23. huhtikuuta 2017

Salaviinanpolttajat (2017)


Juho Kuosmasen ohjaama Salaviinanpolttajat (2017) sai maailmanensi-iltansa hetki sitten Tampereella Loud Silents -festivaalilla. Festivaalin aloitteesta syntynyt lyhytelokuva sopii tähän hetkeen erinomaisesti: samanniminen Suomen ensimmäinen fiktioelokuva sai ensi-iltansa jotakuinkin tasan 110 vuotta sitten. Samaan tapaan kuin esi-isänsä, uusi Salaviinanpolttajat on syntynyt nopeasti kevättalven aikana. Vuoden 1907 viinankeittoelokuva sai alkunsa ideakilpailusta, jonka palkinnot julistettiin 10. helmikuuta 1907, ja ensi-ilta koitti Helsingin Maailman Ympäri -teatterissa 29. toukokuuta. Kuosmasen Salaviinanpolttajat on yhtä intensiivinen: se kuvattiin kahdessa päivässä 16-millisellä vieterikameralla. Kuvaajana oli J-P Passi. Elokuvan tekemisen materiaalisuus oli kouriintuntuvasti läsnä sekä itse kuvassa että esityksessä. Loud Silents -festivaalilla nähtiin samassa näytöksessä nähtiin Kuosmasen viisi vuotta aiemmin ohjaama, niin ikään Kokkolassa kuvattu, Romu-Mattila ja kaunis nainen (2012). Vasta tässä kohtaa ymmärsin, että elokuvathan liittyvät yhteen. Molempiin äänimaiseman loihti Ykspihlajan Kino-orkesteri yhteistyössä foley-artisti Heikki Kossin kanssa. Myös tarinan tasolla elokuvien välillä on kytkentä. Puolituntinen Romu-Mattila ja kaunis nainen on kertomus miehestä (Seppo Mattila), joka saa häädön ja lähtee kauppaamaan tavaroitaan. Samalla hän etsii paikkaansa maailmassa. Vaikuttava on kohtaus kapakassa, jonka myyjä kerää kolehdin vanhan miehen olutlasillista varten. Yhteys elokuvien välillä selviää Salaviinanpolttajien alussa, sillä alkutekstien jälkeen ollaan selvästi Mattilan haudalla. Tulevat viinanpolttajat (Juha Hurme, Jaana Paananen) näyttävät perillisiltä, jotka saavat haltuunsa keittovälineet edelliseltä sukupolvelta. Näin alkoliperinne Suomessa siirtyy...

Juho Kuosmasen Salaviinanpolttajilla on mittaa 15 minuuttia. Vuoden 1907 elokuvalla oli lavastaja Carl Fagerin muistikuvan mukaan pituutta noin 20 minuuttia. Juttelimme tästä elokuvien välisellä tauolla, ja Kuosmanen totesi, että tarinassa ei oikein olisi ollut aineksia varttituntia pidempään. Olen aina epäillyt tuota Fagerin muistikuvaa, jonka täytyy olla muistojen kultaama. Yleensä varhaisten näytelmäelokuvien pituudet olivat merkittävästi lyhyempiä. Vuoden 1907 teoksesta on säilynyt juoniseloste, joka julkaistiin sanomalehdessä ennen ensi-iltaa. Pääpiirteissään Kuosmasen tulkinta noudattelee tätä linjaa: kaksi viinankeittäjää nähdään toimessaan pontikkaa heruttelemassa, paikalle tulee nuori mies, joka houkuttelee salaviinanpolttajat korttipeliin. Seuraa tappelu, ja lopussa poliisi korjaa keittäjät parempaan talteen. Lehti-ilmoituksessa mainittiin myös porsas, joka nähtiin rankkia syömässä. Porsas esiintyy myös Kuosmasen elokuvassa – ja säilyy hengissä, vaikka siitä jo pariin otteeseen ollaan kinkkua tekemässä...

Vuoden 2017 Salaviinanpolttajat on farssi, kuten oli melkoisella varmuudella myös sen kauan sitten kadonnut lähtökohta. Lehti-ilmoituksessa todettiin aikanaan, että Maailman Ympäri -teatterin elokuvakilpailun voitti ”huvittava, seikkaperäisesti selitetty, moniosainen miimillinen farssi”. Kuosmasen tulkinnassa farssi sai yleisön ulvomaan naurusta, varsinkin kohtauksessa, jossa viinankeittäjät antavat laatutakuun pontikastaan ryyppäämällä ilolientään reippaasti ja tekemällä sen jälkeen näköhavaintoja testimielessä: jätän kertomatta varsinaisen jujun. Muistumia 1910-luvun slapstick-komediasta on elokuvan lopussa, kun korttihuijari pakenee liukastellen ja törmää virkavaltaan. Suomessa tehtiin 1910-luvulla vuorenvarmasti myös tällaisia mykkäkomedioita, mutta ne(kin) ovat valitettavasti kaikki tuhtoutuneet. Hjalmar V. Pohjanheimon pojat Asser, Hilarius ja Birger ohjasivat sellaisia farsseja kuin Käpäsen rakkausseikkailu (1914), Tuiskusen kuherruskuukausi (1914) ja Pirteä ja kadonnut kori (1914). Näistähän saisi mukavasti uusintaversioita tuleville Loud Silents -festivaaleille?

Lopuksi: vuoden 1907 Salaviinanpolttajat nähtiin aikanaan myös Tampereella, tosin vasta 7. syyskuuta. Esityksessä nähtiin samaa aineistoa kuin toukokuussa Helsingissä, olkihattujen tekoa Italiassa, polkupyöräajelua, naisten pukuja, eläviä valokuvia Alaskasta ja todennäköisesti myös toinen fiktioelokuva Palvelijan kosto. Sandbergin talossa oli kaksi salonkia, joten teatteri taisi olla varhainen ”rypäleteatteri”. Ilmoitus on Aamulehdestä 7.9.1907:


21. huhtikuuta 2017

Salaviinanpolttajat (1907)

Raittiuden ystävien äänenkannattaja Kylväjä julkaisi vuonna 1905 valokuvan salaviinanpolttajista. Tilanne näyttää lavastetulta, ja se voisi aivan hyvin olla ensimmäisestä suomalaisesta näytelmäelokuvasta Salaviinanpolttajat (1907). Viinankeitto oli aikalaisten mielessä, ei ainoastaan siksi, että viinan viettelys houkutteli pois kaidalta polulta vaan siksi, että arvokasta leipäviljaa tuhlattiin jatkuvasti viinankeitossa. Kylväjä-lehden kuvan vieressä julkaistiin Olli Wuorisen runo, joka alkaa sanoilla: ”Kun Luoja viljavuoden suo, niin viinapolttimoihin nuo, Jumalan lahjat tuokaa! Ne täällä pannuun heitetään, teill’ ilolientä keitetään, – ja juokaa, miehet, juokaa!” Salaviinanpolttajat on uudelleen ajankohtainen, 110 vuoden jälkeen, sillä ensi sunnuntaina 23. huhtikuuta 2017 esitetään Loud Silents -festivaalilla Juho Kuosmasen uusi tulkinta aiheesta. Samalla olen itse, pitkän tauon jälkeen, palannut pohtimaan ensimmäisen suomalaisen fiktioelokuvan arvoitusta. Kirjoitin ensimmäisen kerran aiheesta kirjaan Elokuva ja historia (1993) ja jatkoin seikkaperäisemmin teoksessa Kadonnut perintö. Näytelmäelokuvan synty Suomessa 1907–1916 (2002). Viimeisen kuukauden aikana Veli-Pekka Lehtonen julkaisi Helsingin Sanomissa kaksikin aiheeseen liittyvää tekstiä, ensin 18.3.2017 ja uudelleen 17.4.2017. On ihmeellistä, miten pitkän tauon jälkeen asiat näyttäytyvät uudessa valossa. Kun kirjoitin Kadonnutta perintöä, luin Teuvo Puron haastattelun vuodelta 1942 ja tiedon, että kuvauksia varten lainattiin kuparinen viinapannu museosta. Vasta nyt juolahti mieleeni, että tuo sama pannu on tietenkin vieläkin museon kokoelmissa... Miksi se ei pälkähtänyt päähäni aiemmin? Joku voi tietysti kysyä, miksi pitäisikään... Joka tapauksessa ajattelin nyt kirjoittaa tänne blogiin talteen muutaman lisäajatuksen. Mukana on myös tietoa, jonka sain Kadonneen perinnön jälkeen, mutta jota en ole minnekään muualle kirjannut.

Salaviinanpolttajat sai alkunsa hyvin poikkeuksellisesti, sillä se syntyi kilpailun tuloksena. Helsinkiläinen Atelier Apollo julisti tammikuussa 1907 kilpailuun, johon toivottiin sellaisia elokuva-aiheita, jotka voitisiin kevättalvella kuvata ulkona luonnossa. Kilpailuun nimettiin erillinen viisihenkinen palkintolautakunta 27. tammikuuta, ja voittajat julkistettiin jo 10. helmikuuta. Aikataulu osoittaa, ettei Apollo odottanut kovin pitkiä ”käsikirjoituksia” vaan nimenomaan aiheita. Ohjeissa todettiin edelleen, että jos hakija esittää useamman ehdotuksen, ne voi kirjoittaa samalle arkille. Muutaman viikon kuluessa Apollo sai 652 ehdotusta, eräältä innokkaalta 105 aihetta, joiden on täytynyt olla vain muutaman rivin mittaisia. Valitettavasti tätä materiaalia ei ole säilynyt. Sehän olisi huikea näköala siihen, miten yleisö ymmärsi elävien kuvien mahdollisuudet vuonna 1907. Tiedämme vain palkitut aihepiirit, jotka ilmoitettiin sanomalehdessä samalla, kun tulokset kerrottiin.

Kilpailun voitti nimimerkki ”J. V–s:”n ehdotus ”Salapolttimo”. Tutkin jo 1990-luvulla käytettävissä olevin keinoin, mitä vaihtoehtoja nimimerkki voisi antaa. Salanimiluettelo ei Suomessa tunne tuolla nimellä kirjoittaneita henkilöitä. 1800-luvulla salanimiä käytettiin paljon, ja usein lukijat tiesivät, keistä oli kyse. Mutta todennäköistä on, että Salaviinanpolttajien kirjoittaja ei halunnut tulla tunnetuksi ja valitsi salanimen, joka ei suoraan johtaisi kirjoittajaan. Kilpailussa jaettiin yksi ensimmäinen palkinto, yksi toinen palkinto ja viisi kolmatta palkintoa. Näistä palkinnonsaajista vain voittaja ei antanut oikeaa nimeään julkisuuteen. Tämän lisäksi jaettiin 10 kpl neljänsiä palkintoja, ja siellä oli mukana kaksi muutakin nimimerkkiä, ”Samurai” ja ”Peregrinus”, joiden oikeaa identiteettiä ei paljastettu. Palkintoluettelossa, joka julkaistiin siis 10.2.1907, mainittiin joka tapauksessa nimeltä useita suomalaisia, osa tunnettuja, osa tuntemattomampia: J. Alfred Tanner, Karl Pihlgren, Paula Engström, Aarne Tirva, Gustaf Ljunggren, ’Hephata’ Nordstedt, Aleko Lilius, Arvo Penttilä... Hyvin mielenkiintoinen oli Nordtsedtin ajatus elokuvasta, jossa kuurot esittävät viittomakielellä Maamme-laulun! Kadonneessa perinnössä en varmaankaan muistanut mainita, että ohjeissa pyydettiin jättämään ehdotus nimimerkin takaa, niin että raati ei pystyisi arvaamaan oikeaa henkilöllisyyttä. Ehdottajan piti sulkea oikea nimensä toiseen kirjekuoreen, josta se voitaisiin katsoa tulosten selviämisen jälkeen. Mutta nähtävästi ”J. V–s” oli todennut, ettei häntä saa paljastaa. Jo tästä asetelmasta seuraa, että ”J. V–s” ei kenties olekaan lyhennös kirjoittajan nimestä. Se näyttää sanomalehden salanimeltä, mutta sanomalehdissä nimimerkit olivat usein julkisia salaisuuksia. Heidät tunnettiin.

Mielenkiintoista on, että ainakin kaksi henkilöä on sanonut voittaneensa kilpailun. Kari Uusitalo sai kirjailija Yrjö Soinilta aikanaan muistitiedon, että Soini olisi mennyt elokuvateatteriin ja todennut, että tämähän oli hänen kirjoittamansa. Vuonna 1907 kirjailija Yrjö Soini eli Agapetus oli 10-vuotias. Pidän täysin uskottavana, että Soini osallistui kilpailuun, sillä lapset olivat varhaisen elokuvan merkittävä yleisö. Muistitiedossa on kuitenkin kaksi epäilyttävää piirrettä: Soini ei missään muussa yhteydessä ole esittänyt tätä ajatusta, vaikka Salaviinanpolttajia oli usein muisteltu. Ohjaaja Teuvo Puro, joka myös näytteli elokuvassa, totesi haastattelussa vuonna 1942, ettei hän muista, kuka käsikirjoittaja oli. Toinen seikka, joka synnyttää epäilyksiä, on se, että jos Soini olisi voittanut kilpailun, hän olisi saanut siitä tietää etukäteen. Hänhän olisi saanut merkittävän rahapalkinnon. Kadonneen perinnön kirjoittamisen jälkeen, vuonna 2003, minulle soitti porilainen Pauli Söderholm, joka kertoi, että hänen isoäitinsä Hulda Ehrstén (1875–1951) oli kertonut käsikirjoittaneensa Salaviinanpolttajat. Uudessakaupungissa syntynyt ja Siuntiossa varttunut Hulda asui tyttärensä luona Tikkurilassa vuosina 1939–1942 sen jälkeen, kun hänen miehensä oli menehtynyt talvisodassa. Näiden vuosien aikana Hulda kertoi lapsenlapsilleen elokuvapuuhistaan. Tosin Hulda totesi myös, että hän ei koskaan nähnyt lopullista teosta. Kiinnostavaksi Huldan tarinan tekee se, että hän kertoi käyttäneensä ninimerkkiä ”länsman”. Salaviinanpolttajien kohdalla on elänyt sitkeästi käsitys, että käsikirjoittaja oli nimismies ja siksi halusi kätkeytyä salanimen taakse.

Hulda Ehrstén muisteli voittaneensa kilpailun. Vuoden 1907 sanomalehti-ilmoitukset osoittavat, että Hulda todella palkittiin, mutta hän sai jaetun neljännen palkinnon. Harmillistä kyllä, neljänsien sijojen elokuva-aiheita ei ilmoituksessa nimetty, eikä myöskään nimimerkkiä kerrottu. Kun tein Kadonnutta perintöä, näytti selvältä, että tarina voittajan nimismieheydestä ilmaantui aikalaislähteisiin ensimmäisen kerran vasta 1940-luvulla. Varhaisemmista lähteistä en tätä käsitystä löytänyt. Jos Hulda on jo vuosina 1939–1942 kertonut käyttäneensä nimimerkkiä ”länsman”, tuntuu uskottavalta, että hän on tosiaan tätä nimimerkkiä käyttänyt. On mahdollista, että ”nimismieheys” olisi muistitiedossa siirtynyt kuvaamaan voittajaa. Uskottavalta tuntuu myös se, että 652 elokuvaehdotuksen joukossa on täytynyt ollut useita viinankeittoa käsitelleitä aiheita. Olihan salaviinanpoltto ajankohtainen teema maassa, jonka senaatti halusi saada aikaan kieltolain! Se oli myös aihepiirinä sellainen, joka sopi kuvattavaksi kevättalven hangilla. Ehkä myös Soini oli osallistunut kilpaan viinankeittoaiheella.

Kaikki tämä jättää silti yhä avoimeksi sen, kenen kynästä voittajaehdotus tuli. Toki voi perustellusti kysyä, onko se kovin tärkeääkään, kun kyse on yksittäisestä tapahtumasta. Historia on täynnä arvoituksia. Kun tein Kadonnut perintö -kirjaa 2000-luvun alussa, ei vielä ollut käytettävissä digitoituja sanomalehtiaineistoja. Nyt kun lähdin katsomaan digitoituja materiaaleja, silmiini osui Västra Finland -lehdessä vuonna 1902 julkaistu kirjoitus ”Till kamp mot fågelmorden”, jonka oli kirjoittanut nimimerkki ”J. V–s”. En äkkiseltään löytänyt muita saman nimimerkin tekstejä ajalta ennen vuotta 1907. Katsoin heti, keitä lehden toimituksessa silloin työskenteli. Västra Finland -lehden päätoimittaja oli John Hedberg, joka oli kopioinut tekstin ruotsalaisesta Nya Dagligt Allehanda -lehdestä niin kuin nopealla ruotsalaisten lehtien läpikäynnillä selvisi. Teksti oli eläinsuojeluliikkeen kannanotto sulkien käyttämistä, ja lintujen tarpeetonta tappamista, vastaan. Kun tutkin asiaa pidemmälle, selvisi, että kyse oli ruotsalaisen eläinsuojeluaktiivin Josephine Vareniuksen kirjoituksesta. Vareniuksen kirjoja oli jo julkaistu Suomessa, ja hänet tunnettiin hyvin eläinsuojelupiireissä. Aihe oli lähellä John Hedbergiä, joka oli itse ahkerasti esitelmöinyt 1890-luvulla Föreningen för de folkeliga föredragen i Åbo -yhdistyksessä (mm. otsikolla ”Om våra småfåglar och fågelsången”).

John Hedberg oli taustaltaan metsänhoitaja. Ylioppilaaksi valmistumisen (1857) jälkeen hän opiskeli metsäalaa ja toimi metsänhoitajana Tuusulassa 1864–1879 ja samalla myös sahanhoitajana 1875–1880. Alkoholin tislaamiseen hän perehtyi sittemmin Kellokosken polttimo Oy:n johtajana. Salaviinanpolttajien kannalta mielenkiintoista on juuri tämä tausta, sekä metsien hoitajana että polttimon johtajana. Luonto oli hänelle tärkeää, mistä kertovat useat kirjat, muun muassa vuonna 1907 julkaistu Från stigar och hult: friluftsbilder. Societas pro Fauna et Flora Fennican jäsen hän oli jo vuodesta 1878. Vuonna 1891 Hedberg teki täydellisen elämänmuutoksen, ja hän siirtyi lehtialalle. Hän toimi Åbo Tidningin toimitussihteerinä ja Åbo Underrättelserin toimittaja sekä Västra Finland -lehden päätoimittajana. Vuonna 1906 hän päätti heittäytyä vapaaksi toimittajaksi ja siirtyi Helsinkiin, josta käsin hän kirjoitti uutisia ja artikkeleita Åbo Underrättelseriin ja muihinkin lehtiin. Elämänmuutokseen vaikutti halu koetella kirjallisia taitoja, niin kaunokirjallisuuden kuin tietokirjallisuuden alalla. Muutos oli rohkea, sillä Hedberg täytti keväällä 1907 67 vuotta. Journalismista Hedberg siirtyi vielä politiikkaan, sillä hän oli RKP:n kansanedustaja vuodesta 1908 lähtien.

John Hedberg oli merkittävä suomenruotsalainen toimittaja, jolla oli taustaa sekä metsänhoitajana että valtion polttimon johtajana. Hän sopisi erittäin hyvin Salaviinanpolttajien kirjottajaksi: hänen käsiensä kautta kulki ninimerkki ”J. V–s”, hän valitsi journalismin maailmaan viittaavan nimimerkin, hän oli entinen metsänhoitaja ja viinapolttimon johtaja, ja hän oli juuri tammikuussa 1907 tullut Helsinkiin vapaaksi toimittajaksi, varmaankin tarkkailemaan maalisvaalien etenemistä. Mutta miten selittää nimimerkki ”J. V–s”?

Hedberg oli Josephine Vareniuksen puolestapuhujia Suomessa. Sattumalta Varenius menehtyi juuri vuonna 1906, ja hänen poismenoaan muistettiin sekä Finland djurskydd- että Eläinsuojelus-lehdessä. Hedberg oli tästä menetyksestä tietoinen. Kun tammikuussa 1907 julkistettiin Maailman ympäri -teatterin käsikirjoituskilpailu ja luvassa oli rahapalkintoja, tuntuu hyvinkin mahdolliselta, että juuri Helsinkiin vapaaksi toimittajaksi muuttanut Hedberg halusi osallistua kisaan. Olisiko hän silloin päättänyt käyttää samaa nimimerkkiä, jota Josephine Varenius oli käyttänyt viisi vuotta aiemmin Västra Finland -lehdessä, kirjoituksessa, jonka Hedberg oli itse valinnut julkaistavaksi. Taustansa takia Hedberg ei varmaankaan halunnut tulla tunnistetuksi. Maailman ympäri -teatterin kilpailun tuloksia julkistettaessa kerrottiin useimpien palkittujen nimimerkit ja oikeat nimet. Paula Engström oli käyttänyt kilpailussa nimimerkkiä ”Sigurd Ring”, Karl Pihlgren nimimerkkiä ”Vidi”, Aarne Tirva nimimerkkiä ”Kynänterä”. Kenenkään kilpailussa palkitun nimimerkki ei ollut lyhennös omasta nimestä. Minusta alkaa näyttää siltä, että John Hedberg otti nimimerkikseen arvostamansa luonnonsuojelijan lyhenteen ”J. V-s”. Miksi voittaja olisi antanut vihjettä omasta nimestään, kun nimenomaisena tarkoituksena oli se kätkeä.

Kävin muutama viikko sitten katsomassa Åbo Akademin käsikirjoituskokoelmassa John Hedbergin jäämistöä, mutta sieltäkään ei ratkaisevaa todistetta löydy. Epätodennäköistä se olisikin, sillä elokuvaehdotus oli luultavasti vain yhdelle paperiarkille kirjoitettu idea. Kilpailun tuloksia julkistettaessa kehuttiin, miten seikkaperäisesti selitetty voittajaehdotus oli. Se oli elävästi kuvailtu ja epäilemättä taitavan kirjoittajan kynästä, sillä se päihitti toiseksi tulleen J. Alfred Tannerin ehdotuksen Esteluistelukilpailu. Olisiko sen kirjoittaja voinut olla John Hedberg? Tämän lähemmäs arvoituksen ratkaisua en tällä kertaa pääse.

15. huhtikuuta 2017

Etäisten laaksojen mies (Shane, 1953)

George Stevensin Etäisten laaksojen mies (Shane, 1953) on 1950-luvun keskeisiä lännenelokuvia. Olen nähnyt sen lukemattomia kertoja, ja jokainen katsominen tuo esiin uusia yksityiskohtia. Elokuvan alku on vaikuttava: elokuvaaja Loyal Griggs sai työstään Oscarin, eikä ihme, sillä aloituksen jokainen otos hellii katsojaa. Wyomingin jylhät vuoret näkyvät taustalla, laaksossa vallitsee arkadinen luonnon ja ihmisen yhteiselo, pikkupoika Joey (Brandon De Wilde) tarkkailee juomaan pysähtynyttä hirveä, jonka pää kohoaa, kun Shane (Alan Ladd) ratsastaa ensimmäiseen kohtaukseensa. Eläimet ovat myöhemminkin tärkeässä roolissa. Mieleen jää kuolleen Torreyn (Elisha Cook Jr.) koira, joka on vähällä lähteä isäntänsä mukana hautaan.

Etäisten laaksojen mies taitaa olla George Stevensin ainoa lännenelokuva. Sen kuvaukset valmistuivat jo vuonna 1951, mutta Stevens käytti tuottajan mukaan piinallisen kauan teoksen viimeistelyyn leikkauspöydässä. Paramount piti lopulta elokuvaa niin kalliina, ettei se koskaan toisi sijoituksia takaisin. Toisin kävi, sillä western keräsi kuusi Oscar-ehdokkuutta ja muodostui lopulta klassikoksi. Alun perin Stevens oli suunnitellut päärooleihin Montgomery Cliftiä ja William Holdenia. Epäilemättä Holden olisi sopinut Starrettin rooliin yhtä hyvin kuin Van Heflin, mutta Clift olisi antanut Shanen hahmolle neuroottisemman painotuksen. Nyt Alan Laddin Shane on levollinen alusta loppuun, vaikka katsoja on tietoinen hänen ongelmastaan: Shane on rajaseudun yksinäinen kulkija, jolle maanviljelyksen tulo merkitsee lopun alkua. Siksi Shanen on lähdettävä elokuvan lopussa.

Kirjassaan Sixguns and Society Will Wright pitää Etäisten laaksojen miestä klassisena lännenelokuvana, jossa sankari saapuu yhteisön ulkopuolelta, intergoituu hetkeksi, mutta joutuu lopulta jälleen lähtemään. Alkutekstien aikana katsoja näkee Shanen laskeutuvan vuorilta laaksoon, ja viimeisissä kuvissa hän poistuu samaa reittiä. Sankari on suorittanut tehtävänsä, eikä hänelle ole paikkaa siinä maailmassa, joka on syntymässä. Etäisten laaksojen miehessä on klassisuutta myös siinä mielessä, että teemana on karjankasvattajien ja maanviljelijöiden vastakkainasettelu, josta syntyy väkivaltainen konflikti. Molemmat osapuolet käyttävät lopulta hyväkseen nopeakätisiä revolverimiehiä, karjankasvattajat Wilsonia (Jack Palance) ja maanviljelijät Shanea, joka uhrautuu yhteisön puolesta. Hänen korkeaa moraaliaan kuvastaa se, ettei hän tee työtään rahasta niin kuin Wilson vaan oikeina pitämiensä arvojen puolesta. Vaikka Etäisten laaksojen mies on klassisista klassisin, siinä on paljon myös modernia: ajatellaanpa esimerkiksi elokuvan kaksintaistelukohtauksia. Stevens halusi tuoda esiin tappamisen tyrmäävän väkivaltaisuuden ja korosti sitä voimaa, joka aseista lähtee. Torrey kuolee Wilsonin laukauksesta ja piiskautuu lokaan. Lopussa Shanen laukaus musertaa Wilsonin ja painaa hänet melkein seinän läpi. Stevensin estetiikka valmisteli tietä Sam Peckinpahin teoksille ja myöhemmille spagettiwesterneille.

Etäisten laaksojen mies alkaa ja päättyy lapsen näkökulmasta. Joey on elokuvan alussa ensimmäinen, joka havaitsee Shanen tulon. Lopussa hän juoksee Shanen perään nähdäkseen loppuratkaisun ja tirkistelee sitä saluunan oven alta. Tämä näkökulma antaa ratkaisulle erityistä vaikuttavuutta, samoin tietysti Shanen viimeiset sanat Joeylle. Tarinan mukaan kuvaustilanteessa kaikki olivat vaikuttuneita Shanen lauseesta There’s no living with a killing” paitsi Brandon De Wilde, joka näytti Alan Laddille kieltään... Elokuvaa katsoessa ei voi olla ajattelematta myös De Wilden uraa. Hän kuoli auto-onnettomuudessa vain 30-vuotiaana vuonna 1972.



9. huhtikuuta 2017

Orpojen joulu (1994) ja Synti (1996)

Suomalaisen elokuvan festivaalilla nähtiin perjantaina 7.4.2017 sarja dokumenttielokuvia. Samassa näytöksessä nähtiin Anu Kuivalaisen Orpojen joulu (1994) ja Susanna Helken ja Virpi Suutarin Synti (1996). Orpojen joulu on hyvin henkilökohtainen elokuva Kuivalaisen suhteesta isäänsä, johon hän ensi kertoo ottaa yhteyttä. Elokuvan keskiössä ovat tunteet, epävarmuus, piinaava odotus, toiveet, pettymykset mutta lopulta myös kohtaamisen mahdollisuus ja sovinto. Orpojen joulussa on huumoria, varsinkin kohdassa, jossa spekuloidaan elokuvan myöhemmällä televisioesityksellä. Elokuvan tekemisen teknologia kulkee koko ajan mukana tarinassa, kuvaamisen läsnäolo ja puhelujen äänittäminen antavat teokselle vaikuttavaa karheutta.

Jos Orpojen joulu liikkuu henkilökohtaisen tasolla, Synti on pikemminkin yhteisöllisyyden kuvaus. Ideana on seitsemän kuolemansynnin seuraaminen arjen tasolla: tavalliset suomalaiset paljastavat syntejään, himojaan ja pettymyksiään, ahneuttaan ja laiskuuttaan. Roy Anderssonilta vaikutteita ammentava visuaalinen tyyli on tehokasta, ja Tuomas Kantelisen jyhkeä musiikki antaa jokapäiväisen elämän kokemuksille paikoin surrealistista vivahdusta. Kun Orpojen joulua ja Syntiä katsoi yhdessä, tuntuu, että ne avasivat kiehtovan, toisiaan täydentävän näkökulman 1990-luvun Suomen tunneilmastoon, niin henkilökohtaiseen kuin kollektiiviseenkin. Takana kuultavat vuosikymmenen alun talouslama mutta myös sen jälkeen alkanut nopea nousukausi. Tulevaisuusajattelu oli tullut jäädäkseen, mihin viittaa kiinnostava kommentti skenaariotyöskentelystä. Balkanin sotakin tulee esille arjen kokemuksissa.

7. huhtikuuta 2017

Sujut (1974)

Viime vuoden Suomalaisen elokuvan festivaalin vieraana oli ohjaaja Veli-Matti Saikkonen. Silloin jäi esittämättä televisioelokuva Sujut (1974), joka onneksi saatiin valkokankaalle tänä vuonna. Sujut on Saikkosen parhaimmistoa, vaikkakaan se ei ole niin tunnettu kuin kaksi vuotta myöhemmin valmistunut Manillaköysi (1976). Molemmat nojautuivat Saikkosen yhteistyöhön kirjailija Veijo Meren kanssa. Sujut ammentaa Meren vuonna 1961ilmestyneestä romaanista, joka sijoittuu vuoden 1944 perääntymisvaiheeseen: suomalaiset joukot vetäytyvät Vuoksen yli, mutta alikersantti Lauri Ojala (Vesa Mäkelä) jätetään varmistamaan tilannetta vihollisen puoleiselle rannalle.

Sujut tuo alun kuivakkaassa, absurdissa huumorissaan mieleen Manillaköyden. Elokuvan alussa vallitsee täysi kaaos. Lauri Ojala on jo muiden miesten kanssa astumassa veneeseen, kun majuri (Harri Tirkkonen) pakottaa hänet jäämään rannalle ja odottamaan myöhempää kuljetusta. Lopulta ketään ei tule, ja Ojala katsoo olevansa sujut armeijan kanssa. Hän lähtee kahdeksi kuukaudeksi kotiin äitinsä (Hellin Auvinen-Salmi) ja sisariensa Kertun (Iris-Lilja Lassila) ja Railin (Eila Halonen) luo. Lauri viettää aikaa rakastettunsa Ritvan (Eeva Litmanen) kanssa, kunnes tilanne alkaa ahdistaa. Hän päättää ilmoittaa itse karkuruutensa laittamalla lehteen ison ilmoituksen leikkuupuimurin myynnistä. Sujuvasti kerrottu tarina vakavoituu aste asteelta, ja loppu, oman haudan kaivaminen, tuntuu piinaavalta. Sujut on erinomaista televisioteatteria, joka toimii hyvin myös valokankaalla. Näyttelijäkaarti jää vahvasti mieleen: pääroolien lisäksi elokuvassa vilahtavat mm. Arno Virtanen, Ilari Paatso, Esko Pesonen, Matti Varjo, Aarno Sulkanen, Antti Litja ja Rea Mauranen.

6. huhtikuuta 2017

Koskenlaskijan morsian (1923)

Vuoden 2017 Suomalaisen elokuvan festivaali alkoi komeasti Erkki Karun ohjauksella Koskenlaskijan morsian (1923), johon Kari Mäkiranta oli säveltänyt musiikin. Kun esitys alkoi klo 20, Mikaelinkirkon ikkunoista kajastuivat vielä auringon viime säteet, mutta vähitellen ilta pimeni samalla, kun valkokankaalla nähty draama syveni. Musiikki toimi erinomaisesti, ja moni kohtaus piirtyi nyt mieleen aiempaa vahvemmin: kevään odotus, tukkilaisten tulo, saarnakohtaukset ja erityisesti lopun runollinen laulu, kun rauha on vihdoin koittamassa. Varmaankin musiikki vaikutti siihen, että Koskenlaskijan morsian näyttäytyi nyt erityisen vahvasti tunteiden kavalkadina: Nuottaniemen Iisakin (Konrad Tallroth) suru pojan kuoleman jälkeen, Iisakin tyttären Hannan (Heidi Korhonen) kaipaus Antin (Oiva Soini) lähdettyä Lappiin metsätöihin, Antin kilpakosijan Juhanin (Einar Rinne) mielen järkkyminen koskenlaskuonnettomuuden jälkeen.

Koskenlaskijan morsianta katsoessa on hyvä muistaa, että se oli Erkki Karun ensimmäinen pitkä elokuva ja että suomalaisen näytelmäelokuvan historia oli vielä verrattain nuorta. Tähän nähden Koskenlaskijan morsian on ollut poikkeuksellisen haastava. Mankalan koskien action-kohtaukset purkitettiin kuudella kameralla, mikä oli ennennäkemätöntä Suomessa. Konrad Tallrothin hahmo edustaa elokuvassa pitkää jatkumoa, sillä Tallroth oli ollut kotimaisen fiktio-ohjauksen pioneereja jo 1910-luvulla. Hänen olemuksensa tuo tarinaan aristokraattista karismaa. Vaikuttava on myös Heidi Korhonen Hannan roolissa: Hanna on kotimaisen elokuvan voimanaisia, sillä hänen ohjaamanaan lautta lopulta onnistuu pelastamaan veden varaan jääneet. Elokuvalla on näennäisesti onnellinen loppu, mutta Juhanin kohtalo jää vaivaamaan. Hän on lopulta isänsä pettämä, eikä hänelle ole paikkaa maailmassa, vaikka Hanna onkin hänet pelastanut elävien kirjoihin.

5. huhtikuuta 2017

Turvallisuustarkistus (1977), Radioteatteri

Turvallisuustarkistus (1977) on lyhyt, varttitunnin mittainen tieteiskuunnelma, joka perustuu Arthur C. Clarken novelliin. Käsikirjoituksen laati Pekka Lounela (1932–2002), joka oli työskennellyt Yleisradion teatteriosaston dramaturgina ja sittemmin päällikkönä. Itse tarina sijoittuu New Yorkiin, mutta suomalaista sävyä antavat paitsi käsikirjoittaja Lounela ja ohjaaja Kauko Laurikainen myös näyttelijät Kyllikki Forssell, Jussi Jurkka, Martti Tschokkinen ja Keijo Komppa. Kuunnelkaapa Kyllikki Forssellin loistavaa kertojaääntä tarinan alussa ja lopussa!  Tarinaa kehystävät George Gershwinin Rhapsody in Bluen sävelet, jotka alussa kuuluvien katuäänien ohella luovat kuvaa New Yorkista. Tuota pikaa ollaan paikallisen käsityöläisen Hans Müllerin (Jussi Jurkka) työpajassa, jossa tämä – äänestä päätellen – on juuri saanut valmiiksi rikkoutuneen posetiivin korjaustyön. Asiakas (Martti Tschokkinen) ei pysty maksamaan laskua, mutta antaa 50 dollarin lisäksi vanhan televisionsa. Mülleristä tulee televisioaddikti, mutta taitava nikkari ei kestä tieteissarjojen rekvisiittaa. Hän tarjoaa palveluksiaan tuotantoyhtiön johtajalle (Keijo Komppa), ja kohta scifi-sarjat vilisevät liiankin uskottavia yksityiskohtia...