29. marraskuuta 2015

Tähtien sota: Episodi VI – Jedin paluu (1983)

Tähtien sodan katselmus on lähestymässä loppuaan, ainakin tällä erää, vaikka Disneyn käsissä saaga tulee varmaan jatkumaan vielä pitkään, mikäli vain yleisöä riittää. Kolmas valmistunut Tähtien sota -elokuva oli vuonna 1983 ensi-iltansa saanut Jedin paluu (Return of the Jedi), sarjan kuudes episodi, joka päätti ensimmäiseksi valmistuneen trilogian. Nyt kun episodeja 4–6 katsoo kokonaisuutena – ja kun mielemme ja muistimme on jo episodien 1–3 tärvelemä – ainakin omassa kokemuksessani Jedin paluun merkitys korostuu. Jos Imperiumin vastaisku on menettänyt dramaattista imuaan, Jedin paluun käsikirjoituksessa varsinkin Luke Skywalkerin ja Darth Vaderin kohtaaminen tuntuu vaikuttavammalta kuin aiemmilla katselukerroilla. Jedin paluu perustui Lawrence Kasdanin ja George Lucasin yhteiseen käsikirjoitukseen, ja Lucas oli jälleen tuottajan roolissa. Ohjaajaksi haettiin jälkeen ulkopuolista tekijää, ja tiettävästi ehdolla olivat sekä David Lynch että David Cronenberg. Lopulta ohjaajaksi valikoitui walesiläinen Richard Marquand, jolla oli vankka kokemus tv-puolelta. Hän oli edellisenä työnään ohjannut trillerin Neulansilmä (Eye of the Needle, 1981), pääroolissa Donald Sutherland.

Jedin paluu alkaa edellisen elokuvan luoman kriisin ratkaisulla, joka kieltämättä vie pitkään. Han Solo on jäätyneenä Jabban kynsissä, ja häntä pelastamaan saapuvat niin Luke kuin Leiakin, sekä tietysti C-3PO ja R2-D2, joilla on tälläkin kertaa keskeinen rooli tarinassa komediallisuuden lisääjinä. Huumoria käsikirjoituksessa onkin selvästi enemmän kuin Imperiumin vastaiskussa, jopa muutama suora laina Kadonneen aarteen metsästäjistä. Vaikein pala minulle on aina ollut Jedin paluun Muppet show -ulottuvuus, joka tuntuu kohtuuttomalta varsinkin Jabban hovissa. Sen sijaan metsäplaneetan karvaturrit, ewokit, toimivat, koska sympaattisella alkuperäisväestöllä on olennainen asema tarinassa. Nyt katsoessa jäin kylläkin miettimään, mitä primitiivisesti elävän metsästäjäkansan lapsenomaisuudella halutaan sanoa alkuperäiskansoista.

Kuten sanottu, Jedin paluuta sähköistää Luken ja Darth Vaderin kohtaaminen. Tarinassa on toki myös kolmiodraama Luken, Leian ja Han Solon välillä, ja tämäkin ratkeaa, mutta kovin vahvaa jännitettä se ei synnytä eikä käsikirjoitus mene juurikaan Han Solon mahdollisiin mustasukkaisuuden tunteisiin. Varmasti on ollut myös viisas ratkaisu kohdistaa lataus Darth Vaderin kohtaloon: pysyykö hän pimeällä puolella ja voiko empatia saada voiton Anakinista kaikesta jo nähdystä ja koetusta pahuudesta huolimatta? Parasta Jedin paluussa on se elokuvallisen kerronnan ihme, joka saa katsojan näkemään orastavaa hyvyyttä Darth Vaderin mustan kypärän pienissä liikahduksissa ja tulkitsemaan mielen muutoksia kypärän uumenista kuuluvasta epämääräisistä korahduksista. Varmasti koko trilogian, ja kaikkien kuuden elokuvan, vaikuttavimpia hetkiä on Vaderin kypärän riisuminen Jedin paluun lopussa. Kasvot Vaderille antoi brittinäyttelijä Sebastian Shaw, joka alkuperäisessä elokuvassa nähtiin myös elokuvan lopussa, henkenä, joka Yodan ja Obi-Wanin tapaan saattelee päähenkilöt tulevaisuuteen. Valitettavasti vuonna 2004 Shaw korvattiin digitaalisesti nuorelle Anakinilla eli Hayden Christensenillä.



Tätä kirjoittaessa en tiedä tulossa olevasta episodi 7:stä muuta kuin sen, että katsoja tapaa jälleen Luken, Leian ja Han Solon. Episodit 1–6 ovat erittäin vahvasti korostaneet miesten välisiä suhteita. Jedin paluussakin tuntuu siltä, että Darth Vader on kiinnostuneempi pojastaan kuin tyttärestään. Trilogia 1–3 viittasi siihen, että jediritarit voivat olla naisia, ja Jedin paluun lopussa Leia tuntee Luken läsnäolon. Voima on hänessä. Lawrence Kasdan jatkaa käsikirjoittajana tulossa olevassa uutuudessa The Force Awakens (2015). Olisiko tässä siemen tuleville tapahtumille?



Uhrijuhla (1973)

Anthony Shafferin kirjoittama ja Robin Hardyn ohjaama Uhrijuhla (The Wicker Man, 1973) on kulttiklassikko – se oli sitä jo silloin, kun käytössä oli 88-minuuttinen ensi-iltakopio, josta oli poistettu yhtä ja toista. Uhrijuhlasta on sittemmin ollut liikkeellä myös 94- ja 99-minuuttiset versiot, mutta tiettävästi Director’s cut -editiostakin puuttuu olennaisia kohtauksia. Aikalaislevittäjien hämmennys on helppo ymmärtää: Uhrijuhla yhdistää trillerin ja kauhuelokuvan, musikaalin ja eroottisen eksploitaatioelokuvan piirteitä. Elokuva on kuvattu lähes kokonaan Skotlannissa, vaikkakin päänäyttelijät tulivat Englannista (Christopher Lee, Edward Woodward), Australiasta (Diane Cilento), Puolasta (Ingrid Pitt) ja Ruotsista (Britt Ekland).

Elokuvan alussa englantilainen poliisi Howie (Edward Woodward) saapuu kuvitteelliselle Summerislen saarelle. Hän on etsimässä kadonnutta tyttöä, Rowan Morrisonia. Ensimmäisestä kohtauksesta lähtien Robin Hardy antaa vinkahtaneen, oudon vaikutelman saaren eristäytyneestä väestöstä, ja pikku hiljaa Howielle alkaa valjeta, että asukkaat elävät pakanallisten rituaalien pauloissa. Parasta Uhrijuhlassa on sen tunnelma, pienet yksityiskohdat, mutta mieleenpainuvia ovat myös musiikkijaksot. Kerrotaan, että kuvaustilanteessa näyttelijöille tämä hybridisyys tuli täydellisenä yllätyksenä. Öinen fantasiajakso elokuvan alussa on hätkähdyttävä, samoin lopun uhrikohtaus, joka yhdistää kepeyden ja traagisuuden. Mieleen tulee Peter Brookin Kärpästen herra (Lord of the Flies, 1963).

Lopun ihmeellinen olkimies on tiettävästi saanut vaikutteita 1600-luvun brittiläiseltä antikvaarilta Aylett Sammesilta. Hänen teoksessaan Britannia Antiqua Illustrata (1676) nähtiin jättiläismäinen oljesta rakennettu mies. Sammesilla oli omintakeisia näkemyksiä historiasta, muun muassa foinikialaisten vaikutuksista englantilaiseen kulttuuriin. Olkimiehen kuvalla Sammes viittasi muinaisten kelttiläisten uskontoon, jossa ihmisuhreilla oli tärkeä asema. Britannia Antiqua Illustratan kuvassa olkimiehen vasemmassa reidessä on karsina tai häkki, jonne uhri lukittiin ennen kuin koko komeus tuikattiin tuleen. Robin Hardyn Uhrijuhla huipentuu hyvin samannäköisen olkimiehen, wicker manin, tuhoon. Howie huomaa joutuneensa pakanakulttuuria harrastavien saarelaisten ansaan, ja kansa jää Summerislen lordin (Christopher Lee) johdolla laulamaan samalla, kun Howie ammentaa voimaa kristillisestä virrestä.



22. marraskuuta 2015

Tähtien sota: Episodi V – Imperiumin vastaisku (1980)

Kun Imperiumin vastaisku (The Empire Strikes Back, 1980) sai ensi-iltansa, muistelen miettineeni, miksi George Lucas oli antanut ohjausvastuun Irvin Kershnerille, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa Mies hevosena -elokuvan kakkososan ja trillerin Laura Marsin silmät (The Eyes of Laura Mars, 1978). Ilmeisesti taustana oli, että Lucas piti tärkeimpänä tuottajan roolia. Hän laittoi likoon kaikki edellisen elokuvan voitot ja otti vielä mojovan pankkilainan. Riski kannatti, sillä Imperiumin vastaisku tuotti kulunsa kolmessa kuukaudessa. Tässä tilanteessa oli tärkeää, että Kershner oli ohjaajan pallilla. Lucasin tärkein oivallus oli nuoren käsikirjoittajan värvääminen: Lawrence Kasdanille tämä oli ensimmäinen pitkä elokuva, ja heti perään syntyi Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark, 1981). Kiinnostavaa on, että toinen käsikirjoituskrediitti on mennyt veteraanille, Leigh Brackettille, Syvän unen (The Big Sleep, 1945), Rio Bravon (1959) ja Pitkien jäähyväisten (The Long Goodbye, 1973) kirjoittajalle. Jo projektin alussa Lucas tilasi tekstin Brackettiltä, joka kuitenkin menehtyi vuonna 1978. Ilmeisesti aihio ei tyydyttänyt Lucasia, joka muovasi sitä itse ja palkkasi lopulta Kasdanin antamaan käsikirjoitukselle uutta ilmettä.

Imperiumin vastaiskun kokoava voima on Darth Vader, joka edellisen elokuvan lopussa sinkotui avaruuteen. Kolme vuotta on kulunut, ja kapinalliset ovat vetäytyneet jään peittämälle Hothin planeetalle. Fiktiivisessä maailmassa aikaa on siis kulunut yhtä paljon kuin elokuvien ensi-iltojen välillä. Hothin planeetan olosuhteet tuovat mieleen toisen maailmansodan aikaan sijoittuvat sotaelokuvat, joissa vastarintaliike kamppailee Kolmatta valtakuntaa vastaan. Pakkaselta Luke ja Han suojautuvat yöpymällä kuolleen tontonin sisällä samaan tapaan kuin kaksi vuotta myöhemmin Lemminkäinen selviytyi hirven sisuksissa Kalle Holmbergin Rauta-ajassa (1982). Alun jälkeen tarina etenee melko suoraviivaisesti, mutta keskeinen osa elokuvaa seuraa paralleelisti Luken vaiheita Dagobah-planeetalla mestari Yodan opissa ja Leian, Han Solon ja Chewbaccan pakoa Millenium Falcon -aluksella. Lopulta linjat yhtyvät, kun Leia on pinteessä Pilvikaupungissa ja Luke keskeyttää koulutuksensa ja lähtee pelastamaan ystäviään. Imperiumin vastaisku on trilogian keskimmäinen osa, jossa ei selvästikään ole sulkeumaa. Han Solo syväjäädytetään, ja Lukelle valkenee, että hän on Darth Vaderin poika. Loppukuva on romantisoitu idylli, joka pyrkii rakentamaan lopun tuntua, vaikka moni asia jääkin odottamaan vastausta. Tätä kuvaa enemmän elokuvasta jäävät mieleen symmetriset asetelmat, joissa Darth Vader tavan takaa esiintyy: hän tuo järjestyksen maailmaan...

Imperiumin vastaisku nauttii erityistä arvostusta Tähtien sodan harrastajien parissa, ja monet pitävät sitä parhaana kaikista. Ehkä siihen on tarttunutkin Leigh Brackettin ja Lawrence Kasdanin yhteistyön kautta erityistä hohdetta. Mutta toisaalta tuntuu, että Imperiumin vastaiskun arvostus on myös sukupolvikysymys. Kun elokuvaa katsoi vuonna 1980, vain kolme vuotta aiemmin valmistuneen avauselokuvan tarjoamien tietojen ja käsitysten valossa, käsikirjoitus tarjosi hedelmällisiä jänniteitä, joista keskeinen on Leian, Luken ja Han Solon kolmiodraama. Vuoden 1980 katsojalla ei ollut varmuutta Luken ja Leian sisaruudesta, vaikka sen saattoikin aavistaa. Myös Luken isän arvoitus kutkutti katsojaa. Ajatellaanpa esimerkiksi kohtausta, jossa Dagobahissa Luke menee luolaan kohtaamaan suurimman pelkonsa. Irronneella Darth Vaderin päällä on Luken kasvot. Kolmas jännitettä luova tekijä on Yodan hahmon introdusointi, jonka idea perustuu siihen, ettei Luke sen paremmin kuin katsojakaan tiedä, kuka mystinen jedimestari on. Voi väittää, että George Lucas vesitti kaikki nämä kerronnalliset jännitteet episodeilla 1–3 ja siinä mielessä vei parhaan terän Imperiumin vastaiskulta. Erityisen ongelmallinen on mielestäni Yodan sisääntulo, joka kömpelyydessään tuntui vuonna 1980 hauskalta, mutta joka nyt, episodien 1–3 ylivertaisen Yodan arvokkuuden jälkeen, tuntuu pelkästään onnahtelevalta. Epäilemättä George Lucaskin on ollut tietoinen näistä kerronnallisista ongelmista. Vaikka hän on epätoivoisesti yrittänyt hitsata elokuvia numerojärjestykseen ja lisännyt pieniä yksityiskohtia, mikään ei poista valmistumisjärjestyksen sisäistä logiikkaa. Imperiumin vastaiskun teho perustuu siihen, ettei katsoja tiedä menneisyyden salaisuuksia. Nuorempi katsojakunta tosin tuntee jo kaiken läpikotaisin elokuvista irrallaan. Mitä silloin tarinan seuraaminen merkitsee? Korostuuko siinä Tähtien sodan rituaalinomaisuus?

21. marraskuuta 2015

Mies Mallorcalta (1984)

Bo Widerbergin käsikirjoittamaa ja ohjaamaa poliisielokuvaa Mies Mallorcalta (Mannen från Mallorca, 1984) pidetään ruotsalaisen trillerin klassikkona. Katsoimme runsas vuosi sitten Widerbergin loistavan jännärin Komisario Beck tähtäimessä (Mannen på taket, 1976), jota sitäkin voi suositella. Molemmat elokuvat kuuluvat pohjoismaisen noirin suunnannäyttäjiin. Mies Mallorcalta alkaa ammattimaisesti toteutetusta postiryöstöstä, jota selvittämään lähtee etsiväpari Johansson (Tomas von Brömssen) ja Jarnebring (Sven Wollter). Eipä aikaakaan, kun kaksi ryöstön silminnäkijää saa surmansa, ja rikoksen avaimeksi osoittautuu Mallorcalla otettu valokuva, joka yhdistää henkilöt toisiinsa. En paljasta juonesta paljonkaan olennaista, jos totean vielä, että kuvan taka-alalta löytyy turvallisuuspoliisin jäsen Hedberg (Rico Rönnbäck), johon Johanssonin ja Jarnebringin epäilykset pian kohdistuvat.

Howard Hawksin Syvästä unesta todetaan usein, etteivät näyttelijätkään aina tienneet, mitä tarinassa tapahtuu. Mies Mallorcalta kuuluu samaan sarjaan. Se edellyttäisi useampia katsomiskertoja. Mitä esimerkiksi tarkoittaa koirantalutushihna, jonka Hedberg ostaa ja toimittaa Ruotsin oikeusministerille ja jonka etsiväparin esimies myöhemmin näkee tukholmalaisen prositutoidun kodissa? Widerberg viljelee vihjeitä niukasti, ja katsoja saa koota palapelin hippusia yksi kerrallaan. Lopussa Johanssonin ja Jarnebring alkavat itsekin epäillä oman päättelynsä paikkansapitävyyttä, ja todisteet tuntuvat häviävän samalla, kun mysteeri hämärtyy.

Nykykatsoja kiinnittää huomitoa siihen maailmaan, jossa Mies Mallorcalta tapahtuu. Mallorcalla elokuvassa ei käydä, ja valokuva kaukaisen lomakohteen sikajuhlista on kuin kadotettu utopia yhteisöllisyydestä. Elokuvan taustana on ankea, sohjoinen Tukholma, jossa Johansson ja Jarnebring kritisoivat McDonaldsia ja kebabia ja kaipaavat ruotsalaista pikaruokaa, kuten silkkapihvejä näkkileivän päällä... Volvoja ja Saabeja suorastaan kuhisee talvisen Tukholman kaduilla. Elokuvan ainoa maahanmuuttaja saa kovaa kohtelua, eikä poliisien yksityiselämäkään näytä erityisen onnistuneelta. Mies Mallorcalta perustuu Leif G. W. Perssonin romaaniin Possujuhla (Grisfesten): se ammensi aiheensa ajankohtaisesta poliittisesta tapahtumasta, Geijer-skandaalista, jonka keskiössä oli Ruotsin oikeusministeri. Widerbergin elokuvan lopputulema on tyly: viimeisessä repliikissä päiväkotien menoja leikataan ja rahat siiretään terrorisminvastaiseen taisteluun!

15. marraskuuta 2015

Tähtien sota: Episodi IV – Uusi toivo (1977)

Tähtien sodan katselmuksemme on yltänyt neljänteen episodiin Uusi toivo (A New  Hope, 1977), joka kulki pitkään nimellä Tähtien sota (Star Wars, 1977) ja oli se ainoa oikea Tähtien sota. Vaikka elokuva sai kolme edeltävää jaksoa vuosina 1999–2005, neljäs episodi merkitsi alkua. Se oli George Lucasin käsikirjoittama, tuottama ja ohjaama tour de force, joka loi pohjan koko fantasiamaailmalle. Sen pohjalta syntyi romaani, sarjakuva ja lukematon määrä leluja, ja myöhemmin lisää elokuvia – peleistä puhumattakaan. Alun perin tekijöiden odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla, mutta heti ensi-illan jälkeen oli ilmeistä, että tekijöiden valomiekka oli osunut kultasuoneen. Epäilemättä Lucasin mielessä oli jo yhtä elokuvaa laajempi kokonaisuus. Tähtien sota sai Suomen ensi-iltaansa joulukuussa 1977. Olin sitä itse katsomassa 16-vuotiaana, ymmärtämättä, mitä oli tulossa. Tuossa vaiheessa Lucasilla oli jo mielessään tulevaisuus, mutta myös historia, jota hän tosin pääsi kertomaan vasta 22 vuotta myöhemmin. Lucas oli itse asiassa luomassa omintakeisia kronologioita myös myöhemmin osallistuessaan Steven Spielbergin Indiana Jones -elokuvien suunnitteluun

Kaikkien aikojen ensimmäinen Tähtien sota on tarinaltaan suhteellisen suoraviivainen ja ehkä juuri sen vuoksi niin klassinen seikkailu. Galaksi on ajautunut sisällissotaan, ja elokuva käynnistyy suoraan toiminnasta: prinsessa Leia (Carrie Fisher) on jäänyt Darth Vaderin kynsiin mutta onnistuu lähettämään Kuoleman tähden piirustukset Obi-Wan Kenobille (Alec Guiness) neuvokkaiden robottien R2-D2:n ja C-3PO:n mukana. Tatooinelta löytyy myös Luke Skywalker (Mark Hamill), jonka isä oli Obi-Wanin mukaan jediritari. Tuota pikaa alkaa matka kohti Alderaania Han Solon (Harrison Ford) ja tämän perämiehen Chewbaccan (Peter Mayhew) avustuksella. Kun ryhmä saapuu paikalle, Alderaan on ehtinyt tuhoutua, ja tehtäväksi nousee kapinallisten avustaminen Kuoleman tähden tuhoamisessa. Oikeastaan tätä tarinaa ei olisi tarvinnut kertoa, koska se on kaikille tuttu. Toisaalta, kun sisällön kertoo pähkinänkuoressa, huomaa, kuinka ytimekäs ja lineaarisesti etenevä se on. Jos ajattelen Tähtien sodan voimaa vuonna 1977, tuntuu, että se perustui itse tarinaa enemmän kaikkiin niihin aavistuksiin, joita mystinen maailma herätti. Nyt kun olen pohjaksi katsonut episodit 1–3, on vaikea tavoittaa siitä, miltä Luken taustan uumoilu aikanaan tuntui. Merkittävä osa elokuvan salaperäisyyttä oli juuri tämä tietämättömyys, joka ei liittynyt vain Luken isään vaan siihen, että alkutekstien ”Episodi 4” antoi ymmärtää, että oli paljon sellaista, jota katsoja ei tiennyt. Kun elokuvaa katsoo vuonna 2015, monet mystiset asiat ovat valjenneet, ja siksi esimerkiksi kohtaus, jossa Luke kouluttautuu jeditaitoihin ja voiman tunnistamiseen näyttäytyy toisessa valossa. Vuonna 1977 katsoja tiesi jedeistä yhtä vähän kuin Luke. Tähtien sota -elokuvat voisi aivan mielekkäästi katsoa ilmestymisjärjestyksessä, jolloin episodit 1–3 voi tulkita takautumina. Ainoa häiritsevä seikka on, että Lucas on mennyt näpelöimään episodeja 4–6, lisännyt erikoistehosteita ja pyrkinyt mahdollistamaan episodien mukaisen katselujärjestyksen. Ilmestymisjärjestyksen puolesta puhuvat kuitenkin monet tyylilliset ja sisällölliset tekijät. Esimerkiksi miekkailukohtaukset on aivan toisella tapaa rakennettu kuin episodeissa 1–3: Darth Vaderin ja Obi-Wan Kenobin kaksintaistelusta puuttuvat myöhemmän toimintaelokuvan mukana tulleet kung fu -vaikutteet. Varmaankin George Lucas on halunnut häivyttää elokuvien syntyajan merkkejä niin pitkälle kuin mahdollista, mutta tehtävä on tuhoon tuomittu. Nautin Tähtien sodassa juuri näistä tahattomista aikalaisviittauksista. Vielä 1970-luvun elokuvassa voidaan dialogissa puhua siitä, miten tietoja syötetään tietokoneelle, ja Kuoleman tähteä tuhottaessa hävittäjien käyttöliittymä on hellyttävän arkaainen.


Vielä lopuksi muutama sana bluray-julkaisusta. Kun uutta teräväpiirtoversiota katsoo kankaalta, on selvää, että vuoden 1977 analoginen todellisuus kuultaa läpi. Episodi 4 on merkittävästi karheampi ja rosoisempi kuin vuosien 1999–2005 trilogia, joka syntyi digitaalisena. Bluray välittää vuoden 1977 CinemaScopen tunnun, mutta ehkä juuri tästä syystä myöhemmät digitaaliset lisäykset myös pistävät silmään kohtuuttoman paljon.

Tilinteko (1987)

YLE Teema esitti hiljattain Veikko Aaltosen esikoispitkän Tilinteko (1987). Sen taustalla oli 1980-luvulla syntynyt tuotantoyhtiö Villealfa Productions, joka lähti uudistamaan suomalaisen elokuvan estetiikkaa. Aaltonen oli yhdessä Kaurismäen veljesten kanssa yhtiön perustajajäseniä. Varsinkin Aki Kaurismäen elokuvat ovat tulleet tunnetuksi napakasta dialogistaan, mutta saman piirteen voi havaita myös Tilinteossa. Veikko Aaltosen ja Aki Kaurismäen käsikirjoittama tarina on muutoinkin ytimekäs, ja vajaan 70 minuutin kesto tuo mieleen 1940-luvun Hollywoodin tiivistunnelmaiset rikoselokuvat. Tilinteon hiljaisuudessa, ja myös sen maiseman käytössä, on paljon samaa kuin ranskalaisen Jean-Pierre Melvillen teoksissa, tosin melvilleläistä eksistentialismia Tilinteko ei tunnu tavoittelevan.

Veikko Aaltonen on kertonut haastattelussa Tilinteon ammentaneen kahdesta ajankohtaisesta rikoksesta, joissa oli samankaltaisia piirteitä. Parkanossa tehtiin vuonna 1979 näyttävä postiryöstö, ja hyvin samankaltainen rikos toistui kaksi vuotta myöhemmin Mouhijärvellä, jossa poliisiksi naamioituneet rikolliset pysäyttivät postiauton. Juuri tästä tilanteesta Tilinteko alkaa: ryöstön lopuksi Timo Varjola (Esko Nikkari) haavoittaa kumppaniaan Kalervo Mäkistä (Juhani Niemelä) ja poistuu paikalta saalis mukanaan. Veikko Aaltonen on muistellut, että hän keskustelussa Aki Kaurismäen kanssa sai innoitusta John Sturgesin modernista westernistä Mies astui junasta (Bad Day at Black Rock, 1955) ja että varsinkin näyttelijävalinnat kumpusivat tästä keskustelusta. Sisällöllisesti Tilinteko muistuttaa kuitenkin enemmän kostowesterniä, varsinkin Marlon Brandon Vihan riivaamaa (One-eyed Jacks, 1961), jossa päähenkilö lähtee jäljittämään rikosroveriaan ja etsimään hyvitystä petokselle. Myös Tilinteossa petturi on saanut kunniallisen aseman yhteisössään, ja Timo Varjola on päätynyt kaupunginjohtajaksi. Juuri kun Varjola saa tietää päässeensä eduskuntaan, kostaja tekee tehtävänsä. Asetelmassa on paljon samaa kuin Aarne Tarkaksen kulttielokuvassa Hän varasti elämän (1962), jossa on tosin annos komediallisuutta, eikä lopetuskaan ole yhtä tyly kuin Tilinteossa.
 

8. marraskuuta 2015

Tähtien sota: Episodi III – Sithin kosto (2005)

Tähtien sota -katselmuksemme on yltänyt kolmanteen episodiin Sithin kosto (Revenge of the Sith, 2005), joka valmistui 28 vuotta neljännen episodin jälkeen. Kun elokuvaa katsoo, voi kuvitella, miten haasteellista kahden trilogian sovittaminen toisiinsa on ollut. Loppua kohti lisääntyvät seuraavaan episodiin liittyvät visuaaliset piirteet, joiden on tarkoitus helpottaa siirtymistä seuraavaan jaksoon. Tätä tietysti palvelee Darth Vaderin ikonisen hahmon rakentaminen Sithin koston viimeisissä kuvissa, mutta samalla myös ’etuistuma’, jossa Darth Vader nähdään aluksensa komentosillalla valmistautumassa siihen, mitä katsojat näkevät – tai pikemminkin, olivat jo nähneet – neljännessä episodissa. Tulevasta tapahtumakulusta tutut natsihenkiset univormutkin vilahtavat kuvassa ja ankkuroivat yhteen menneisyyttä ja tulevaisuutta. Jos Tähtien sotaa ajattelee poliittiselta kannalta ensimmäinen trilogia, osat 1–3, kertoo siitä, miten demokratia muuttuu tyranniaksi. Tähtien sodan kielellä se ilmaistaan Voiman pimeän puolen voittona. Kun seuraavan trilogian, osien 4–6, alussa viitataan Imperiumiin, olennaista on, että tämä poliittinen yksikkö on entinen Tasavalta. Jos ajattelen omaa aikalaiskokemustani vuonna 1977, en muista, että tämä Imperiumin historia tai surullinen kehityskulku olisi noussut erityisesti mieleen. Sen sijaan Imperiumin diktatorisuus assosioitui Euroopan historiaan, mihin Darth Vaderin kätyreiden natsihenkiset asutkin viittasivat. Imperiumi oli kommentti totalitarismin historiaan. Molemmissa trilogioissa on mustavalkoinen näkemys politiikasta, ja nyt katsottuna tuntuu, että Sithin kostossakin jakolinja menee selkeästi demokratian ja diktatuurin välillä: jos ei ole edellistä, ajautuminen jälkimmäiseen on väistämätöntä. Lopputulos on ristiriitainen siinä mielessä, että vaikka demokratia esitetäänkin ihanteena, missään episodissa ei oikeastaan näy kansanvaltaa. Ensimmäisen trilogian Tasavalta tuntuu jo lähtökohtaisesti anonyymin vallankäytön pelikenttänä, jota edustaa tietokoneanimoitu, symmetrinen istuntosali, jonne yksityiskohdat hukkuvat ja jonka persoonattomuuden keskeltä Palpatinen yksinvalta helposti nousee. Tyranniaa eivät vastusta kansat ja niiden edustajat vaan jediritarit, jotka taistelevat oikeudenmukaisuuden puolesta.

Sithin kosto jatkaa kolme vuotta aiemmin valmistuneen Kloonien hyökkäyksen tarinaa, jonka ytimessä on Anakin Skywalkerin (Hayden Christensenin) vähittäinen suistuminen kohti pahuutta ja muuntuminen Darth Vaderiksi. Ensimmäinen trilogia on Anakinin kehityskertomus. Samalla se on tarina Anakinin ja Padmé Amidalan (Natalie Portman) rakkauden väistämättömästä tuhosta. Samaan aikaan kun Anakin muuttuu Darth Vaderiksi, Padmé heittää henkensä synnyttäessään kaksoset, Leian ja Luken, seuraavan trilogian päähenkilöt. Sithin kosto päättyy elämän ja kuoleman samanaikaiseen läsnäoloon: Padmé kuolee, samoin Anakin siinä mielessä, että hänen hyvyytensä viimeisetkin rippeet katoavat. Tähtien sodassa hyvä ja paha elävät perhepiirissä, sillä episodeihin 4, 5 ja 6 jäävät jäljelle paha isä ja häntä vastaan kapinoivat lapset, jotka eivät tiedä alkuperäänsä. Sithin kostossa on häiritsevää se, miten perusteellisesti Anakinin suistumista pahuuteen kuvataan. Kun elokuvan jälkeen keskustelimme lasten kanssa tarinasta, kaikki tiivistyi kysymykseen: johtuiko Anakinin päätyminen pahalle puolelle Palpatinesta vai George Lucasista? Tarinan tasolla tietysti Palpatinesta, mutta mielestäni käsikirjoituksen ratkaisuja voi kyseenalaistaa. Miksi meidän pitäisi ottaa Tähtien sota annettuna? Youtubessa on julkaistu useita fanieditioita ensimmäisestä trilogiasta. Niissä harrastajat ovat leikanneet saagan uuteen asuun. En ole pystynyt näitä katsomaan, mutta olisi kiinnostavaa kokeilla, miten niukoilla aineksilla Anakinin kohtalon voi kertoa. Tarvitaanko esimerkiksi jaksoa, jossa Anakin surmaa kaikki jediritarikoulutuksessa olevat lapset. Tämä on epäilemättä raamatullinen viittaus, mutta itse koen, että pahan valta ei tässä vaiheessa elokuvaa ole vielä uskottava. Kohtaus pikemminkin nakertaa Anakinin kehityskertomusta kuin tukee sitä. Käsikirjoituksellisesti Sithin kosto ei ole erityisen napakka, mutta tähän vaikuttaa myös edellisessä blogikirjoituksessa mainitsemani tarve rakentaa elokuvaan sellaisia tarinaelementtejä, joita voidaan myöhemmin hyödyntää oheistuotteissa. Itse koen, että Anakinin ja Obi-Wan Kenobin (Ewan McGregor) kaksintaistelu on ollut liiankin haasteellinen tietokoneanimoinnille, vaikka tulivuoriplaneetta sinänsä tuokin tarvittavaa helvetillisyyden auraa lopetukseen.

Sithin koston lopussa suomalaisia sykähdyttää kohtaus, jossa Darth Sidious (Ian McDiarmid) saapuu pelastamaan Anakinin tulivuoriplaneetalta. Taustalla lipuva laavavirta on kuin kalevalainen Tuonelan virta, jonka partaalta Lemminkäisen äiti tulee noutamaan poikaansa. Kun Tähtien sotaa ajattelee tarkemmin, äitien kohtalo on tyly. Anakinin äiti saa surmansa Kloonien hyökkäyksessä ja Padmé Amidala kuolee Sithin koston lopussa. Ehkäpä Darth Sidious onkin tarinassa galaktinen Lemminkäisen äiti, joka herättää poikansa eloon.

7. marraskuuta 2015

Atomin paluu (2015)

Mika Taanilan ja Jussi Eerolan dokumenttielokuva Atomin paluu sai Suomen ensi-iltansa 6. marraskuuta 2015. Hanke käynnistyi jo kymmenen vuotta sitten, kun kuvausryhmä alkoi seurata Olkiluoto 3 -ydinvoimalan rakennustyötä. Dokumenttielokuvaan liittyy aina odottamattomuus, ja on selvää, että siinä vaiheessa, kun kuvaukset käynnistyivät, ei voinut olla näköpiirissä, millainen ongelmien vyyhti Olkiluodosta sukeutuu. Elokuvassa seurataan rakennusprosessia, ja haastatellaan TVO:n esimiehiä, varsinkin varatoimitusjohtaja Rauno Mokkaa, ranskalaisen Arevan ja saksalaisen Siemensin edustajia sekä eurajokelaisia ydinvoiman vastustajia. Ensimmäisiä haastateltavia on raudoittaja, jonka tarina asettaa elokuvan sävyn. Olkiluoto 3:n rakennushanke alkaa näyttää kaaokselta, jossa kukaan ei tiedä, minne suuntaan tapahtumat kehittyvät.

Atomin paluussa on legendaarisen elektronisen musiikin yhtyeen Pan Sonicin musiikki. Minulle minimalistinen musiikki viestittää jonkinlaisesta hämmennyksestä, sillä Pan Sonicin sävelet ovat kuin viittaus niihin menneisiin tulevaisuuksiin, jotka eivät koskaan toteutuneet. Ne ovat kuin merkki teknologian lupauksesta, joka jää saavuttamatta. Olkiluoto 3:n kohdalla tämä on konkreettista siinä mielessä, että yksikkö ei ole vieläkään toiminnassa ja Eurajoelle on syntynyt yksi kaikkien aikojen kalleimmista rakennushankkeista. Samalla kun Pan Sonicin musiikki sykkii eteenpäin, katsoja näkee nopeutetusti Olkiluodon vähittäisen kohoamisen eurajokelaisesta maisemasta. Elokuvan loppua hallitsee epätietoisuus tulevasta. Fukushiman tapahtumat vuonna 2011 muuttivat globaalisti suhtautumisen ydinvoimaan: katastrofiset, odottamattomat tapahtumat ovat väistämätön osa nykyisyyttä. Tämä rinnastuu Posivan projektiin sitoutua ydinjätteen säilytykseen kauas tulevaisuuteen, mikä on väistämättä ristiriidassa nykyisen lyhytjännitteisyyden ja olosuhteiden arvaamattomuuden kanssa. On selvää, että Atomin paluun tekijöille Olkiluoto 3 on ollut hanke, jonka päämäärä on ollut epäselvä, mutta samalla elokuva välittää olennaisen näkökulman nykyhetkeen: elämme epävarmuuden aikaa, jossa on vaikea nähdä, milloin prosessit päättyvät. Katsojalle Atomin paluu toimii myös välttämättömänä muistinpalautuksena. Elokuvaa katsoessa oivaltaa, että meillä suomalaisilla on nähtävästi aivan erityisen suhde ydinvoimaan: Olkiluoto 3:n piti olla laboratorio, josta ydinvoiman vahva paluu alkaa, ja Arevan johtajat hehkuttavatkin elokuvassa, miten suomalaisilta ei koskaan voida riistää tätä pioneeriasemaa. Fukushima muutti kaiken, mutta toisaalta jää miettimään, miksi Suomesta niin voimakkaasti halutaan yhä edelleen tehdä ydinvoiman laboratorio. Arevan ja Siemensin jälkeen Suomea saa kokeilukenttänään käyttää Rosatom.

1. marraskuuta 2015

Tähtien sota: Episodi II – Kloonien hyökkäys (2002)

Kloonien hyökkäys (Attack of the Clones, 2002) oli Tähtien sota -saagan toinen episodi, ilmestymisjärjestyksessä viides pitkä elokuva. Jos uutta trilogiaa (1–3) vertaa vanhempaan (4–6), on selvää, että mediakulttuurisen ympäristön muutos on ollut huikea. Jo 1980-luvulla keskusteltiin mainstream-elokuvan hybridisaatiosta ja siitä, miten teoksia tuotteistettiin peleinä, sarjakuvina, pokkareina ja leluina, mutta uuden trilogian kohdalla tämä populaarikulttuurin mediarajat ylittävä luonne on ollut selviö. Ensimmäisen episodin, Pimeän uhan, oheen syntyi esimerkiksi Star Wars Episode I: Racer -peli, joka on vieläkin myydyimpiä scifi-hurjastelupelejä. Siitä ilmestyi vuonna 1999 versiot niin Nintendo 64:lle kuin Game Boylle. Kun nyt katsoo Kloonien hyökkäystä, tuntuu, että sen käsikirjoitus on laadittu erityisen otolliseksi pelisovelluksille. Ajatellaanpa vaikka alun takaa-ajokohtausta öisen Coruscantin kaoottisessa liikenteessä tai Obi-Wanin, Anakinin ja Padmén eloonjäämistaistelua Geonosiksella. Kun Kloonien hyökkäystä katsoo elokuvallisena kokonaisuutena, 142-minuuttinen seikkailu tuntuu pikältä, mutta ehkäpä sitä ei pitäisikään tulkita elokuvana vaan pohjatekstinä, josta sukeutuu monenlaisia kulttuurintuotteita. Nyt kun tuoretta teräväpiirtokopiota katsoo kankaalta, öisen kaupungin takaa-ajo tuntuu elokuvan parhaalta toimintajaksolta. Tähän voi vaikuttaa se, että vaikka tietokoneanimointi olikin kehittynyt edellisestä episodista, isoon kokoon projisoituna kaupunki on vakuuttavampi kuin moni muu elokuvan ympäristö. Kriittisenä esimerkkinä voi mainita areenakohtauksen, joka vertautuu Mervyn LeRoyn Quo vadikseen (1951) ja kristittyjen marttyyrien teloitukseen. Molempien kohtausten teho perustuu ympärillä pauhaavaan yleisöön, mutta väittäisin, että 1950-luvun menetelmillä saatiin luotua uskottavammat kansanjoukot kuin tietokoneanimaatiolla. On kiinnostavaa nähdä, miten tulossa oleva episodi 7 hyödyntää käytössä olevia keinoja. Voisin kuvitella, että jossakin kohtaa paluu klassisen Hollywoodin keinoihin voi edistää fantasian rakentamista.

Jostakin syystä minun on ollut vaikea ymmärtää tai hahmottaa Kloonien hyökkäyksen poliittista kehystä. Toki tausta kerrotaan jo heti elokuvan alussa tähtitaivaan eteen vyöryvänä johdantotekstinä, kuten Tähtien sodassa on tapana. Katsojalle kerrotaan, että ollaan kymmenen vuotta edellistä episodia edempänä tulevaisuudessa ja että Galaktista tasavaltaa uhkaa separatistijärjestö, jota kutsutaan Yhdistyneiden aurinkokuntien konfederaatioksi ja jota johtaa entinen jedimestari kreivi Dooku. Hahmottamisen vaikeuteen voi olla montakin syytä. Yksi on ehkä se, että elokuvan nimi Kloonien hyökkäys on lievästi harhaanjohtava, koska elokuvassa kloonit eivät oikeastaan hyökkää ennen kuin vasta kahden tunnin ja 20 minuutin odottamisen jälkeen. Elokuva pikemminkin kuvaa tapahtumia, jotka valmistelevat kloonien hyökkäystä. Toinen seikka on se, että elokuvan punaisena lankana on tätä poliittista kehitystä vahvemmin Anakin Skywalkerin kasvutarina, johon punoutuu muun muassa pitkän tuntuisia romanttisia, Pohjois-Italian Comojärvellä kuvattuja jaksoja, ja yhteiskunnallisen kontekstin avainkäsitteitä putoilee käsikirjoitukseen harvakseltaan. Sinänsä Klooonien hyökkäyksen poliittisuus on kiinnostavaa: elokuvahan alkaa terroriteolla, jossa senaattori Padmé Amidala yritetään murhata. Vastakkainasettelu tasavallan ja konfederaation välillä tuo mieleen Yhdysvaltain sisällissodan asetelman, mutta toisaalta elokuva rakentaa modernimpaan retoriikkaan palautuvaa dikotomiaa demokratiasta ja diktatuurista. Välimuotoja ei ole. Tähän kaikkeen liittyy vielä annos elokuvahistoriallista intertektuaalisuutta, ei vähiten siksi, että kreivi Dookua esittää entinen kreivi Dracula, Christopher Lee. Jos aikuisella on vaikeuksia hahmottaa Kloonien hyökkäyksen poliittista asetelmaa, onneksi lapset ovat yleensä lukeneet jo monta Star Wars -hakuteosta ja tietävät tarkkaan, kuka kukin on ja mitä kulloinkin kauppakillat ja muut käsitteet tarkoittavat. Tuntuu, että pitäisi tarkemmin tutkia, millaista Tähtien sota -aineistoa oli tarjolla vuonna 2002, kun elokuva tuli ensi-iltaan ja kuinka paljon elokuvantekijät saattoivat olettaa katsojien tietävän.

Eniten Kloonien hyökkäyksessä jää miettimään sen vahvaa tunteiden käsittelyä. Käsikirjoitus ennakoi monessa kohtaa Anakinin tulevaa kohtaloa pahuuden puolelle hairahtavana sankarina. Anakinilla ei ole isää, ja äitinsä hän menettää juuri tässä elokuvassa. Itse asiassa hän ehtii Tatooinelle, kun äiti heittää henkensä, ja kostoksi hän teurastaa niin syyllisiä kuin syyttömiäkin. Tätä ei sinänsä, onneksi, näytetä vaan Anakin paljastaa tämän myöhemmin Padmélle. Käsikirjoitus korostaa vastakkaisia tunteita, sillä vihan lisäksi Anakin joutuu taistelemaan rakkautta ja seksuaalisuutta vastaan. Jedit tuntuvat elävän selibaatissa, ja he ovat omistaneet elämänsä oikeudenmukaisuuden puolustamiselle. Mieleen tulee Martin Scorsesen Kristuksen viimeinen kiusaus (The Last Temptation of Christ, 1988), jossa paholaisen viimeinen ja pirullisin metku on tarjota messiaalle tavallista, arkista elämää. Kristukselle se ei ole mahdollista, kuten ei jedillekään. Tosin Kloonien hyökkäys päättyy romanttiseen täyttymykseen, mutta se merkitsee pimeyden aikakauden alkua ja Anakinin suistumista pois kaidalta tieltä. Olisi kiinnostavaa tutkia, miten lapset tämän tunnedynamiikan ymmärtävät. – Kloonien hyökkäyksen vaikuttavin kuva nähdään areenataistelun päätteeksi, kun orvoksi jäänyt Boba Fett painaa isänsä kypärän päätään vasten. Niin Anakinin kuin Boda Fettinkin tapauksessa vanhempien menettämisellä on kohtalokkaat seuraukset.