28. heinäkuuta 2017

Punaparta 4–6

Suomennoksen puutteessa jatkan Victor Hubinonin ja Jean-Michel Charlier'n Punapartaa saksaksi, sillä sarjan Gesamtausgabe löytyi nopeasti. Integraalin toinen osa sisältää kolme albumia, Le Fils de Barbe-Rouge (1963), joka oli ilmestynyt Pilote-lehdessä nimellä Le capitaine sans nom, Défi au Roy (1964) ja Les Révoltés de l'Océane (1965). Le Fils de Barbe-Rouge ilmestyi suomeksi nimellä Vainottu perillinen Zoom-lehdessä 42–48/1974. Olen lukenut tarinan lapsena, mutta mitään erityistä mielikuvaa se ei ole jättänyt. Ehkä siitä syytä, että sarjan neljäs osa siirtyy mereltä maalle. Keskushenkilönä on Eric, joka lähtee peräämään kartanoaan ja tiluksiaan. Sen jälkeen kun Ericin vanhemmat olivat menehtyneet ja poika kadonnut, suvun omaisuus oli päätynyt vieraisiin käsiin. Le Fils de Barbe-Rouge tuo mieleen Charlier'n käsikirjoittaman lännensarjan Blueberry, jonka päähenkilölle ei myöskään tahdo löytyä paikkaa ja joka taiteilee pohjoisen ja etelän välillä. Eric haluaisi palata kaidalle tielle, mutta yritys on tuomittu epäonnistumaan. Apulaisinaan Ericillä on väkivahva Baba ja tietäväinen jalkapuoli Kolmijalka. Charlier punoo Ericin ympärille juonittelujen vyyhdin tavalla, joka tuo mieleen Dumas'n Kolme muskettisoturia. Samalla tarina on hyytävä kuva Ranskan suurta vallankumousta edeltävästä yhteiskunnasta, ja tuntuu, että laiton elämä on lopulta ainoa vaihtoehto. Eric päätyy vangiksi Bastiljiin, ancien régimen epäoikeudenmukaisuuden symboliin, jonka kukistumista Chateaubriand on kuvannut vaikuttavasti muistelmissaan. Lopulta Punaparta onnistuu vapauttamaan poikansa.

Défi au Roy alkaa Punaparran ja Ericin keskustelulla: nyt kumpikin on pelastanut toisen pinteestä, Eric Punaparran Thamesin ponttoonialukselta ja Punaparta Ericin Bastiljista. He eivät enää ole kiitollisuudenvelassa toisilleen. Yhä edelleen Eric tähtää kaidalle polulle. Hän palaa Saint-Malohon ja saa pestin kapteenina, väärän identiteetin turvin, sillä oikeaa nimeään hän ei voi kantaa. Tässä, kuten seuraavassakin tarinassa, tulevat mieleen A. J. Greimasin kerronnalliset analyysit: päähenkilöllä on tarinoissa sekä auttajia että vastustajia. Tässä kertomuksessa itsepäinen Olonnais saa selville, että salaperäinen kapteeni on Punaparran poika. Tuota pikaa kapinan ainekset ovat käsillä, mutta yllättäen alus joutuu algerialaisten merirosvojen kynsiin, ja Eric päätyy orjaksi Pohjois-Afrikkaan. Baban sisaren avulla hän onnistuu pakenemaan, mutta Saint-Malossa häntä odottaa oikeusistuin. Laivapoika, Ericin tärkein auttaja, pelastaa idolinsa kuolemalta, mutta Punaparran poika passitetaan vangiksi marseillelaiseen kaleeriin. Laivanvarustajat tekevät palveluksen Ericille ja onnistuvat lahjomaan polttomerkitsijät, niin että Eric välttyy kaleeriorjien pahamaineiselta leimalta.

Albumin Les Révoltés de l'Océane alussa Eric lähtee soutajana kyntämään Välimerta ja osallistuu taisteluun Osmanien valtakuntaa vastaan. Kaleeri päätyy Peloponnessoksen tuntumaan, jossa ranskalaisten sota-alus ajautuu umpikujaan turkkilaisten alusten painostuksessa. Assosiaatio nostaa mieleeni Cervantesin, joka itse oli orjana Algeriassa ja joka käsitteli Opettavaisissa kertomuksissaan Välimeren itäosan jännitteitä. Tosin Punaparta-sarja sijoittuu 1700-luvun lopulle. Kaleeri joutuu turkkilaisten juonen uhriksi, ja samalla soutajat nousevat kapinaan. Eric on tässäkin luontainen kapteeni, joka tuota pikaa johtaa joukkoja, ensin ulos turkkilaisten saarrosta ja lopulta kreikkalaisen kalastajien turvin eteenpäin. Hämmästyttävää tarinassa on, miten vahvasti kaleeriorjat uskovat Ranskaan ja ranskalaisuuteen. Jokainen heistä on katkerasti taistellut esivaltaa vastaan, mutta lopulta he eivät kuitenkaan näe muuta vaihtoehtoa kuin taistella isänmaansa puolesta. Eric ja hänen miehistönsä saa vihiä turkkilaisten suunnitelmista ja onnistuu välittämään sen perille. Albumin Les Révoltés de l'Océane lopussa Eric on samassa tilanteessa kuin Victor Hugon Kurjien Jean Valjean: hän on entinen kaleeriorja. Mutta Hugon romaanista poiketen Eric onnistuu saamaan armahduksen sekä itselleen että miehistölleen. Edellisen albumin synkkyys on kääntynyt toivoksi: kapina on johtanut oikeudenmukaisuuteen. Aivan kuin Charlier ennakoisi Ranskan suuren vallankumouksen vaikutuksia pienoiskoossa. Tämän tarinan jälkeen on vaikea nähdä, mihin suuntaan Punaparta-sarja oikeastaan kääntyy.

26. heinäkuuta 2017

Tri Jekyll ja Mr. Hyde (1950), kuunnelma

Yleisradion kuunnelma Tri Jekyll ja Mr. Hyde edustaa suomalaisittain harvinaista kauhukuunnelmien lajityyppiä. Eero Leväluoman ohjaama teos sai ensiesityksensä vuonna 1950. Käsikirjoituksen oli Robert Louis Stevensonin romaanin pohjalta laatinut Antero Alpola. Sota-aikana Stevensonin klassikko oli saanut julkisuutta myös Suomessa, sillä Victor Flemingin elokuvaversio vuodelta 1941 oli saanut ensi-iltansa Suomessa tammikuussa 1943. Tuossa elokuvassa ihmisluonnon kaksinaisuutta ruumiillisti Spencer Tracy. Yleisradion tulkinnassa Jekyllillä ja Hydella on selkeästi omat identiteettinsä, ja heillä on myös omat äänensä. Tohtori Jekyllinä näyttelee Ture Junttu ja hänen eläimellisenä toisintonaan Arvo Lehesmaa. Kotimaisesta elokuvasta tuttu kaksikko on erinomaisessa vedossa ja varsinkin Lehesmaan eläimelliset huudot karmivat selkäpiitä. Kauhufiktiossa kuunnelmamuoto toimii hyvin, sillä kuuntelija ei voi kuin kuvitella, mitä näyttelijöiden parahdukset oikeastaan kertovat ja mihin ne viittaavat. Tilan tuntua on erityisesti kuunnelman alussa, jossa öisen kadun askeleet virittävät 1800-luvun tunnelmaan, mutta myös lopussa, joka jättää tietoisen ahdistuneen tunteen kuulijaan. Yleisradion kuulokuvaa kuunnellessa jäin miettimään toisen maailmansodan jälkeisiä tulkintoja ihmisluonteesta: Eino Krohn oli vuonna 1948 julkaissut teoksen Henkisen kulttuurimme kohtalo, jossa sodanjälkeinen arvokriisi tuntuu kouraisevasti. Ehkäpä Stevensonin tarinalla oli kaikupohjaa sodan jälkimainingeissa, yrityksessä ymmärtää ihmisen ristiriitaisuutta.


22. heinäkuuta 2017

Punaparta 1–3

Victor Hubinonin piirtämä ja Jean-Michel Charlier'n käsikirjoittama Punaparta (Barbe-Rouge) on kuuluisimpia merirosvosarjakuvia, johon suomalaiset tutustuivat aluksi pariodian muodossa. Vuonna 1969 ilmestyi suomeksi Goscinnyn ja Uderzon Asterix gladiaattorina (Astérix gladiateur, 1964), jossa gallialaiset törmäsivät punapartaiseen merirosvoon, hänen puujalkaiseen, latinankielisiä fraaseja toistelevaan apulaiseensa ja afrikkalaiseen tähystäjään, joka sittemmin vajosi lukemattomia kertoja meren aaltoihin märssykorissa. Alkuperäiseen Punapartaan suomalainen lukijakunta pääsi perehtymään Zoom-lehdessä vuonna 1974: lehti julkaisi tarinat Karibean paholainen (Le Démon des Caraïbes, 1961) numeroissa 1–9/1974, Seitsemän meren kuningas (Le Roi des Sept Mers, 1962) numeroissa 12–20/1974 ja Vainottu perillinen (Le Fils de Barbe-Rouge, 1963). Kaksi ensimmäistä osaa sisälsivät myös episodin Le Jeune Capitaine, joka ilmestyi Ranskassa omana albuminaan. Sittemmin Zoom-albumisarjassa julkaistiin vielä episodit Varpushaukan salainen matka (La Mission secrète de l'Épervier, 1971) ja Kaappaus merellä (Barbe-Rouge à la rescousse, 1972), jotka alkuperäisessä julkaisujärjestyksessä ovat vasta osat 13 ja 14. Suomalaisille lukijoille jäi arvoitukseksi, mitä sarjassa noiden tarinoiden välissä tapahtui.

Suomessa Punaparta palasi parrasvaloihin vuonna 2013, kun Egmont Kustannus julkaisi ensimmäisen Punaparta-integraalin, joka sisältää ensimmäisen osan, nyt nimellä Karibian demoni, sekä Seitsemän meren kuninkaan. Le Jeune Capitaine jakaantuu näihin kahteen kertomuksen, joten integraali sisältää Punaparran kolme ensimmistä albumia. Ranskassa integraaleja on julkaistu jo yksitoista volyymia, mikä käsittää kaikki albumit vuoteen 1997 asti. Näyttää siltä, että suomenkielinen julkaisuprojekti loppui ensimmäiseen osaan, sillä toista ei ole ainakaan vielä ilmestynyt. Luin itse Punapartaa lapsena Zoom-lehdestä, ja vuosikymmenien jälkeen tuntuu, että sarja on säilyttänyt seikkailullisen hohdokkuutensa. Hubinonin piirosjälki on huoliteltua ja selkeä, vaikkakaan ei kovin dynaamista, mutta Charlier'n tarinankuljetus pitää mielenkiinnon vireillä. Nyt, aikuisena, voi huomata, miten taitavasti sarjaan on punottu aineiksia eurooppalaisen kirjallisuuden perinteestä, Cervantesista Alexandre Dumas'han. Salaperäinen merirosvo Punaparta on sarjan keskushenkilö, mutta hänen persoonansa jää lopulta arvoitukselliseksi. Punaparta itse viittaa siihen, ettei yhteiskunta antanut muuta mahdollisuutta kuin rosvon uran, mutta ainakin sarjan alkuvaiheessa tarkemmat motiivit jäävät kertomatta. Pian keskiöön asettuukin Eric, oikealta nimeltään Thierry de Montfort, joka jää orvoksi ja jonka Punaparta ottaa lapsekseen. Ericin varttumisesta ja samalla hänen pyrkimyksestään päästä pois oravanpyörästä tulee sarjan alkuosan ydin. Salanimen turvin Eric ryhtyy opiskelemaan merikapteeniksi Saint-Malossa, mutta katkaisee koulutuksensa tullakseen pelastamaan isänsä, joka on päätynyt vangittuna Lontooseen. Poika ei kuitenkaan suostu seuraamaan merirosvojen mukana Karibialle vaan jää Lontooseen, mutta ennen pitkää hän päätyy oman laivansa kippariksi Afrikan orjarannikolle. Integraalin lopussa Punaparta paljastaa pojalleen dokumentit, jotka kertovat hänen taustastaan ja todellisesta identiteetistään.

Tätä kirjoittaessa olen jo lukenut sarjan jatkoa saksankielisenä versiona: seuraavissakin episodeissa Eric on sarjan keskus. Hänen etsintänsä jatkuu.

Paksupäiset parturit (Oliver the Eighth, 1934)

Lloyd Frenchin ohjaama ja Hal Roachin tuottama Oliver the Eighth (1934) on Oliver Hardyn ja Stan Laurelin varhaisia äänielokuvia, vajaan puolen tunnin mittainen kekseliäs farssi, jota jaksaisi katsoa loputtomasti – kuten muitakin saman aikakauden lyhytelokuvia. Suomenkielinen nimi Paksupäiset parturit ei tee oikeutta, saati kunniaa, Hardyn ja Laurelin loistokkuudelle, vaikka partureitahan kaverukset elokuvan alussa ovat. Alkuperäinen nimi Oliver the Eighth on sekin harhaanjohtava, sillä Oliver ei tässä elokuvassa suinkaan ole Henrik VIII:een vertautuva hahmo: Oliver ja Stan tutustuvat leskeen (Mae Busch), joka etsii sanomalehti-ilmoituksen avulla uutta puolisoa ja joka on selvästi naispuolinen Ritari Siniparta. Sulhaskandidaatit majoittuvat vierashuoneeseen, ja seuraukset ovat kohtalokkaita. Hovimestari (Jack Barty) saatteelee Oliverin ja Stanin yöpuulle ja ottaa merkitsevästi avaimen lukosta...

Oliver the Eighth sijoittuu keskeisesti makuuhuoneeseen, jossa Stan ja Ollie yrittävät pysytellä hereillä, ettei verenhimoinen leski pääsisi viiltämään Oliverin kurkkua auki. Kuinkahan monta makuuhuonekohtausta Hardy ja Laurel oikein urallaan tekivät? Aika monessa hyöhentyynyjen untuvat ennen pitkää pöllyävät, pää kolahtaa sängyn laitaan, Ollie piehtaroi peiton kanssa joko sängyssä tai lattialla – ja kaaos on täydellinen. Mieleen tulee loistava Makuuvaunussa (Berth Marks, 1929), jossa Stan ja Ollie yrittävät yhdessä ahtautua makuuvaunun yläpedille. Itse asiassa molemmissa elokuvissa kauhun hetken paljastuvat lopulta vain uneksi.

21. heinäkuuta 2017

Meyerbeerin Pohjantähti Kokkolassa

Eilen 20. heinäkuuta 2017 sai Suomen kantaesityksensä Giacomo Meyerbeerin (1791–1864) kolminäytöksinen ooppera Pohjantähti (L'Étoile du Nord), 163 vuotta Pariisin ensiesityksen jälkeen. Oli ihmeellistä kuulla ja kokea tämä teos, jonka mielikuvituksekas musiikki on täysin syyttä unohtunut historian marginaaliin. Muistelen, että Pohjantähden musiikkia oli aikanaan erityisen vaikea kuulla: 1980-luvulla kopioin c-kaseteille vuoden 1975 vinyylilevytyksen, ja nuo äänitteet olen pitänyt tallessa, vaikka kasettisoittimeni ovat jo aikaa sitten hajonneet. Nykyään on helpompaa: Wexfordin festivaalin live-levy vuodelta 1997 löytyy kokonaisuudessaan Spotifysta. Mutta 1800-luvulla Pohjantähti oli erittäin suosittu, ja Meyerbeer oli musiikkielämän valovoimaisimpia tähtiä, jonka edesottamuksia seurattiin tarkasti.

Jo pian helmikuussa 1854 tapahtuneen Pariisin kantaesityksen jälkeen suomalaisten korviin kantautui tieto siitä, että Pohjantähti liittyy Suomeen. Åbo Tidningar julkaisi 21. maaliskuuta 1854 lyhyen uutisen, jonka pohjana oli tukholmalaisen sanomelehden Post- och Inrikes Tidningarin selostus. Tekstin mukaan oopperan alussa on ”en invokation till Finland”. Ranskalaisen Jules Janinin todistuksen mukaan teoksessa oli runsaasti aarioita, tansseja ja ensemble-kohtauksia, ja se on ”full af smakuppfinning och lif samt elektrisetar och rör publiken”. Suomalainen lehdistö seurasi tämän jälkeenkin Pohjantähden menestystä.  Åbo Underrättelser kirjoitti 21. marraskuuta 1854, miten teos oli ollut huikea menestys, ja nyt säveltäjän johdolla ooppera kuultiin myös Stuttgartissa. Kolme vuotta myöhemmin Zachris Topelius näki teoksen Parisiissa ja Dresdenissä ja kirjoitti kokemuksistaan Helsingfors Tidningarin laajassa kirjoitussarjassa ”Söder om Östersjön”. Topeliukseen vetosivat erityisesti Dresdenissä nähdyt Jääsken kansallispuvut, sekä ensimmäisen näytöksen juomalaulukohtaus, joka Dresdenissä kajahti ilmoille saksaksi: ”Finnland soll leben!”

Kokkolan produktiossa kuuluisa kohtaus soi alkukielellä ”À la Finlande buvons!”, ja juuri teoksen alku viritti tunnelman ja odotukset erityisen korkealle. Olin melkein liikuttuneessa tilassa alkusoiton aikana, kun toisella rivillä istuessa tuntui kuin olisi elänyt musiikin keskellä, varsinkin pohjantähden johtoaiheen kohdalla, jossa ensimmäiset harpun helähdykset alkavat kuulua vasemmalta. Tuotannon taiteellinen johtaja Anu Komsi esitti vaativan ja raskaan Cathérinen roolin loistavasti, ja koloratuuri soi heleästi viimeisiin säveliin asti. Kapellimestarina oli Sakari Oramo, jonka tarkkaa johtamista sain seurata poikkeuksellisen läheltä, melkein vasemman olkapään takaa! Kokkolan kampushalli ei ole oopperateatteri, mutta ohjaaja Maria Sid on kääntänyt tämän voimavaraksi, sillä teoksen tapahtumat eivät sijoitu näyttämölle vaan oikeastaan orkesterin ympärille. Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri oli oopperan ytimessä. Laulajat olivat välillä orkesterin takana lavalla, mutta paljon myös sivuilla ja edessä. Näyttävässä rumpukohtauksessa rumpalitytöt marssivat suoraan eteen. Lopun ”La, la, la, air chéri” johdattaa orkesterin huilut lavalle taituroimaan yhdessä Cathérinen (Anu Komsi) kanssa. Meyerbeerin musiikissa viehättää sen musikanttisuus ja leikillisyys: illan kohokohtia oli Prascovian (Anna Palimina) ja Georgesin (Oliver Kuusik) duo ja aaria ”Quel trouble affreux règne en son coeur” kolmannessa näytöksessä. Pohjantähdessä leikitellään kaikenlaisilla äänillä, kuten Pietari Suuren (Michael Leibundgut) hikalla, toisen näytöksen päättömässä juopottelukohtauksessa. Libretistinä Eugène Scribeä voi varmaankin arvostella, mutta toisaalta hän teki sujuvaa yhteistyötä Meyerbeerin kanssa ja tuotti sellaisia säkeitä, joiden onomatopoetiikasta sai irti musiikillista ilkikurisuutta: tikitys, kulaus, rummunpärinä...

Maria Sidin ohjauksessa Cathérinen, tai Katariinan, merkitys vahvana naisena korostuu, vaikka tämä on toki myös alkuperäisteoksen lähtökohta. Mutta mielestäni ohjaus, yhdistettynä Anu Komsin lavakarismaan, korostaa Katariinan voimaa: hän järjestelee lähipiirinsä asioita, saa energiaa äitinsä Wlastan sanoista ja uhrautuu menemällä veljensä sijasta armeijaan, mieheksi naamioituneena. Alkuperäisessä libretossa Pietari saa Katariinan kolmannen näytöksen lopuksi palautettua elämään loihtimalla palatsinsa puutarhaan sen maalaiskylän Karjalan kannakselta, jossa Katariina oli perheineen asunut. Kokkolan tulkinnassa kylä on pikemminkin kuvajainen, muisto menneisyydestä, jonka turvin Katariina lopulta löytää itsensä ja elämän. Samalla lopetus merkitsee tasapainoa menneen ja tulevan välillä.

Kokkolan Pohjantähti on musiikkia tässä päivässä, ja esityksen musikanttisuus korostaa nyt-hetkessä elämistä ja musiikin tekemisen yhteisöllisyyttä. Esityksen jälkeen jäin miettimään uudelleen omaa historiallista kiinnostustani teokseen. Topeliusta puhutti epäilemättä se, että Suomi nousi Meyerbeerin mukana parrasvaloihin ja että oopperassa Suomi oli selvästi oma kulttuurinen kokonaisuutensa. Ooppera valmistui tilanteessa, jossa Suomi oli Venäjän osa, autonominen suurruhtinaskunta, mutta teoksen tapahtuma-aikana ”Suomi” oli Ruotsin valtakunnan siipien suojissa. Ensimmäisen näytöksen juomalaulussa ylistetään Suomea mutta myös Ruotsin kuningasta. Scriben libretossa on poliittisia jännitteitä, sillä venäläiset sotilaat haluaisivat kohottaa maljan tsaarille. Jo syntyaikanaan Pohjantähti korosti Suomea Ruotsin ja Venäjän välisenä, kulttuuriltaan erityisenä alueena, jota Dresdenin esityksessä Jääsken kansallispuvut korostivat. Pohjantähden menestys sijoittui Krimin sodan alkuvaiheisiin. Kun ooppera oli kantaesitetty helmikuussa 1854, maaliskuussa Ranska ja Iso-Britannia julistivat sodan Venäjää vastaan. Keväällä 1854 Britannian laivasto pommitti suomalaisia rannikkokaupunkeja. Kokkolassa käytiin Halkokarin taistelu 7. kesäkuuta 1854. Ei ihme, että pienen Suomen muistaminen Euroopan oopperalavoilla sykähdytti, vaikkei teosta tuossa vaiheessa täällä nähtykään. Todennäköistä on kuitenkin, että Eugéne Scribe ja Giacomo Meyerbeer tavoittelivat epäpoliittista teosta, joka oli tarkoitettu pariisilaisen yleisön huvitukseksi. Karjalan kannas oli eksoottinen ympäristö, fiktiota, eikä oikea Katariina, josta sittemmin tuli Pietari Suuren puoliso, liity mitenkään Viipurin seutuun. Silti, Scribe ja Meyerbeer eivät voineet aavistaa, miten poliittinen tilanne muuttuisi ja että Ranska ja Venäjä olisivat sodassa keskenään jo ennen teoksen ensi-iltaa. Valmistuttuaan kaikki teokset elävät omaa elämäänsä ja niiden tulkintaympäristö muuttuu. Nyt, vuonna 2017, Pohjantähti näyttää itsenäiseltä teokselta, jossa eletään kulttuurien välitilassa ja myös sodan, ja sodan uhan, keskellä. Yhteistä vuosien 1854 ja 2017 välillä on kuitenkin se, että musiikki tarjoaa mahdollisuuden elää yhteisöllistä nyt-hetkeä. Voin hyvin kuvitella sen musiikin tekemisen ilon, joka on koettu pariisilaisessa teatterissa, kun toisen näytöksen lopussa marssimusiikit ovat risteytyneet odottamattomaksi polyfoniaksi ja kolmannen näytöksen air avec deux flutes on hivellyt kuulijoidensa korvaa.
 

Lähteet:
”Söder om Östersjön”, Helsingfors Tidningar 3.10.1857.
Åbo Tidningar 21.3.1854
Åbo Underrättelser 21.11.1854.
Topeliuksen Pohjantähti-tulkinnoista, Salmi, Hannu: Wagner and Wagnerism in Nineteenth-Century Sweden, Finland, and the Baltic Provinces: Reception, Enthusiasm, Cult. Eastman Studies in Music. University of Rochester Press, Rochester 2005.

18. heinäkuuta 2017

Kovat kaverit (Ocean’s 11, 1960)

Lewis Milestone (1895–1980), alun perin nimeltään Lev Milstein, oli syntynyt Kišinjovissa Venäjällä, nykyisessä Moldovian Chișinăussa, ja muuttanut Yhdysvaltoihin vähän ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista. Hän työskenteli elokuva-alalla 1910-luvulta lähtien ja ehti nähdä nuoren taiteenalan muutokset. Kovat kaverit (Ocean’s 11, 1960) oli Milestonen viimeisiä ohjauksia. Tämän jälkeen valmistui vielä Kapina laivalla (Mutiny on the Bounty, 1962) sekä muutama tv-ohjaus, mutta 60-luvun alussa Milestone vetäytyi. Ohjaajaa enemmän Kova kaverit on tähtiensä elokuva: ytimessä ovat Frank Sinatra, Dean Martin, Sammy Davis Jr. ja Peter Lawford, jotka tunnettiin julkisuudessa The Rat Pack -ryhmänä. Oikeastaan Rat Pack oli 1950-luvulla Bogartin ja Bacallin ympärille kokoontunut seurapiiri, mutta media alkoi käyttää samaa nimitystä myös Sinatran porukasta. Sinatra, Martin ja Davis itse käyttivät mieluummin nimityksiä The Summit tai The Clan. Laulajat olivat Las Vegasin show-elämän ytimessä ja esiintyivät usein myös toistensa konserteissa. Kovat kaverit taltioi ryhmän yhteispeliä jo siksikin, että näyttelijät olivat tyytymättömiä käsikirjoitukseen ja improvisoivat osan dialogista.


Tarinaltaan Kovat kaverit on hämmästyttävä. Ryhmällä ei ole rikostaustaa, lukuun ottamatta Tonya (Richard Conte), joka alussa vapautuu vankilasta ja jonka pojalle puoliso on kertonut isän olevan yhä sodan jäljiltä Japanissa. Kovien kavereiden yksitoista päähenkilöä ovat sotaveteraaneja, laskuvarjojääkäreitä, joilla on tilillään lukuisia urotekoja toisesta maailmansodasta. Ryhmä kokoontuu ryöstämään Las Vegasin viisi kasinoa uudenvuoden yönä. Tätä katsellessa mietin, millainen olisi Tuntemattoman sotilaan jatko-osa, jossa jermut tapaavat vuosien päästä ja päättävät tehdä elämänsä keikan esimerkiksi ryöstämällä Suomen Pankin tai vaikka vain Hangon kasinon? Ehkä Kovien kavereiden tähtisikermä on mahdollistanut näin hämmästyttävän sotaveteraanien käsittelyn, puhumattakaan siitä, että ryöstön kohteena ovat uhkapeliparatiisin ”tarpeettomat” miljoonat, joita ihmiset ovat tuhlaneet rulettipöydällä ja joita mafiajengit lopulta hallinnoivat. Tämä ”tarpeettomuuden” ajatus tulee vahvistettua elokuvan loppukohtauksessa, jossa kaikki haihtuu savuna ilmaan... Kovat kaverit on viihdyttävä elokuva, jota tahdittavat Nelson Riddlen sävelet, mutta alkupuoli on kieltämättä raskas, sillä yhdentoista päähenkilön kokoaminen on ollut käsikirjoittajalle ja ohjaajalle ylivoimainen tehtävä.



13. heinäkuuta 2017

Uskoton Marijka (Marijka nevěrnice, 1934)

Vladislav Vančura (1891–1942) oli tšekkiläinen lääkäri, kirjailija ja elokuvantekijä, joka joutui Gestapon uhriksi vuonna 1942. Vančura oli Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen jäsen ja vuodesta 1939 vastarintaliikkeen aktiivi. Hänet tunnetaan paitsi avantgardistina myös merkittävänä böömiläisenä kirjailijana. Hänen elokuvauransa jäi lopulta lyhyeksi, mutta ohjauksia kertyi kuusi kappaletta vuosina 1932–1937. Vančuran tunnetuin ohjaus on Marijka nevěrnice (1934), jota ei ole Suomessa tiettävästi esitetty mutta jonka voisi suomentaa Uskoton Marijka. Elokuva on myös musiikinhistoriallisesti kiinnostava: teos valmistui äänielokuvan varhaisvaiheessa, ja Vančura onnistui saamaan säveltäjäksi Bohuslav Martinůn, joka oli asunut Pariisissa jo vuodesta 1923 lähtien. Elokuvassa musiikkia ei juurikaaan ole, teknisistä syistä, dialogin taustalla vaan ennen kaikkea alussa ja lopussa. 

Uskoton Marijka on kiinnostava yhdistelmä neuvostoavantgarden vaikutusta ja etnografista elokuvaa. Ensimmäisistä kuvista lähtien Vančura hyödyntää nopeaa montaasitekniikkaa: alkutekstien jälkeen seuraa ukkoskohtaus, jossa ruutu pimenee välillä täysin, ja yhtäkkiä katsojan silmien eteen välähtää näkymiä öiseltä taivaalta. Elokuvan päärooleja esittävät amatöörinäyttelijät, jotka ovat pääosin Karpaattien ruteeneja, ja Uskoton Marijka sisältää lopulta paljon etnografisen tuntuisia, dokumentaarisia jaksoja vuoristojen asukkaiden elämästä, ruokakulttuurista, vaatetuksesta ja elinkeinoista. Elokuvassa yhdistyy kaksi tasoa: Petron vaimo Marijka on uskoton, ja Petro kostaa kunniansa loukkauksen. Samaan aikaan köyhä väki taistelee paremman elämän puolesta kaupungin kapitalisteja vastaan. Loppu on hämmentävä siinä mielessä, että – jos oikein ymmärsin – Petro ei saa rangaistusta kostostaan vaan alkaa viimeisissä kuvissa rakentamaan uutta kotia tuhoutuneen tilalle. Viimeisissä kuvissa nähdään päättäväinen Petro. Hetkeksi kamera tarkentaa takana näkyvään jylhään Karpaattien maisemaan, kunnes tarkennus palaa uudelleen Petroon. Aivan kuin Vančura haluaisi lopuksi korostaa Marijkan uskottomuuden ja Petron koston toissijaisuutta laajemman yhteiskunnallisen kamppailun keskellä. Elokuvassa eletäänkin sekä luokkakonfliktin että etnisten jännitteiden aallokossa. Lopussa Karpaattien juutalaiset muuttavat Palestiinaan, mutta Petro jää rakentamaan tulevaisuutta yhdessä Marijkan kanssa.




11. heinäkuuta 2017

Buddy Longway

Apollo on alkanut julkaista suomeksi klassisen eurooppalaisen lännensarjan Buddy Longwayn albumeja. Pohjana on Éditions du Lombardin vuonna 2010 julkaisema Buddy Longway Intégrale 1: Chinook pour la vie, joka sisältää neljä alun perin 1970-luvulla ilmestynyttä kertomusta. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Kalliovuorten eränkävijän seikkailuja julkaistaa suomeksi, sillä aikanaan Zoom-albumien sarjassa ilmestyi ensimmäinen tarina nimellä Sainuk vuonna 1975. Silloin kyse oli uutuussarjasta, sillä sarja alkoi Tintin-lehdessä 3. huhtikuuta 1973 kertomuksella Chinook, jonka Lombard saattoi julkisuuteen albumina syksyllä 1974. Sveitsiläisen sarjakuvantekijän Deribin, alias Claude de Ribaupierren, teos on vaikuttava kaikessa yksinkertaisuudessaan. Lännentarinaksi se on poikkeuksellinen, koska kyse on oikeastaan rakkaustarinasta, josta kasvaa ihmiselämän kuvaus. Apollon julkaisemassa integraalissa on erinomainen esipuhe, jossa Derib kertoo suunnitelleensa 20-osaista luomusta, johon Buddy Longwayn, hänen puolisonsa Chinookin ja heidän yhteisen perheensä tarina mahtuisi. Kertomuksella olisi alku mutta myös päätepiste.

Vuonna 2016 suomeksi julkaistun integraalin ensimmäinen osa sisältää avaustarinan lisäksi kolme muuta albumia, Vihollinen (L'Ennemi, 1975), Kolme miestä tuli kylään (Trois hommes sont passés, 1976) ja Yksin (Seul..., 1977). Deribin tyylissä viehättää maiseman ja ihmisen välinen suhde, perspektiivisyys ja tilan tuntu. Kertomukset ovat myös hyvin visuaalisesti toteutettuja. Kaikissa neljässä albumissa on Longwayn kertojaääni, mutta tätä päähenkilön sisäistä puhetta on äärimmäisen niukasti. Enemmän tarinaa kuljettavat kuvat ja sivujen kompositiot. Toisin kuin monissa muissa eurooppalaisissa western-sarjakuvien klassikoissa, Deribin sarjassa ei juurikaan ole historiallisia kiinnekohtia. Lopulta ei ole tärkeää, missä tai milloin kaikki tapahtuu. Tunteiden käsittelyllä on suurempi painoarvo. Deribin luontokäsityksessä korostuu ajatus subliimista, ylevästä luonnosta, joka ylittää täydellisesti ihmisten maailman. Samalla luontokuvassa on ripaus utooppisuutta: tuntuu, että tällainen sarjakuva on voinut syntyä vain läpeensä urbanisoituneessa Keski-Euroopassa, jossa rikkumaton luonnonrauha on vain haave. Buddy Longway on 1960- ja 1970-luvun modernisaation ja pirstoutuneen perhe-elämän vastakuva.

10. heinäkuuta 2017

Meyerbeer, Pohjantähti ja Topelius

Ensi viikolla, 20. heinäkuuta 2017, Kokkolan Oopperakesässä saa Suomen ensi-iltansa Giacomo Meyerbeerin (1791–1864) koominen ooppera Pohjantähti (L'Étoile du Nord). Teos on poikkeuksellisen kiinnostava jo pelkästään siksi, että Meyerbeerin teokset ovat 2000-luvulla vain harvoin esillä. Ensimmäiseen maailmansotaan asti Meyerbeer oli oopperatalojen vakio-ohjelmistoa. Spektaakkelimaiset teokset vaativat paljon sekä esityskoneistolta että laulajilta, ja ehkäpä juuri siksi niiden esittäminen on nyttemmin niin harvinaista. Tosin tänä ja ensi vuonna Meyerbeerin teokset ovat esillä muuallakin kuin Kokkolassa. Marraskuussa 2017 Unkarin valtionooppera tuo ensi-iltaan uuden tuotannon Meyerbeerin Hugenoteista (Les Huguenots), ja vuonna 2018 nähdään uudet produktiot Berliinissa Profeetasta (Le Prophète) ja Frankfurtissa Afrikattaresta (L'Africaine). Juuri nämä kolme ovat Meyerbeerin tunnetuimpia teoksia. Pohjantähti oli aikanaan suosittu, mutta nykyisin melkein täydellisesti unohdettu.

Pohjantähti perustuu Eugène Scriben librettoon, ja se sai ensi-iltansa Pariisissa helmikuussa 1854. Pian ensi-illan jälkeen Meyerbeer johti teoksensa myös Dresdenissä. Oopperalla oli paljon yhtymäkohtia Meyerbeerin kymmenen vuotta aiemmin säveltämään laulunäytelmään Ein Feldlager in Schlesien, jonka keskushahmona oli huilua soittava Fredrik Suuri. Pohjantähdessä musisoivaksi monarkiksi oli vaihtunut Pietari Suuri. Suomalaiselta kannalta on kiinnostavaa se, että Pohjantähti sivuaa vahvasti Suomea ja Suomen historiaa. Teoksen ensimmäinen näytös sijoittuu Karjalan kannakselle, lähelle Viipuria. Oheisessa kuvassa nähdään Charles Cambonin ensi-iltaesitykseen luonnostelema näyttämökuva, jossa vasemmalla on Georges Skawronskin maalaistalo, oikealla kirkko, ja takana päilyy Suomenlahti. Suomalainen kirjailija ja toimittaja Zachris Topelius näki Meyerbeerin oopperan Pariisissa ja Dresdenissä ja kirjoitti kokemuksistaan artikkelin Helsingfors Tidningar -lehteen. Topeliukseen teki erityisen vaikutuksen ensimmäisen näytöksen alku, jossa kuoro asettuu lavalle ja kajauttaa maljalaulun Suomen onneksi. Topelius muistelee ranskankielisen libreton muotoiluksi ”Buvons pour la Finlande!”, mutta eri libreton versioissa muotoilu on ”À la Finlande buvez!” tai ”À la Finlande buvons!”. Dresdenissä kuoro kajautti: ”Finnland soll leben!” Topelius suhtautui jokseenkin huvittuneesti kuviteltuun Suomeen, mutta erityisesti häntä sykähdyttivät Jääsken kansallispuvut, joita nähtiin lavalla yleisön suureksi ihastukseksi. Suomalaisille näytäntö oli erityisen antoisa: ”Finnarne voro för resten favoriserade hela stycket igenom; naturligtvis allt för nordstjernas skull.”

9. heinäkuuta 2017

Haikara herättää huomiota (Miracle of Morgan's Creek, 1944)

Preston Sturgesin käsikirjoittama, ohjaama ja tuottama Haikara herättää huomiota (Miracle of Morgan's Creek, 1944) on sekopäisimpiä komedioita, mitä on koskaan tehty. Dialogin ja tapahtumien rytmi on päätä huimaava, ja Sturges on tässä tekstintekijänä ehdottomasti parhaimmillaan. Elokuvaa voi kutsua screwball-komediaksi siinä mielessä, että se on sex comedy without sex, samaan tapaan kuin Howard Hawksin Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938). Tai pikemminkin: seksiä kyllä löytyy enemmän kuin 30- ja 40-lukujen komedioissa yleensä, mutta sitä ei näytetä. Lisäksi elokuvan henkilöt käyttäytyvät absurdin odottamattomasti: he ovat screwballeja, kierrepalloja, jotka voivat lentää minne tahansa. Sturgesin voima on nokkelassa ja nopeassa vuoropuhelussa, mutta yllättävän paljon mukana on myös mykkäkaudesta muistuttavia slapstick-aineksia.

Haikara herättää huomiota valmistui jo vuodenvaihteessa 1942–1943, mutta Paramountilla oli niin vilkasta tuotantoa, että tähtiohjaajiin kuuluneen Sturgesin teos sai odottaa sopivaa kohtaa ohjelmistossa. Ensi-ilta koitti lopulta tammikuussa 1944. Suomessa elokuva nähtiin vasta sodan jälkeen helmikuussa 1946. Keskiössä on Morgan's Creekin pikkukaupungissa elävä konstaapeli Kockenlocker (William Demarest), jolla on kaksi tytärtä Trudy (Betty Hutton) ja Emmy (Diana Lynn). Trudy haluaa osallistua sotilaiden läksiäistansseihin ja houkuttelee naapurinpojan Norval Jonesin (Eddie Bracken) esiliinakseen. Lopulta Norval viettää illan elokuvissa, ja Trudy juhlii aamuun asti. Hämmästyttävää on, miten tämä elokuva on ylipäätään voinut syntyä klassisen Hollywoodin tiukan itsesensuurin keskellä. Hays Officen on täytynyt nukahtaa. Tosin tiedetään, että ohjaaja-käsikirjoittaja sai pitkän kirjelmän, jossa korostettiin, ettei tarinassa saisi korostaa Trudyn juopumusta eikä muutakaan sopimatonta käytöstä, varsinkin kun sisar Emmy on vasta 14-vuotias. Luultavasti Hays Office ei koskaan saanut nähdä lopullista käsikirjoitusta, ja Sturges tietoisesti panttasi lopun yllätystä. Dialogissa Trudy sanoo juoneensa juhlissa vain mehua, mutta lopputulos on selvä. Aamulla ilmenee, että hän on myös päätynyt naimisiin tuntemattoman sotilaan kanssa – ja, mikä pahinta, ajautunut myös intiimimpään suhteeseen.

Olen ilonpilaaja, ja paljastan juonen jujun tässä. Toisaalta elokuvan suomenkielinen nimi Haikara herättää huomiota kertoo jo tarinan yllätyskäänteen. Railakkaan yön aikana Trudy on tullut raskaaksi, mutta kaikki moraaliset huolet häipyvät, kun hän synnyttää kuutoset. Tuota pikaa kuvernööri mitätöi avioliiton tuntemattoman sotilaan kanssa, tekee Norvalista upseerin, ja elämä kuuden lapsen kanssa on valmis alkamaan. Elokuvan hauskimpia jaksoja on kuutosten syntymän aiheuttama sensaatio. Benito Mussolinikin on valmis eroamaan tehtävästään, kun Yhdysvaltain Keski-Lännessä päästään näin korkeisiin synnytyslukemiin. Ja tietysti Adolf Hitler raivoaa samasta syystä. Sturgesin elokuvaa katsoessa tuntuu selvältä, ettei Hitler-video ole 2000-luvun keksintö: aikalaiset kehittivät sen jo sota-aikana.

7. heinäkuuta 2017

40 urhoa (Forty Guns, 1957)

Samuel Fullerin käsikirjoittama, ohjaama ja tuottama 40 urhoa (Forty Guns, 1957) on omintakeinen western. Fuller oli aloittanut ohjaajanuransa juuri lännenelokuvan tekijänä, sellaisilla elokuvilla kuin Yksinäinen seikkailija (I Shot Jesse James, 1949) ja Uhkapeliä Arizonassa (The Baron of Arizona, 1950), mikä on ymmärrettävää, sillä westernin suosio oli 50-luvulla ylimmillään. Fullerin alkupään tuotanto sisältää myös sota- ja rikoselokuvia, ja tuntuu, että 40 urhoa sisältää elementtejä muistakin lajityypeistä, varsinkin film noirista. 40 urhoa on mustavalkoinen CinemaScope-tuotanto, jossa ohjaaja selvästi kokeilee laajakankaan mahdollisuuksia. Jo alkutekstit jäävät mieleen, sillä katsoja saa pienoisdraaman muutamassa minuutissa: pilven varjo peittää tasangon, yksinäinen vaunu kulkee eteenpäin, ja yhtäkkiä ratsujoukko yllättää kulkijat ja rikkoo tasapainon:

Alkutekstien aikana nähdään kaikki elokuvan avainhenkilöt: Jessica Drummondin (Barbara Stanwyck) johtamat sotaratsut, jotka jäävät pääosin anonyymeiksi, ja yksinäisissä vankkureissa taivaltavat Bonellin veljekset Griff (Barry Sullivan), Wes (Gene Barry) ja Chico (Robert Dix). Fullerin metaelokuvallinen tyyli käy selväksi heti, kun veljekset saapuvat kaupunkiin ja ottavat kylvyn. Taustamusiikinomaisesti esitetty laulu paljastuu diegeettiseksi, kuten myös säestys, kun nurkan takaa kuvaan ilmestyy kitaristi.

Tyylittelyltään 40 urhoa muistuttaa André de Tothin ja Delmer Davesin westernejä, vaikkakin Fullerin estetiikka on rosoisempaa. Loppu toi mieleeni Davesin samana vuonna valmistuneen Armottoman aseen (3:10 to Yuma, 1957), jossa luottamus voittaa.

6. heinäkuuta 2017

Kuuman kesän ilta (1967)

Yleisradio esitti jo keväällä Kalle Holmbergin ohjaaman kaksiosaisen kuunnelman Kuuman kesän ilta (1967), joka perustuu Ted Willisin (1914–1992) näytelmään. Willisiä on pidetty yhtenä kaikkien aikojen tuotteliaimmista kirjailijoista, jonka kynästä kirposi muun muassa 34 näytelmää ja 39 elokuvakäsikirjoitusta.  Willis oli Iso-Britannian työväenliikkeen poliittisia aktiiveja ja toimi toisen maailmansodan aikana kommunistisen puolueen nuorisosiiven Young Communist Leaguen pääsihteerinä. Willisin tekstit olivat kantaaottavia, ja tästä Kuuman kesän ilta käy hyvin esimerkiksi. Alkuperäinen näytelmä sai ensi-iltansa Bournemouthissa jo vuonna 1958 nimellä Hot Summer Night. Tuoreeltaan kiihkeästä draamasta tehtiin televisioteatteriversio, ja Roy Ward Baker ohjasi sen elokuvaksi nimellä Tulinen katu (Flame in the Streets, 1961). Willisin näytelmässä ja Bakerin elokuvassa hikinen päivä kehystää kuumia tunteita, ja myöhemminkin rotuennakkoluulojen leimahduksia on kuvattu juuri kuumuuden keskellä, aivan kuin poikkeuksellinen sää saisi henkilöhahmojen tunteet liikkeeseen. Holmbergin kuunnelma valmistui melkein kymmenen vuotta alkuperäisteoksen jälkeen, mutta teema oli monokulttuurisessa Suomessa ajankohtainen. Päähenkilö Jacko Palmer (Pertti Weckström) on ammattiyhdistysjohtaja, joka taistelee työelämän etnisen tasavertaisuuden puolesta. Poliittinen ulottuu tuota pikaa henkilökohtaiseen elämään, kun oma tytär Kathy (Virpi Uimonen) rakastuu länsi-intialaiseen nuorukaiseen Sonny Lincolniin (Turo Unho). Rasismi ilmenee erityisen patologisena Jackon puolisossa Nellissä (Kyllikki Forssell), mutta lopulta yhtään parempaa ei ole se diplomatia, jolla isä yrittää saada tyttärensä luopumaan rakastetustaan. Kuuman kesän ilta on onnistunut kuunnelma, ja Eila Pennasen suomennos toimii erityisen hienosti. Willisin tekstissä jää mietityttämään sen sukupuolitettu luonne: rasismin affektiivisuus liitetään näytelmässä vahvasti nimenomaan Kathyn äitiin Nelliin.