21. heinäkuuta 2021

Marius (1931)

Kirjailija Marcel Pagnol (1895–1974) syntyi Etelä-Ranskassa, lähellä Marseillen kaupunkia, juuri samoihin aikoihin, kun elävä kuva otti ensiaskeleitaan. Kirjalliselle uralle hän suuntautui 1920-luvulla ja julkaisi vuonna 1929 näytelmänsä Marius. Teoksesta tuli Marseille-trilogian lähtökohta, joka sai myöhemmin jatkokseen draamat Fanny ja César. Vuonna 1929 Pagnol vieraili Lontoossa ja pääsi tutustumaan äänielokuvan tuotantoon. Kokemus oli käänteentekevä, ja epäilemättä hän ymmärsi, millaisia mahdollisuuksia elokuva tarjoaisi puhedraaman esittämiseen. Samassa yhteydessä virisi ajatus Marius-näytelmän toteuttamisesta elokuvana, ja ohjaajaksi löytyi unkarilaistaustainen Alexander Korda. Ajan hengen mukaisesti Pagnol etsi kansainvälistä menestystä toteuttamalla samanaikaisesti elokuvan eri kielillä, ranskan lisäksi Marius tehtiin myös saksaksi nimellä Zum goldenen Anker ja ruotsiksi nimellä Längtan till havet. Ruotsinkielistä versiota oli ohjaamassa John W. Brunius, ja Mariuksen roolin tulkitsi Edvin Adolphson.

Ranskankielinen Marius on jäänyt elämään klassikkoelokuvana: siinä yhdistyivät Kordan kokemus ja Pagnolin draaman taju. Toki elokuva oli teatterinomainen ja rakentui pääosanesittäjien, Pierre Fresnayn (Marius), Raimun (César) ja Orane Demazis (Fanny), intensiivisen näyttelijäntyön varaan. Näyttämömäisyys on toisaalta myös vahvuus: Césarin isännöimä baari vaikuttaa ahtaalta, ja juuri tämän ahtauden Marius haluaa murtaa lähtemällä merille. Korda näyttää Marseillen laajassa kokonaiskuvassa sekä elokuvan alussa että lopussa, jossa laiva lipuu kaukaisuuteen. Äänielokuvan teknologiaa ei ole hyödynnetty vain dialogin välittämiseen, sillä teos alkaa laivan torven kutsuvalla törähdyksellä. Etusijalla on kuitenkin kieli, puhuttu kieli. Olisi kiinnostavaa tutkia tarkemmin eri maiden ensimmäisiä puheäänielokuvia ja sitä, millaisia merkityksiä kieleen liitettiin. Ranskassa nimenomaan Marius näytti suuntaa äänielokuvalle, ja ehkä juuri siksi Marseille sai niin mytologisoituneen aseman. Marius oli Ranskassa valtava menestys, ja samalla se tarjosi Pagnolille mahdollisuuden jatkaa elokuva-alalla, tuottajana ja käsikirjoittajana, myöhemmin myös ohjaajana. Trilogian toisen osan Fanny (1932) ohjasi Marc Allégret, mutta viimeisen osan César (1936) ohjasi kirjailija itse.


20. heinäkuuta 2021

Amadeus (1984/2002)

Olen viimeksi katsonut Milos Formanin ohjauksen Amadeus (1984) kauan sitten – blogini mukaan vuonna 2005 – enkä ole varma, näinkö silloin ohjaajan version, joka oli valmistunut vuonna 2002. Director’s Cut on noin 20 minuuttia alkuperäistä teatterikopiota pidempi. Ensimmäisen kerran näin elokuvan ensi-iltakierroksella, jolloin kopio pyöri Turussakin ennätyksellisen kauan. Vuonna 1984 161 minuutin kesto tuntui aivan riittävältä: se toi eeppistä laveutta kertomukseen, jota piti koossa Antonio Salierin (F. Murray Abraham) kertomus. Ohjaajan versiossa on joitakin kokonaan uusia jaksoja, muun muassa kohtaus, jossa Salieri nöyryyttää Constanzea (Elizabeth Berridge), mutta kovin olennaisilta erot eivät tunnu. Teatterin ystävät olivat muuten jo ehtineet kokea eeppisen laveuden ennen elokuvaa, sillä Peter Shafferin näytelmä kesti vuonna 1981 Tampereen Teatterin esityksessä kolme tuntia. Luin Jukka Kajavan arvion Helsingin Sanomista, ja hän hehkutti erityisesti Tapani Pertun suoritusta Salierina. Kajava kiinnitti huomiota myös Esko Elstelän kansainomaiseen suomennokseen, jossa Constanze kiitti sanomalla ”Tattista vaan”.

Peter Shaffer ja Milos Forman kutsuivat elokuvaansa fantasiaksi Mozartista ja Salierista. He olivat tietoisia siitä, että Salierin osallisuus Mozartin kuolemaan oli pelkkää huhupuhetta, vailla todellisuuspohjaa. Mutta myytti oli elänyt sitkeästi. Salieri ei suinkaan viettänyt viimeisiä päiviään mielisairaalassa vaan eli vuoteen 1825 asti. Venäjällä Aleksander Pushkin kirjoitti pian Salierin kuoleman jälkeen näytelmän, jossa säveltäjä oli muuttunut murhamieheksi. Sittemmin tarina nähtiin muun muassa Nikolai Rimski-Korsakovin oopperatulkintana. Shafferille, kuten Formanillekin, tarina on ollut käyttökelpoinen kahdeltakin kannalta. Ensinnäkin Mozartin elämä on ylipäätään mytologisen kerrostunut, joten miksi fiktion raaka-aineena ei voisi käyttää fiktiivistä kertomusta. Pikemminkin juuri sitä kautta säveltäjän mytologisoituneisuus parhaiten tulee esiin. Toiseksi, Salierin näkökulma on antanut mahdollisuuden katsoa Mozartia (Tom Hulce) aikalaisen silmin ja korostaa yleisempiä teemoja. Mozartin luovuus ja kekseliäisyys ovat välineitä käsitellä paitsi kateutta myös yritystä rakentaa omaa yksilöllisyyttä, erottautumista muista. Vaikka Milos Formanin Amadeuksen voi nähdä karhunpalveluksena historialliselle Salierille, paradoksaalisesti elokuva herätti uteliaisuuden unohdettua säveltäjää kohtaan, ja 1980-luvulta lähtien Salierin musiikkia on kuultu aiempaa enemmän. Katsoin Google Ngram Viewerin kautta, miten Googlen digitoimissa kirjoissa Salieria on käsitelty. Näyttää siltä, että juuri Amadeus-elokuva oli nostamassa Salierin uudelleen parrasvaloihin. Laitan tähän loppuun haun tuloksen, jossa Antonio Salierin nimen esiintyminen on jaettu vuosittain digitoitujen sivujen määrällä:


16. heinäkuuta 2021

Paholainen kyydissä (The Devil Thumbs a Ride, 1947)

Felix E. Feistin ohjaama ja RKO:n tuottama musta elokuva Paholainen kyydissä (The Devil Thumbs a Ride, 1947) nähtiin Yle Teeman film noir -sarjassa vuonna 2010, ja käsittääkseni esitys oli Suomen ensi-ilta. Aikanaan, 1940-luvulla, tätä väkivaltaista rikoselokuvaa ei Suomessa nähty. Felix E. Feist (1910–1965) oli newyorkilaissyntyinen ohjaaja, joka teki sittemmin työtä myös televisiolle. Jostakin syystä en ole blogiini aiemmin kirjoittanut Feistin tuotannosta, vaikka hänen elokuviaan on tullut vuosien varrella katsottua. Yle Teeman taannoinen noir-sarja sisälsi toisen Feistin klassikon Uhka (The Threat, 1949). Televisiossa on usein esitetty myös Kirk Douglasin tähdittämää draamaa Suurten metsien miehen (The Big Trees, 1952). Mieleen tulee myös antikommunistinen Guilty of Treason (1950).

Paholainen kyydissä on ytimekäs, tiiviisti kerrottu tarina rikollisesta Steve Morganista (Lawrence Tierney), joka elokuvan aloituskohtauksessa varastaa elokuvateatterin kassan ja samalla syyllistyy murhaan. Hän lyöttäytyy Los Angelesiin matkalla olevan kaupparatsun Jimmy Fergusonin (Ted North) kyytiin. Morgan sieppaa mukaan Beulah Zornin (Nan Leslie) ja Agnes Smithin (Betty Lawford) ja pakottaa koko ryhmän syrjäiseen rantahuvilaan. Elokuvan vaikuttavuus on sen napakkuudessa: mitään ylimääräistä ei ole tarinaan lisätty. Morganin maanisuudelle ei saada selitystä, vaikka hän jossakin kohtaa kertookin repliikin onnettomasta lapsuudestaan. Lopulta elokuvan koossapitävä voima on Lawrence Tierneyn kylmän viileä näyttelijäsuoritus, joka ei selittelyjä kaipaakaan. Pidin erityisesti elokuvan ensimmäisestä puolituntisesta, jonka aikana Feist liikuttaa draamaa jouhevasti eteenpäin. Toden tuntua lisää kohtausten realistinen esitystapa. Mieleen jäävät esimerkiksi uhkapeliä vapaa-aikana harrastavat poliisit sekä huoltoasemajakso, jossa Ferguson soittaa puolisolleen samaan aikaan, kun Morgan paukuttaa takana tupakka-automaattia.

Blake & Mortimer: Keltainen merkki

Aloitin Edgar P. Jacobsin Blake & Mortimer -sarjan lukemisen vuosia sitten, kun Egmont julkaisi kolmiosaisen Miekkakalan salaisuus -tarinan ensi kertaa suomeksi. Alkuperäinen teos oli ilmestynyt Tintin-lehdessä vuodesta 1946 lähtien. Albumeina kokonaisuus julkaistiin vuosina 1950–53. Jatkoin lukemista alkuperäisen ilmestymisjärjestyksen mukaan, ja hankin englanninkielisenä käännöksenä kaksiosaisen kokonaisuuden Suuren pyramidin arvoitus (Le Mystère de la Grande Pyramide, 1954–55). Nyt, monen vuoden jälkeen sain hankittua Jacobsin vuonna 1956 julkaiseman tarinan Keltainen merkki (La Marque jaune), jonka Semic julkaisi suomeksi jo 1990-luvun alussa. Tässä tarinassa Blake ja Mortimer palaavat kotikonnuilleen Lontooseen, jossa mystisten rikosten sarja saattaa Scotland Yardinkin ymmälleen.

Keltainen merkki alkaa vauhdikkaasti kruunun kalleuksien varkaudella. Piirrostyyli tuo mieleen Tintin seikkailut, joita Jacobs olikin kehittämässä yhdessä Hergén kanssa vuodesta 1943 alkaen. Omissa töissään Jacobs käyttää kuitenkin huomattavasti enemmän tekstiä, ja Keltaisessa merkissä lukijalle tarjotaan verbaalista kehystystä lähes jokaisessa kuvassa ja siirtymässä. Alkuosassa uhrit odottavat mystisen rikollisen iskua melkein samaan tapaan kuin tiedemiehet Hergén Seitsemässä kristallipallossa (Les Sept Boules de cristal, 1948)Kuva, jossa Septimus alistuu osaansa, tuo mieleen professori Bergamotten, joka odottaa Rascar Capacin kostoa. Loppua kohti tarina nostaa pinnalle teknologisoitumisen vaarat ja vallanhimon samaan tapaan kuin Miekkakalan salaisuus tai Jacques Martinin ensimmäiset Lefranc-albumit. Vuoden 1956 aikalaismaailmaa enemmän Jacobs tuntuu viittavan toisen maailmansotaan, totalitarismin varjoon, mutta lopun viittaus mielten hallintaan muistuttaa myös Korean sodan aivopesukeskustelusta. Kokonaisuutena Keltaista merkkiä oli ilo lukea, erityisesti laaja satamajakso jää mieleen.


14. heinäkuuta 2021

Mies Marokosta (The Man from Morocco, 1945)

Mies Marokosta (The Man from Morocco, 1945) -elokuvan ohjaaja Max Greene oli oikealta nimeltään Mutz Greenbaum (alk. Grünbaum), saksalaissyntyinen kuvaaja, joka oli aloittanut uransa kameran takana jo vuonna 1915. Greenbaum teki yhteistyötä muun muassa Urban Gadin ja Max Mackin kanssa. Kuvaajana hän toimi vuoteen 1967, yhteensä lähes 150 produktiossa, ja näki elokuva-alan valtavan teknologisen kehityksen. Sodan aikana hän jatkoi uraansa Iso-Britanniassa ja muutti myös nimensä. Samalla tarjoutui mahdollisuus kokeilla ohjaustehtäviä, joista hänellä toki oli jo aiempaa kokemusta mykkäelokuvakaudelta. Greenen tunnetuin ohjaus on sodan loppuvaiheessa valmistunut Mies Marokosta, jossa ohjaaja ei ollut elokuvan ainoa emigrantti: käsikirjoitusta oli laatimassa itävaltalaissyntyinen Rudolph Cartier (Katscher), musiikin sävelsi venäläissyntyinen Mischa Spoliansky, ja pääroolia näytteli itävaltalainen Anton Wohlbrück, joka teki Englannissa pitkän uran nimellä Anton Walbrook.

Mies Marokosta on silmiinpistävästi kuvaajan elokuva: erityisen hienoja ovat tarinan taitekohdassa nähtävät film noir -henkiset valon ja varjon risteytymät. Elokuvan tarinaa voi pitää tyypillisenä sota-ajan kommentaarina ajankohtaisesta kohtalonkysymyksestä, taistelusta Saksan kuristavaa otetta vastaan. Omintakeisuutta tuo elokuvan alku, joka lähtee liikkeelle Espanjan sisällissodasta. Päähenkilö Karel Langer (Anton Walbrook) osallistuu tasavaltalaisten kansainväliseen joukkoon ja päätyy sodan jälkeen Etelä-Ranskassa sijainneelle vankileirille. Espanjassa Karel on tutustunut Manuelaan (Margaret Steen), jolle tasavaltalaiset ovat kauhistus mutta joka lopulta ihastuu muukalaiseen. Tämän jälkeen juoni saa melko fantastisen käänteen, kun Karel joukkoineen lähetetään vankileiriltä Saharaan rakentamaan rautatietä saksalaisille! Ennen pitkää Karelin käsiin joutuu lista ”luotettavista ranskalaisista”, eikä tämä tulenarka dokumentti saa päätyä vihollisen käsiin... Mies Marokosta -elokuvaa on sinänsä helppo katsoa ja tarina pysyy vauhdissa, mutta viimeinen puolituntinen ei ole käsikirjoittajilta onnistunut. Silti elokuvan katsomisesta nauttii, ehkä juuri siksi, että siinä orastaa hienon elokuvan mahdollisuus – vaikka lupaukset eivät lopulta täytykään.

9. heinäkuuta 2021

Diamantino (2018)

Portugalilainen elokuva Diamantino valmistui vuonna 2018 Gabriel Abrantesin ja Daniel Schmidtin yhteisohjauksena. Mustalla huumorilla varustettu fantasiakomedia sisältää häkellyttäviä scifi-aineksia, eikä ihme, että se on jakanut mielipiteitä. Aiheensa se ammentaa jalkapallosta ja sen merkityksestä Portugalissa, mutta teos levenee nopeasti nykykulttuurin ja lähitulevaisuuden kommentaariksi. Päähenkilö on maailman eliittiin kuuluva jalkapalloilija Diamantino (Carloto Cotta), joka muistuttaa erehdyttävästi Christiano Ronaldoa. Jalkapallon supertähdellä on läheinen suhde isäänsä, ja tätä alussa voimakkaasti painotetaan. MM-kisoissa 2018 Portugali pelaa ratkaisupelinsä Ruotsia vastaan (mitä ei todellisuudessa tapahtunut), ja Diamantino epäonnistuu rangaistuspotkussa. Samalla hetkellä isä saa sydänkohtauksen ja kaatuu kuolleena maahan. Jalkapalloillessaan Diamantino elää fantasiamaailmassa, sumun ja jättiläiskokoisten puudeleiden keskellä, mutta yhtäkkiä juhlat ovat ohi. Ura romahtaa, ja Diamantinon on katsottava tulevaisuuteen.

Tämä kaikki ei varmaankaan kuulosta vielä kovin ihmeelliseltä. Mutta alusta lähtien elokuvan ote on hyvin tyyliltelty. Diamantinoa vakoillaan rahanpesusta epäiltynä, mutta todellisuudessa syyllisiä ovat sankarin kaksossiskot, jotka muistuttavat Tuhkimon sisarpuolia. Diamantino on viettänyt aikansa jalkapallokentällä, mutta on henkiseltä tasoltaan pikku lapsi, viaton ja tietämätön. Luksusveneellään hän törmää Afrikasta saapuviin pakolaisiin, haluaa muuttaa elämänsä ja adoptoida lapsekseen tuntemattoman Rahimin, joka on todellisuudessa vain jalkapalloilijan elämää vakoileva petturi. Kun tähän keitokseen lisätään Portugalin äärioikeiston pyrkimys rahoittaa EU-eroa kampanjalla, jonka mannekiiniksi Diamantino tietämättään joutuu, sotku on valmis. Ehkä en tässä yhteydessä kerro elokuvasta enempää... Diamantino on kummallinen kokonaisuus mutta samalla oudon kiehtova. Diamantino-lakanoissa liikkuva ja Diamantino-alusvaatteita käyttävä sankari on todellinen surullisen hahmon ritari, nykypäivän Don Quijote.

6. heinäkuuta 2021

Kylmä hiki (Aragh-e Sard, 2018)

Jatkoimme jalkapalloaiheisten elokuvien katselua Soheil Beiraghin draamalla Aragh-e Sard (2018), jonka Ruotsin tv esitti hiljattain jalkapallosarjassaan nimellä Rött kort. Englanniksi teosta on esitetty nimellä Permission ja Cold Sweat, joista jälkimmäinen vastannee parhaiten alkuperäisnimeä. Beiraghin toinen pitkä elokuva kommentoi Iranin patriarkaalista yhteiskuntaa, ennen kaikkea lainsäädäntöä, joka antaa miehelle mahdollisuuden päättää puolisonsa ulkomaanmatkoista. Monen iranilaisen naisurheilijan kilpailumatka on pysähtynyt Teheranin lentokentälle. Beiraghin elokuvan päähenkilönä on Iranin futsal-maajoukkueen kapteeni ja tähtipelaaja Afrooz  (Baran Kosari). Avauskohtauksessa hänet nähdään elementissään, maajoukkueen avainpelaajana, puolustamassa omaa maalia ja viimeistelemässä ratkaisuosumia. Iran selvittää tiensä turnauksen loppuotteluun, mutta Malesiassa pelattavaan finaaliin Afrooz ei pääse, sillä lentokentällä odottaa aviomiehen tyly kielto.

Beiraghin käsikirjoittamassa tarinassa paljastuu, että Afrooz on jo jonkin aikaa asunut erillään miehestään Yaserista (Amir Jadidi), joka on suosittu talk show -juontaja. Televisiossa Yaser puhuu rakkaudesta, uskonnollisessa hengessä, mutta puolisoaan hän piinaa. Lentokentältä Afrooz palaa kaupunkiin ja yrittää taivuttaa puolisoaan. Hän hakee myös oikeuslaitoksen päätöstä, mutta mikään ei kumoa aviomiehen oikeutta, jota ei tarvitse edes perustella. Beiraghi kuvaa oikeudenkäyntiä näyttämällä vain Afroozia ja Yaseria: tuomari säilyy koskemattomana, tuonpuoleisena. Lopulta elokuva ei kuvaa vain naisen asemaa avioliitossa vaan myös urheilussa: Afrooz riitautuu myös liiton kanssa, sillä tukea hän ei saa yritykselleen päästä toteuttamaan unelmaansa. Aragh-e Sard on kokonaisuutena puhelias, ihmiskeskeinen teos. Se sijoittuu moderniin Iraniin, mutta kamera ei juurikaan paljasta miljöötä laajemmin. Ehkä tämä on tarkoituskin: elokuvan ahdistavuus on juuri siinä ahtaudessa, joka elokuvaa sävyttää.