15. syyskuuta 2019

Vertigo – Punainen kyynel (Vertigo, 1958)

Katsoimme eilen pitkästä aikaa Alfred Hitchcockin jännityselokuvan Vertigo – Punainen kyynel (Vertigo, 1958), joka tietysti pitää katsoa säännöllisin väliajoin. Jostain syystä en ole blogiini vielä Vertigosta kirjoittanut – ehkä se johtuu siitä, että elokuvaan tiivistyy niin paljon, että tuntuu kohtuuttomalta puristaa ajatuksia muutamaan kappaleeseen. Minulle kysymys on myös nostalginen siinä mielessä, että Vertigo kytkeytyy orastavaan filmihulluuteeni 1980-luvulla. Suomessa Vertigosta olivat kirjoittaneet Peter von Baghin kaltaiset veteraanit, mutta nuorempi polvi ei ollut elokuvaa nähnyt, siitä yksinkertaisesta syystä, että Hitchcock veti vuonna 1973 levityksestä viisi elokuvaansa ja siirsi ne kassakaappiin odottamaan tulevaisuutta. Vertigon ohella siellä lojuivat Köysi (Rope, 1948), Takaikkuna (Rear Window, 1954)Mutta... kuka murhasi Harryn? (The Trouble with Harry, 1955) ja Mies joka tiesi liikaa (Man Who Knew Too Much, 1956). Tämä oli tietysti Hitchcockilta ovela keino taata mielenkiinnon säilyminen myös tulevaisuudessa. Suomeen elokuvat tulivat uusintaensi-iltaan keväällä 1984. Vertigon näin silloin Helsingin Formiassa, ja kuvat syöpyivät syvälle mieleen. 

Vertigo alkaa napakasti: John Ferguson (James Stewart) jahtaa rikollista, liukastuu katolla ja jää roikkumaan rännistä. Auttamaan tullut poliisi putoaa, ja syyllisyys ja korkeanpaikankammo jäävät vaivaamaan Fergusonia. Hollywoodissa oli nähty menneinä vuosikymmeninä useita rikoselokuvia, joissa psykologit ja psykiatrit ratkoivat ihmismielen ongelmia, usein karikatyyrinomaisesti Freudin ajatuksia mukaillen. Tähän taustaan nähden Hitchcock ottaa aimo harppauksen eteenpäin laajentamalla  ja syventämällä pakkomielteiden, ihanteiden, mielikuvien ja tunteiden kirjoa. Elokuvan alussa Ferguson käyttää kävelykeppiä, ruumiillisen vamman viittauksena, mutta hänen ongelmansa ovat syvemmällä, epävarmuudessa, josta on vaikea selviytyä. Ferguson eroaa poliisivoimista, jolloin Gavin Elster (Tom Helmore) palkkaa hänet varjostamaan vaimoaan Madeleinea (Kim Novak), joka käyttäytyy omituisesti. Vaikka Madeleine paljastuukin myöhemmin illuusioksi, Madeleinen samastuminen 1800-luvun puolivälissä eläneeseen Carlotta Valdesiin on kiehtova ja tuo mieleen Jacques Derridan ajatukset hauntologiasta. Tässä menneisyys vainoaa nykypäivää, on pakkomielteisesti läsnä, aivan samaan tapaan kuin Fergusonia vaivaavat hänen epäonnistumisensa.

Vertigon merkittävin kerronnallinen oivallus on näkökulman täydellinen vaihdos tilanteessa, jossa Ferguson pitää Madeleinea kuolleena ja törmää kadulla tätä muistuttavaan Judy Bartoniin (Kim Novak). Tähän asti katsoja on tiennyt yhtä paljon kuin Ferguson, mutta yhtäkkiä katsojalle paljastuvat Judy Bartonin ajatukset ja se juoni, jonka Gavin Elster on punonut. Ferguson on uhri, joka rimpuilee henkisen taakkansa alla. Tarina saa hetkeksi Pygmalionin piirteitä, kun Ferguson muuntaa Judya Madeleineksi. Hollywoodin 1950-luvun rikoselokuvien kontekstissä Vertigon lopetus on epävarmuudessaan, ja epämukavuudessaan, huikea. Ferguson jää kuilun partaalle. Jo hetken näytti siltä, että hän vapautuu kammostaan, mutta – Judyn pudottua säikähtäneenä tornista – on vaikea uskoa, että piina koskaan päättyisi. Hitchcock teki sensuurisyistä myös vaihtoehtoisen lopetuksen, jossa Gavin Elster saa rangaistuksensa, mutta Hitchcock sai pitää alkuperäisen lopetuksensa. Vaikka olen nähnyt Vertigon monta kertaa, joka kerta toivon, että se loppuisi toisin.

8. syyskuuta 2019

Trop tôt/Trop tard (1981)

Danièlle Huillet’n ja Jean-Marie Straubin pitkä dokumenttielokuva Trop tôt/Trop tard (1981) on varmaankin toteutettu neljällä eri kielellä, ranskaksi, saksaksi, englanniksi ja italiaksi. Ainakin julisteessa nämä kielet ovat esillä. Katsomassani versiossa selostusteksti on luettu englanniksi, mutta varsinkin alkuosa on vahvasti ranskalaisittain murrettua, lukijana toinen ohjaajista Daniélle Huillet. Toisessa osassa lukija on Bahgat el Nadi.

Trop tôt/Trop tard on hämmästyttävä elokuva. Ensimmäisessä, lähes kymmenminuuttisessa jaksossa auto ajaa pariisilaisen liikenneympyrän ympäri, yhä uudelleen ja uudelleen. Kiertoliike viittaa vallankumoukseen, revolvere, ja kamera kiertää vastapäivään, taakse päin historiassa. Tämän liikkeen kampeamana elokuva suuntaa katseensa maaseudulle, ensin Ranskaan ja lopuksi Egyptiin. Ranska-jaksossa kamera on edelleen liikkeessä: se panoroi hitaasti maisemasta toiseen. Taustalla kuullaan Friedrich Englsin kirjeitä Karl Kautskylle, aiheena Ranskan maaseudun tilanne 1800-luvulla. Mikään ei näytä muuttuneen.

Egypti-jaksossa keskiöön asettuvat ne muutokset, jotka Nasserin hallinnon aikana tapahtuivat maaseudulla. Tekstinä on Mahmoud Husseinin kirjoitus luokkataistelusta Egyptissä. Visuaalisesti Egypti-osuus on monipuolisempi, ja kiertoliikkeen lisäksi kamera kulkee teitä ja kärrypolkuja pitkin. Vuoden 1981 egyptiläistä maaseutua on vangitsevaa lopulta katsoa. Jaksossa on myös viittaus elävän kuvan historiaan kohtauksessa, jossa työläiset lähtevät tehtaasta.


7. syyskuuta 2019

Reininkulta Kansallisoopperassa

Kansallisoopperan uusi Nibelungin sormus -tetralogia käynnistyi Reininkullalla 30. elokuuta 2019. Viikko on ollut niin kiireinen, etten ole vielä ehtinyt kirjata ajatuksia muistiin. Nyt on sen aika. Ensi-illassa oli aistittavissa jännitystä kuten aina: minkälaisena Ringin maailma avautuu, kun esirippu vihdoin nousee? Toisaalta, olivat ensivaikutelmat mitä tahansa, Reininkulta on aina matkan ensimmäinen etappi. Wagnerille tämä yksinäytöksinen, neljästä kohtauksesta muodostuva teos oli nimenomaan Vorabend, ja varsinainen tarina oli vielä tulossa. Tämä on näkökulma, joka Anna Kelon ohjausta, Mikki Kuntun lavastusta ja visualisointia ja Esa-Pekka Salosen johtamista tarkastellessa on hyvä pitää mielessä. Emme vielä tiedä, millainen kokonaisvisio tekijöillä on mielessään. Ringissä jokainen teoksen osa on toki tärkeä, mutta yhtä olennaista on se, millainen tulkinta kokonaisuutta ohjaa. Koko sykli nähdään toukokuuhun 2021 mennessä, jolloin nykyisen tekijäryhmän visio kokonaisuudessaan täydentyy. Sellaista etukäteistietoa on jo käynyt ilmi, että tulevilla oopperoilla on erilaiset ajalliset kiinnekohdat. Vaikka Reininkulta näyttäytyykin meille satuna ja fantasiana, myytin tilalle tai rinnalle asettuu myöhemmissä osissa historia. Kelon tulkinta Ringistä ei ehkä ole niin myyttinen kuin miltä nyt vaikuttaa.

Nibelungin sormus on ihmeellinen, poikkeuksellinen teos jo laajuutensa ja haastavuutensa vuoksi. Se on koetinkivi aina sekä tekijöilleen että oopperataloille. Wagnerille teos oli tour de force monessakin mielessä. Suunnitelma sai alkunsa Dresdenissä Euroopan hullun vuoden melskeessä 1840-luvun lopulla. Lähtökohtana oli sankarin, Siegfriedin, kuolema, joka nähdään viimeisessä osassa Jumalten tuhossa. Vähitellen jokaiselle osalle syntyi taustoittava musiikkidraama, kunnes suunnitelma oli tetralogian mittainen. Wagnerin mukaan katsojan oli saatava elää ja kokea se historia, jonka läpi Siegfried ja hänen rakastettunsa Brünnhilde kulkisivat ja jonka perillisiä he ovat. Wagner kirjoitti koko syklin libreton valmiiksi 1850-luvun alussa, ja Reininkullan partituuri valmistui vuonna 1854. Silti teossarjan synty oli hidas prosessi, ja Siegfriedin aikana Wagner joutui tunnetusti keskeyttämään sävellystyön ja toteutti välissä Tristanin ja Isolden. Vaikka Reininkulta oli valmiina jo varhain, se sai ensi-iltansa vasta vuonna 1869 Münchenissä, tasan 150 vuotta sitten, Baijerin Ludwig II:n suosiollisella tuella. Koko Ring nähtiin sitäkin myöhemmin, vuonna 1876 Bayreuthissa. Wagner loi siis teostaan vuosikymmenien ajan.

Vuoden 2019 Reininkulta alkaa maagisen salaperäisesti. Kun katsomo on pimentynyt, pieni kultahippu näyttää putovan kohti syvyyttä. Olisiko se viittaus eteenpäin, siihen miten valtaa tuottava sormus lopulta palautuu Reinvirtaan Jumalten tuhossa? Musiikki lähtee pimeydestä, alkusoiton kontrabassojen sävelet alkavat varkain ja luovat odottavan tunnelman. Vasta sitten valot syttyvät orkesterimonttuun, ja alkusoiton Es-duurisoinnulle rakentuva punos täyttää salin. Alun päähenkilö Alberich (Jukka Rasilainen) astuu ulos munasta, kuin myytin synnyttämänä, flirttailee Reinintyttärien kanssa, kiroaa rakkauden ja anastaa Reinin kullan. Reinin varrelta Reininkulta siirtyy toisessa näytöksessä jumalten valtakuntaan, kolmennassa alas kääpiöiden kansoittamaan Nibelheimiin ja lopussa jälleen jumalten pariin. Anna Kelon tulkintaa katsoessa mietin, miten selkeästi se itse asiassa kertoo niistä aineksista, joista Wagner on teoksensa ammentanut. Ensimmäinen kohtaus viittaa Reinin asemaan saksalaisessa mielikuvituksessa, toisen kohtauksen aineisto on antiikin kirjallisuudesta, josta Wagner sai innoitusta. Katsoja näkee jumalten lepäävän marmorisilla divaaneilla ja nauttivan kultaisia omenoita nuoruutensa lähteeksi. Kolmannen näytöksen Nibelheim, orjuutettu ja alistettu yhteiskunta, muistuttaa siitä, miten Dresdenin Vaterlandsvereinissa Wagner tutustui 1840-luvun lopulla anarkisteihin, joiden mukaan omistaminen on varkautta. Juuri tässä kohtauksessa Wotan (Tommi Hakala) yhdessä tulen jumala Logen (Tuomas Katajala) kanssa ”varastaa varkaalta”. Samassa kohtauksessa on ripaus Charles Perreault’n ja Grimmin veljesten satumaailmaa, kun Wotanin ja Logen houkuttelemana Alberich muuntautuu ensin käärmeeksi ja sitten sammakoksi, kohtalokkain seurauksin. Neljännessä kohtauksessa Wotan jatkaa neuvotteluaan jättiläisten Fasoltin (Koit Soasepp) ja Fafnerin (Jyrki Korhonen) kanssa Freian (Reetta Haavisto) vapauttamiseksi. Antiikin tragedia vilahtaa esiin deus ex machina -jaksossa, jossa Erda (Sari Nordqvist) nousee maan uumenista varoittamaan Wotania. Jumalat pelastuvat sormuksen kiroukselta, tällä erää. Wagner ammensi aineksia myös muinaisskandinaavisesta runoudesta ja saagakirjallisuudesta: lopussa Wotan johtaa jumalat linnaan, joka tunnetaan Valhallana.

Minulle Kansallisoopperan Reininkulta oli vahva juuri sellaisena kuin se oli. En kaivannut muita viittauksia 1800-luvulle, tai Wagnerin vaikutushistoriaan 1900-luvulla. Silloinkin kun tulkinta korostaa tarunomaista, myyttisyys toimii juuri siten, ettei se ole aikaan sidottu vaan antaa tilaa tulkinnalle ja ajankohtaisille merkityksille. Wagnerin musiikkidraamojen libretot kantavat mukanaan oman aikana tunnehistorian aarteistoa, joka elää omaa elämäänsä ja jonka perillisiä me 2000-luvullakin olemme. Ringissä puhutaan tunteista ja ihmissuhteista. Reininkulta sisältää erityisen raskaita perhesuhteita: Wotan on antanut jättiläisille pantiksi kälynsä Freian, Alberich orjuuttaa veljeään Mimeä (Dan Karlström), Fafner tappaa kullanhimossaan veljensä Fasoltin... Valkyyriassa tulemme näkemään, miten Wotanin tytär Brünnhilde kapinoi isäänsä vastaan, vihdoinkin. Ringiä voisi tulkita 1800-luvun perhekäsityksiä vasten. Reininkullassakin rahan ja rakkauden raadolliset siteet valmistelevat myöhempää Siegfriedin ja Brünnhilden suhdetta, joka irtaantuu sääty-yhteiskunnan valtarakenteista. En voi sanoa, että nämä tulkinnat olisivat olleet vuoden 2019 Reininkullassa korostettuja, mutta juuri sen myyttinen painotus antaa niille tilaa. Samoin se antaa tilaa varmasti myös monille muille tulkinnoille. Kun katsoin esitystä, itse musiikki eli itsensiivisesti. Koko miehitys oli erinomainen. Jos Tommi Hakala laulaa Wotania myös tulevissa Ringin osissa, on kiinnostavaa nähdä, mihin tulkinta kehittyy. Ensi-illassa erityisen vahvasti jäivät mieleen, ainakin minulle, Tuomas Katajalan veijarimainen ja kirkas Logen tulkinta, Jukka Rasilaisen dramaattinen Alberich ja Dan Karlströmin sinänsä lyhyt mutta sitäkin painavampi Mimen rooli.


11. elokuuta 2019

Yoko Tsuno: Reinin kulta (1993)

Pyhitin lepopäivän lukemalla sarjakuvaa. Richard Wagnerin Reininkultaa odotellessa ajattelin lukea Yoko Tsuno -tarinan Reinin kulta (L’or du Rhin, 1993). Yoko Tsuno on vuonna 1933 syntyneen belgialaisen piirtäjän Roger Leloup’n luomus. Kerrotaan, että Leloup tuli sarjakuva-alalle sattumalta: hänen naapurinsa oli Jacques Martin, Alixin luoja, joka tarvitsi värittäjää. Leloup otti tarjouksen vastaan ja osallistui Kirotun saaren (L’Ile maudite) viimeistelyyn 1950-luvun alussa. Vuodesta 1953 Leloup työskenteli Hergén studioilla päätehtävänään taustojen ja erityisesti ajoneuvojen piirtäminen. Tämä vankka kokemus näkyy myös Reinin kullassa, joka sijoittuu rautateille, matkalle Kölnistä kohti etelää. Leloup sai Martinin ja Hergén opissa vahvan claire ligne -koulutuksen, ja tätä perinnettä myös vuonna 1969 käynnistynyt Yoko Tsuno edustaa. Tähän mennessä sarjan albumeita on ilmestynyt 29, ja Reinin kulta oli järjestyksessä 19. eli edustaa kypsää kautta.

Sarjan päähenkilö on nuori japanilainen insinööri Yoko Tsuno, joka saa toisinaan apua televisiotoimittaja Viciltä ja Polilta. Albumeissa seikkaillaan milloin missäkin, jopa tulevaisuudessa, mutta Reinin kulta tapahtuu Euroopan ytimessä. Tarina alkaa Kölnin katedraalissa, jossa Yokon ystävä Ingrid on harjoittelemassa urkuresitaalia. Katedraalissa Yoko kohtaa maanmiehensä ja ajautuu japanilaisen asetehtailijan sihteeriksi ja junamatkalle Kölnistä kohti Reinin yläjuoksua. Vaikka Wagnerin Reininkulta tulee tekstissä mainittua, vähitellen Yokolle valkenee, että kyse on junasta, Rheingold Expressistä, joka on juuri lähdössä. Kimurantti juoni lähtee liikkeelle verkkaisesti ja vasta albumin puolivälissä juna vihdoin liikahtaa. Loppuratkaisu sijoittuu Koblenzin eteläpuolelle Oberweseliin. Junassa kohtaavat Yokon lisäksi CIA: ja KGB:n agentit, sillä salaisen junamatkan aikana on tarkoitus tehdä kauppaa ydinkärjillä. Japani näyttäytyy albumissa tietotekniikan edelläkävijänä, sillä asetehtailijan käytössä on sekä puhekomentoja ymmärtävä tietokone että robotti.

Pimeä peili (The Dark Mirror, 1946)

Kun Robert Siodmakin jännityselokuva Pimeä peili (The Dark Mirror, 1946) esitettiin Suomessa vuonna 1948, lehti-ilmoituksissa teosta mainostettiin sanoin: ”Mainio ja omaperäinen!” Trillerin lähtökohtana oli Vladimir Poznerin tarina, josta Nunnally Johnson rakensi käsikirjoituksen. Keskiössä olivat identtiset kaksoset, mikä oli lähtökohtana poikkeuksellinen. Kaksoisroolin sai näyttelijä Olivia de Havilland, joka täytti juuri 1. heinäkuuta 103 vuotta. Nyt kun YLE Teema on esittänyt Pimeän peilin, voisi vielä toivoa, että ohjelmistoon tulisi Anatole Litvakin Käärmeenpesä (The Snake Pit, 1948), jossa Olivia de Havilland teki elämänsä roolin. Mielisairauden teemaa käsittelee myös Pimeä peili, mutta lopultakin melko kaavamaisesti Käärmeenpesän realismiin verrattuna.

Dresdeniläissyntyinen Robert Siodmak eli 1940-luvun lopulla uransa huippukautta. Takana olivat film noir -klassikot Aavenainen (Phantom Lady, 1944), Kierreportaat (The Spiral Staircase, 1945) ja Tappajat (The Killers, 1946) ja edessä sellaiset elokuvat kuin Elämän ja kuoleman leikki (Criss Cross, 1949) ja Tie lakia pakoon (The File on Thelma Jordon, 1950). Siodmakin tavaramerkkejä olivat taitava näyttelijäohjaus ja ekspressiivinen kameran käyttö. Voin kuvitella, että Siodmakia on Pimeässä peilissä kiehtonut ajatus kaksoisroolin ohjaamisesta, ja taitavasti hän käyttääkin sekä trikkejä että sijaisnäyttelijöitä. Myös peileillä ja heijastumilla on keskeinen rooli kokonaisuudessa. Uskottavasti elokuva rakentaa sisarusten Terryn ja Ruthin persoonat, vaikkakin 40-luvun lopun Hollywoodin rikoselokuvien psykiatrinen näkökulma alkaakin tuntua painostavalta, puhumattakaan elokuvan antamasta kuvasta kaksosten välisestä suhteesta. Monessa 30-luvun komediassa psykiatri oli hykerryttävä hahmo, kuten tohtori Fritz Lehman (Fritz Feld) Hawksin screwball-komediassa Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938), mutta 40-luvun lopulla Hollywood-ohjaajat marssittivat estradille vakavia psykiatreja rikoksia selittämään. Viihdyttävää katsottavaa Pimeä peili joka tapauksessa on.

10. elokuuta 2019

Yhteinen vaimomme (1956)

Valentin Vaalan komedia Yhteinen vaimomme (1956) perustui Arijoutsin näytelmään Mieheni taivaasta, joka oli saanut kantaesityksensä Kokkolassa lokakuussa 1950. Vaalan käsissä tarina muuntui Hollywood-komedioita mukailevaksi uudelleenavioitumiskomediaksi. Mieleen tulee erityisesti Garson Kaninin loistava Lempivaimoni (My Favorite Wife, 1940), jossa Ellen Arden (Irene Dunne) on elänyt laivan haaksirikon jälkeen seitsemän vuotta ”autiolla” saarella. Hän saapuu kotiin, ja sillä välin aviomies Nick (Cary Grant) on mennyt uusiin naimisiin. Eipä aikaakaan, kun paikalle ilmaantuu Stephen Burkett (Randolph Scott), jonka kanssa Ellen on viettänyt nuo seitsemän vuotta erakkona... Yhteinen vaimomme perustuu täsmälleen samanlaiseen asetelmaan, mutta kontekstina onkin toinen maailmansota. Jenni (Marjatta Kallio) on naimissa Jalmarin (Eero Eloranta) kanssa, kun yhtäkkiä Jennin sodassa ”kaatunut” aviomies Erkki (Kosti Klemelä) palaakin sotavankeudesta kotiin. Kolmiodraama on valmis, mutta tässäkin tapauksessa tarina mutkistuu, kun Helsinkiin saapuu Erkin vankeudessa tapaama Anjuska (Anneli Haahdenmaa).

Yhteinen vaimomme on Stanley Cavellin määritelmää seuraten comedy of remarriage, jossa leikitään avioliittoinstituution pelisäännöillä. Samalla elokuva käsittelee komediallisesti sotakokemuksia, kansanhuoltoministeriön aikaa ja suhdetta Neuvostoliittoon. Jennin uusi aviomies on ministeriön nappi- ja neppariosaston toimistopäällikkö, ja tälle virkamiesmäisyydelle oli jo helppo nauraa vuonna 1956, kun olosuhteet olivat muuttuneet. Yhteinen vaimomme viittaa myös valvontakomission läsnäoloon ja etsii sovintoa, ainakin siinä mielessä, että Erkki ottaa lopulta Anjuskansa, ja Jenni ja Jalmari saavat jatkaa kaupunkilaista elämäntyyliään. Aikalaiskriitikot suhtautuivat Vaalan komediaan nihkeästi, sillä vuoden 1956 tilanteessa poliittisuus ei tuntunut erityisen rohkealta. Aamulehden Olavi Veistäjä totesi arviossaan: ”Yhteinen vaimomme olisi voinut olla pieni sensaatiokin 1940-luvun loppupuolella, mutta nyt sillä ei enää ole paljonkaan virkaa.” Nyt kun vuosia on vierähtänyt enemmän, tilanne on toinen: Yhteinen vaimomme on kiinnostava Hollywood-muunnelma, jonka huumori on kestänyt aikaa.

31. heinäkuuta 2019

Vodkaa, komisario Palmu (1969)

Ajauduimme katsomaan Matti Kassilan viimeisen Palmu-elokuvan Vodkaa, komisario Palmu (1969), joka on tietysti aivan toista maata kuin aiemmat, Waltarin teksteihin perustuvat Palmut. Bloggasin elokuvasta viimeksi vuonna 2008, joten edellisestä katsomiskerrasta on aikaa vierähtänyt, eikä silloiseen tekstiin ole paljoakaan lisättävää. Aikalaisarvosteluissa Vodkaa sai jokseenkin nuivan vastaanoton, mikä on tietysti helppo ymmärtää, sillä elokuva yhdistää komedian, agenttielokuvan, toimintaelokuvan ja poliittisen ongelmaelokuvan aineksia omintakeiseksi kokonaisuudeksi. Tyylilajia kuvastaa lopun hämmentävä mainosjakso, joka keskeyttää takaa-ajokohtauksen maanalaisissa käytävissä. Teos leikittelee 1960-luvun lopun poliittisella vastakkainasettelulla, jossa kärkäs vasemmistolainen journalisti ajautuu konfliktiin vuorineuvoksen kanssa. Lopulta ratkaisu osoittautuu intohimorikokseksi, vaikka monenlaiset poliittiset kysymyksen nousevat pintaan.

Nyt katsottuna jäin miettimään, kuinka monessa kotimaisessa elokuvassa itse asiassa viitataan äärioikeiston aktivismiin. Vodkassa tämä tiivistyy toimittaja Kosti Kulan (Matti Oravisto) hahmossa. Kula on yksinäinen susi, vastarinnan kiiski, jolla ei ole laajempaa kannatusta. Vodkassa myös suhde Neuvostoliittoon on kiinnostava: Neuvostoliitto on kauppasuhteiden kannalta keskeinen, ja avoimesti naapurivaltio toimii myös Helsingissä venäläisen agentin (Lilga Kovanko) hahmossa. Tarinassa suurkapitalismi kokee tappion, sillä verovilpin uhka saa vuorineuvos Suur-Takalan lahjoittamaan osakkeensa Suomen valtiolle! Loppukohtauksen aikana Inga Sulin ja Viktor Klimenko esittävät laulun ”Isoveli näkee” samaan aikaan, kun poliisit kaahaavat Palmun mökille. Mitähän Kari Tuomisaaren tekstissä ”isoveli” lopulta tarkoittaa?