11. elokuuta 2020

Alcatrazin vanki (Birdman of Alcatraz, 1962) ja Pako Alcatrazista (Escape from Alcatraz, 1979)

Vietimme Alcatraz-illan, silläkin uhalla, että tunnetun vankilan nimi tahtoo minulta lipsahtaa aina Tintin seikkailujen kuuluisan kenraalin sukunimeksi, Alcazariksi. Mutta ehkä en ole ainoa! Katsoimme peräkkäin John Frankenheimerin Alcatrazin vangin (Birdman of Alcatraz, 1962) ja Don Sieglin jännityselokuvan Pako Alcatrazista (Escape from Alcatraz, 1979). Molemmat perustuvat tositarinaan ja tuovat valkokankaalle kaksi Alcatrazin kuuluisinta vankia. Frankenheimerin elokuvan keskiössä on Robert Stroud, väkivaltaiseksi psykopaatiksi luokiteltu elinkautisvanki, joka tuli tunnetuksi ”lintumiehenä”. Hän eli kaltereiden takana vuodesta 1909 kuolemaansa vuoteen 1963 asti. Siegelin elokuvan päähenkilö on puolestaan Frank Morris, joka pakeni kesäkuussa 1962, juuri niihin aikoihin, kun Frankenheimerin elokuvaa valmistettiin. Morrisia, ja hänen kanssaan paenneita Anglinin veljeksiä, ei koskaan löydetty. Elokuvia yhdistää kriittinen suhtautuminen vankeinhoitojärjestelmään, mutta ne eroavat siitä suhteessa, että Frankenheimerin teoksen valmistuessa Stroud oli vielä elossa ja Alcatraz voimissaan. Siegelin elokuva valmistui tilanteessa, jossa kuuluisa vankila oli ollut suljettuna jo pitkään. Stroudin ja Morrisin tarinat sijoittuvat vankilan historian loppuvaiheeseen, sillä viimeiset vangit lähtivät saarelta vuonna 1963. 

Frankenheimerin Alcatrazin vanki perustuu Thomas E. Gaddisin vuonna 1955 julkaisemaan teokseen ja fiktionalisoi Stroudin elämää mm. korostamalla tämän äitisuhdetta ja siirtämällä sivuun homoseksuaalisuuden, jota Stroud itse piti yhtenä syynä siihen, että häntä pidettiin vankina niin pitkään. Elokuvan vaikuttavin jakso ei itse asiassa sijoitu Alcatraziin vaan Kansasissa sijainneeseen Leavenworthin vankilaan, jossa psykopaatista kehkeytyi ornitologi ja lintujen sairauksien asiantuntija. Burt Lancaster tekee vakuuttavan roolityön vanhenevana vankina, niin vakuuttavan, että monet Alcatrazin vangit pitivät lopputulosta liiankin miellyttävänä. Lancaster osaa todella tulkita iän tuomaa seesteisyyttä, ja lopun jäähyväiset Alcatrazille on mieleenpainuva päätös.

Jos Alcatrazin vanki on lavea draama, jonka ajallinen kaari on pitkä, Pako Alcatrazista on ytimekäs, keskittynyt jännityselokuva. Don Siegelillä oli rautainen ammattitaito nasevien, taloudellisesti kerrottujen toimintaelokuvien taitajana. Alcatraz näyttäytyy ankarana epätodellisuutena, johon sopeutuminen ei ole vaihtoehto. Jos Frankenheimer koetti psykologisoida Stroudin rikollista uraa, Siegelillä Morrisin elämäntarinaan ei kiinnitetä juuri mitään huomiota. Clint Eastwoodin vähäeleisyys ja -ilmeisyys on kuin tehty tätä roolia varten. Sinänsä vankilapaot ovat klassinen fiktion aihe: Siegelin teos on Hollywoodin vastine Robert Bressonin askeettiselle pakoelokuvalle Kuolemaantuomittu on karannut (Un condamné à mort s’est échappé, 1956). Pako Alcatrazista jättää karkureiden kohtalon avoimeksi, mutta lopussa katsojalle kerrotaan Alcatrazin sulkemisesta pian elokuvan kuvaamien tapahtumien jälkeen. Frankenheimerin elokuvassa Stroudin suhde vankilanjohtaja Shoemakeriin (Karl Malden) on kantava teema, ja samantapainen asetelma on myös Siegelin tulkinnassa. Viimeisissä kuvissa vankilanjohtaja (Patrick McGoohan) jää vakuuttamaan itselleen, ettei kukaan pääse Alcatrazia pakoon.

7. elokuuta 2020

Ottaaks’ päähän? (What's Up, Doc?, 1972)

Vuonna 1939 syntynyt Peter Bogdanovich on niin kirjoittajana kuin elokuvantekijänä jatkanut vanhan Hollywoodin perinnettä ja siirtänyt sitä jälkipolville. Ennen ohjaajan uraansa hän haastatteli vanhoja tekijöitä ja julkaisi kirjat Orson Wellesistä, John Fordista, Alfred Hitchcockista, Fritz Langista ja Allan Dwanista. Korvaamattomia ovat Bogdanovichin kokoelmat Who The Devil Made It: Conversations with Legendary Film Directors (1997) ja  Who the Hell’s in It: Conversations with Hollywood's Legendary Actors (2004). Ohjaajana Bogdanovich teki useita Hollywood-pastisseja, joista suosikkejani on Väiski Vemmelsääri -animaatioihin nimellään viittaava What’s Up Doc?. Suomessa elokuvaa esitettiin vähemmän onnistuneella nimellä Ottaaks’ päähän. Piirrettyjen lisäksi What’s Up Doc? on erityisesti velkaa screwball-komedialle, ja suorana esikuvana on ollut Howard Hawksin klassikko Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938), jonka repliikkejäkin on päätynyt Buck Henryn, David Newmanin ja Robert Bentonin laatimaan käsikirjoitukseen. Leffan perusidea oli Bogdanovichin.

Howard Hawksin elokuvassa sukupuolten välisen taistelun parina nähtiin hajamielinen paleontologi David Huxley (Cary Grant) ja sanavalmis Susan Vance (Katherine Hepburn). Bogdanovichin ”hölmö professori” on musiikkitieteilijä Howard Bannister (Ryan O’Neal), joka on kehittänyt teorian musiikin synnystä esihistoriallisena aikana ja kuljettaa mukanaan kivikokoelmaa, jota hän tavan takaa kopisuttelee ääniraudallaan. Sanavalmiina hajamielisen professorin ravisuttelijana nähdään Judy Maxwell (Barbra Streisand), joka elokuvan alussa pureskelee porkkanoita ja tokaisee ”What’s Up Doc”? Musikologien kannattaa ehdottomasti katsoa kohtaus, jossa ollaan Yhdysvaltain musiikitieteellisen yhdistyksen konferenssissa... Tyylillisesti Bogdanovich on ammentanut aineksia myös Blake Edwardsin ja Jerry Lewisin tuotannosta. Lopun kaahaus- ja törmäilyjakso tuo mieleen Frank Tashlinin ohjaaman Jerry kipusiskona (The Disorderly Orderly, 1964). Muistelen, etten aikanaan oikein jaksanut arvostaa Ryan O’Nealin komiikkaa, mutta nyt vuosikymmenien jälkeen tämä tuntui virkistävältä. Ehdottomasti.

31. heinäkuuta 2020

Purppuratasanko (The Purple Plain, 1954)

Robert Parrish tuli Hollywoodissa tunnetuksi ensin lapsinäyttelijänä, sittemmin leikkaajana ja ohjaajana. Esikoispitkä Kostaja iskee (Cry Danger, 1951) oli erinomainen film noir. Parrish sai onnistuneen aloituksen jälkeen tarjouksen Iso-Britanniasta: Two Cities Films palkkasi hänet ohjaamaan toisen maailmansodan tapahtumiin sijoittuvan H. E. Batesin romaanin Purppuratasanko (The Purple Plain), joka oli ilmestynyt vuonna 1952. Elokuvallinen tulkinta valmistui kaksi vuotta myöhemmin, ja se oli myös BAFTA-ehdokkaana kahdessa kategoriassa. Suomessa Purppuratasanko nähtiin marraskuussa 1954, mutta televisiossa se on nähty käsittääkseni vain kerran kesällä 1985. Purppuratasanko on ehdottomasti 1950-luvun brittielokuvan klassikoita: se kuvaa toisen maailmansodan tapahtumia Burmassa Royal Air Forcen sotilaiden näkökulmasta.

Purppuratasangon päähenkilö on kanadalainen lentäjä Bill Forrester (Gregory Peck), joka on RAF:n palveluksessa. Aloituskohtauksessa hän näkee painajaista ilmahyökkäyksestä, kunnes havahtuu. Traumatisoituneen päähenkilön taustat avautuvat vähitellen katsojalle: sodan alussa hän on ollut Lontoossa, ja nuori morsian on kuollut Blitzin aikana pommituksen uhrina. Tulevaisuuden uskonsa kadottanut Forrester on heittäytynyt sodan pauloihin, uhkarohkana ja kuolemaa pelkäämättömänä. Luutnantti Blore (Maurice Denham) muistuttaa, miten tärkeitä ovat perhe ja luottamus tulevaisuuteen. Näitä kumpaakaan Forresterilla ei ole. Ratkaisevaksi osoittautuu rutiinilento, jonka Forrester tekee Bloren ja nuoren navigaattori Carringtonin (Lyndon Brook) kanssa. Moottori syttyy tuleen, ja kolmikko putoaa keskelle japanilaisten hallitsemaa erämaata, tasankoa, joka on toivottoman kaukana brittien tukikohdasta. Yksilötarinan rinnalla kulkee kulttuurien välinen vuoropuhelu. Ennen retkeä Forrester tutustuu paikalliseen naiseen Annan (Win Min Than), mikä muuttaa perspektiiviä. Purppuratasanko kuvaa brittien ja burmalaisten suhdetta läheisenä, sillä molemmat taistelevat Japanin miehitystä vastaan. Elokuva ei juurikaan viittaa siihen, että Burma, nykyinen Myanmar, oli ollut britti-imperiumin siirtomaa vuodesta 1886 ja takana olivat katkerat sodat. Japanilaismiehityksen alussa Burman itsenäisyysarmeija liittoutui brittejä vastaan, mutta sodan lopussa, vuonna 1945, se vaihtoi puolta. Purppuratasankoa voisi tulkita juuri tätä käännettä vasten. Kun elokuva valmistui ensi-iltaan, Burma oli jo ehtinyt itsenäistyä vuonna 1948, vaikkakin monien ristiriitojen ja veristen kamppailujen tuloksena. Purppuratasanko on kuin jäähyväiselegia, joka haluaa muistaa vain myyttisen Burman.

Kaksi puoliaikaa helvetissä (Két félidö a pokolban, 1961)

Zoltán Fábrin elokuvien katsomisesta on aikaa: nyt kun luen elokuvapäiväkirjaani, huomaan, että viimeksi listalla on ollut Rakas Anna (Édes Anna, 1958), vaikuttava kuvaus vuoden 1919 Budapestista, sitä ennen Pieni karuselli (Körhinta, 1955) ja Professori Hannibal (Hannibál tanár úr, 1956). Nämä kaikki ansaitsisivat milloin tahansa uuden tulemisen! On hienoa, että YLE Teema esitti nyt Fábrin harvoin esitetyn elokuvan Kaksi puoliaikaa helvetissä (Két félidö a pokolban, 1961). Toisen maailmansodan loppuvaiheeseen sijoittuvassa draamassa unkarilaiset vangit joutuvat kokoamaan jalkapallojoukkueen saksalaisia vastaan. Käsikirjoituksen pohjana ovat historialliset tapahtumat, ennen kaikkea Ukrainassa vuonna 1942 käyty ottelu, jossa Kiovan Dynamon ja Lokomotivin pelaajat ottelivat Luftwaffen joukkuetta vastaan. Fábrin ohella asetelmaa hyödynsi sittemmin myös John Huston elokuvassaan Pako voittoon (Escape to Victory, 1981). Idea on siinä mielessä yksinkertainen, että sodan keskellä käydään symbolinen taistelu ja ankarien realiteettien maailmassa testataan pelin sääntöjen pätevyys.

Elokuvan keskushenkilönä on Ónódi (Imre Sinkovits), lempinimeltään Dió, joka on entinen huippujalkapalloilija. Saksalaiset tunnistavat tähtipelaajan ja pyytävät häntä kokoamaan työleiriläisten joukosta joukkueen. Olosuhteet ovat kuitenkin toiset kuin historiallisissa Ukrainan tapahtumissa: Ónódilla ei ole käytettävissään huippupelaajia vaan pikemminkin amatöörejä tai ensikertalaisia, kuten Steiner (Deszö Garas), joka tekee kaikkensa pysyäkseen elossa. Fábrin tulkinnassa jalkapallo-otteluun lähtevät joutuvat erilleen omasta yhteisöstään, pilkankin kohteeksi, mutta lopulta he lunastavat urheilukentällä luottamuksen. Elokuvan huipennuksena on itse ottelu: pelaajat tietävät päiviensä olevan luetut, mutta silti lopetus on ankara. Jalkapallon säännöt eivät päde maailmassa, jossa kuilu ammottaa vartijoiden ja vankien välillä. Ehkä lopun tylyys johtuu siitä, miten energisesti Steiner iloitsee voittomaalista, vain tullakseen äkisti ammutuksi ennen lopullista verilöylyä. Kaksi puoliaikaa helvetissä -elokuvaa katsoessa mieleen tulee väistämättä allegorinen tulkinta: voisiko elokuvan nähdä toisen maailmansodan sijasta kuvauksena Unkarin vuoden 1956 kansannoususta, jonka muisto oli katsojilla katkerana mielessä mutta jota olisi ollut vaikea käsitellä elokuvan keinoin vain muutama vuosi tapahtumien jälkeen. Sota-aikaan sijoitettu tarina on antanut mahdollisuuden kuvata unkarilaista patriotismia, urheilun varjolla. Saksalaisten tylyys tuo mieleen sen tavan, jolla kansannousu nujerrettiin: olennaista on se, miten valloittajat lopulta asettavat pelin säännöt.

24. heinäkuuta 2020

Buddenbrookit (Buddenbrooks, 1959–1960)

Kirjailija Thomas Mann (1875–1955) palasi läpimurtoromaanissaan Buddenbrookit (1901) lapsuutensa ja nuoruutensa Lyypekkiin. Teoksesta avautui laaja historiallinen kaari 1830-luvulta 1870-luvulle ja samalla näkökulma aikakauden poliittisiin muutoksiin ja intohimoihin pohjoissaksalaisen kauppiassuvun näkökulmasta. Gerhard Lamprecht ohjasi teoksesta filmatisoinnin jo vuonna 1923, mutta laajin elokuvallinen sovitus valmistui vasta hieman Thomas Mannin kuoleman jälkeen, kun Alfred Weidenmannin kaksiosainen tulkinta valmistui vuosina 1959–1960. Ilmeisesti teos oli suunnitteilla jo Mannin elinaikana. Suomessa Kansan Uutiset totesi vuonna 1960, että Mann olisi halunnut elokuvan valmistuvan länsi- ja itäsaksalaisena yhteistyönä, mutta ”Bonnin hallitus ei antanut suostumustaan yhteistoimintaan Defan kanssa”. Vaikka Kansan Uutiset esittikin tämän kritiikkinä ”Bonnin hallitusta” kohtaan, on kuitenkin helppo uskoa Mannin toivetta: hän olisi epäilemättä mielellään nähnyt Saksojen yhdistymisen Buddenbrookien kautta. Kun elokuva lopulta valmistui, sen ilme oli enemmänkin pohjois- kuin länsisaksalainen: ulkokuvaukset tehtiin Lyypekissä ja sisäkuvaukset Hampurissa.

Weidenmannin ohjaus on auktoritoitu Mann-tulkinta siinä mielessä, että Thomas Mannin tytär Erika oli mukana käsikirjoitusryhmässä. Kiinnostavaa on, että Buddenbrookeissa on henkilöhahmo nimeltä Erika: hän oli kauppias-Buddenbrookin tyttären Tonyn tytär, jonka nimi on kenties innoittanut kirjailijaa, kun hänelle syntyi tytär vuonna 1905. Jostakin syystä elokuvatulkinnasta Erikan hahmo on jätetty kokonaan pois! Muutoinkin käsikirjoitukseen on tehty lyhennyksiä, ja tapahtumat kännistyvät vasta 1840-luvulta. Tiivistyksistä huolimatta elokuvasta tuli pitkä: se sai ensi-iltansa kaksiosaisena, ja yhteiskesto oli 206 minuuttia. Kun elokuva tuotiin Suomeen jouluna 1960, se oli puristettu yhdeksi teokseksi, jolla elokuvatarkastamon asiakirjojen mukaan oli mittaa 153 minuuttia. Arviossaan 18. joulukuuta 1960 Uusi Suomi totesi, että Buddenbrookit ”jää kaikesta ulkonaisen ylöspidon huolekkuudesta huolimatta kuivanlaiseksi”. Totta onkin, että Weidenmannin ohjaus on melko kamarinäytelmämäistä: aihe olisi antanut mahdollisuuden korostaa eeppisyyttä, mutta se olisi vaatinut ehkä enemmän joukkokohtauksia ja eksteriöörejä. Toisaalta kauppiassuvun tuhoa kuvaava draama painottaa sisäänpäin kääntynyttä otetta, ja on luonnollista, että Buddenbrookien lyypekkiläinen koti on kaiken keskiössä. Näyttelijäsuorituksista jää mieleen erityisesti Tonya esittävä Liselotte Pulver. Hienoa on myös Werner Eisbrennerin musiikki.

Epäiltynä murhasta (Murder !, 1930)

Alfred Hitchcockin brittikauden tuotantoa tulee katsottua aivan liian harvoin. Hitchcock tuli elokuva-alalle jo vuonna 1919, 20-vuotiaana, ja ohjaajana hän debytoi vuonna 1925 elokuvalla The Pleasure Garden. Pitkän uransa aikana hän ehti kokea mykkäelokuvan loppuvaiheen ja äänielokuvan ensiaskeleet. Muutettuaan Euroopasta Yhdysvaltoihin vuonna 1939 hänestä sukeutui Hollywood-tyylin taituri ja uudistaja, tunnetuin tuloksin! Iso-Britanniassa hän ohjasi ensimmäisenä brittiläisenä puheäänielokuvana tunnetun trillerin Puhtauden lunnaat (Blackmail, 1929) sekä sellaiset klassikot kuin 39 askelta (The 39 Steps, 1935) ja Nainen katoaa (The Lady Vanishes, 1938). Katsoimme nyt Hitchcockin varhaisiin äänielokuviin lukeutuvan murhamysteerin Epäiltynä murhasta (Murder !, 1930), joka perustuu Clemence Danen ja Helen Simpsonin romaaniin Enter Sir John. Teatterimaailmaan sijoittuva tarina alkaa murhasta, jonka tekijää katsoja ei tiedä. Tunnettu näyttelijä, Edna Druce, löytyy kuoleena, ja ruumiin vieressä istuu toinen näyttelijä Diana Baring (Norah Baring) muistinsa menettäneenä.

Käänteentekeväksi osoittautuu oikeudenkäynti, jonka jälkeen valamiehistö päättää esittää Diana Baringia syylliseksi. Viimeinen juryn jäsen, joka epäröi, on näyttelijä Sir John Menier (Herbert Marshall). Hänkin antaa periksi, mutta alkaa lopulta tutkia tapausta. Diana odottaa vankilassa alistuneena hirttotuomiota, ja vähitellen Sir Johnille alkaa valjeta, mistä on kyse. Miehen ja naisen rooleihin viitataan useasti alkuosan aikana, ja kun murhaa tutkiva poliisi käy teatterissa selvittämässä uhrin viimeisiä vaiheita, katsoja saa nähdä ristiinpukeutumisten sarjan kulissien takana. Lopulta tämä osoittautuu ratkaisuksi, minkä Sir John näyttelijänä oivaltaa. Käsityksemme miehen ja naisen tuntomerkeistä ovat epäselviä, rakennettuja ja muuntuvia. Murhaajaksi osoittautuu kiehtovan androgyyninen näyttelijä, jonka taustoista katsoja haluaisi tietää enemmänkin. Lopuksi Hitchcock vihjaa, että koko elokuva on vain illuusiota, roolileikkiä ja naamioitumista. Hitchcockin Epäiltynä murhasta on yllättävän vangitseva, ja ainakin minuun vetosi visuaalisen tyylin karheus, jossa ei vielä ole myöhemmän Hitchcockin perfektionismia. Kiinnostavaa on niin ikään äänenkäyttö. Alkumusiikkina jyrähtävät Beethovenin viidennen sinfonian kohtalokkaat sävelet, mutta sen jälkeen elokuvassa kuullaan vain diegeettistä musiikkia, pianon soittamana tai radion kaiuttamana. Yllätyksellinen on Sir Johnin parranajokohtaus, jossa Hitchcock hyödyntää voice over -kerrontaa.

23. heinäkuuta 2020

Katrilli (Quadrille, 1938)

Sacha Guitryn Katrilli (Quadrille, 1938) tuo nimensä puolesta mieleen toisen 30-luvun elokuvan, Willi Forstin ohjaaman ja Pola Negrin tähdittämän meloraaman Mazurka (1935), jonka nimi viittasi niin ikään tanssiin. Masurkan kohtalonomaisuuden tilalla on Guitryn elokuvassa kuitenkin parinvaihdolla leikittelevä katrilli. Nimi viittaa kahden lemmenparin teemaan, jota Guitryn ylitsepursuava, säkenöivä dialogi kehystää. Tällä kertaa Guitry itse esittää keski-ikäistä aikakauslehden toimittajaa Philippeä, jonka suhdetta kahteen naispuoliseen toimittajaan, Pauletteen (Gaby Morlay) ja Claudineen (Jaqueline Delubac), sekoittaa Pariisiin saapuva energinen Hollywood-näyttelijä Carl Erickson (Georges Grey).

Katrilli muistuttaa parinvaihto- ja parinmuodostusleikissään Hollywoodin samanaikaisia screwball-komedioita, vaikkakin pohjana on Giutryn dialogikeskeinen tyyli, joka ammentaa eurooppalaisesta huvinäytelmäperinteestä. Näytelmämäisyyttä korostaa se, että sisätiloja kuvattaessa visuaalisuus on jäykkää ja kamera tuntuu jäävän ihailemaan Guitryn terävää sanailua. Elokuvan alkutekstit ja lopetus ovat sen sijaan visuaalisesti kekseliäät. Pidin erityisesti alkutekstien tavasta yhdistää musiikki tekijöiden esittelyyn. Suomalaisia Katrilli kiinnostaa myös kuvaukseltaan: elokuvan kameraoperaattorina toimi Charles Bauer, jonka Risto Orko pestasi Suomi-Filmiin. Bauer ehti vielä samana vuonna tarjota ranskalaista kosketustaan komediassa Markan tähden (1938).