Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hergé. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hergé. Näytä kaikki tekstit

13. marraskuuta 2011

Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (2011)

Kassat ovat kilisseet ympäri Euroopaa, kun Steven Spielbergin Tintti-elokuva ovat saanut pitkän odotuksen jälken ensi-iltansa. Spielberg on tiettävästi hankkinut oikeudet kolmeen elokuvaan, joten lisää on tulossa. Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin: Secret of the Unicorn, 2011) on 3-D-teknologialla toteutettu seikkailuelokuva, jossa Hergén maailmasta korostuu toiminnalliuus. Sarjakuvana Yksisarvisen salaisuus ja sen jatko-osa Rakham Punaisen aarre ovat Hergén hienoimpia luomuksia. Epäilemättä alkuteosten pohjalta olisi saanut hienovaraisemmankin seikkailun, mutta toisaalta on pakko myöntää, että elokuva yhdistelee taitavasti erilaisia aineksia. Aikamoinen yllätys - ainakin minulle, joka en ollut lukenut arvioita - oli se, että tarina siirtyy yhtäkkiä aiempaan Hergén albumiin, Kultasaksiseen rapuun, josta on tempaistu iso osa.

Alkuperäisessä Yksisarvisen salaisuudessa kiinnostavaa on se, että sen päähenkilöitä ovat oikeastaan keräilijät, antiikkikauppaa harjoittavat Lintusen veljekset, jotka ovat lopulta tarinan roistoja, meriaiheisia esineitä keräävä Ivan Ivanovitš Sakarin ja maanisesti lomakkoihin ihastunut taskuvaras Aristides Sellistinen, joka arkistoi kaikki sieppaamansa kohteet. Tätä keräilyharrastusta ei elokuvassa oikeastaan enää ole, vaan laivan pienoismallien metsästämisellä on paljon välineellisempi merkitys. Antiikki- ja keräilypainotusta lieventää sekin, että Lintusen veljekset on kokonaan hävitetty ja kolmas pienoismalli löytyykin Pohjois-Afrikasta. Samoin Sakarin, Hergén aikana kenties lokakuun vallankumousta paennut venäläinen emigrantti, on sen sijaan muuttunut keräilijästä varsinaiseksi suurroistoksi. Sakarin-parka on joutunut Hollywoodin kaltoin kohtelemaksi!

Kun sarjakuvassa kapteeni Haddock kertoo vaikuttavassa takautumajakossa esi-isänsä tarinan askeettisen kotinsa seinien suojassa, elokuvassa tämä tapahtuu keskellä Saharan hiekkaerämaata. Kummassakin tarinassa kertomusta ryydittävät siemaukset rommipullosta, mutta elokuvassa muisti ei ole mahdollinen ilman alkoholia, sarjakuvassa Haddock on saanut inspiraatiota vintiltä löytämästään muistelmateoksesta.

Spielbergin toiminnallista vyörytystä katsoessa ei aika tule pitkäksi, ja yllättävistä ratkaisuistaan huolimatta se myös kunnioittaa kohdettaan. Alkutekstit ovat erinomaiset, samoin pienet yksityiskohdat, Hergéä muistuttava piirtäjä kirpputorilla tai taskuravun muotoinen suihkulähde. Täytyy kuitenkin todeta, etten oikein ole päässyt sinuiksi 3-D-teknologian kanssa. En näe mitään syytä, miksei Tintti-elokuva toimisi aivan samoin myös kaksiulotteisena. Ainakin omat 3-D-lasini olivat popcornrasvatahrojen pisaroimia, ja tuntui, että näinä teräväpiirron ja digitaalisen teknologian aikoina, kuva saisi olla kirkkaampi.

19. elokuuta 2009

Tintti ja siniset appelsiinit (1964)

Jean-Jacques Vierne aloitti Tintin seikkailujen filmatisoinnit vuonna 1961 elokuvalla Tintti ja merirosvojen aarre (Tintin et le Mystère de la Toison d’Or). Jatkoa saatiin odottaa kolme vuotta, kunnes Philippe Condroyer sai ohjattavakseen seikkailun Tintti ja siniset appelsiinit (Tintin et les oranges bleues, 1964). Ero kolme vuotta aiempaan tarinaan on hämmentävä: professori Tuhatkauno (Félix Fernández) saa sinisen appelsiinin ystävältään professori Zalamealta (Ángel Álvarez) ja kertoo sensaatiomaisen keksinnön merkitsevän maailman ravinto-ongelmien ratkaisua. Oikeastaan alun keskustelu tieteen merkityksestä on elokuvan harvoja kiinnostavia teemoja: Tintti ja siniset appelsiinit kuvastaa 1960-luvun alun uskoa tieteen voimaan ja kykyyn muokata ihmiskunnan tulevaisuutta. Tähän kiinnostavuus päättyykin. Elokuvan loppu on harhailua Francon ajan ankeassa Valenciassa. Kolme vuotta aiemmasta elokuvasta on jäljellä vain Tintin esittäjä Jean-Pierre Talbot. Kapteeni Haddockina näyttelee Jean Bouise, joka yrittää joka kohtauksessa tuoda mukaan slapstick-komediaa. Elokuvassa Tintti ja merirosvojen aarre roolia näytteli Georges Wilson huomattavasti vakuuttavammin. Todennäköistä on, että Tintti ja siniset appelsiinit osoittautui siinä määrin heikoksi, ettei jatkoa kannattanut enää harkita. Mitähän Hergé ajatteli tästä kaikesta?

17. heinäkuuta 2009

Tintti ja merirosvojen aarre (1961)

Tintti ja merirosvojen aarre (Tintin et le Mystère de la Toison d’Or, 1961) oli ensimmäinen vakava yritys elokuvata Hergén kuuluisan piirroshahmon seikkailuja. Myöhemmin Tintti on menestynyt erinomaisesti animaationa, mutta 1960-luvun alussa tuotettiin myös kaksi näytelmällistä elokuvaa, joista ensimmäisen ohjasi Jean-Jacques Vierne. Tehtävä oli haasteellinen, sillä rooleihin piti löytää juuri sopivat näyttelijät. Tintiksi valittiin nuori Jean-Pierre Talbot, joka ei tiettävästi sittemmin näytellyt muissa elokuvarooleissa. Kapteeni Haddockin roolissa sai kiroilla kokenut Georges Wilson, joka oli näytellyt jo Claude Autant-Laran Punaisessa ja mustassa (Le rouge et le noir, 1954).

Tintti ja merirosvojen aarre ei perustu Tintti-albumeihin, mutta siinä on elementtejä aiemmista sarjakuvista: räjähdettä suunnitteleva Tuhatkauno (Tuhankaunon tapaus), viittaukset Latinalaiseen Amerikkaan (Särkynyt korva) ja aarteen etsintä (Merirosvon aarre). Tarinassa Haddock saa perinnöksi vanhan merikarhun laivan, joka johtaa kulta-aareen jäljille. Elokuvaa leimaa avoin turistisuus: katsoja johdatetaan matkalle Istanbuliin, Ateenaan ja Aigeian meren saaristoon. Seikkailun perusteella julkaistiin sittemmin albumi, jota ei toistaiseksi ole suomennettu:

Tintti ja merirosvojen aarre on kaiken kaikkiaan viihdyttävä ja kohtuullisen onistunut seikkailu, joka voi hyvinkin jäädä parhaaksi Tintti-elokuvaksi!