19. elokuuta 2017

Näkymätön vastustaja (Whirlpool, 1949)

YLE esitti hiljattain Gene Tierneyn elokuvia. Sarja olisi hyvin voinut sisältää Otto Premingerin film noir -draaman Näkymätön vastustaja (Whirlpool, 1949), jonka pääroolissa Tierney esittää Ann Suttonia, menestyksekkään psykoanalyytikon William Suttonin (Richard Conte) puolisoa. Aloituskohtaus rakentaa taidokkaasti tarinan lähtökohdat: Ann ajautuu sujuvapuheisen hypnotisoijan David Korvon (José Ferrer) vaikutuspiiriin. Hollywood-elokuvissa psykoanalyytikkoja esiintyi 1930- ja 1940-luvulla paljon, ja tuntuu kuin wieniläissyntyinen Otto Preminger haluaisi nimenomaisesti kommentoida elokuvallista perinnettä. William Sutton on vakavasti otettava tiedemies, joka hoitaa potilaitaan mutta kirjoittaa myös tutkimusta. Sen sijaan Korvo on ihmismielen helppoheikki, joka haluaa vain käyttää valtaansa muihin ihmisiin.  

Näkymättömän vastustajan alussa Ann paljastuu kleptomaaniksi, joka on varastanut korun. Korvo pelastaa tilanteen, eikä William saa tietää puolisonsa pakkomielteestä. Korvo toteaa ironisesti: ”You were wise not to tell your husband, Mrs. Sutton. A successful marriage is usually based on what a husband and wife don’t know about each other.” Salaa Ann turvautuu Korvon hypnoosihoitoon, joka koituu kohtalokkaaksi. Eikä aikakaan, kun hypnotisoitu Ann löytää tiensä tuntemattomaan taloon, jonka olohuoneen sohvalla lepää ruumis... Näkymätön vastustaja ei ole Premingerin tunnetuimpia film noireja, mutta asetelma on hämmentävyydessään kiinnostava. Toki elokuvan käsityksiä psykoanalyysista ja hypnoosista voi kritisoida, mutta liioittelu ja epäuskottavuus tuntuvat pikemminkin lisäävän viehätystä. Käsikirjoituksen laati kokenut Ben Hecht, joka Hollywoodin kommunistijahdin takia turvautui salanimeen Lester Barstow. Mieleen jää myös David Raksinin musiikki, jota Preminger käyttää taitavasti.


Paikka auringossa (A Place in the Sun, 1951)

George Stevensin Paikka auringossa (A Place in the Sun, 1951) on nähty televisiossa useita kertoja 2000-luvulla, ainakin seitsemän kertaa. Vaikka elokuva on läpikotaisin tuttu, se on niin vangitseva, että oli pakko jäädä sitä seuraamaan. Olennainen osa vangitsevuutta on Montgomery Cliftin maaninen, hermostunut ja samaan aikaan herkkä näytteleminen. Elokuva perustuu Theodore Dreiserin romaaniin An American Tragedy (1925), joka ilmestyi suomeksi vuonna 1947 nimellä Amerikkalainen murhenäytelmä. Teoksella on kiinnostava elokuvallinen historia siinä mielessä, että jo Sergei Eisenstein valmisteli aiheesta käsikirjoitusta 20-luvun lopulla. Erwin Piscator ohjasi teoksen näyttämölle vuonna 1932, ja Josef von Sternberg toteutti ensimmäisen elokuvaversion vuonna 1931, päärooleissa Phillips Holmes ja Sylvia Sidney. Tiettävästi Dreiser oli tyytymätön Sternbergin tulkintaan, eikä hän koskaan nähnyt Stevensin versiota, sillä kirjailija kuoli vuonna 1945.

Varmaan monille Paikka auringossa on jäänyt mieleen ensimmäisellä katsomiskerralla hyytävästä soutukohtauksesta, jossa nuori George Eastman (Montgomery Clift) vie morsiamensa Alice Trippin (Shelley Winters) soutelemaan Kuikkajärvelle. Aiemmin hän on käynyt siellä uuden rakastettunsa, rikkaan perheen tyttären Angela Vickersin (Elizabeth Taylor) kanssa. Pelottavuudessaan jakso tuo mieleen Murnaun Auringonnousun (Sunrise, 1927). Stevens lataa ja purkaa tunnelmaa sykkeenomaisesti, mikä tekee kohtauksesta erityisen piinallisen. Vaikuttava on myös lopun oikeudenkäyntikohtaus, Georgen kuvaus tapahtumien kulusta ja syyttäjä Frank Marlowen (Raymond Burr) armoton ote. Ilmeisesti juuri tämä roolisuoritus vei Raymond Burrin sittemmin Perry Masonin ja Ironsiden tv-rooleihin.

17. elokuuta 2017

Missä jalkakäytävä loppuu (Where the Sidewalk Ends, 1950)

Otto Premingerin Missä jalkakäytävä loppuu (Where the Sidewalk Ends, 1950) on film noir -jännäri, joka on toisinaan jäänyt itävaltalaissyntyisen ohjaajansa muiden rikoselokuvien varjoon. Totta on, että Lauran (1944) jälkeen paljon on muuttunut. Laurassa oli samaan aikaan runollisuutta ja nasevuutta, kun taas Missä jalkakäytävä loppuu on selvästi realistisempi film noir. Yhteistä muille Premingerin ”mustiin elokuviin” ovat pääosien esittäjät, Dana Andrews ja Gene Tierney. Molemmat oli nähty Laurassa, Andrews myös film noirissa Langennut enkeli (The Fallen Angel, 1952), Tierney Näkymättömässä vastustajassa (Whirlpool, 1949), joka pitäisikin katsoa pikimmiten. 

Missä jalkakäytävä loppuu on tullut tunnetuksi alkuteksteistään: elokuvan nimi on kirjoitettu katukiveykseen, jossa kiireiset jalat kulkevat illan pimeydessä. Samalla kävely ilmentää jo draamaa, tai ennakoi sitä. Askeleet pysähtyvät, ja yksi kulkija suuntaa jalkakäytävältä kadulle. Päähuomio on katuojassa, välitilassa jalkakäytävän ja autoja vilisevän väylän välillä. Viemäri vetää sadevettä maan uumeniin, katveeseen, jonne arkielämän katse ei yllä. Elokuvan keskushahmo on poliisi Mark Dixon (Dana Andrews), jolla on vaikeuksia työssään: hän käyttäytyy väkivaltaisesti. Lopulta katsojalle valkenee Dixonin henkilökohtainen trauma, isäsuhde, jota hän yrittää ratkoa.

Missä jalkakäytävä loppuu on alusta lähtien vangitseva. Juoni kuljettaa Dixonin entistä syvemmälle rikoksen maailmaan, ja tarina saa – pahoittelut spoilauksesta – uskomattomia käänteitä. Dixon surmaa vahingossa alkoholisoituneen sotasankarin Ken Painen (Craig Stevens), rakastuu tämän puolisoon Morganiin (Gene Tierney) ja lopussa ponnistelee, jottei tuleva appiukko (Tom Tully) joutuisi epäilyksen alaiseksi... Wieiniläissyntyinen Preminger on punonut mukaan hauskan viittauksen omaan keskieurooppalaiseen taustaansa. Painen talon emännöitsijä on vanha rouva, joka nuokkuu tuolissaan ilta toisensa jälkeen ja kuuntelee wieniläisklassista musiikkia!

28. heinäkuuta 2017

Punaparta 4–6

Suomennoksen puutteessa jatkan Victor Hubinonin ja Jean-Michel Charlier'n Punapartaa saksaksi, sillä sarjan Gesamtausgabe löytyi nopeasti. Integraalin toinen osa sisältää kolme albumia, Le Fils de Barbe-Rouge (1963), joka oli ilmestynyt Pilote-lehdessä nimellä Le capitaine sans nom, Défi au Roy (1964) ja Les Révoltés de l'Océane (1965). Le Fils de Barbe-Rouge ilmestyi suomeksi nimellä Vainottu perillinen Zoom-lehdessä 42–48/1974. Olen lukenut tarinan lapsena, mutta mitään erityistä mielikuvaa se ei ole jättänyt. Ehkä siitä syytä, että sarjan neljäs osa siirtyy mereltä maalle. Keskushenkilönä on Eric, joka lähtee peräämään kartanoaan ja tiluksiaan. Sen jälkeen kun Ericin vanhemmat olivat menehtyneet ja poika kadonnut, suvun omaisuus oli päätynyt vieraisiin käsiin. Le Fils de Barbe-Rouge tuo mieleen Charlier'n käsikirjoittaman lännensarjan Blueberry, jonka päähenkilölle ei myöskään tahdo löytyä paikkaa ja joka taiteilee pohjoisen ja etelän välillä. Eric haluaisi palata kaidalle tielle, mutta yritys on tuomittu epäonnistumaan. Apulaisinaan Ericillä on väkivahva Baba ja tietäväinen jalkapuoli Kolmijalka. Charlier punoo Ericin ympärille juonittelujen vyyhdin tavalla, joka tuo mieleen Dumas'n Kolme muskettisoturia. Samalla tarina on hyytävä kuva Ranskan suurta vallankumousta edeltävästä yhteiskunnasta, ja tuntuu, että laiton elämä on lopulta ainoa vaihtoehto. Eric päätyy vangiksi Bastiljiin, ancien régimen epäoikeudenmukaisuuden symboliin, jonka kukistumista Chateaubriand on kuvannut vaikuttavasti muistelmissaan. Lopulta Punaparta onnistuu vapauttamaan poikansa.

Défi au Roy alkaa Punaparran ja Ericin keskustelulla: nyt kumpikin on pelastanut toisen pinteestä, Eric Punaparran Thamesin ponttoonialukselta ja Punaparta Ericin Bastiljista. He eivät enää ole kiitollisuudenvelassa toisilleen. Yhä edelleen Eric tähtää kaidalle polulle. Hän palaa Saint-Malohon ja saa pestin kapteenina, väärän identiteetin turvin, sillä oikeaa nimeään hän ei voi kantaa. Tässä, kuten seuraavassakin tarinassa, tulevat mieleen A. J. Greimasin kerronnalliset analyysit: päähenkilöllä on tarinoissa sekä auttajia että vastustajia. Tässä kertomuksessa itsepäinen Olonnais saa selville, että salaperäinen kapteeni on Punaparran poika. Tuota pikaa kapinan ainekset ovat käsillä, mutta yllättäen alus joutuu algerialaisten merirosvojen kynsiin, ja Eric päätyy orjaksi Pohjois-Afrikkaan. Baban sisaren avulla hän onnistuu pakenemaan, mutta Saint-Malossa häntä odottaa oikeusistuin. Laivapoika, Ericin tärkein auttaja, pelastaa idolinsa kuolemalta, mutta Punaparran poika passitetaan vangiksi marseillelaiseen kaleeriin. Laivanvarustajat tekevät palveluksen Ericille ja onnistuvat lahjomaan polttomerkitsijät, niin että Eric välttyy kaleeriorjien pahamaineiselta leimalta.

Albumin Les Révoltés de l'Océane alussa Eric lähtee soutajana kyntämään Välimerta ja osallistuu taisteluun Osmanien valtakuntaa vastaan. Kaleeri päätyy Peloponnessoksen tuntumaan, jossa ranskalaisten sota-alus ajautuu umpikujaan turkkilaisten alusten painostuksessa. Assosiaatio nostaa mieleeni Cervantesin, joka itse oli orjana Algeriassa ja joka käsitteli Opettavaisissa kertomuksissaan Välimeren itäosan jännitteitä. Tosin Punaparta-sarja sijoittuu 1700-luvun lopulle. Kaleeri joutuu turkkilaisten juonen uhriksi, ja samalla soutajat nousevat kapinaan. Eric on tässäkin luontainen kapteeni, joka tuota pikaa johtaa joukkoja, ensin ulos turkkilaisten saarrosta ja lopulta kreikkalaisen kalastajien turvin eteenpäin. Hämmästyttävää tarinassa on, miten vahvasti kaleeriorjat uskovat Ranskaan ja ranskalaisuuteen. Jokainen heistä on katkerasti taistellut esivaltaa vastaan, mutta lopulta he eivät kuitenkaan näe muuta vaihtoehtoa kuin taistella isänmaansa puolesta. Eric ja hänen miehistönsä saa vihiä turkkilaisten suunnitelmista ja onnistuu välittämään sen perille. Albumin Les Révoltés de l'Océane lopussa Eric on samassa tilanteessa kuin Victor Hugon Kurjien Jean Valjean: hän on entinen kaleeriorja. Mutta Hugon romaanista poiketen Eric onnistuu saamaan armahduksen sekä itselleen että miehistölleen. Edellisen albumin synkkyys on kääntynyt toivoksi: kapina on johtanut oikeudenmukaisuuteen. Aivan kuin Charlier ennakoisi Ranskan suuren vallankumouksen vaikutuksia pienoiskoossa. Tämän tarinan jälkeen on vaikea nähdä, mihin suuntaan Punaparta-sarja oikeastaan kääntyy.

26. heinäkuuta 2017

Tri Jekyll ja Mr. Hyde (1950), kuunnelma

Yleisradion kuunnelma Tri Jekyll ja Mr. Hyde edustaa suomalaisittain harvinaista kauhukuunnelmien lajityyppiä. Eero Leväluoman ohjaama teos sai ensiesityksensä vuonna 1950. Käsikirjoituksen oli Robert Louis Stevensonin romaanin pohjalta laatinut Antero Alpola. Sota-aikana Stevensonin klassikko oli saanut julkisuutta myös Suomessa, sillä Victor Flemingin elokuvaversio vuodelta 1941 oli saanut ensi-iltansa Suomessa tammikuussa 1943. Tuossa elokuvassa ihmisluonnon kaksinaisuutta ruumiillisti Spencer Tracy. Yleisradion tulkinnassa Jekyllillä ja Hydella on selkeästi omat identiteettinsä, ja heillä on myös omat äänensä. Tohtori Jekyllinä näyttelee Ture Junttu ja hänen eläimellisenä toisintonaan Arvo Lehesmaa. Kotimaisesta elokuvasta tuttu kaksikko on erinomaisessa vedossa ja varsinkin Lehesmaan eläimelliset huudot karmivat selkäpiitä. Kauhufiktiossa kuunnelmamuoto toimii hyvin, sillä kuuntelija ei voi kuin kuvitella, mitä näyttelijöiden parahdukset oikeastaan kertovat ja mihin ne viittaavat. Tilan tuntua on erityisesti kuunnelman alussa, jossa öisen kadun askeleet virittävät 1800-luvun tunnelmaan, mutta myös lopussa, joka jättää tietoisen ahdistuneen tunteen kuulijaan. Yleisradion kuulokuvaa kuunnellessa jäin miettimään toisen maailmansodan jälkeisiä tulkintoja ihmisluonteesta: Eino Krohn oli vuonna 1948 julkaissut teoksen Henkisen kulttuurimme kohtalo, jossa sodanjälkeinen arvokriisi tuntuu kouraisevasti. Ehkäpä Stevensonin tarinalla oli kaikupohjaa sodan jälkimainingeissa, yrityksessä ymmärtää ihmisen ristiriitaisuutta.


22. heinäkuuta 2017

Punaparta 1–3

Victor Hubinonin piirtämä ja Jean-Michel Charlier'n käsikirjoittama Punaparta (Barbe-Rouge) on kuuluisimpia merirosvosarjakuvia, johon suomalaiset tutustuivat aluksi pariodian muodossa. Vuonna 1969 ilmestyi suomeksi Goscinnyn ja Uderzon Asterix gladiaattorina (Astérix gladiateur, 1964), jossa gallialaiset törmäsivät punapartaiseen merirosvoon, hänen puujalkaiseen, latinankielisiä fraaseja toistelevaan apulaiseensa ja afrikkalaiseen tähystäjään, joka sittemmin vajosi lukemattomia kertoja meren aaltoihin märssykorissa. Alkuperäiseen Punapartaan suomalainen lukijakunta pääsi perehtymään Zoom-lehdessä vuonna 1974: lehti julkaisi tarinat Karibean paholainen (Le Démon des Caraïbes, 1961) numeroissa 1–9/1974, Seitsemän meren kuningas (Le Roi des Sept Mers, 1962) numeroissa 12–20/1974 ja Vainottu perillinen (Le Fils de Barbe-Rouge, 1963). Kaksi ensimmäistä osaa sisälsivät myös episodin Le Jeune Capitaine, joka ilmestyi Ranskassa omana albuminaan. Sittemmin Zoom-albumisarjassa julkaistiin vielä episodit Varpushaukan salainen matka (La Mission secrète de l'Épervier, 1971) ja Kaappaus merellä (Barbe-Rouge à la rescousse, 1972), jotka alkuperäisessä julkaisujärjestyksessä ovat vasta osat 13 ja 14. Suomalaisille lukijoille jäi arvoitukseksi, mitä sarjassa noiden tarinoiden välissä tapahtui.

Suomessa Punaparta palasi parrasvaloihin vuonna 2013, kun Egmont Kustannus julkaisi ensimmäisen Punaparta-integraalin, joka sisältää ensimmäisen osan, nyt nimellä Karibian demoni, sekä Seitsemän meren kuninkaan. Le Jeune Capitaine jakaantuu näihin kahteen kertomuksen, joten integraali sisältää Punaparran kolme ensimmistä albumia. Ranskassa integraaleja on julkaistu jo yksitoista volyymia, mikä käsittää kaikki albumit vuoteen 1997 asti. Näyttää siltä, että suomenkielinen julkaisuprojekti loppui ensimmäiseen osaan, sillä toista ei ole ainakaan vielä ilmestynyt. Luin itse Punapartaa lapsena Zoom-lehdestä, ja vuosikymmenien jälkeen tuntuu, että sarja on säilyttänyt seikkailullisen hohdokkuutensa. Hubinonin piirosjälki on huoliteltua ja selkeä, vaikkakaan ei kovin dynaamista, mutta Charlier'n tarinankuljetus pitää mielenkiinnon vireillä. Nyt, aikuisena, voi huomata, miten taitavasti sarjaan on punottu aineiksia eurooppalaisen kirjallisuuden perinteestä, Cervantesista Alexandre Dumas'han. Salaperäinen merirosvo Punaparta on sarjan keskushenkilö, mutta hänen persoonansa jää lopulta arvoitukselliseksi. Punaparta itse viittaa siihen, ettei yhteiskunta antanut muuta mahdollisuutta kuin rosvon uran, mutta ainakin sarjan alkuvaiheessa tarkemmat motiivit jäävät kertomatta. Pian keskiöön asettuukin Eric, oikealta nimeltään Thierry de Montfort, joka jää orvoksi ja jonka Punaparta ottaa lapsekseen. Ericin varttumisesta ja samalla hänen pyrkimyksestään päästä pois oravanpyörästä tulee sarjan alkuosan ydin. Salanimen turvin Eric ryhtyy opiskelemaan merikapteeniksi Saint-Malossa, mutta katkaisee koulutuksensa tullakseen pelastamaan isänsä, joka on päätynyt vangittuna Lontooseen. Poika ei kuitenkaan suostu seuraamaan merirosvojen mukana Karibialle vaan jää Lontooseen, mutta ennen pitkää hän päätyy oman laivansa kippariksi Afrikan orjarannikolle. Integraalin lopussa Punaparta paljastaa pojalleen dokumentit, jotka kertovat hänen taustastaan ja todellisesta identiteetistään.

Tätä kirjoittaessa olen jo lukenut sarjan jatkoa saksankielisenä versiona: seuraavissakin episodeissa Eric on sarjan keskus. Hänen etsintänsä jatkuu.

Paksupäiset parturit (Oliver the Eighth, 1934)

Lloyd Frenchin ohjaama ja Hal Roachin tuottama Oliver the Eighth (1934) on Oliver Hardyn ja Stan Laurelin varhaisia äänielokuvia, vajaan puolen tunnin mittainen kekseliäs farssi, jota jaksaisi katsoa loputtomasti – kuten muitakin saman aikakauden lyhytelokuvia. Suomenkielinen nimi Paksupäiset parturit ei tee oikeutta, saati kunniaa, Hardyn ja Laurelin loistokkuudelle, vaikka partureitahan kaverukset elokuvan alussa ovat. Alkuperäinen nimi Oliver the Eighth on sekin harhaanjohtava, sillä Oliver ei tässä elokuvassa suinkaan ole Henrik VIII:een vertautuva hahmo: Oliver ja Stan tutustuvat leskeen (Mae Busch), joka etsii sanomalehti-ilmoituksen avulla uutta puolisoa ja joka on selvästi naispuolinen Ritari Siniparta. Sulhaskandidaatit majoittuvat vierashuoneeseen, ja seuraukset ovat kohtalokkaita. Hovimestari (Jack Barty) saatteelee Oliverin ja Stanin yöpuulle ja ottaa merkitsevästi avaimen lukosta...

Oliver the Eighth sijoittuu keskeisesti makuuhuoneeseen, jossa Stan ja Ollie yrittävät pysytellä hereillä, ettei verenhimoinen leski pääsisi viiltämään Oliverin kurkkua auki. Kuinkahan monta makuuhuonekohtausta Hardy ja Laurel oikein urallaan tekivät? Aika monessa hyöhentyynyjen untuvat ennen pitkää pöllyävät, pää kolahtaa sängyn laitaan, Ollie piehtaroi peiton kanssa joko sängyssä tai lattialla – ja kaaos on täydellinen. Mieleen tulee loistava Makuuvaunussa (Berth Marks, 1929), jossa Stan ja Ollie yrittävät yhdessä ahtautua makuuvaunun yläpedille. Itse asiassa molemmissa elokuvissa kauhun hetken paljastuvat lopulta vain uneksi.