27. elokuuta 2016

Ainoastaan naisille (Be My Wife, 1921)

Ensimmäinen tutustumiseni Max Linder’n komedioihin oli Maud Linder’n isästään ohjaama dokumentti Mies ja silkkipytty (L’Homme au chapeau de soie, 1983), jonka hankin Pariisin-matkalta VHS-muodossa. Dokumentti nähtiin myös televisiossa vuonna 1991. Nyt Yle Teema on palannut Linder’n teoksiin esittämällä kolme Hollywoodissa 1920-luvulla valmistunutta pitkää komediaa, Seitsemän vuoden onnettomuus (Seven Years Bad Luck, 1921), Ainoastaan naisille (Be My Wife, 1921) ja Kolme muskettisolttua (The Three Must-Get-Theres, 1922). Erittäin hienoa, että mykkäelokuva ylipäätään saa ruutuaikaa, ja erityisen kiinnostavaa, että Max Linder nousee jälleen unohduksesta. Linder oli monella tapaa arvoituksellinen hahmo. Hänen todellinen tähteytensä alkoi jo ennen ensimmäistä maailmansotaa, ja hän oli muun muassa Charles Chaplinin suuria esikuvia. Linder oli rintamalla ja kärsi tiettävästi taistelukaasumyrkytyksestä.

Hollywoodissa Linder teki kolme pitkää elokuvaa, mutta ura ei maailmansodan jälkeen enää lähtenyt nousuun. Jotakin oli peruuttamattomasti päättynyt. Kriitikotkaan eivät aina ole osanneet arvostaa Linder’n myöhäistuotantoa. Totta tietysti on, että elokuvakulttuuri muuttui rajusti juuri 10-luvun lopulla ja 20-luvun alussa, ja tuntuu, että Linder’n pitkissä elokuvissa on ripaus sotaa edeltäneen mykkäkomedian henkeä, ajatellaanpa esimerkiksi Ainoastaan naisille -elokuvan alun variksenpelätinjaksoa, joka voisi melkein olla 1910-luvun alun lyhytelokuva. Kekseliäisyyttä elokuvissa on kosolti, ja Linder paitsi näytteli myös ohjasi ja käsikirjoitti Hollywood-komediansa.

Ainoastaan naisille on avioliittokomedia, jonka alussa kilpakosijat Max (Max Linder) ja Archie (Lincoln Stedman) havittelevat kaunista Marya (Alta Allen). Kolmiodraaman ylimääräisenä lenkkinä on Maryn ankara täti Agatha (Caroline Rankin). Max saa Marynsä, mutta tuota pikaa mustasukkaisuus saa parin valtaansa ja kumpikin epäilee toista pettämisestä. Ainoastaan naisille koettelee poliittisen korrektiuden rajoja. Erityisen hämmentävä on jakso, jossa Max käy vaanimaan puolisoaan Madame Coralien ompelimoon, asettuu pannuhuoneeseen, joka välitekstinkin mukaan on kuin sauna (mitä se sitten vuoden 1921 Yhdysvalloissa tarkoittikaan), ja janoisena tempaa viinapullon helttaansa, mikä edellisenä vuonna alkaneen kieltolain kontekstissa tuntuu julkealta. Eipä aikaakaan, kun Mary arvelee Maxin flirttailevan talon mustaa palvelijaa... Ainoastaan naisille on kiinnostava juuri kummallisuutensa vuoksi. Siinä on myös loistavia slapstick-jaksoja, esimerkiksi hääkohtauksessa, jossa vaatteiden sisään vilahtaneet hiiret saavat täti-Agathankin tanssilattialle vääntelehtimään jazzmusiikin tahdissa.

Tätä avioliittokomediaa katsoessa ei voi olla ajattelematta, että Linder teki puolisonsa Hélènen kanssa kaksoisitsemurhan vain neljä vuotta myöhemmin.

22. elokuuta 2016

Paul Temple ja Spencerin juttu, Radioteatteri 1962

Kirjailija Francis Durbridgen luoma salapoliisihahmo Paul Temple tuli tunnetuksi kirjojen, elokuvien, televisiosarjojen ja sarjakuvien kautta, mutta alun perin hän oli kuunnelmien sankari. Durbridge loi BBC:lle jo vuonna 1938 kahdeksanosaisen sarjan Send for Paul Temple. Puolisonsa Steven kanssa Paul Temple ratkoi rikoksia ja avusti Scotland Yardia taistelussa rikollisuutta vastaan. Suomessa Yleisradio toteutti useita Temple-kuunnelmia, ja Yle Areenasta on ollut saatavissa Paul Temple ja Spencerin juttu vuodelta 1962. Se perustui vuodenvaihteessa 1957–1958 lähetettyyn BBC:n kuunnelmaan Paul Temple and the Spencer Affair, päärooleissaan Peter Coke ja Marjorie Westbury. Suomessa sujuvasanaista detektiiviä esitti Joel Rinne ja hänen puolisoaan Rauha Rentola.

Yleisradion Paul Temple ja Spencerin juttu on 16-osainen kokonaisuus. Tarina alkaa junasta Salzburgista, mutta päätapahtumat sijoittuvat Lontooseen. Draaman opiskelija Mary Dreisler on murhattu, ja ainoana todisteena tuntuu olevan äänilevy, joka vaihtaa omistajaa jaksojen edetessä. Välillä levysoittimetkin ovat säpäleinä, ettei Temple pääse kuuntelemaan mystisen äänitteen sisältöä. Alkuperäisessä kuunnelmassa levyllä on nimikin, ”My Heart and Henry”, suomennoksessa ”Tyttö, poika ja Henry”. Musiikin maailmaa vahvistaa kuunnelmassa alkoholisoitunut yökerholaulaja Wallace, jota näyttelee erinomaisesti Kauko Helovirta. Leo Jokela -faneille voi mainita, että pieni välähdys Jokelaa kuullaan jaksossa 14 tai 15, mutta hänellä on vain yksi repliikki, ja sen jälkeen Jokelan esittämä Ritchie on vainaa. Joel Rinne on tällä kertaa naseva salapoliisi, vaikkakin usein toistuva Mary Dreislerin etunimi on useimmiten Mööri.

21. elokuuta 2016

Blueberryn nuoruus 4–7

Jean-Michel Charlier ja Jean Giraud olivat aloittaneet Luutnantti Blueberryn nuoruusvuosien käsittelyn Super Pocket Pilote -taskukirjoissa vuosina 1968–1970. Nämä julkaistiin albumeina 70-luvulla, mutta varsinaisena albumisarjakuvana Blueberryn nuoruus alkoi ilmestyä vasta paljon myöhemmin, vuonna 1985, jolloin piirrosvastuu siirtyi uusiseelantilaissyntyiselle Colin Wilsonille. Charlier jatkoi käsikirjoittamista kuolemaansa asti, mutta ehti luoda pohjan enää kolmelle tarinalle. Näistä ensimmäinen oli Missourin demonit (Les Démons du Missouri, 1985, suom. Jalava 2004), joka aloitti kaksiosaisen tarinan etelävaltiolaisen sissijohtajan William Quantrillin takaa-ajosta (Cycle de Quantrill). Kevääseen 1863 sijoittuvassa tarinassa Quantrill saadaan vipuun, ja tämä vetäytyy joukkoineen vanhan kaivoskaupungin hylättyihin kuiluihin. Wilsonin piirrostyyli on omanlaistaan, mutta myös lähellä sitä, mitä Giraud samaan aikaan toteutti pääsarjassa.

Tarina jatkuu albumissa Kauhua Kansasissa (Terreur sur le Kansas, 1987, suom. Jalava 2005), jossa Charlier kertoo sissisodan terrorista melkein Vietnamin sotaa muistuttavalla tavalla. Blueberry on pohjoisvaltioiden palveluksessa, mutta hän on samalla välittäjähahmo, joka ei ole kotonaan sodan kummallakaan puolella. Missourin demonit ja Kauhua Kansasissa muisuttavat sodan koodistosta, jota Quantrillin joukot, sen paremmin kuin muutkaan sissit, eivät noudata. Samalla Charlier kuvaa pohjoisvaltioiden armeijaa korruptoituneena, mikä luo ambivalenssia tarinaan. Jos ensimmäisessä albumissa Quantrill saa sankarillisia tai rehtejä piirteitä, toisen albumin loppua kohti illuusiot karisevat. Blueberry on jo saamassa surmansa, kun Quantrillin rakastajatar Nugget pelastaa hänet oman henkensä kustannuksella.

Missourin demonit ja Kauhua Kansasissa valmistuivat tilanteessa, jossa pääsarjassa olivat menossa Viimeinen kortti (La dernière carte, 1983) ja Päätepiste (Le bout de la piste, 1986) ja Arizona Love (1990), joka jäi Charlier'n viimeiseksi pääsarjan teokseksi. Näissä albumeissa Blueberry onnistui rehabilitoimaan asemansa ja puhdistautumaan vääristä syytöksistä. Samaan aikaan Blueberryn nuoruudessa Charlier kuvasi sankarinsa ahdinkoa. Charlier ehti käsikirjoittaa enää yhden tarinan Helvetillinen tehtävä (Le Raid infernal, 1990, suom. Semic 1991), joka ilmestyi postuumisti. Se oli ensimmäinen osa laajemmasta tarinasta, jota kutsutaan nimellä Cycle du ferroviaire. Blueberry ottaa uhkarohkean tehtävän tunkeutua junalla etelävaltiolaisten joukkojen alueelle tuhoamaan ammusvarasto Kingstonissa. Matkaan hän lähtee kuolemaantuomittujen vankien avustamana. Koko tarinan ristiriitaisuus on siinä, että edellisessä albumissa Blueberry ottaa vahvasti kantaa sodan koodiston puolesta sissisotaa vastaan, mutta nyt hän oikeastaan itse turvautuu kyseenalaistamiinsa menetelmiin.

Lopputulosta Charlier ei koskaan ehtinyt nähdä, ja sarja jäi häneltä kesken. Kaikesta päätellen hän ei jättänyt jälkeensä käsikirjoitusta siitä, miten tarina pitäisi saadaa päätökseen. Wilson toteuttikin päätösjakson Säälimätön takaa-ajo (La Poursuite impitoyable, 1992, suom. Semic 1992) käsikirjoittaja François Corteggianin kanssa, ja Corteggianin käsikirjoittamana Blueberryn nuoruus ilmestyy yhä edelleen. Äkkiseltään tuntuu, että Corteggianin käsikirjoitustyyli korostaa enemmän toimintaa ja on varmaan piirtäjälle antoisaa. Toisaalta käsikirjoituksessa on postmodernia intertektuaalisuutta enemmän kuin Charlier'lla, jonka tekstit olivat enemmän klassisia seikkailutarinoita. Säälimätön takaa-ajo kuvaa Kingstonin attentaatin jälkeistä aikaa, jossa pohjoisvaltojen sissejä ajetaan takaa, ja lopulta Blueberry onnistuu pelastautumaan. Tarinan lomaan on puhottu viittauksia yhdysvaltalaiseen kulttuuriin: mukana on viittaus vuonna 1930 valmistuneeseen näytelmään Jumalan vihreät laitumet (The Green Pastures). Lopun junajaksossa taas veturin uumenista löytyy kuljettaja, joka edehdyttävästi muistuttaa Buster Keatonia elokuvassa Kenraali (The General, 1927).

9. elokuuta 2016

Juicen taivaallinen aulabaari, Radioteatteri 2016

Tänä vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta Juice Leskisen (1950–2006) kuolemasta. Radioteatteri päätti muistaa Juicen uraa tuottamalla kuunnelmasarjan omaperäisen rocklyyrikon, säveltäjän ja muusikon elämästä. Käsikirjoitus tilattiin Antti Heikkiseltä, jonka Juice-elämäkerta Risainen elämä on parin vuoden takaa. Heikkinen haastatteli laajasti Juicen lähipiiriä teostaan varten, ja tämä ainutlaatuinen aineisto kuultaa myös kuunnelmasarjasta. Tuloksena on 20-osainen Juicen taivaallinen aulabaari, jota Heikkinen on haastattelussa kutsunut myös radiomusikaaliksi. Kieltämättä musikaalimaisia piirteitä teoksessa onkin, varsinkin kun jokainen jakso tarjoaa särmiä Juicen musiikillisesta tuotannosta. Kuunnelman nimi kertoo lähestymistavasta: kaikki alkaa kuolemasta, joka marraskuussa 2006 vie Juicen toiseen maailmaan. Tuonpuoleisessa hänet otetaan vastaan, mutta päähenkilö saa odottaa taivaallisessa aulabaarissa ja kohtaa siellä niin tuttuja kuin tuntemattomiakin, Kekkosen ja Veikko Lavin, Elviksen ja Marilynin, jopa itsensä Saimaan norpan. Välillä kuullaan sekä musiikkia että kuulokuvia Juicen elämästä, syntymästä, suhteesta vanhempiin ja Juankoskeen, kielenkäytöstä ja toisinajattelusta, julkisuudesta ja sen vitsauksista, rakkaudesta ja sen kaipuusta.

Juicen roolissa esiintyy Antti Mikkola, joka rakentaa Juicesta eheän, inhimillisen kuvan. Juicen läheisenä ystävänä Repenä on Puntti Valtonen, hänen ”elämänsä naisena” Miia Selin ja äitinä Mari Turunen. Höysteenä on erinomaisia sivurooleja, joista Heikki Nousiaisen Kekkonen on kakkosjakson kohokohta. Nousiaiselta tämä luonnistuu, sillä hänhän on näytellyt Kekkosta ainakin kolmesti aiemmin, tv-sarjaoissa Vallan miehet (1986), Presidentit (2006) ja Piru ja peijooni (2008). Taivaallisessa aulabaarissa Juice kohtaa niinkin odottamattoman henkilön kuin Englannin kuninkaan Edvard II:n, 1300-luvulta. Tässä roolissa Ilmari Saarelainen on loistava, ja Edvardin mietteitä olisi kuunnellut enemmänkin. 

Taivaassa Juice kohtaa Jumalan ja Saatanan, jotka eivät ole toistensa vastakohtia vaan ikääntynyt aviopari. Tässä näyttelijävalinnat yllättävät: Heikki Kinnunen on kuin valettu höpsön Jumalan rooliin, mutta Eila Roine Saatanana herättää hämmennystä. Lopussa selitys kuitenkin valkenee, sillä kukapa muu kuin Eila Roine pystyisi muuttamaan taivaan arkiseksi: tuonpuoleinen maailma ei ole muuta kuin Rintamäkeläisten tupa. Maailma ei Juicen taivaallisessa aulabaarissa ole mustavalkoinen paikka, jossa joko taivas tai helvetti odottavat maan päältä taivaisiin kurkottavia sieluja. Maailma on läpeensä inhimillinen, ja siksi eläminen tässä ja nyt on kaiken a ja o. Juicen taivaallinen aulabaari näyttää päähenkilönsä välillä itsekkäänä ja pisteliäänä, mutta loppua kohden syvä inhimillisyys nousee pintaan. Anne Nissisen ja Ola Tuomisen dramaturgia ja Antti Heikkisen käsikirjoitus tuottavat kokonaisuuden, joka on enemmän kuin kuulokuva Juicen elämästä.

6. elokuuta 2016

Blueberryn nuoruus 1–3

Blueberry-saagan läpikäynti jatkuu Blueberryn nuoruus -sarjalla, joka syntyi rinnakkaissarjaksi Luutnantti Blueberrylle. Jean-Michel Charlier ja Jean Giraud olivat aloittaneet Blueberryn seikkailut Pilote-lehdessä vuonna 1963, ja ensimmäinen albumi Fort Navajo (suomeksi Väijytys Punaisessa laaksossa) oli ilmestynyt vuonna 1965. Neljäs ja viides albumi Kilpaa kuoleman kanssa (Le Cavalier perdu) ja Kohtalokas kaivos (La Piste des Navajos) valmistuivat vuonna 1968, ja samaan aikaan Charlier ja Giraud aloittivat Blueberryn nuoruusvuosien tarinoinnin Super Pocket Pilote -taskukirjoissa. Kun päätarinassa seurattiin sisällissodan jälkeistä aikaa, Blueberryn nuoruus kuvaa päähenkilön vaiheita sodan aikana. Ensimmäinen albumi, jonka Jalava julkaisi 2002, kokoaa yhteen kolme ensimmäistä lyhyttä kertomusta, joita voisi kuvata sarjakuvanovelleksi. Albumia lukiessa taskukirjatausta on tärkeää pitää mielessä: Piloten taskukirjossa oli tapana julkaista lyhyitä kertomuksia, ja samalla sivukoko asetti visuaalisuudelle omat ehtonsa. Albumit on julkaistu alkuperäistä suuremmassa muodossa, mikä antaa lopputulokselle luonnosmaista vaikutelmaa. Ensimmäisessä kokoelmassa julkaistiin kolme tarinaa, Blueberryn salaisuus (Le secret de Blueberry), Chattanoogan silta (Le pont de Chattanooga) ja 3000 mustangia (3000 mustangs), joissa Blueberry on kaikkea muuta kuin miellyttävä: hän vaikuttaa itsekkäältä rasistilta, jolla ei ole selkää päämäärää.

Toinen albumi kokoaa yhteen kolme 16-sivuista, alun perin vuosina 1969–1970 ilmestynyttä kertomusta, Ratsastus kohti kuolemaa (La chevauchée vers la mort), Ihmismetsästys (Chasse à l'homme) ja Sotamies M.S. Blueberry (Private M.S. Blueberry). Näyttää siltä, että Charlier aloitti taskukirjojen tarinat anekdoottimaisesti, mutta vähitellen erillisistä episodeista alkoi hahmottua pidempi juoni. Blueberry häilyy pohjoisen ja etelän välillä. Hänestä tulee ”jenkki”, vaikka tämän ratkaisun motiivia onkin vaikea ymmärtää.  Ensimmäisten Blueberryn nuoruus -tarinoiden pohjalta Blueberryn ajatusmaailma on etelävaltiolainen ja vain henkilökohtaiset syyt ovat saaneet hänet lähtemään. Toisessa albumissa Blueberry tekee urotekoja pohjoisen puolesta saamatta niistä ansiota itselleen. Samalla hän herättää entistä suurempia epäilyjä sodan molemmissa osapuolissa.

Kolmas albumi sisältää tarinat Ihmismetsästys (Chasse à l'homme), Kaksinaamaista peliä (Double jeu) ja Jyrinää sierrassa (Tonnerre sur la sierra). Jostakin syystä Charlier ja Giraud toteuttivat kaksi Ihmismetsästys-nimistä kertomusta, mutta ehkäpä tämä kertoo taskukirjatarinoiden maailmasta. Toisaalta lyhyet välähdykset toteutettiin nopeasti, toisaalta takaa-ajon teema on muutoinkin Blueberryssä jatkuvasti läsnä. Tarinassa Kaksinaamaista peliä jatkuva häilyminen sisällissodan osapuolten välillä saa lopultakin ratkaisunsa. Episodi päättyy Blueberryn maineen puhdistamiseen, ja hänestä tulee ”sininen ratsumies”. Viimeinen tarina Jyrinää sierrassa ei istu yhteen laajemman kehityskaaren kanssa, ja se ilmestyikin taskukirjassa alun perin jo vuonna 1968. Tämän pidemmälle Jean Giraud ei jatkanut Blueberryn nuoruuden kuvausta, mutta pääsarjaa Luutnantti Blueberry hän jatkoi uskollisesti loppuun asti. Nuoruuden vaiheiden käsittelyä Charlier sai jatkaa seuraavaksi Colin Wilsonin kanssa mutta ei enää taskukirjossa vaan albumeina, ja tämäkin tapahtui pitkän tauon jälkeen vuonna 1985.

3. elokuuta 2016

Ennen keskiyötä (Entre onze heures et minuit, 1949)

Henri Decoinin Ennen keskiyötä (Entre onze heures et minuit, 1949) sai Suomessa elokuvateatteriensi-iltansa syksyllä 1953, mutta televisiossa sitä ei ole koskaan nähty. Decoinin kekseliäs rikoselokuva valmistui aikana, jolloin film noir oli muotia myös Hollywoodissa. Ennen keskiyötä osoittaa, että tummanpuhuvia jännäreitä osattiin tehdä vielä Ranskassakin: ensimmäiset viisitoista minuuttia ovat niin erinomaista visuaalista ilotulitusta, että jo sen tähden kiinnostava sodanjälkeinen rikoselokuva ansaitsee katsomisen. Pääroolissa, komisario Carrellina esiintyy Louis Jouvet, joka oli nähty vain hieman aiemmin tiukkailmeisenä poliisina Henri-Georges Clouzot’n elokuvassa Kolmas aste (Quai des Orfèvres, 1947). Jouvet’n vastanäyttelijänä on Madeleine Robinson, joka tähditti vuonna 1949 myös Yves Allégret’n elokuvaa Hauska pieni rantapaikka (Une si jolie petite plage, 1949).

Henri Decoinin teoksessa parasta on sen aloitus, joka ensin kommentoi elokuvan ranskankielistä nimeä Entre onze heures et minuit: kaikki olennainen tuntuu tapahtuvan ennen keskiyötä klo 23:n ja 24:n välillä. Samalla kertoja toteaa, että Pariisissa kaikki julkiset kellot käyvät eri aikaa. Hämmentävästi kertoja alkaa tämän jälkeen kommentoida ajanvietettä, elokuvissa käymistä, sillä tyytyväinen kansa tulvii saleista kaduille juuri vähän ennen puoltayötä. Elokuvajulisteissa vilahtaa myös tämän elokuvan tähti Louis Jouvet sekä joukko muita näyttelijöitä Edward G. Robinsonista Charles Chapliniin. Tämä antaa Decoinin teokselle alusta lähtien metaelokuvallista tuntua, ja on selvää, että alkava draama asettuu samaan huvielämän keskipisteeseen kuin sadat elokuvat ennen sitä. Samalla fiktiivisten viitteiden kautta tuodaan esille kaksoisolentoteema, joka osoittautuu myös tämän elokuvan keskeiseksi juonteeksi. Ennen keskiyötä alkaa murhalla, ja tuota pikaa komisario Carrell ymmärtää, että hän on sattumalta aivan uhrin näköinen.

Huikean alun jälkeen Decoinin ote hiukan herpaantuu, ja lopputuloksena on tavanomaisempi film noir kuin mihin ensimmäinen vartti katsojan virittää. Osa katsojista epäilemättä arvostaa tyylillistä eheyttä, mutta minua muotopuolisuus on aina kiehtonut. Ennen keskiyötä tarjoaa uskomattomia kohtauksia. Alussa Carrell vierailee uhrin, mystisen herra Vidaubanin kotona ja pukee ylleen tämän tupakkatakin. Levysoittimessa lepää Anny Gouldin savikiekko ”Dans l’ombre des rues”, joka tuntuu soivan ei-diegeettisesti kuin taustamusiikki. Yhtäkkiä Carrel katkaisee virran ja ääni vonkuu kohti hiljaisuutta. Paikalle törmää salaperäinen herra Rossignol (Robert Arnoux), jonka kanssa Carrell käy melkein camp-henkisen dialogin. Vuorotellen he sytyttävät ja sammuttavat sähköt levysoittimesta. Hämmentävää. Loistokas on myös elokuvan lopetus, jossa Carrel ratkoo suhteensa Lucienne Lusignyyn (Madeleine Robinson). Lopussa he katoavat kaukaisuuteen ja muuntuvat lopputekstiksi: ”Fin.” Jäin miettimään kaksoisolentoaiheen ajankohtaisia merkityksiä: 40-luvun lopulla Ranskassa käytiin ankaraa tilintekoa menneen sota-ajan kanssa. Tässä elokuvassa ihmisillä on kaksi identiteettiä. Carrel ja Vidauban ovat kuin saman ihmisen kaksi eri puolta.

2. elokuuta 2016

Kyllä miehet ovat roistoja (Gli uomini, che mascalzoni..., 1932)

Mario Camerinin ohjaus Kyllä miehet ovat roistoja (Gli uomini, che mascalzoni..., 1932) on romanttinen komedia ja italialaisen varhaisen äänielokuvan klassikoita. Aikakauden keveisiin komedioihin on usein suhtauduttu kriittisesti, kun tiedetään, millaisessa poliittisessa tilanteessa ne tehtiin. Toisaalta Camerinin kädenjälki on herkkää, eikä romanttisen sulkeuman tarjoaminen poikkea siitä, mitä samaan aikaan tehtailtiin Hollywoodissa. Elettiin myös talouslaman jälkimainingeissa, ja sukupuolten välisen kamppailun lomassa komedia käsittelee yhteiskuntaluokkien välisiä suheita ja tuloeroja. Kyllä miehet ovat roistoja oli aikansa menestyskomedia, mutta nyttemmin paremmin muistetaan sen tunnusmelodia, C. A. Bixion ”Parlami d’amore Mariù”, jonka suomeksi levytti Mauno Kuusisto vuonna 1961. Kerrotaan, että tuotantoyhtiö ei olisi halunnut Bixion musiikkia lainkaan, mutta Mario Camerini piti pintansa. Onneksi, sillä loppu on historiaa.

Nimestään huolimatta Kyllä miehet ovat roistoja asettaa etualalle miesnäyttelijän, jota aikalaiset rakastivat yli kaiken. Pääroolissa on Vittorio de Sica, 1930-luvun ehdoton suosikkinäyttelijä, joka myöhemmin niitti mainetta ohjaajana. De Sican Polkupyörävaras tulee mieleen elokuvan alusta, jossa nuori Bruno iskee silmänsä Mariucciaan (Lya Franca) ja lähtee seuraamaan tätä polkupyörällään. Tuota pikaa Brunolle kuitenkin selviää, että pyöräily on köyhyyden merkki, ja hän yrittää seuraavaksi hurmata Mariuccian lainaamalla autoa, luvatta. Mariuccia on moderni, työssä käyvä nainen, mutta hän antaa elämästään liiankin itsenäisen, tai itsellisen, kuvan. Molemmat teeskentelevät olevansa jotakin muuta kuin ovat, ja pian väärinkäsitykset tuntuvat estävän romanssin syntymän.

Komedian juoni on lopulta yksinkertainen. Kiinnostavampaa on kuitenkin se kehys, johon lapsenomainen lemmentarina on sijoitettu. Elokuva sijoittuu Milanoon, joka tuntuu kiihkeän, nykyaikaisen elämän keskukselta. Erityisen hieno on elokuvan alku, joka seuraa vanhan taksikuskin (Cesare Zoppetti) aamua. Taksien kolonna ajaa varikolle. Kuski ostaa pullon maitoa, saapuu kotiin ja herättää tyttärensä Mariuccian. Samaan aikaan kun isä painaa päänsä tyynyyn, tytär siemaisee kupin maitokahvia ennen kuin kiiruhtaa työhönsä parfyymiliikkeeseen. Viehättävä on myös elokuvan loppu, jossa Bruno ja Mariuccia sieppaavat taksin ja tunnustavat toisilleen rakkautensa. Samalla kaikki selviää isälle, joka sattuu juuri olemaan vuorossa ja ratin takana.