Beethovenin suuri rakkaus (Un grand amour de Beethoven, 1936)

Abel Gance muistetaan mykkäelokuvaohjaajana, mutta hän oli myös kekseliäs äänielokuvien tekijä. Vuonna 1936 valmistunut Beethovenin suuri rakkaus (Un grand amour de Beethoven) on tästä erinomainen esimerkki. Gancen Beethoven-fantasia alkaa väreilevästä vedenpinnasta, jossa Beethovenin kasvot heijastuvat,ja esiin nousee Richard Wagnerin lause: ”Uskon Jumalaan, Mozartiin ja Beethoveniin.” Ensimmäisessä kohtauksessa Beethoven näyttäytyy monumentaalisena hahmona, kauneuden luojana, joka asettuu inhimillisen elämän yläpuolelle: naapurin lapsi on kuollut, Beethoven astuu pianon ääreen ja loihtii ilmoille lohdutuksen sävelet. Elokuvan alkupisteenä on vuosi 1801, ja tarina seuraa Beethovenin elämää kuolemaan, vuoteen 1827, asti, mutta Abel Gancen tulkinta ei ole suoraviivainen biopic vaan pikemminkin musiikillinen ja visuaalinen runoelma. Tulkinnan keskiössä ovat Beethovenin (Harry Baur) rakkaudet Thérèse (Annie Ducaux) ja Juliette (Jany Holt), mutta ennen kaikkea rakkaus musiikkiin.

Beethovenin suuren rakkauden vaikuttavimpia hetkiä on kuuroutumisjakso, jossa Gance leikittelee kuvan ja äänen epäsynkronialla. Kuvat muuttuvat Beethovenin subjektiiviseksi näkökulmaksi, ja niiden ääniraita katoaa. Gance leikkaa yhteen mykkiä kuvia linnuista, kosken kuohuista ja viulistista. Välillä ääni vilahtaa takaisin, kun näkökulma siirtyy jälleen katsojaan. Kuvien ja äänen polyfonian kautta Gance rakentaa kohtaukseen tarinan, jossa Beethoven vähitellen saa kadottamansa äänet kuuluviin musiikin avulla. Yhtä vaikuttava on kohtaus, jossa säveltäjän kuulo palaa. Harry Baur tekee Beethovenina elämänsä roolin. Tämä hieno ranskalainen näyttelijä kuoli vain 62-vuotiaana vuonna 1943. Hän oli joutunut vaikeuksiin Gestapon kanssa Berliinissä ja menehtyi pian päästyään takaisin Pariisiin.

Lucrezia Borgia (1935)

Abel Gancen Lucrezia Borgia (Lucrèce Borgia, 1935) on hämmentävä: se on tyrmistyttävän raju ja ruumiillinen kuvaus 1400- ja 1500-lukujen taitteesta, täynnä dekadenssia ja väkivaltaa. Historiallisesta Lucrezia Borgiasta ei lopulta paljoakaan tiedetä: hän oli paavi Aleksanteri VI:n avioton lapsi, samaan tapaan kuin veljensä Cesare, Giovanni ja Giofre. 1800-luvun näytelmäkirjallisuus ja ooppera rakensivat Lucreziasta paheellisuuden perikuvan, mutta Abel Gancen tulkinnassa painopiste on enemmän Cesare Borgian vallanhimossa. Isä Aleksanteri on heikko ja voimaton, ja Cesare käyttää Lucreziaa tietoisesti politiikkansa välikappaleena surmauttamalla tämän rakastajat peräjälkeen ja naittamalla sisarensa aina sopivien poliittisten suhdanteiden mukaan. Tutkimuksessa paavi Aleksanterin rooli on nähty vahvempana, mutta Gancen elokuvassa eläimellinen Cesare on kaiken lähtökohta.

Abel Gancen tulkinnassa kontekstina on 1930-luvun poliittinen tilanne: elokuvan valmistumisen aikaan paavina oli Pius XI, joka oli tehnyt lateraanisopimuksen Benito Mussolinin kanssa. Vatikaanin suhde fasismiin oli kaksijakoinen: paavinistuin oli kriittinen kansallissosialismin nousuun, mutta Hitlerin vaatimuksesta Vatikaani solmi konkordaatin Saksan kanssa vuonna 1933. Olisiko Abel Gancen elokuva tämän politiikan ja uskonnon suhteen kommentointia? Lucrezia Borgiassa paavi on aseeton Cesaren vallanhimon tiellä, eikä edes veljesmurha saa Aleksanteria muuttumaan. Gancen elokuvassa eletään väkivallan ja terrorin maailmassa, jonka vastapainona Lucrezian aistillisuus ja 30-lukuhenkinen naturismi on vain viatonta toivoa paremmasta. Sivujuonteena elokuvassa kuvataan myös Girolamo Savonarolan puhetilaisuuksia ja surullista loppua roviolla. Savonarolan lyhyessä roolissa loistaa Antonin Artaud, joka Dreyerin Jeanne d'Arcin kärsimyksessä (1928) oli näytellyt itse inkvisiittoria. Nyt Artaud saa eläytyä uhrin osaan.

Oma kiinnostava juonteensa Gancen tulkinnassa liittyy Niccolò Machiavelliin. Ruhtinaan kirjoittaja on elokuvan kertoja, joka epäilemättä on Cesaresta saanut raaka-ainetta näkemyksiinsä vallasta. Todellisuudessa Machiavelli toimi Cesare Borgian palveluksessa vain lyhyen tovin, mutta elokuvassa hänen hahmonsa painottaa häikäilemättömän vallankäytön analyysia. Viimeisessä kohtauksessa tosin Cesare ja Aleksanteri ovat kuolleet, ja Lucrezia toivoo jäävänä tulevien sukupolvien mieleen taiteen mesenaattina. Machiavelli kääntyy kameraan ja toteaa, ettei historian ja legendan kohtaloista voi koskaan olla varmuutta.