Prinsessa Kaguyan taru (2013)

Tänä vuonna 80 vuotta täyttävä Isao Takahata on japanilaisen animaation mestareita, Studio Ghiblin perustaja yhdessä Hayao Miyazakin kanssa ja erinomaisen Tulikärpästen haudan (Hotaru no haka, 1988) ohjaaja. Takahatan viimeisin elokuva on Prinsessa Kaguyan taru (Kaguya-hime no monogatari, 2013). Se perustuu 900-luvulta asti tunnettuun Bambunleikkaajan tarinaan, jota pidetään vanhimpana japanilaisena proosakertomuksena. Satu kertoo arvoituksellisesta tyttölapsesta, jonka vanha bambunleikkaaja löytää hohtavasta bambunversosta. Vanhus vie pienokaisen kotiinsa ja alkaa puolisonsa kanssa hoivata tätä omana lapsenaan. He antavat tytölle nimeksi Kaguya-hime. Ennen pitkää bambunvesoista löytyy myös rikkauksia, ja köyhät vanhemmat pystyvat tarjoamaan tytölle yltäkylläisen elämän.

Alusta lähtien Takahatan elokuvassa viehättää paitsi itse tarina ja sen koskettavuus myös piirrostyyli. En tiedä tarkkaan, miten elokuva on toteutettu, mutta siinä on käsityötaidon tuntu alusta loppuun. Monien tietokoneanimaatioiden jälkeen tuntuu virkistävältä nähdä hauraita akvarellivärejä tai, kuten dramaattisimmissa kohtauksissa nähdään, yli valkokankaan kulkevia vahvoja hiilipiirroksen viivoja. Kautta linjan pohja on valkoinen, aivan kuin animaatio kasvaisi hohtavan kartongin tyhjyydestä. Prinsessa Kaguyan tarulla on mittaa runsaat kaksi tuntia, ja erittäin hyvin yksinkertaiset asiat, kuva-aiheet ja repliikit pitävät katsojan otteessaan. Joe Hisaishin musiikki tukee sadunomaista tunnelmaa erittäin hienosti. Pidin kovasti loppuratkaisussa kuultavasta ”kuuihmisten” musiikista, joka säestää pilven päällä ratsastavaa väkeä.

Prinsessa Kaguyan taru on kaunis, mutta se on myös surumielinen, sillä Kaguya ei ole tästä maailmasta. Hän osoittaa itsenäisyyttä kieltäytyessään kosijoidensa, lopulta itsensä Japanin keisarin, tarjouksista, mutta hän on vääjäämättä myös sidottu kohtaloonsa, joka ennen pitkää vie hänet pois ihmisten maailmasta. Vanhempien kohtalo on surullinen, sillä heille lapsi on ollut vain lainaa. Kaguyan mielessä kajastavat onnelliset lapsuuden hetket köyhän Sutemarun kanssa, mutta hekin ovat eri maailmasta. Prinsessa Kaguyan tarun voi tulkita historiallisesti kuvauksena sääty-yhteyskunnasta, jossa äkkirikastuneilla vanhemmilla ja heidän tyttärellään ei ole paikkaa ja jossa säätyjen välisiä rajoja ei voi murtaa, mutta Isao Takahatan siveltimen tulkitsemana tarinasta kasvaa yleisempi ihmisyyden kuva.