1. toukokuuta 2019

Pankkirosvojen kerho (The League of Gentlemen, 1960)

Vappuaaton elokuvana katsoimme Basil Deardenin komedian Pankkirosvojen kerho (The  League of Gentlemen, 1960), jota en ole pitkiin aikoihin nähnyt. Se on esitetty viimeksi TV2:n ohjelmistossa vuonna 2003. Dearden oli aloittanut ohjaajan uransa jo 30-luvun lopulla ja työskennellyt myös Ealing-studioilla, joissa valmistuivat muun maussa sellaiset brittikomedian klassikot kuin Charles Chrichtonin Varastin miljoonan (Lavender Hill Mob, 1951) ja Alexander Mackendrickin Naisentappajat (The Ladykillers, 1955). Pankkirosvojen kerho viittaa molempiin teoksiin, edelliseen jo ryöstöteemallaan, jälkimmäiseen esimerkiksi kohtauksessa, jossa rikokseen valmistautuva ryhmä naamioituu taiteilijoiksi, ei tosin muusikoiksi niin kuin Naisentappajissa vaan näytelmäkerholaisiksi!

Aloituskohtauksessa Pankkirosvojen kerhon keskushahmo eversti Norman Hyde (Jack Hawkins) nousee kadun viemäriaukosta ja astuu Rolls-Royceen. Rikkauden ja köyhyyden jännite on elokuvan kantavia voimia, mutta myös menneen ja nykyisen suhde. Hyde on sotaveteraani, joka haluaa koota toisen maailmansodan ”huippuosaajista” ylivoimaisen rikollisryhmän. Hyde on onkinut jokaisesta ryhmän jäsenestä henkilökohtaista tietoa ja saa nämä lopulta puolelleen. On hämmästyttävää, että sotaveteraaneja on ylipäätään kuvattu näin. Jäin miettimään, olisiko Suomessa ollut mahdollista tehdä mitään vastaavaa: ajatelkaapa aihetta, jossa mieron tielle ajautuneet jatkosodan jermut päättäisivät yhteistuumin hyökätä Suomen Pankkiin. Kieltämättä Pankkirosvojen kerhon kuva veteraanien asemasta jää mietityttämään. Lopussa, kun tehtävä näyttää onnistuvan, moni ryhmän jäsen kokee voimaantuvansa: he ovat onnistuneet tehtävässään, mikä vihjaa, ettei rauhan ajan yhteiskunta ole kyennyt tarjoamaan heille mahdollisuutta toteuttaa itseään.

Pankkirosvojen kerhon herkullisin jakso on keikka, jossa ryhmä hankkii aseita ja räjähteitä varuskunnasta ja onnistuu lopulta vierittämään syyn IRA:n niskoille. Yhtä menestyksellinen ei lopulta ole huolellisesti valmisteltu pankkiryöstö. Kaikki päätyvät ennen pitkää poliisin hoteisiin. Basil Deardenin ohjaus on sujuvaa, vaikkakin alkujakso, jossa Hyde kokoaa ryhmän, on hämmentävän pitkä: jokainen ryhmän jäsen esitellään yksitellen. Kun varsinainen tarina käynnistyy, elokuva alkaa hengittää paremmin. Pääroolissa Jack Hawkins tekee vaikutuksen. Kerrotaan, että hän oli kuvauksien aikaan syöpähoidoissa, ja välillä piti pitää pitkiäkin taukoja.


14. huhtikuuta 2019

Rautakylän vanha parooni (1923)

Suomalaisen elokuvan festivaaleilla esitettiin lauantaina 13. huhtikuuta 2019 Carl Fagerin elokuva Rautakylän vanha parooni (1923) Kari Mäkirannan yhtyeen säestämänä. Elokuvaa ei ole juuri esitetty siitä syystä, että siitä ovat välitekstit puuttuneet, mutta nyt KAVI:n Tommi Partanen on tehnyt  tekstityksen Topeliuksen samannimisen pienoisromaanin ja siihen perustuvan näytelmän pohjalta. Tekstipaikat ovat tiedossa, ja todennäköisesti alkuperäisessä elokuvassa on ollut runsaasti teksitystä, sillä Fager on epäilemättä halunnut välittää Topeliuksen henkeä myös elokuvasaleihin. Itse tarinan Topelius kirjoitti alun perin vuonna 1849 Helsingfors Tidningarin jatkokertomukseksi, kuten niin monet muutkin tekstinsä. Kertomuksen nykyhetkenä on vuosi 1838, josta tarina palautuu 1770-luvulle, Kustaa III:n aikaan. Topelius käsitteli historiallisissa fiktioissaan usein sitä, miten menneisyys elää nykypäivässä. Tällä kertaa kyse on avioliitosta Gustav Drakenhjelmin (Einar Rinne) ja Ebba Reutercronan (Catherine Will) välillä. Gustav kaatuu Kustaa III:n sodissa, ja Magnus kätkee avioliittosopimuksen ja ottaa omaisuuden haltuunsa. Alussa iäkäs Ebba (Ida Brander) saapuu Rautakylään tyttärentyttärnsä Lotten Ringiuksen (Arna Högdahl) kanssa, ja Ebba alkaa kertoa menneisyytensä traumasta, avioliitosta, joka kiistettiin, pitkinä takautumajaksoina.

Carl Fagerille Rautakylän vanha parooni jäi ainoaksi ohjaukseksi, mutta kokemusta hänellä oli elokuvien tekemisestä jo vuonna 1907 valmistuneesta Salaviinanpolttajista asti. Ohjaajana Fager on jäykähkö ja asetelmallinen, jos ajatellaan esimerkkinä vaikkapa viininjuontikohtausta heinäpellolla, mutta toisaalta interiööri ja valaistus tuovat kohtauksiin syvyyttä ja kiinnostavuutta. Samoin takautumarakenne toimii, sillä Fager liikuttaa katsojaa edestakaisin menneen ja tulevan välillä. Takautumat eivät ulotu vain 1700-luvulle, sillä lopulta takautumana kerrotaan myös Tuomaksen (Emil Lindh) ja Rautakylän rengin (Jalo Lesche) kamppailu. Rautakylän vanhassa paroonissa kiinnostavia ovat yksittäiset kuvat. Mieleenpainuvimpia on kohtaus, jossa Lotten katsoo lampun valossa menneisyyden mykkiä todistajia, maalauksia, joissa Gustav Drakenhjelm ja Kustaa III:n ovat rinta rinnan.

Erityisen hienoa oli nähdä kankaalla äiti ja tytär, Naimi Kari hyytävänä taloudenhoitajana Lisettenä ja hänen tyttärensä Aili Kari nuorena Lisettenä. Kirjoitin juuri Aili Karista Women Film Pioneers -sivustolle. Kari näytteli muutamassa muussakin elokuvassa ja teki sittemmin pitkän uran Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa.


7. huhtikuuta 2019

Adriana Lecouvreur

Harvinainen tilaisuus tuli sattumalta: olin Veronassa muutaman päivän, ja Teatro Filarmonico di Verona esitti Francesco Cilean oopperan Adriana Lecouvreur, jota en ole koskaan nähnyt. Italiassa Cilea on toki jatkuvasti esillä, mutta myös maailmalla erityisesti Adriana Lecouvreur on uudelleen parrasvaloissa. David McVicarin ohjaus Metropolitanissa on herättänyt huomiota, ja Anna Netrebko on esittänyt nimiroolia New Yorkissa ja jatkaa myöhemmin tänä vuonna Salzburgissa ja Berliinissä, ensi vuonna Pariisissa. Veronan esitys lähtee kuitenkin toiselta pohjalta. Kyse on Comossa vuonna 2014 toteutetusta Ivan Stefanuttin ohjauksesta, joka sai nyt neljä esitystä Veronassa. Ohjauksellisesti teos on McVicarin nuorennusleikkausta perinteisempi, mutta musiikillisesti se oli nautittava alusta loppuun.

Francesco Cilean ooppera sijoittuu 1700-luvun Ranskaan, teatteriin, jonka suuri tähti Adriana Lecouvreur on. Arturo Colauttin libretto perustui Eugène Scriben ja Ernest Legouvén näytelmään, joka puolestaan ammensi innoitusta näyttelijä Adrienne Couvreurin (1692–1730) elämästä. Adrienne oli vuodesta 1717 Comédie-Françaisen näyttelijä, ja hänen kerrotaan tuoneen teatteriin aiempaa luonnollisemman näyttelemistyylin. Libretto käsittelee vapaasti historiallista lähtökohtaansa, mutta mukana on Adriennen suhde Maurice de Saxeen, oopperassa Maurizioon, sekä tarina siitä, että Adrienne olisi kuollut herttuatar de Bouillonin myrkyttämänä. Comon ja Veronan tulkinnassa tapahtumat on sijoitettu, ainakin lavastertakaisujen art nouveau -henkisyydestä päätelleen, sävellyksen syntyaikaan. Ensimmäisessä näytöksessä ollaan teatterin kulissien takana, ja välillä Adriana pistäytyy lavalla. Teatterillisuutta tuo mukaan kolmannen näytöksen resitointijakso, jossa Adriana käsittelee suhdettaan ruhtinatar Bouilloniin ja Maurizioon resitoimalla katkelman Jean Racinen näytelmästä Faidra. Veronan esityksessä Adrianan roolin lauloi loistava kiinalainen sopraano Hui He, ja Mauriziona esiintyi italialainen tenori Fabio Armiliato, joka oli vähintään yhtä vakuuttava. Pääparin voimakkaan dramaattiset kohtaamiset olivat italialaista verismiä parhaimmillaan. Oopperan kantavia hahmoja on myös näyttämömestari Michonnet, jota tulkitsi baritoni Alberto Mastromarino. Hyytävän ruhtinatar Bouillonin roolissa lauloi romanialainen Carmen Topciu. Esityksen johti kapellimestari Massimiliano Stefanelli todella varmasti, ja mieleen painui erityisesti neljännen näytöksen hauraan kaunis Intermezzo sinfonico.


17. maaliskuuta 2019

Bouncer 3–5

François Boucqin ja Alejandro Jodorowskyn lännensarja Bouncer alkoi ilmestyä suomeksi vuonna 2015 Jalavan kustantamana ja Heikki Kaukorannan suomentamana. Luin kaksi ensimmäistä albumia muutama vuosi sitten, ja nyt on aika jatkaa kolmella seuraavalla, jotka muodostavat kokonaisuuden. Albumi Käärmeen oikeus (La Justice des serpents, 2003) alkaa Barro Cityssä, joka tuli tutuksi edellisessä kaksiosaisessa tarinassa. Ensimmäinen sivu kuvaa karmean kuoleman, ja kuolemaa seuraavat albumit käsittelevätkin melkein jokaisella sivulla. Käärme, coral verde, on surmannut Barro Cityn pyövelin, ja Bouncer saa hoitaakseen raskaan tehtävän. Käärmeen oikeudesta alkaa kertomus, jonka palaset loksahtavat kohdalleen vasta viidennen albumin lopussa. Jos sarjan ensimmäisissä albumeissa oli runoutta, Rilken Duino-elegioista Baudelairen Pahan kukkiin, nyt maailma on jos mahdollista vielä raadollisempi: Boucqin ja Jodorowskyn Villi Länsi on ruumiillinen ja rasistinen, ahneuden ja eläimellisten intohimojen maailma. Bouncer menettää albumin päätteeksi rakastettuna ja joutuu täydellisen nöyryytyksen kohteeksi.

Pyövelin kostossa (La Vengeance du manchot, 2005) Bouncer yrittää nousta alennustilastaan. Takaa-ajettu päähenkilö avustaa köyhää perhettä taistelussa Clark Cooperin vallanhimoa vastaan. Jodorowsky käyttää siis westernistä tuttua kaavaa, jossa häikäilemätön suurtilallinen sortaa niin maanviljelijöitä kuin kaikkia muitakin. Boucq piirtää todella tehokkaasti usean sivun mittaisen taistelukohtauksen, jonka päätteeksi Bouncer saa tärkeää tietoa rakastettuna ja tämän puolison katkerasta kohtalosta. Pyövelin kostossa on klassisen tragedian piirteitä, kun Bouncerille vähitellen paljastuu hänen oma alkuperänsä. Takautumajaksossa lukijalle avautuu Bouncerin suhde isään, joka mystisesti on yhä hänen suojanaan. Synkkään maailmaan tulee pilkahdus armoa Yin Lin hahmossa.

Susinaaraiden saalis (La Proie des louves, 2006) päättää kolmiosaisen kertomuksen. Barro Cityyn saapuu uusi pyöveli, joka on kaikkien hämmästykseksi nainen. Lukijaa tämä ei tosin hämmästytä, sillä Jodorowskyn käsikirjoituksissa naisille ei ole kovin montaa roolia varattuna –tosin ei miehillekään, sillä sarjan hahmot ovat kaikki halullisia tappajia, tuomarista prostituoituun, sheriffistä palkkamurhaajaan. Viimeisen osan teemaksi kuitenkin kasvaa alistetun alkuperäiskansan kyky säilyä hengissä. Kansanmurhasta on pelastunut vain yksinäinen vanhus, joka paljastuu Bouncerin isäksi ja joka ei ole jättänyt lastaan yksin. Raskas ja häiritseväkin tarina saa viimeisillä sivuilla hetkeksi rauhan, kun Bouncer ymmärtää alkuperänsä ja solmii liiton Yin Lin kanssa. Voin kuvitella, että Jodorowskyn ahdistava käsikirjoitus jakaa lukijoiden mielipiteitä, mutta Boucqin häikäisevän visuaalisuuden vuoksi sarjaan kannattaa tutustua. Toivottavasti Jalava julkisee vielä puuttuvat Bouncer-albumit.

9. maaliskuuta 2019

Turandot

Giacomo Puccinin viimeisesta oopperasta Turandot on tuore Lorenzo Fioronin ohjaus Kööpenhaminassa. Turandot on vaikea teos monessakin mielessä: se on laulajille haasteellinen, dramaattisesti hankala ja kaiken lisäksi Puccini kuoli ennen kuin hän ehti saada teostaan valmiiksi. Usein Turandot esitetään versiona, johon Franco Alfano kirjoitti päätöksen, mutta teoksesta on muitakin tulkintoja. Fioronin ratkaisu on ollut lopettaa teos juuri siihen kohtaan, jossa säveltäjä menehtyi, samaan tapaan kuin tehtiin kantaesityksessä Milanossa vuonna 1926. Osallistuin esitykseen 8. maaliskuuta 2019, jolloin kapellimestarina piti alun perin olla Eva Ollikainen (tai näin ainakin ymmäsin), mutta lopulta musiikkia johti Alexander Vedernikov. Turandotina esiintyi Ann Petersen, prinssi Kalafina Sung Kyu Park ja Liùna Sine Bundgaard.

Kööpenhaminan Turandotin alku oli vaikuttava. Ennen kuin säveltäkään kuului, nähtiin prologi, jossa pieni tyttö keinuu synkässä, manga-vaikutteisessa ympäristössä, salama välähtää ja ukkosen jyry täyttää talon. Myöhemmin ilmenee, että tyttö on Turdandotin, ja ehkä myös Liùn, alter ego, naisena olemisen kolmas ilmentymä, sillä koko tarinan voi tulkina kuvauksena naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Tapahtumat sijoittuvat fantasian maailmaan, mutta siellä täällä vilahtelee historiallisia viitteitä. Alkuperäinen ooppera tapahtuu Kiinassa, ja samaan aikaan kun oopperassa tervehditään keisaria, näyttämöllä nähdään punalippujen liehuvan. Prinssi Kalaf ei ole tarinan sankari, päin vastoin hän hamuaa Turandotia vain turhamaisuudesta, ja kun Kalaf onnistuu ratkaisemaan kolme arvoitusta, Turandot on muserrettu. Kalaf tyrkyttää vähän väliä morsiuspukua rakastetulleen, ja samaan aikaan kuoro on puettu morsiamiksi ja sulhasiksi. Tässä tulkinnassa virkamiehet Ping, Pang ja Pong ovat pellejä, ja heidät on puettu konkreettisesti klovneiksi. Fioroni hyödyntää tulkinnassaan oopperan keskeneräisyyttä. Kööpenhaminan Turandot ei pääty lemmenduettoon vaan Liùn kuolemaan, joka ei ole vain itsemurha vaan lopulta teloitus. Tämän jälkeen lavalla on vain tyhjyyttä, ja myös Turandot päättää päivänsä oman käden kautta. Hurja tulkinta, mutta erittäin looginen, sillä mitä muuta libretto käsittelee kuin väkivaltaa. Musiikillisesti ilta oli loistava: mieleen jäi Sine Bundgaardin traaginen Liù, Sung Kyu Parkin vakuuttava Nessun dorma ja iskevä kuoro, joka oli toiminnan keskiössä alusta lähtien.

26. helmikuuta 2019

Hamlet Turun kaupunginteatterissa

Hamlet on haaste. Kun se esitettiin Helsingissä 129 vuotta sitten, marraskuussa 1890, Uusi Suometar kirjoitti: ”Hamlet tullaksensa täysin tyydyttävästi esitetyksi vaatii, ilman sivuosia, kuus, seitsemän kypsynyttä ja kyvykästä näyttelijää tai kuitenkin pääosissa taiteilijoita, jotka menevät hyvän huippauksen yli keskikerran.” Kun kävimme katsomassa tuoreen Hamletin Turun kaupunginteatterissa viime lauantaina, tuntui, että nimenomaan mentiin tavanomaisen tuolle puolen ”hyvän huippauksen” verran. Esitys oli spektaakkelimainen, mutta silti se oli näyttelijöiden draama, nimiroolissa Jussi Nikkilä, Claudiuksena Eero Aho, Gertrudina Kirsi Tarvainen, Ofeliana Pia Andersson, Poloniuksena Carl-Kristian Rundman, Laertesina Markus Järvenpää, Horationa Severi Saarinen ja isän haamuna Esko Salminen. Paavo Westernbergin ohjauksessa Hamlet on tutkielma vallan eri muodoista, ja paradoksaalista on, miten paljon valtaa tällä tarinalla on meihin, katsojiin ja Hamletin kulttuurisiin jälkeläisiin. Aluksi vierastin metateatterillisia viittauksia, mutta tarkemmin ajatellen, niitähän Shakespearen näytelmissä on jo lähtökohtaisesti. Westerbergin tulkinnassa mukana on tukku populaarikulttuuriviittauksia, ja vaikka teatterisalissa olisin kaivannut riisutumpaa tulkintaa, nyt kaikki tuntuu loogiselta. Mitä muuta ovat Tähtien sodan avainhetket kuin muunnelmia Hamletin tarinasta? Länsimainen kulttuuri on kaiuttanut ja voimistanut niitä aiheita ja teemoja, jotka lähtivät Shakespearen kynästä. Turun Hamlet on tutkielma vallan muodoista, mutta ei vain draaman sisäisessä todellisuudessa vaan myös siinä historiallisessa maailmassa, jossa tarinat elävät ja vaikuttavat.

Kritiikeissä on jo ehditty kiinnittää huomiota esityksen valaistukseen, lavastukseen ja äänimaisemaan. Minuun tehosi erityisesti Sanna Salmenkallion musiikki, joka yhdessä kohtausten elokuvallisten leikkausten kanssa korosti esityksen filmaattisuutta. Kovin paljon Hamletissa ei ollut isoja ensemble-kohtauksia, mikä osittain johtuu siitä tavasta, jolla videoteknologian avulla tilaa sekä pirstotaan että laajennetaan. Lopulta vaikuttavin kohtaus oli, ainakin minusta, juuri lopetus, kaksintaistelu, jonka dramaturgiassa on paluuta Hamletin esityshistorian pitkään perinteeseen. Valitettavasti olimme permannon takaosassa; hyvin mielellään olisin istunut aitiopaikalla, eturivissä seuraamassa, kuinka tapahtumat vyöryvät kohti vääjäämätöntä päätöstä.

17. helmikuuta 2019

Brott i paradiset (1959)

Lars-Eric Kjellgrenin Brott i paradiset (1959) on ruotsalainen film noir -henkinen trilleri, joka ei käsittääkseni ole saanut Suomessa elokuvateatteriensi-iltaa. Tarina alkaa suoraan rikoksen keskeltä: murtomiehet tunkeutuvat ryöstämään firman kassakaappia, yövartija yllättää heidät, ja yhtäkkiä tämä onkin vainaa. Aloituksen jälkeen tarina siirtyy kymmenen vuotta eteenpäin. Yövartijan ottopoika Einar Hanson (Karl-Arne Holmsten) saa vihjeen Paradiset-nimisen ravintolan omistajalta siitä, että hänellä olisi tieto murhan tekijästä. Elokuvan näkökulma vaihtuu, ja katsojalle selviää, keitä murtomiehet ovat. Ongelma on siinä, etteivät edes varkaat tiedä, kuka heistä ampui yövartijan hengiltä, vai ampuiko kukaan.

Brott i paradiset (1959) alkaa vauhdikkaasti, ja Kjellgren esittelee juonen linjat tehokkaasti. Rikoksen rinnalle syntyy myös komediallinen, romanttinen juonne, sillä nuori Eva Malmborg (Harriet Andersson) pääsee rikosreportteriksi lehteen ja alkaa tehdä yhteistyötä kokeneemman Adam Palmquistin (Gunnar Björnstrand) kanssa. Ennen pitkää Evan ja Adamin suhteet tietenkin lämpenevät... Brott i paradiset puuroutuu keskivaiheilla pahasti, ja teos saikin aikalaiskriitikoilta nuivan vastaanoton. Melko käsittämätön on jakso Mörkön observatoriossa. Ainakaan minulle ei valjennut, miksi elokuva sinne kesken kaiken siirtyi. Toisaalta loppua kohti elokuvan trilleriys korostuu, kun Eva Malmborgille vähitellen valkenee, kuka on syyllinen. Elokuvaa katsoessa huomio kiinnittyy myös ympäristöön, varsinkin interiööreihin. Valkokankaan kuvat ovat aina lumetta, konstruktioita, mutta jos elokuvaa vertaa saman ajan suomalaiseen tuotantoon, tuntuu, että todellisuudet ovat, ja olivat, kaukana toisistaan.