7. maaliskuuta 2020

Once Upon a Time in Hollywood (2019)

Katsoin Quentin Tarantinon uutuuden Once Upon a Time... in Hollywood (2019) lentokoneessa, paluumatkalla Nashvillestä. Aiemmin se oli jäänyt näkemättä. Selvää on, ettei lentokone ollut oikea ympäristö elokuvalle, joka on viimeistä yksityiskohtaa myöten harkittu ja jonka soundtrack rakentaa kuvaa 1960-luvun lopun Hollywoodista. Elokuvan keskiössä on televisiotähti Rick Dalton (Leonardo DiCaprio), joka tunnetaan 1950-luvun länkkärisarjasta Bounty Law ja joka on sittemmin tehnyt elokuvauraa. Lännenelokuvien maailma on kuitenkin siirtymässä taakse, ja elokuvan henkilöt ovat selvästi uuden kynnyksellä. Elokuvan toinen keskeinen hahmo on Rick Daltonin sijaisnäyttelijä Cliff Booth (Brad Pitt), jonka työtehtävät ovat kiven alla. Once Upon a Time... in Hollywood on juonen kuljetukseltaan melko verkkainen, mutta sitä kannattelevat erityisesti ajankuva ja fiktiivisten aikalaiselokuvien ja tv-jaksojen kuvaukset. Tarina alkaa tihentyä jaksossa, jossa Booth vierailee hippiyhteisössä.

Dalton ja Booth ovat fiktiivisiä hahmoja, mutta tarinaan lomittuu myös nuoren näyttelijän Sharon Taten (Margot Robbie) kohtalo. Roman Polanskin puoliso joutui 9. syyskuuta 1969 Charles Mansonin ja hänen apureidensa surmaamaksi. Juuri tähän päivään Tarantinon tulkinta huipentuu, tosin hän tarjoaa, käsittääkseni, vaihtoehtohistorian, jossa väkivaltaiset häiriköt tunkeutuvat Rick Daltonin kotiin, surullisin seurauksin. Lopetus on epäilemättä tarantinomainen ja tyylillisesti hyppäys kauas aiemmasta nostalgisoinnista. Minulla jäi kokonaisuuteen ristiriitainen suhde. Elokuvan alkupuoli tuntui pitkältä ja viipyilevältä, mutta epäilemättä tämä on tarkoituksellista, ja juuri alun verkkaisuus tekee lopusta niin väkivaltaisen ja emotionaalisesti voimakkaan.

25. helmikuuta 2020

They Shall Not Grow Old (2018)

Peter Jacksonin pitkä dokumentti They Shall Not Grow Old (2018) synnytti jo ennakkoon kohua, kun kerrotiin elokuvan ”herättävän eloon” ensimmäisen maailmansodan aikaista elokuvamateriaalia. En ole tästä aivan varma, kun mykkäelokuvien harrastajana katson kaikkea vanhaa elokuvaa menneisyyden jälkenä, eikä sen koskettavuus useinkaan liity värien tai äänen ”puutteeseen”, pikemminkin ehkä päinvastoin: hauraiden nitraattifilmien lepattavassa valossa on jotakin salaperäistä, ja elävän kuvan säilyminen nykypäivään on usein myös onnekasta sattumaa. Hyvin suuri osa 1900-luvun alun aineistosta on tuhoutunut. Näistä tuntemuksista huolimatta on tietysti erittäin hienoa, että ensimmäisen maailmansodan dokumenttiaineistoon perustuva elokuva saa laajan, globaalin levityksen.

Peter Jacksonin ohjaama ja tuottama They Shall Not Grow Old perustuu Impretial War Museumin aineistoon, ei vain elokuviin vaan myös haastatteluihin, jotka museo teki yhteistyössä BBC:n kanssa ja joissa veteraanit kertovat sodasta, niin arkisista hetkistä kuin kokemuksista juoksuhaudassakin. Jackson aloittaa newsreel-elokuvana, josta vähitellen siirrytään, ikään kuin takautumana, manipuloidumpiin otoksiin, joissa esitysnopeus on pyritty saamaan mahdollisimman luonnolliseksi, kuvat on väritetty ja otokset  ryyditetty huulisynkroniaa tavoittelevilla repliikeillä sekä ääniefekteillä. Kokonaisuutena They Shall Not Grow Old on lopulta vaikuttava ja koskettava. Minuun tehosi ennen kaikkea kaksi ratkaisua, toisaalta se, että elokuvassa ei ollut kertojaa vaan veteraanit itse muistelivat katastrofia, eikä vain sotaa vaan siihen lähtemisen huumaa ja sodan jälkeistä tyhjiötä, jossa rintamamiehiin suhtauduttiin varauksellisesti; toisaalta se, että vaikka Jackson pyrkii kokemuksellisuuteen, taistelun kauheudet ovat kuitenkin tavoittamattomissa, sillä elokuva-aineistoa ei yksinkertaisesti ole siitä, mitä taistelutantereella tapahtui. On historian hetkiä, joihin elokuva-aineisto ei yllä.

19. helmikuuta 2020

Ginzan tarinoita (Ginza 24 chou, 1955)

Yûzô Kawashiman elokuva 銀座二十四帖 (Ginza 24 chou, 1955) on englanninkieliseltä nimeltään Tales of Ginza, joten sen voisi suomentaa Ginzan tarinoiksi. Nimensä mukaisesti se sijoittuu Ginzan kaupunginosaan Tokioon, ja elokuvaa voisi luonnehtia kaupunkisinfoniaksi, jonka juuret ovat mykkäkauden urbaanissa kuvastossa. Ginza elää ja hengittää ensimmäisistä kuvista lähtien, ja juuri tämä on Kawashiman elokuvan viehätyksen olennainen lähtökohta: Tokio-näkymät, katujen vilinä, öiset mainosvalot, ravintolakohtaukset... Runollisimmillaan elokuva on aivan alussa, jossa Kawashima rakentaa kaupunkinsa tuoksujen ympärille. Kukkien ja pensaiden rinnalle tulevat urbaanit tuoksut, kuten Marilyn Monroen hajuvesi, jonka merkkiä nuori tyttö koettaa muistaa hyvästellessään poikaystävänsä.

Ginzan tarinoita on taidokas vyyhti elämänkohtaloita. Draaman keskiöön nousee ikääntynyt rouva: hän yrittää löytää taiteilijan, joka teki hänestä muotokuvan viisitoista vuotta aiemmin. Kawashiman kerronta on täynnä pieniä, nautittavia yksityiskohtia, kuten galleriajakson flirttailukohtauksessa, jossa kamera siirtyy kuvaamaan nuoren parin jalkojen liikkeitä ja tanssinomaista koreografiaa. Sanoja tärkeämpää on kehojen kieli. Ginzan tarinoita on elokuva Japanin modernisaatiosta toisen maailmansodan jälkeen: englanninkielisiä sanoja ja lauseita viljellään, ja estetiikassakin on häivähdys film noiria. Toisaalta hämmästyttävää on Ginzan tarinoiden ranskalaisuus. Ravintolakohtaukset tuovat mieleen 1950-luvun ranskalaisen elokuvan ja Pariisin yökerhot. Kawashiman kerronta on innostavan eklektistä: kertojaääni johdattelee välillä tapahtumiin humoristisesti, välillä taas kuin dokumenttielokuvan selostaja, joka pyrkii välittämään tietoa yhteiskunnan muutoksista.

15. helmikuuta 2020

Kateissa (Missing, 1982)

Costa-Gavras tunnetaan poliittisesta trilleristä Z – hän elää! (Z, 1969). Samaa lajityyppiä jatkoi elokuva Kateissa (Missing, 1982), joka oli ohjaajan siihenastisen uran kallein tuotanto. Tapahtumat sijoittuvat Chileen, vaikka maata ei käsittääkseni mainita dialogissa kertaakaan. Katsoja kuitenkin tunnistaa Augusto Pinochetin vallankaappauksen 1973: Santiago on kaaoksessa, ruumiita lojuu kaduilla ja laukaukset kaikuvat päivin ja öin. Keskiössä on yhdysvaltalainen nuori Charles Horman (John Shea), joka katoaa, ja hänen vaimonsa Beth (Sissy Spacek) ryhtyy etsimään miestään. Pian paikalle saapuu myös Charlien isä Ed (Jack Lemmon). Yhdessä Beth ja Ed vaeltavat viranomaisten, sekä sotilasjuntan että yhdysvaltalaisten diplomaattien, luona, mutta mitään ei tunnu löytyvän.

Costa-Gavrasin ja Donald E. Stewartin käsikirjoitus kulkee sujuvasti. Beth saa käsiinsä Charlien muistikirjan, lukee sitä ääneen, ja samalla takautuman dialogi sulautuu nykyhetkeen. Loistavia ovat myös Costa-Gavrasin ratkaisut muistikuvien tulkinnallisuudelle kohtauksessa, jossa sama tilanne nähdään neljään viiteen kertaan erilaisin nyanssein painotettuna. Sujuvasti 60-lukulainen kokellisuus istuu 80-luvun alun Hollywood-tuotantoon. Kateissa johdattaa katsojan myös vankileirinä käytetylle jalkapallostadionille, jossa Ed ja Beth käyvät etsimässä kadonnutta nuorukaista, turhaan. Erityisen vaikuttava on ruumishuonejakso, jossa vallankaappauksen raadollisuus paljastuu.

Luin katsomisen jälkeen Internet Movie Databasesta yleisön kommentteja. Oli kiinnostavaa nähdä, miten erilaisin tavoin 80-luvun poliittista trilleriä voi tulkita. Osalle katsojista Kateissa on poliittisen kaksinaismoralismin kuvaus, osalle vasemmistolaisen idealismin testamentti. Mistä tahansa ideologisesta suunnasta elokuvaa katsookaan, se tehoaa emotionaalisesti siksi, että Costa-Gavras tavoittaa sotatilan musertavan satunnaisuuden ja väkivallan alituisesta läsnäolosta seuraavan ahdistuksen. Käsikirjoituksen lisäksi Jack Lemmonin ja Sissy Spacekin vahvat roolisuoritukset kannattelevat elokuvaa. Vangeliksen musiikin ystäville Kateissa on tietysti välttämätöntä katsottavaa.

13. helmikuuta 2020

Suzaki Paradise: Punaiset lyhdyt (Suzaki paradaisu: Akashingō, 1956)

Yūzō Kawashima (1918–1963) on 1950-luvun ja 1960-luvun alun keskeisiä japanilaisia elokuvaohjaajia, jonka ura katkesi sydänvaivoihin vain 45-vuotiaana. Hänen nimensä nousee usein esille Shohei Imamuran oppi-isänä, mutta Kawashimaa voi laajemmin pitää tienraivaajana japanilaisen uuden aallon tekijöille. Elokuvapalvelu MUBI:ssa on ollut nähtävänä Kawashiman tuotantoa, ja vihdoin eilen pääsin käsiksi vuonna 1956 valmistuneeseen draamaan Suzaki Paradise: Punaiset lyhdyt (Suzaki paradaisu: Akashingō, 1956). Aikalaismaailmaan, 1950-luvun Tokioon sijoittuva tarina, kertoo avioparista, Tsutaesta (Michiyo Aratama) ja Yoshijista (Tatsuya Mihashi), jotka ovat työttömiä ja etsivät paikkaansa. Elokuva alkaa sillalla, jossa turhautunut pari pohtii tulevaisuutta. Tsutae on entinen prostituoitu, joka käväisee jo punaisten lyhtyjen alueen portilla.

Tsutaen ja Yoshijin tarinassa on alusta lähtien vahva melodramaattinen viritys. Se on kuin muistuma toisen maailmansodan jälkeisistä ongelmaelokuvista, joissa menneisyyden taakka sanelee päähenkilöiden kohtalon. Kawashiman tulkinnassa käy toisin. Tsutaen ja Yoshijin suhde rakoilee, mutta vaikeudet eivät katkaise heidän suhdettaan. Elokuvan lopussa pari on uudelleen samalla sillalla kuin alussa, mutta tällä kertaa he juoksevat pois, linja-autoon, ja samalla kohti yhteistä tulevaisuutta. Suzaki Paradise on taitavasti ohjattu nuoren rakkauden kuvaus. Ainakin minua puhutteli se tapa, jolla kaupunkiympäristö oli läsnä, valoina ja varjoina, heijastuksina läheisestä joesta, katujen vilinänä.

10. helmikuuta 2020

Uhrattua elämää (Imitation of Life, 1934)

John M. Stahlin Uhrattua elämää (Imitation of Life, 1934) perustuu Fannie Hurstin suosittuun romaaniin, jonka myöhemmin toteutti myös Douglas Sirk. Silloin suomenkielinen nimi oli Suurinta elämässä (Imitation of Life, 1959). Stahlin melodraama on vaikuttava, aikanaan poikkeuksellinen teos: keskiössä on kaksi yksinhuoltajaäitiä, jotka ryhtyvät yrittäjiksi. Elokuva käsittelee paitsi naisen asemaa myös etnisyyttä, sillä toinen äideistä on musta, toinen valkoinen. Elokuvan alussa Beatrice Pullman (Claudette Colbert) on juuri jäänyt leskeksi ja hoitaa pientä tytärtään kylpyhuoneessaan. Paikalle saapuu Delilah Johnson (Louise Beavers), joka on etsimässä työtä. Tuota pikaa hänestä tulee Beatricen taloudenhoitaja. Myös Delilahilla on tytär, poikkeuksellisen vaaleaihoinen Peola. Ennen pitkää Beatrice ja Delilah päätyvät yrittäjiksi, kun Delilahin salaiseen reseptiin perustuvat pannukakut osoittautuvat menestykseksi.

Uhrattua elämää käsittelee yhteiskunnallisten teemojen ohella äidin rakkautta. Beatrice ja Delilah tekevät kaikkensa tyttäriensä tähden, mutta vähitellen lapset erkanevat vanhemmistaan. Kysymys rodusta nousee pintaan erityisesti Delilahin ja Peolan suhteessa, sillä Peola häpeää äitiään ja yrittää tekeytyä valkoiseksi. Lopussa, Sirkin version nähneille tämä ei liene yllätys, Delilah menehtyy, ja kuolinvuoteellaankin hän puhuttelee tytärtään, joka on poissa. Vasta hautajaisissa Peola ilmestyy surijoiden keskelle, katuu pohjattomasti ja kertoo olevansa syyllinen äitinsä kuolemaan. Peola toteaa, että äiti oli ollut hänen orjansa, joka oli pyytettömästi palvellut tytärtään. Sirkin versiossa hautajaiskohtauksessa kuullaan vaikuttava Mahalia Jacksonin esitys. Stahlin tulkinnan sävy on kokonaan toisenlainen: mieleen jää se yhteisöllisyys, jolla hiljainen saattoväki kuljettaa Delilahia kohti viimeistä leposijaa.

9. helmikuuta 2020

Kenraali (The General, 1926)

Buster Keatonin Kenraali (The General, 1926) perustuu Yhdysvaltain sisällissodan tapahtumasarjaan, jossa pohjoisvaltiolaiset vakoojat sieppasivat The General -veturin huhtikuussa 1862, lähtivät ajamaan kohti Chattanoogaa ja pyrkivät vahingoittamaan konfederaatiolle tärkeää rautatielinjaa. Alkuperäistä The General -veturia säilytetään nykyisin Kennesaw’ssa, Georgiassa. Buster Keaton oli tiettävästi erittäin kiinnostunut rautateiden historiasta ja luki William Pittengerin muistelmateoksen The Great Locomotive Chase (1863). Olennaista Kenraali-elokuvan kannalta on, että Pittengerin teos oli kirjoitettu pohjoisvaltioiden näkökulmasta, mutta Keaton lähti toteuttamaan elokuvaansa konfederaation kannalta. Alkuperäistä veturia Keaton ei yrityksistä huolimatta saanut käyttöönsä, mutta muita sisällissodan aikaisia kulkupelejä onneksi oli vielä olemassa. Kuvaukset toteutettiin Oregonissa, jossa vanhoja rataosuuksia oli vielä jäljellä.

Kenraali valmistui vuonna 1926 ja sai ensi-iltansa poikkeuksellisesti Tokiossa vuoden viimeisenä päivänä. New Yorkin ensi-ilta koitti vasta tammikuussa 1927. Vaikka Kenraalia sittemmin on arvostettu keskeisenä Keaton-komediana, Yhdysvalloissa kriitikoiden suhtautuminen oli vaisua ja ristiriitaista. Jo kuvausvaiheessa ajatus kuuluisaan sisällissodan tapahtumaan kytkeytyvästä komediasta herätti pahennusta, samoin tietysti se, että Keaton otti elokuvaansa etelävaltioiden näkökulman. Kevään 1927 aikana Kenraali osoittautui kuitenkin kansainväliseksi menestykseksi, ja klassikon maineen elokuva saavutti vähitellen. Kenraali on huolellisesti käsikirjoitettu, kunnianhimoinen ja visuaalisesti kekseliäs. Vaikka olen nähnyt elokuvan lukemattomia kertoja, pienet yksityiskohdat jaksavat naurattaa. Suosikkejani on kohtaus, jossa Johnnie (Buster Keaton) vääntää veturinsa avulla vaihteen kiskot sijoiltaan. Takaa-ajajien on pakko pysähtyä. Kymmenkunta pohjoisvaltiolaista sotilasta alkaa pohtia, miten rata saadaan korjattua ja alkaa juntata kiskoa hartiavoimin. Aikansa touhua katseltuaan veturinkuljettaja tulee paikalle, ottaa kirveensä ja kalauttaa kiskon heti paikalleen. Ammattimies on ammattimies.

Suomessa Kenraali nähtiin tuoreeltaan maaliskuussa 1927. Iltalehden mainoksessa (vasemmalla) korostettiin elokuvan ”suuruutta ja hauskuutta” sekä sen menestystä Tukholmassa ja Lontoossa. Suomen Sosialidemokraatin kriitikko kirjoitti 5. maaliskuuta:

”Buster Keaton, tasaisen huumorin edustaja filmissä, on hetken ollut poissa näköpiiristämme ja kun hän nyt sinne ilmestyy, on hän ’Kenraali’ United Artistsin filmissä, jota on valmisteltu 2 vuotta ja tuhlattu rahaa, niin että köyhää hirvittää. Oikeastaan Buster Keaton on amerikkalainen veturinkuljettaja, joka on tasaisen luontonsa koko syvyydestä rakastunut Anabelle Leehen (Marion Mack) ja kun sitten etelän ja pohjan valtioiden välinen sota alkaa, julistaa Anabelle, että Buster ei ole kelvollnen hänen silmiensä eteen muussa kuin sotilaspuvussa. (...) Filmi on täynnä amerikkalaista huumoria, Keatonin verratonta komiikkaa, joka pitää katsojan jännittyneenä ja hyvällä tuulella.”