The Walking Hills (1949)

John Sturgesin ohjaama The Walking Hills (1949) on kiinnostava genrehybridi. Se on moderni western, sijoittuu omaan aikaansa mutta sisältää lännenelokuvalle tyypillisiä piirteitä. Lisäksi takautumarakenne luo film noir -henkeä, varsinkin kun monet takautumat siirtävät elokuvan erämaan polttavan auringon alta suurkaupungin pimeille kaduille. En ole löytänyt elokuvalle suomenkielistä nimeä, ja kaikesta päätellen sitä ei ole nähty Suomessa elokuvateatterilevityksessä eikä myöhemmin televisiossakaan. Harry Joe Brownin tuottama tiivis jännityselokuva on todennäköisesti saanut innoitusta John Hustonin edellisenä vuonna valmistuneesta Sierra Madren aarteesta (The Treasure of Sierra Madre, 1948), sillä kullanhimo on keskiössä myös tässä elokuvassa.

Elokuva käynnistyy Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla sijaitsevassa kaksoiskaupungissa, Mexicalissa ja Calexicossa. Sekalainen seurakunta kokoontuu yhteen pokeripöydän ääreen, kun puhe kääntyy sata vuotta aiemmin lähialueella kadonneeseen kultakuljetukseen. Samassa ilmenee vihje siitä, missä satumainen aarre voisi sijaita. Kukaan ryhmästä ei voi tai uskalla poistua, vaan kaikki lähtevät kultaa etsimään. Aarre on hautautunut hiekkadyyneihin, joita tuuli siirtää paikasta toiseen. Lapiot alkavat heilua, mutta mitään ei löydy. Kun hiekkamyrsky yllättää, tunnelma kiristyy kohtalokkaasti. Yksinkertaista tarinaa puhkovat takautumajaksot, jotka paljastavat elokuvan henkilöiden aiempia suhteita ja jännitteitä. Musiikkiakin on mukana, sillä seurueeseen kuuluu musta laulaja (Josh White), jonka esitykset rytmittävät teosta. Kaiken kaikkiaan yllättävä kokonaisuus, jossa on hieno näyttelijäkaarti: Randolph Scott, Ella Raines, Arthur Kennedy, John Ireland, Edgar Buchanan... Lopun hiekkamyrskykohtaus on poikkeuksellisen onnistunut.

Kotka on laskeutunut (The Eagle Has Landed, 1976)

John Sturges (1910–1992) teki pitkän uran ja oli parhaimmillaan luistava ohjaaja. Hän oli Oscar-ehdokkaana elokuvalla Mies astui junasta (Bad Day a Black Rock, 1955) ja teki muutoinkin 50-luvulla kiinnostavaa tuotantoa. Mieleen ovat jääneet varsinkin Vainottu kostaja (The Capture, 1950), Kuudes mies (Backlash, 1956) ja Saaliinjako (The Law and Jake Wade, 1958). Ohjaajan myöhäistuotannon katsominen on jäänyt katkelmallisemmaksi. Vasta nyt tuli tilaisuus nähdä Iso-Britanniassa valmistunut sotaelokuva Kotka on laskeutunut (The Eagle Has Landed, 1976), toisen maailmansodan loppuvaiheeseen sijoittuva elokuva, jossa saksalaiset rantautuvat Britanniaan ja yrittävät päästä käsiksi itseensä Winston Churchilliin.

Kotka on laskeutunut perustuu Jack Higginsin edellisenä vuonna ilmestyneeseen menestysromaaniin.  Romaanissa on käsittääkseni kehystarina: alussa kirjailija löytää kolmentoista saksalaisen laskuvarjojääkärin haudat englantilaiselta hautausmaalta. Lopussa taas kirjailija kohtaa tarinan eloonjääneitä henkilöitä. Elokuvassa tällaista asetelmaa ei ole, mutta ehkä ajallisen rakenteen rikkominen olisi tehnyt hyvää. Nyt tarina kulkee melko suoraviivaisesti. Kotka on laskeutunut tuo mieleen sota-ajan brittiläisen elokuvan klassikon, Alberto Cavalcantin ohjauksen Went the Day Well? (1942), jossa pienen kylän asukkaat taistelevat saksalaisia tunkeilijoita vastaan. Mietin paljon näiden kahden elokuvan suhdetta. Cavalcantin elokuva oli sota-ajan pelkojen ilmentymä, mutta Sturgesin teos jää pelkäksi sotaseikkailuksi.

Mies astui junasta (1955)

Olen viime vuosina katsellut harvakseltaan John Sturgesin (1910–1992) tuotantoa. Hänen uralleen mahtui tummanpuhuvia rikoselokuvia ja sarja tiiviitä lännenelokuvia – ennen kuin ura kääntyi laskusuuntaan. Viime vuosina katsomistani elokuvista ovat jääneet mieleen varsinkin Vainottu kostaja (The Capture, 1950) ja Saaliinjako (The Law and Jake Wade, 1958). Sturgesin tunnetuimpia ja esitetyimpiä leffoja on useaan kertaan televisiossakin esitetty Mies astui junasta (Bad Day at Black Rock, 1955), joka yhdistää lännenelokuvan ja rikoselokuvan aineksia. Samalla se on moderni western, joka sijoittuu nykyaikaan mutta voisi aivan hyvin tapahtua myös 1800-luvun lopulla. Hämmästyttävää elokuvassa on, että sen sisältö puhuisi pienen kuvakoon ja ahtaan tunnelman puolesta, sillä tarina on sijoitettu autiomaan tyhjyydessä sijaitsevan pikkukaupungin klaustrofobiseen ympäristöön. Sen sijaan elokuva on värikäs CinemaScope-tuotanto, joka kaiken lisäksi alkaa spektaakkelimaisesti kuvaamalla erämaan halki kiitävää junaa. Alusta lähtien on selvää, että Mies astui junasta sijoittuu Villin Lännen maisemiin, mutta moderni juna on kuin häikäilemättömästi pysähtyneisyyden tilaan tunkeutuva uusi aika.

Mies astui junasta on osoitus siitä, miten laajakankaan käyttö oli alusta lähtien persoonallista. Sturgesin ja kuvaaja William C. Mellorin käsissä henklöiden, esineiden ja rakennusten välissä ammottava tyhjyys korostuu. Elokuvan alussa yksikätinen John J. Macreedy (Spencer Tracy) saapuu Black Rockin kaupunkiin, jossa muukalainen herättää alusta lähtien epäluuloja. Ennen pitkää katsojalle valkenee, että tapahtumat sijoittuvat kymmenen vuotta elokuvan valmistumisaikaa edeltävään tilanteeseen: ollaan vuodessa 1945, ja Macreedy on epäilemättä sotaveteraani. Lopulta elokuva sivuaa erittäin arkaluontoista aihetta, josta yleensä vaiettiin: se nostaa esille japanilaistaustaisen väestön kohtelun Yhdysvalloissa toisen maailmansodan aikana.

Mies astui junasta marssittaa estradille joukon tähtinäyttelijöitä Robert Ryanista Lee Marviniin ja Walter Brennanista Ernest Borgnineen, mutta on selvää, että elokuva on tehty Spencer Tracyä varten. Tracy on paikoitellen jopa liiankin suvereeni toimija, sillä yhdellä kädelläänkin hän saa vastustajansa lakoamaan. Tätä kirjoittaessa osui silmään elokuvan espanjankielinen juliste, jossa Tracyn vastustajat on hakattu kallioon kuin Mount Rushmoren seinään. Suoremmin ei enää voisi vihjaista, että elokuva koskettelee yhdysvaltalaisen identiteetin kysymyksiä!

Saaliinjako (1958)

Howard Hawksin veli William Hawks (1901–1969) tuotti Hollywoodissa kaiken kaikkiaan viisi elokuvaa, joista kolme oli westernejä, Raoul Walshin Taipumattomat miehet (The Tall Men, 1955), Delmer Davesin Erämaan laki (The Last Wagon, 1956) ja viimeisenä John Sturgesin Saaliinjako (The Law and Jake Wade, 1958), jota TCM on viime aikoina esittänyt. Saaliinjako on napakka lännenelokuva, Metrocolor väreissä ja laajakankaalla toteutettu. Ohjaajana Sturges oli epätasainen, mutta hän teki erityisesti 50-luvulla sarjan kiinnostavia lännenelokuvia. Näistä voi mainita esimerkiksi elokuvat Kuudes mies (Backlash, 1956), Kuolemanloukku O.K. Corral (Gunfight at the O.K. Corral, 1957) ja Viimeinen juna Gun Hillistä (Last Train from Gun Hill, 1958). Toki hänellä oli viehtymystä myös spektaakkeliin, mistä on todisteena vuonna 1960 valmistunut Kurosawa-remake Seitsemän rohkeaa miestä (The Magnificent Seven, 1960). Saaliinjako on nähty suomalaisilla kanavilla viimeksi vuonna 1979.

Saaliinjako on nimenä harhaanjohtava siinä mielessä, ettei elokuvassa varsinaisesti ole kyse saaliinjaosta. Tai jos on kyse jaosta, ainakaan se ei ole sitä molempien päähenkilöiden mielestä. Elokuva alkaa suoraan toiminnasta, tehokkaasti: Jake Wade (Robert Taylor) ratsastaa kaupunkiin kivääri kädessään ja ryntää suoraan sheriffin toimistoon. Hän vapauttaa vankina olleen Clint Hollisterin (Richard Widmark). Sittemmin paljastuu, että Jake ja Clint ovat entisiä rikostovereita, jotka vuosi sitten ovat ryöstäneet pankin. Ryöstön yhteydessä tapahtuneen kuolemantapauksen, harhalaukauksen, tuloksena Jake päättää ryhtyä kaidalle tielle. Hänestä on tullut itsestään lainvartija, mutta hän vapauttaa Clintin tasoittaakseen tilit ja tehdäkseen palveluksen entiselle ystävälleen, joka on jäänyt kiinni.

Katsoja voi hämmästellä, miten nopeasti Jake on ehtinyt perustaa rehdin elämänsä. Clint ei tätä kuitenkaan sulata, eikä aikaakaan, kun karu menneisyys paljastuu myös Jaken morsiamelle Peggylle (Patricia Owens). Clint vainoaa Jakea, joka jostain syystä ei ole koskaan palauttanut ryöstön saaliina saatua 20 000 dollaria vaan on kätkenyt sen maahan. Jaken ajatuksena ei ole ollut jakaa saalista vaan unohtaa se. Kuten arvata saattaa, elokuva päättyy Jaken ja Clintin yhteenottoon erämaan hylätyssä kaupungissa. Saaliinjako on kaikin puolin kelpo western. MGM:n studioilla kuvatut erämaaidyllit pistävät melko lailla silmään, mutta luonnossa kuvatuissa otoksissa on sitäkin enemmän tunnelmaa. Saaliinjako lukeutuu niihin lukemattomiin lännenelokuviin, joita kuvattiin Hollywoodin lähellä Lone Pinessa, Alabama Hillsissä, mutta mukana on kuvia myös Kuolemanlaaksosta.

Vainottu kostaja (1950)

John Sturgesin varhaistuotantoon kuuluva Vainottu kostaja (The Capture, 1950) perustuu tuottaja Niven Buschin alkuperäiskäsikirjoitukseen. Se tuo mieleen André de Tothin saman aikakauden tuotannon, sillä Vainottu kostaja yhdistää lajityyppejä samaan tapaan kuin vaikkapa de Tothin Lännen villikissa (Ramrod, 1947). Vainotun kostajan tapaan vuonna 1950 oli saanut ensi-iltansa Henry Kingin ohjaama Ase kädessä (The Gunfighter), joka toi film noirin elementtejä lännenelokuvaan. Vainottu kostaja näyttää alussa westerniltä ja sitä on usein luonnehdittukin moderniksi lännenelokuvaksi, mutta vähitellen elokuva saa rikoselokuvan tunnusmerkkejä. Kameran jälki on jyrkkää mustavalkokuvausta, ja myös kertojaääni ujuttautuu mukaan lisäämään film noir -vaikutelmaa.

Vainottu kostaja alkaa takaa-ajolla: Lin Vanner (Lew Ayres) pakenee loukkaantuneena, kunnes löytää turvapaikan papin hoteista. Suurin osa elokuvasta on takautumaa, noir-henkisesti. Vanner kertoo työskennelleensä meksikolaisella öljylähteellä. Samalla valottuvat ne traagiset tapahtumat, jotka ovat kuljettaneet Vannerin ensin metsästämään palkkarahojen ryöstäjää ja myöhemmin työntekijäksi (oletetun) syyllisen lesken kotitilalle. Vanneria ajaa syyllisyys, ja juuri tämä psykologinen ote on Vainotun kostajan vahvuuksia. Kerronta kompuroi elokuvan puolivälissä, mutta kokonaisuus on kuitenkin kiinnostava kääntäessään asetelman nurinniskoin: takaa-ajajasta tulee takaa-ajettu.

Poliisiansa (1951)

John Sturges (1910–1992) aloitti ohjaajan uransa toisen maailmansodan jälkeen, vuonna 1946, ja tuli 50-luvulla tunnetuksi ennen kaikkea westerneistään ja rikoselokuvistaan. TCM on viime viikkoina esittänyt Sturgesin rikos- ja oikeudenkäyntidraamaa Poliisiansa (The People Against O'Hara, 1951), joka on tiettävästi Spencer Tracyn ainoa film noir. Kerrotaan, että Sturges kunnioitti Tracyä siinä määrin, ettei tohtinut antaa ihailemalleen näyttelijälle ohjeita lainkaan. Muutaman kuvauspäivän jälkeen Tracy nosti pikkutakkinsa kameran linssin eteen ja tokaisi: ”John, can you stop only worrying about your camera and take care about the actors because the camera is only a hungry machine and it will not be satisfied if you feed it with junk food.”

Poliisiansa alkaa erittäin napakasti: öinen katunäkymä, iloluontoinen seurue kävelee kameran ohi baariin, kamera seuraa, jukebox-musiikki alkaa soida, yhtäkkiä kamera poimii baarissa istuneen miehen ja poistuu tämän mukana uudelleen ulos, samassa kuuluu laukaus. Myöhemmin paljastuu, että todistajaksi joutunut baarikärpänen on ruotsalaisittain murtava Sven Norson (Jay C. Flippen), mutta hänen lausunnoillaan ei lopulta ole mitään arvoa. Norson, niin kuin kamera ja katsojakin, jäävät liian kauaksi rikospaikasta. Tuota pikaa murhan syylliseksi epäillään nuorta Johnny O'Haraa (James Arness). Puolustusasianajajaksi suostuu veteraani James P. Curtayne (Spencer Tracy), jonka alkoholiongelma tulee pinnalle sitä mukaa, kun paineet kasvavat.

Oikeussalissa Curtayne epäonnistuu surkeasti, mutta lopussa hän auttaa luomaan ansan, joka johtaa oikeat syylliset satimeen. Tarinassa ei sinänsä ole mitään uutta tai ennennäkemätöntä, mutta Spencer Tracy luo uransa menettäneestä juristista koskettavan, traagisen kuvan. Elokuva perustuu Eleazar Lipskyn romaaniin, josta kuultaa vankka asiantuntemus: Lipsky oli itse toiminut New Yorkissa syyttäjänä 1940-luvulla. Poliisiansa on kiinnostava yhdistelmä rikoselokuvaa, oikeudenkäyntidraamaa ja alkoholistikuvausta, ja se ansaitsisi ehdottomasti tulla esityksi myös Suomen tv:ssä. Jos YLE Teema kaipaa lisää film noir -ehdokkaita tulevaisuuden esityssarjoihin, tässä olisi vahva ehdokas!

Kuolemanloukku O.K. Corral (1956)

John Sturgesin Kuolemanloukku O.K. Corral (Gunfight at the O.K. Corral, 1956) tempaa mukaansa jo alkutahdeillaan: edessä on avoin preeria, elokuvan nimi ilmestyy kankaalle punaisin kirjaimin, kuten niin usein 50-luvun lännenelokuvassa, ja taustalla alkaa soida Frankie Lainen tulkitsema ja Dimitri Tiomkinin säveltämä nimikkokappale. Avauskohtaus on muutoinkin vangitseva: ratsastajat ohittavat Boot Hillin hautausmaan ja tulevat saluunaan. Ed Bailey (Lee Van Cleef) joukkoineen on tullut ottamaan mittaa Doc Hollidaysta (Kirkn Douglas). Jakso on Van Cleefin 50-luvun uran parhaita, mutta jää lyhyeksi.

Kuolemanloukku O.K. Corral syntyi Leon Urisin kynästä. Kirjailijan läpimurto oli edessäpäin siinä mielessä, että Exodus ilmestyi vuonna 1958. Ehkäpä Uris kirjoitti romaaniaan samaan aikaan, kun Joh Sturges purkitti tarinaansa O.K. Corralin kohtalonhetkistä. Itse koin Urisin käsikirjoituksen pitkähköksi. Tämä voi johtua jo siitäkin, että kun elokuvan nimi asettaa keskiöön  legendaarisen taistelun Earpien ja Clantonien välillä, elokuva viipyy hyvän aikaa Dodge Cityssä, ja vasta puolen välin jälkeen ylipäätään pääsee Tombstoneen. Jos tätä vertaa John Fordin kymmenen vuotta aiemmin valmistuneeseen Aavikon lakiin (My Darling Clementine, 1946), historiallisia faktoja kunnioitetaan ainakin sen verran, että Doc Holliday selviää hengissä O.K. Corralista. Eräässä repliikissään Holliday itse asiassa sanookin, että hänen painajaisensa olisi kuolla sängyssä – mutta näinhän Hollidaylle oikeasti lopulta tapahtui. Silti voi väittää, että Aavikon laki on tulkintana historiallisempi: se rakentaa tunnetun kertomuksen ympärille abstraktimman ja samalla syntetisoivamman menneisyystulkinnan. Kuolemanloukku O.K. Corral on enemmän psykologinen draama, joka elää vahvojen näyttelijäsuoritusten varassa. Wyatt Earp (Burt Lancaster) on oikeudentuntoinen lainvartija, jonka – kuten Dodge Cityyn ilmaantuva kaunotar Laura Denbow (Rhonda Fleming) toteaa – ”sädekehä on liian tiukalla”. Kirk Douglasin tulkitsema Doc Holliday puolestaan vääntelehtii tuskissaan ja on huomattavasti ruumiillisempi kuin Victor Maturen esittämä Holliday Aavikon laissa. Jos Aavikon laissa naiskuva oli perinteisen dikotominen, tässä tulkinnassa asetelma on käännetty kiinnostavasti erilaiseksi. Wyatt on jo menossa naimisiin Lauran kanssa, mutta uhkapeliä harrastava Laura on itsellinen nainen, eikä voi lopulta hyväksyä Wyattin uhrimieltä. Doc Hollidayn ystävätär Kate Fisher (Jo Van Fleet) on yhteisön silmissä uhkapelaavaa Lauraa huonomaineisempi, mutta hänen rakkautensa Hollidayta kohtaan on vahvaa. Oikeastaan Docin ja Katen kumppanuus on viha-rakkaus-suhde, eräänlainen intohimoinen taiteilijasuhde Wyattin ja Lauran säädyllisen suhteen rinnalla.

Vaikuttavimpia roolisuorituksia on lopulta kuitenkin Dennis Hopperin tulkitsema Billy Clanton, jonka hahmo tuo 50-luvun westeriin tyypillisen nuorisonäkökulman. Billy on olosuhteiden uhri, jolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuolema.

Joe Kidd (1972)

Elmore Leonardin käsikirjoittama Joe Kidd oli John Sturgesin viimeisiä westernejä. Maailma oli muuttunut, ja lännenfantasioiden keskus oli vuodesta 1964 lähtien ollut Italian Cinecittà. Joe Kidd asettuu jatkamaan Sergio Leonen luomaa kovaksikeitettyä perinnettä ja tukee italowesternin vauhdittamaa Clint Eastwoodin tähtikuvaa. Leonardin käsikirjoitus tuo mieleen Leonen esikoiswesternin Kourallinen dollareita siinä mielessä, että myös Joe Kidd on "kahden herran palvelija", välittäjä, joka aluksi risteilee kilpailevien leirien välillä. Leonen Maahan, senkin hölmö (Giù la testa, 1971) elokuvan tapaan Joe Kidd liittää vallankumouksellisen toiminnan meksikolaisiin, tosin Joe Kiddin meksikolaiskapinallinen Luis Chama (John Saxon) on lähinnä bandiitti ja paljastuu lopulta itsekkääksi oman nahkansa varjelijaksi. Elokuvan kyynisyyttä vahvistaa valkoisten palkkionmetsästäjien häikäilemättömyys, eikä Joe Kidd lopulta rakenna kovinkaan toiveikasta kuvaa menneestä maailmasta.

Seitsemän rohkeaa miestä (1960)

Seitsemän rohkeaa miestä (The Magnificent Seven, 1960) on siitä erikoinen elokuva, että Hollywood-tuotannon lähtökohtana oli japanilainen teos, Akira Kurosawan vuonna 1954 valmistunut Seitsemän samuraita. John Sturgesin ohjaama lännenspektaakkeli näytti suuntaa italowesternille - ainakin siinä mielessä, että Sergio Leonen läpimurto Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964) perustui niin ikään Kurosawan samuraielokuvaan, Yojimboon. Kurosawa puolestaan oli saanut inspiraatiota amerikkalaisista lännenfilmeistä.

Tieto Kurosawa-yhteydestä ei voi olla vaikuttamatta siihen tapaan, jolla Seitsemää rohkeaa miestä katsoo. Kun Seitsemässä samuraissa ryhmän kokoaminen tuntuu pitkältä ja sitä kannattelevat kiertelevien samuraiden erilaiset luonteenpiirteet, ryhmän sisäinen dynamiikka, Hollywood-tulkinnassa ajautuu melkein väistämättä odottamaan, kuka elokuvan tähtisikermästä seuraavaksi astuu esiin. Chris Adamsin roolia tulkitsee Yul Brynner, Vladivostokissa vuonna 1920 syntynyt näyttelijä, jonka tähtikuvassa oli ripaus kuninkaallista glamouria. Hänhän oli ehtinyt näytellä Siamin hallitsijaa, faarao Ramsesia ja kuningas Salomoa. Muissa rooleissa esiintyvät mm. Steve McQueen, Charles Bronson, James Coburn ja Robert Vaughn. Kiinnostava näyttelijävalinta on saksalainen Horst Buchholtz, jonka haasteellinen tehtävä on piirtää Toshiro Mifunen alkuperäisversioon tekemä nuoren innokkaan taistelijan rooli. Buchholtzin tulkinta on hillitympi mutta vakuuttava.

Seitsemän rohkean miehen näyttelijäkaarti liittyy epäilemättä siihen megalomaniaan, jolla Hollywood taisteli yleisöstä hankalassa markkinatilanteessa. Yksi ratkaisu oli tarjota useita nimekkäitä tähtiä yhtäaikaa. Hollywoodin tuotantoyhtiöt olivat ajautuneet kriisiin, television suosio laski elokuvissakäyntien määrää vuosi vuodelta ja eurooppalainen elokuva oli aloittanut nousunsa.

Ohjaaja John Sturges oli tullut jo 1950-luvulla tunnetuksi sellaisista napakoista westerneistän kuin Kuudes mies (Backlash, 1956), Kuolemanloukku O.K. Corral (Gunfight at the O.K. Corral, 1957) ja Viimeinen juna Gun Hillistä (Last Train from Gun Hill, 1958). Seitsemässä rohkeassa miehessä hän onnistuu erittäin hyvin, ja tarinan mukaan Akira Kurosawa - vanhana western-harrastajana - kiitti ohjaajaa sujuvasta lopputuloksesta. Sturgesin elokuvassa on paljon samaa henkeä kuin Kurosawallakin, mutta japanilainen loppuratkaisu on kirpeämpi: maatyöläisten laulu riisipellolla on katkera muistutus samuraiden aikakauden päättymisestä. Seitsemässä rohkeassa miehessä Yul Brynnerin ja Steve McQueenin katoaminen horisonttiin on enemmän sukua klassisen lännenelokuvan nostalgialle.

Sturgesin elokuva ei ollut vain yhdentekevä remake: se saavutti laajan kansainvälisen suosion, joka niveltyi vähitellen 1960-luvulla orastavaan eksploitaatioelokuvaan. Elokuva sai kolme jatko-osaa, Burt Kennedyn ohjaaman 7 rohkean paluu (Return of the Seven, 1966), jossa Yul Brynner oli vielä mukana, Paul Wendkosin 7 rohkeaa ratsastaa jälleen (Guns of the Magnificent Seven, 1969), jossa Chris Adamsin rooliin oli pestattu George Kennedy, ja viimein George McCowanin 7 rohkean kosto (The Magnificent Seven Ride!, 1972), jonka spagettiwestern-henkisyyden takeena virnistelee uusi "Chris", Lee van Cleef.

Muuten: Seitsemässä rohkeassa miehessä kannattaa kuunnella Elmer Bernstenin mehevää musiikkia.

Kuudes mies (1956) ja Kultamitalivaimo (1947)

Viikonloppu kului tekstejä lukiessa, mutta kahteen elokuvaan riitti aikaa. John Sturgesin lännenelokuvan Kuudes mies (Backlash, 1956) ei aluksi tuntunut kovinkaan mukaansa tempaavalta. Jim Slater (Richard Widmark) etsii Gila Valley -nimisestä paikasta isäänsä, joka on kuollut apassien piirityksessä. Slater tutustuu Karyl Ortoniin (Donna Reed), joka on samantapaisella asialla, etsimässä miestään. Kuudesta väijytykseen joutuneesta miehestä vain yksi on pelastunut - ja siepannut mukaansa kultasaaliin. Tähän asti kaikki on suht' tavanomaista. Varsinainen draama alkaa jännitteestä, onko "kuudes mies" - luopio - Slaterin isä vai Ortonin puoliso. Jos elokuvan suhteuttaa 1950-luvun lopun muihin westerneihin, vastaus on selvä. Etsinnän kohteena on Slaterin isä, ja elokuvasta kasvaa isän ja pojan suhteen kuvaus. Juuri 50-luvulla monessa lännenelokuvassa käsiteltiin perhesuhteita: ajan hengessä ollut sukupolvien konflikti projisoitiin Villiin Länteen. Slaterin isä Jim Bonniwell (John McIntire) ei ole vain hylännyt poikaansa vaan osoittautuu alhaisimmaksi roistoksi, mitä kuvitella saattaa. Yhteentörmäys isän ja pojan välillä on väistämätön, mutta käsikirjoittaja Borden Chase välttää isänmurhan - vaikka lähellä se on...

Samaan aikaan toisaalla: jos John Sturgesin Kuudes mies on isän ja pojan suhteiden katkeraa tilitystä, Edvin Laineen Kultamitalivaimo (1947) jatkaa Hollywoodin screwball-perinteitä käsittelemällä sukupuolten välistä taistelua. Toivo Kauppisen käsikirjoittamassa tarinassa kuvataan kahta avioparia, joiden elämä kriisiytyy naisurheilun vuoksi. Ville Suvisen (Tapio Rautavaara) puoliso Enni (Ritva Arvelo) voittaa aloituskohtauksessa aitajuoksukilpailun ja nousee suomalaisen urheilun lupaavimmaksi tähdeksi. Sirpa Orava (Hillevi Lagerstam) puolestaan voittaa kuulantyönnön samaan aikaan, kun aviomies Aarne (Hannes Häyrinen) kuuntelee miehisen suuttumuksen vallasta radiosta "vaalean amatsoonin" menestystä. Kultamitalivaimo yrittää tavoittaa Hollywood-tyylistä sanailua, mutta melko hidasliikkeiseltä lopputulos vaikuttaa esikuviin nähden. Elokuvan lopputulos on kaksijakoinen. Toisaalta teos kritisoi ennakkoluuloja naisurheilua kohtaan. Aarnen tuohtumus osoitetaan naurunalaiseksi. Sirpa ei kuitenkaan kestä konfliktia miehensä kanssa vaan lopettaa urheilun. Villen ja Ennin välirikko kestää kauemmin. Ville nöyrtyy ja alkaa harrastaa keihäänheittoa: hänen pitää saavuttaa puolisonsa kunnioitus kilpakentillä. Tämä ratkaisu tuntuu sinänsä hyvältä - vaikka tietysti Villen urheiluharrastuksesta tulee olympiavoittaja Tapio Rautavaaran performanssia. Lopun kaksinaisuus tulee oikeastaan siitä, että Ennin urheilu paljastuu tavoitteelliseksi. Hän on parantunut sairaudesta ja voi urheilemisen kuntouttamana tulla raskaaksi. Viimeisissä kuvissa annetaan ymmärtää, että Villen täytyykin jatkaa urheilua, kun taas Enni "kultamitalivaimona" voi omistautua äitiydelle. Sukupuolijärjestys palaa uomiinsa hetkellisen kumouksen jälkeen.