Harry, 1955) kuului siihen viiden elokuvan sarjaan, joka palasi uusintaensi-iltaan keväällä 1984, pitkän poissaolon jälkeen. Oikeudet olivat siirtyneet Hitchcockille heti ensi-iltakierroksen jälkeen, ja vasta neuvottelu perikunnan kanssa toi elokuvan uudelleen esiin. Näin jälkeenpäin tuntuu, että 1980-luvun Hitchcock-renessanssi on vaikuttanut paljonkin siihen, miten uudet sukupolvet löysivät vanhan mestarin. Muistelen, että viiden klassikon vanavedessä maahantuojat toivat kankaalle myös muita Hitchcock-elokuvia, ja VHS-kasetoinnit tulivat niin ikään pikapikaa markkinoille. Mutta... kuka murhasi Harryn? on siinä määrin erikoinen, ja erityinen, Hitchcock-elokuva, että ehkäpä juuri sen asemaa 80-luvun renessanssi vahvisti eniten. Aikanaan vuonna 1955 elokuva oli ollut box office -katastrofi, jota aikalaisyleisö ei vain löytänyt.

Mutta... kuka murhasi Harryn? -elokuvan mainosjulisteessa on paljon puhuva lause ”The Unexpected from Hitchcock”. Elokuva oli todellakin ”odottamaton”, sillä se ei ollut samanlainen kihelmöivä trilleri kuin edellisenä vuonna valmistunut Takaikkuna (Rear Window, 1954) tai romanttinen seikkailu niin kuin juuri ensi-iltansa saanut Varkaitten paratiisi (To Catch a Thief, 1955). Mutta... kuka murhasi Harryn? tihkuu musta huumoria ja on siis jo sävynsä puolesta Hitchcockin brittiläisimpiä elokuvia. Samalla se edustaa nimenomaan komedian lajityyppiä ja on siinä mielessä harvinaisuus Hitchcockin uralla. Syksyisessä Vermontissa kuvattu elokuva alkaa, kun Arnie-poika (Jerry Mathers) törmää metsässä kuolleeseen mieheen. Sillä aikaa kun poika hakee äitiään Jenniferiä (Shirley MacLaine), paikalle osuu entinen merikapteeni Albert (Edmund Gwenn), joka kuvittelee jänistä jahdatessaan vahingossa ampuneensa miehen. Trafiikki metsässä kiihtyy, ja erilaiset spekulaatiot kasaantuvat, kun Jennifer selvästi tunnistaa miehen Harryksi mutta järkytyksen sijasta on pikemminkin helpottunut. Paikalle osuu myös kylän ikäneito Ivy Gravely (Milfred Natwick), joka hänkin myöhemmin tunnustautuu Harryn surmaajaksi.

Mutta... kuka murhasi Harryn? liikkuu Hollywoodin sopivaisuussäädösten rajamailla. Ruumista ei tässä elokuvassa kunnioiteta millään tavalla, ja Harry-parka haudataan kolmeen kertaan ja kaivetaan aina uudestaan ylös. Harry on ollut Jenniferin aviomies, jota kukaan ei tunnu kaipaavan. Samana päivänä kun Harry on heittänyt henkensä, Jennifer suostuu taiteilija Samin (John Forsythe) kosintaan. Dialogissa vilahtaa monenlaisia seksuaalisia vihjauksia, ja kun paikkakunnalle eksyy raharikas taiteenkerääjä, Sam myy taulunsa ja pyytää maksuksi parisängyn. Hitchcockin komediallinen taito tulee erinomaisesti esiin loppujaksossa, jossa Albert, Jennifer, Ivy ja Sam päättävät siistiä ruumiin. Harry makaa ilkosillaan kylpyammeessa, kun paikkakunnan sheriffi Calvin Wiggs (Royal Dano) saapuu paikalle. Mutta... kuka murhasi Harryn? voidaan asettaa yhdysvaltalaisten pikkukaupunkielokuvien perinteeseen, ja tuntuu, että Hitchcock tätä perinnettä myös kommentoi. Harry on koko elokuvan ajan ruumis, joka ei voi puhua omasta puolestaan. Hän on selvästi yhteisön ulkopuolinen, jota kukaan ei kaipaa. Jokaisella kylän asukkaalla on salaisuuksia, joita he ovat valmiita peittelemään. Miten muuten olisi selitettävissä se, että he pyrkivät kilvan hautaamaan Harryn niin pian kuin mahdollista? Ulkopuolinen uhka tiivistää pikkukaupungin asukkaiden solidaarisuutta, ja lopulta he onnistuvat karistamaan myös virkavallan lähentely-yritykset.

7. helmikuuta 2017

Suurkaupunki (Mahānagar, 1963)

Intian merkittävimpiin elokuvantekijöihin kuuluneen Satyajit Rayn (1921–1992) draama Suurkaupunki (Mahānagar, 1963) on hänen keskeisiä teoksiaan. Suomessa se on nähty televisiossa MTV:n esittämänä vuonna 1972. Nyt elokuvasta on saatavana erinomainen bluray, joka on julkaistu sekä Iso-Britanniassa että Yhdysvalloissa. Rayn ura oli käynnistynyt maineikkaalla Apu-trilogialla, jonka viimeisen osan alussa Apun maailma (Apur sansar, 1959) päähenkilö elää Kalkutassa köyhissä olosuhteissa. Suurkaupungissa Ray palasi kuvaamaan synnyinkaupunkiaan ja, kuten elokuvan nimikin osoittaa, modernisoituva kaupunki oli tapahtumien kehyksenä. Kaupunkilaisen keskiluokan elämää kuvaavassa tarinassa kaupunki ei tosin näyttäydy erityisen voimakkaana modernisaation kehtona. Ray kuvaa hyvin vähän teknologista muutosta, mutta elokuvan ensimmäinen ja viimeinen kuva antavat vihjeen siitä, ettei hän näe muutosta erityisen ihanteellisena. Alkutekstien aikana seurataan vain raitiovaunun johdinta, ja viimeisessä kuvassa kamera zoomaa kohti katuvalaisinta, jonka lampuista yksi on enää ehkä.

Nimestään huolimatta Suurkaupunki ei herkuttele kaupunkinäkymillä, kuten ehkä voisi olettaa. Siellä täällä on välähdyksiä kalkuttalaisesta katuelämästä, mutta enimmäkseen elokuva sijoittuu perhepiiriin, Arati Mazumdarin (Madhabi Mukherjee) ja hänen aviomiehensä Subratan (Anil Chatterjee) ahtaaseen kotiin. Saman katon alla asuvat lisäksi lapset ja isovanhemmat. Perhe elää jatkuvassa rahapulassa, sillä Subratan tulot pankkivirasta eivät riitä kaikkien kulujen kattamiseen. Elokuvan alku on tilan käytön näkökulmasta loistava, ja nautintoa lisää se rauhallisuus, jolla Ray kerrontaansa rakentaa. Elokuva avautuu ulkomaailmaan siinä kohtaa, kun Arati, tarinan päähenkilö, päättää hakea työpaikkaa itselleen. Aluksi Subrata päästää vaimonsa työelämään vain kuudeksi kuukaudeksi, jotta mies ehtisi hankkia itselleen iltatyön.

Suurkaupunki käynnistyy toden teolla sillä hetkellä, kun Arati astuu ulkomaailmaan. Hän menestyy erinomaisesti ja etenee nopeasti. Juuri sillä hetkellä, kun Arati on eroamassa, Subratan työnantaja menee konkurssiin, ja yhtäkkiä Arati onkin perheen elättäjä. Kuten arvata saattaa, Subrata kokee tilanteen kestämättömänä. Samaan isoisäkin valittaa, ettei poika enää huolehti perheestään. Tässä yhteydessä ei ole tarpeen kertoa tarinasta enempää, mutta loppu on yllätyksellinen ja vapauttava. Suurkaupunki, Kalkutta, joka on tähän asti väikkynyt taustalla pikemminkin epätoivoisena köyhyyden tyyssijana, näyttäytyykin Aratille ja Subratalle uudenlaisten mahdollisuuksien paikkana. Suurkaupunki on kauniisti kerrottu ja lisäksi erinomaisesti kuvattu teos. Jäin miettimään lopuksi sitä, millaisia merkityksiä Ray liittää koloniaaliseen perintöön. Arati ystävystyy intialais-englantilaisen tytön Edithin (Vicky Redwood) kanssa. Työnantaja haluaa selvästi savustaa Edithin ulos firmastaan, mutta tätä ei Arati voi kestää. Ainakin minulla kesti kauan oivaltaa, että elokuva ei sijoitu valmistumisajankohtaansa, vuoteen 1963. Todennäköisesti aikalaisyleisö osasi paremmin sijoittaa elokuvan sodanjälkeiseen tasa-arvokeskusteluun. Tarinan tapahtuma-aikaa ei missään kerrota, mutta Subratan työpaikalla on seinällä vuoden 1953 kalenteri, joten elokuva sijoittuisi sen perusteella kymmenen vuoden päähän. Tämä selittää paremmin myös Edithin tarinaa, sillä vuonna 1953 Intian itsenäistymisestä oli kulunut vasta viisi vuotta.

5. helmikuuta 2017

Taas tapaamme Suomisen perheen (1959)

Suomen Filmiteollisuus oli tuottanut vuosina 1941–1945 viisi Suomisen perheen vaiheita käsittelevää näytelmäelokuvaa, jotka olivat nimimerkki Tuttu Pariston, eli Seere Salmisen ja Elsa Soinin, käsikirjoittamia. Pohjana oli vuonna 1938 aloittanut radiosarja, jota oli kuultu myös SF:n elokuvasarjan päätyttyä. Kerrotaan, että tuottaja Toivo Särkkä sai vuonna 1958 vihiä siitä, että Yleisradio oli lopettamassa pitkäaikaisen kuunnelmasarjansa. Näin kävikin, ja Särkkä oivalsi tilaisuuden koittaneen vielä yhdelle Suomis-elokuvalle. Elsa Soini oli kuollut vuonna 1952, mutta Särkkä tilasi käsikirjoituksen Seere Salmiselta, ja niin tuotanto käynnistyi. Elokuva Taas tapaamme Suomisen perheen kuvattiin kesällä 1959: tapahtumapaikkana oli Suomisten kesäasunto, jonka läheisyydessä Olli oli nyt vt. nimismiehenä.

Taas tapaamme Suomisen perheen valmistui tilanteessa, jossa Toivo Särkkä ei voinut vielä aavistaa, että jonakin kauniina päivänä Suomis-elokuvia voitaisiin myydä dvd-bokseina ja katsoa peräjälkeen. Televisio oli vuonna 1959 toki jo rantautunut Suomeen, ja vanhoja Suomis-elokuviakin oli nähty kuvaruudussa vuonna 1958. Jäin miettimään, miten aikalaiset oikeastaan muistivat perheen vaiheet, erityisesti siksi, että viimeisessä elokuvaversiossa on niin paljon muuttunut aiempaan nähden. Ehkäpä Särkällä oli syytä olettaa, etteivät katsojat kaikkea muistaisikaan. Kuolema oli korjannut Yrjö Tuomisen tapaan Hugo Hytösen, ja nyt vaaria sai esittää Arvo Lehesmaa, jonka luomus on aika karikatyyrimäinen. Veteraaneista mukana on mummia esittänyt Eine Laine, joka tässä elokuvassa puhuu jostakin syystä suomenruotsalaisittain murtaen, mitä hän ei tehnyt 1940-luvun elokuvissa. Kaiken lisäksi viimeinen Suomis-elokuva ei oikein istu kronologialtaan aiempiin: elokuvasarjan alussa nähdyt kaksoset olisivat olleet vuonna 1959 jo 19-vuotiaita, mutta elokuvaan haluttiin lapsia, ja niin Mattia ja Marjaa nuorennettiin viisi vuotta. Samalla rooleihin otettiin uudet näyttelijät. Olli ja Pipsa, Lasse Pöysti ja Maire Suvanto, taas olivat ikääntyneet oikeassa tahdissa, niin kuin olettaa sopii.

Taas tapaamme Suomisen perheen on taattua Suomisen perhettä siinä mielessä, että pannu on kuumana elokuvan alusta loppuun, ja siitä pitää huolen kotiapulainen Hilda (Siiri Angerkoski), perheen sielu, joka tarjoaa kahvit useamman kerran puolitoistatuntisen elokuvan aikana. Itse tarina kiertyy rikoksen ympärille, sillä Kesärannan uuden naapurin johtaja Lokan (Matti Aulos) poika Aarne (Matti Oravisto) poikkeaa kaidalta polulta saadakseen itselleen maa-alueen, jossa on uraania! Muutamia herkullisia roolisuorituksia elokuva sisältää. Mieleen jää erityisesti sairauksissaan piehtaroiva, kangasalalainen Iida (Aili Tikka) ja käräjäsalissa nuohoojaa syyttävä kutoja Nyyttinen (Rakel Laakso). Kuten niin monessa muussakin 1950-luvun elokuvassa, mukana on iskelmäkohtaus. Seija Lampilan taustayhtyeessä vilahtaa legendaarinen suomalainen basisti Mauno Maunola, joka tuli 1960-luvulla tutuksi Levyraadin vakiojäsenenä.

Suomisen Olli yllättää (1945)

Suomisen Olli yllättää (1945) on Suomisen perheen edesottamuksia käsittelevistä elokuvista vakavin ja kivuliain. Tämä oli varmaankin ensimmäisiä sodanjälkeisiä elokuvia, joissa käsiteltiin rintamalta palaavien miesten vaikeuksia sopeutua rauhan aikaan. Elokuvan alussa Olli (Lasse Pöysti) ja Eka (Kalevi Hartti) palaavat rintamalta: koulu on jäänyt kesken, ja kaverukset yrittävät päästä kiinni elämään. Aluksi tunnelma on kepeä, mutta vähitellen Ollin hermostuneisuus alkaa korostua. Alkoholia kuluu reippaasti, ja jakso, jossa kaverukset ovat rintamatoveri Paulin eli Pollen (Ekke Hämäläinen) kotipirskeissä, on estottomin juopottelukohtaus, mitä muistan 1940-luvun kotimaisessa elokuvassa nähneeni. Ennen pitkää nuoret ajautuvat tietämättään avustamaan keinottelijoita rikollisissa puuhissa. Olli on jo itsemurhan partaalla, kun tilanne muuttuu. Elokuvan hämmästyttävimpitä jaksoja on kohtaus, jossa isä Väinö (Yrjö Tuominen) osoittaa pommitusten tärvelemää taloa ja vertaa sitä ihmiseen: sota jättää vaurioita, mutta ne voidaan korjata.

Suomisen Olli yllättää -elokuva on yllätyksellinen paitsi Ollin alennustilan myös hänen nopean toipumisensa tähden. Jo alusta lähtien on selvää, että Ollilla on suora ja välitön suhde Ekan sisareen Lauraan (Sirkka Osmala), joka on kunnollisuuden perikuva. Laura ennakoi elokuvan positiivista lopetusta. Hyvin paljon elokuvan tapahtumista sijoittuu kouluun, jossa on toisaalta nuorten hätää ymmärtäviä opettajia, kuten historian lehtori (Jalmari Rinne) ja rehtori (Topo Leistelä), toisaalta myös heidän täydellisiä vastakohtiaan, kuten matematiikan opettaja Kaisla (Eino Kaipainen). Ankarasta aloituksesta huolimatta koululaitoksen kuva kääntyy lopussa kannustavaksi, ja ylioppilasjuhlissa rehtori korostaa erityisesti sitä, miten sodan käyneillä nuorilla on erityiset edellytykset toimia isänmaan hyväksi rauhan aikana.

Suomisen Olli yllättää oli Orvo Saarikiven neljäs Suomis-ohjaus. Se jäi hänen viimeisekseen, mutta pitkän tauon jälkeen Toivo Särkkä palautti perheen vielä hetkeksi valkokankaalle vuonna 1959 elokuvalla Taas tapaamme Suomisen perheen. Suomisten elokuvallinen tarina jäi kuuden elokuvan mittaiseksi, mutta samaan aikaan perheen vaiheet jatkuivat radiokuunnelmina. Suomisen perhettä tehtiin vuosina 1938–1958 yhteensä 400 jaksoa. Elokuvassa Suomisen Olli yllättää kannattaa kiinnittää huomiota Yrjö Tuomisen esittämään isään, sillä tässä hän oli parhaimmillaan. Tuominen kuoli vuotta myöhemmin, lokakuussa 1946, ja siunaustilaisuus radioitiin suorana. Seuraavana päivänä kuultiin Suomisen perheessä jakso ”Kun isä on poissa”. Väinö Suominen ja Yrjö Tuominen olivat molemmat menehtyneet. Jaksosta on kuunneltavissa näyte Ylen Elävässä arkistossa.

Suomisen Olli rakastuu (1944)

Orvo Saarikiven ohjaus Suomisen Olli rakastuu (1944) oli neljäs Suomisen perhe -elokuva. Kun Suomisen taiteilijat oli kuvattu kesällä 1943, Suomisen Olli rakastuu tehtiin seuraavana kesänä, jatkosodan vielä riehuessa. Edellisessä elokuvassa keskushenkilönä on Pipsa, mutta nyt pääroolissa on Olli. Elokuvien välillä on vierähtänyt vain vuosi, ja samalla kun katsojat saivat seurata Suomisen Ollin varttumista, he seurasivat myös näyttelijä Lasse Pöystin muutosta – vaikka roolit menivät usein sekaisin sekä yleisöltä että Pöystiltä itseltään. Silmiinpistävää on, miten paljon Pöysti on kasvanut vuodessa pituutta. Samalla tuntuu, että hän on muuttunut lapsitähdestä näyttelijäksi. Suomisen Olli rakastuu tuo Ollin rooliin ristiriitaisia tunteita, joita Lasse Pöysti pystyy erinomaisesti ilmentämään.

Suomisen Olli rakastuu kertoo nimensä mukaisesti Ollin tunnemyrskystä, kun koulun musiikinopettajaksi saapuu Tuulia Tähtinen (Ansa Ikonen). Uusi opettaja saa luokan heti valtaansa. Tämä harmittaa Ollia, joka sabotoi tunteja. Lopulta sopu syntyy, ja Ollista tulee luokan innokkain musiikin opiskelija. Elokuvassa on itse asiassa useiden rakkaussuhteiden vyyhti. Ollilla on ollut tyttöystävä Ritva (Regina Heinonen), jota hän laiminlyö. Tuulian kosija on lääkäri Antero Hirvi (Olavi Reimas). Samaan aikaan Ollin sisko Elina (Toini Vartiainen) avustaa Anteroa, ja kun Elinan aviomies Lasse (Esko Vettenranta) saapuu lomalle rintamalta, hän kokee mustasukkaisuuden kouhun. Elinan ja Lassen suhde kulkee elokuvassa taka-alalla, mutta se oli aikalaisille epäilemättä tärkeä, sillä sota erotti pariskuntia toisistaan.

Suomisen Olli rakastuu sivuaa musiikkikulttuuria siinä mielessä, että elokuva sisältää Tuulian ensikonsertin konservatoriossa. Kerrassaan mainio hahmo on kriitikko ”Fermaatti” (Veikko Linna), jonka Olli käy haastamassa kaksintaisteluun. Katsokaapa, miten SF on kuvannut sivistyneen musiikkiarvostelijan kotielämää! En ole aiemmin tullut ajatelleeksi, että tämä elokuva itse asiassa kuvaa korkean ja matalan kulttuurin välistä jännitettä. Tuulia kehottaa Ollia käymään konserteissa ja unohtamaan moraalisesti kyseenalaisen ajanvietemusiikin, jota nuoret kuuntelevat keskenään. Tuntuu, että tässä elokuvassa on jo siemen sille, mitä 1950-luvun SF-elokuvissa nähtiin.

4. helmikuuta 2017

Suomisen taiteilijat (1943)

Orvo Saarikiven ohjaama Suomisen taiteilijat (1943) oli kolmas elokuva Aino ja Väinö Suomisen helsinkiläisperheestä. Elokuvan rakenne on kaksijakoinen siinä mielessä, että ensimmäinen puolisko sijoittuu maalle, jonne Suomisen perhe on lähtenyt kesää viettämään, toinen puolisko kaupunkiin. Kahdella osalla on myös erilliset juonenkulkunsa, joita kylläkin sitoo yhteen Pipsan (Maire Suvanto) yltyvä teatteri-innostus. Mutta päällimmäisenä tunteena on elokuvan jakaantuneisuus. Toisaalta voidaan tulkita, että rakenteensa kautta  Suomisen taiteilijat vetää yhteyttä maaseudun ja kaupungin välille, mikä jatkosodan aikana oli välttämätöntä. Maalla draama käynnistyy, kun Olli (Lasse Pöysti) ja hänen ystävänsä Eka (Kalevi Hartti) päättävät auttaa yksihuoltajaleskeä hankkimalla tälle uuden lehmän.

Suomisen taiteilijat on koko elokuvasarjassa vahvimmin nimenomaan Pipsan elokuva. Teatterikärpänen puree häntä siinä määrin, ettei hän kaihda mitään keinoja lavalle pääsemiseksi. Lopulta Olli ja Eka avustavat ja telkeävät kilpailevan näyttelijättären Kaijan (Tuula Usva) koulun pommisuojaan. Ennen pitkää kaikki päätyvät poliisilaitokselle, josta Väinö Suominen saa käydä korjaamassa heidät parempaan talteen. Pipsan esiintyminen Tuhkimona on menestys, mutta loppukohtauksessa Thalia saa jäädä. Pipsa repii seinää koristavat valokuvat, joista sattumalta kaikki näyttävät SF:n tähtien kuvilta. Ensimmäisenä roskakoriinpäätyy Tauno Palo.

Kahvipöytä on Suomisen perheen kokoava ydin. Sarjan ensimmäisessä elokuvassa se oli hernekeitto, mutta Suomisen Ollin tempauksesta lähtien kahvilla tuntuu olevan erityismerkitys. Suomiset käyttävät korviketta, mutta juhlahetkeä varten Hilda keittää aidot kahvit. Arkipäivän ilmiöistä jää mieleen myös Ollin ja Ekan Korona-peli. Kiinnostavaa on, että edellisessä elokuvassa esiteltiin näyttävästi Juho Jussilan kehittämää Fortuna-peliä, ja tällä kertaa valkokankaalle pääsee legendaarinen Korona, joka oli myös Jussilan kehittämä suomalainen keksintö. Jussilan yritys on yhä olemassa, ja kotisivun mukaan peli on ollut tuotannossa vuodesta 1944. Selvää on, että Suomisen taiteilijoissa Koronaa pelataan jo vuonna 1943.