Kultainen häkki (Cage of Gold, 1950)

Basil Dearden (1911–1971) oli 1940- ja 1950-luvulla Ealing Studios -yhtiön luotto-ohjaajia, joka teki komedioita, rikoselokuvia ja draamaa. Myöhemmin hän tuli tunnetuksi muun muassa komediasta Pankkirosvojen kerho (The League of Gentlemen, 1960) ja spektaakkelista Khartum (Khartoum, 1966). Katsoimme nyt Ealing-kauden film noir -henkisen rikosdraaman Kultainen häkki (Cage of Gold, 1950), joka viittaa monien aikakauden elokuvien tapaan menneeseen sotaan. Elokuvan alussa kamera poimii metroasemalta Bill Glennanin (David Farrar), joka lähtee seuraamaan tuntemaansa Judithia (Jean Simmons) ja lyöttäytyy tämän seuraan. Vainoaminen on elokuvan keskeinen teema: Bill ahdistelee Judya. Heillä on ollut suhde sota-aikana, ja Bill näyttää meritoituneelta sotilaalta mutta osoittautuu huijariksi, jonka sanaan ei voi luottaa.

En kerro elokuvan tarinaa tarkemmin, mutta Deardenin käsittelyssä viehättävät paitsi yllätyksellinen juoni myös pienet yksityiskohdat. Hieno hahmo on ikääntynyt lääkäri (Harcourt Williams), joka valittaa radiosta tulevan vain ”crooning and comics”, pelkkää viihdettä. Arvoitukselliseksi jää Lontoon ja Pariisin suhde toisen maailmansodan jälkeen: Bill seikkailee välillä myös Ranskassa, missä hän on epäilemättä rakentanut lurjusmaista uraansa jo sodan aikana. Kultaista häkkiä katsoessa huomio kiinnittyy myös visuaalisuuteen. Ohjaus on paikoitellen todella napakkaa ja kuvat silmiä hiveleviä. Ealingin luottokuvaajana toimi legendaarinen Douglas Slocombe (1913–2016), jonka monet muistavat yhteistyöstä Steven Spielbergin kanssa. Slocombe sai 68-vuotiaana Oscarin – kolmannen ja viimeisen Oscarinsa – elokuvasta Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark, 1981). Kultaisessa häkissä voi ihailla Slocomben loistavaa mustavalkokuvausta.

Pankkirosvojen kerho (The League of Gentlemen, 1960)

Vappuaaton elokuvana katsoimme Basil Deardenin komedian Pankkirosvojen kerho (The  League of Gentlemen, 1960), jota en ole pitkiin aikoihin nähnyt. Se on esitetty viimeksi TV2:n ohjelmistossa vuonna 2003. Dearden oli aloittanut ohjaajan uransa jo 30-luvun lopulla ja työskennellyt myös Ealing-studioilla, joissa valmistuivat muun maussa sellaiset brittikomedian klassikot kuin Charles Chrichtonin Varastin miljoonan (Lavender Hill Mob, 1951) ja Alexander Mackendrickin Naisentappajat (The Ladykillers, 1955). Pankkirosvojen kerho viittaa molempiin teoksiin, edelliseen jo ryöstöteemallaan, jälkimmäiseen esimerkiksi kohtauksessa, jossa rikokseen valmistautuva ryhmä naamioituu taiteilijoiksi, ei tosin muusikoiksi niin kuin Naisentappajissa vaan näytelmäkerholaisiksi!

Aloituskohtauksessa Pankkirosvojen kerhon keskushahmo eversti Norman Hyde (Jack Hawkins) nousee kadun viemäriaukosta ja astuu Rolls-Royceen. Rikkauden ja köyhyyden jännite on elokuvan kantavia voimia, mutta myös menneen ja nykyisen suhde. Hyde on sotaveteraani, joka haluaa koota toisen maailmansodan ”huippuosaajista” ylivoimaisen rikollisryhmän. Hyde on onkinut jokaisesta ryhmän jäsenestä henkilökohtaista tietoa ja saa nämä lopulta puolelleen. On hämmästyttävää, että sotaveteraaneja on ylipäätään kuvattu näin. Jäin miettimään, olisiko Suomessa ollut mahdollista tehdä mitään vastaavaa: ajatelkaapa aihetta, jossa mieron tielle ajautuneet jatkosodan jermut päättäisivät yhteistuumin hyökätä Suomen Pankkiin. Kieltämättä Pankkirosvojen kerhon kuva veteraanien asemasta jää mietityttämään. Lopussa, kun tehtävä näyttää onnistuvan, moni ryhmän jäsen kokee voimaantuvansa: he ovat onnistuneet tehtävässään, mikä vihjaa, ettei rauhan ajan yhteiskunta ole kyennyt tarjoamaan heille mahdollisuutta toteuttaa itseään.

Pankkirosvojen kerhon herkullisin jakso on keikka, jossa ryhmä hankkii aseita ja räjähteitä varuskunnasta ja onnistuu lopulta vierittämään syyn IRA:n niskoille. Yhtä menestyksellinen ei lopulta ole huolellisesti valmisteltu pankkiryöstö. Kaikki päätyvät ennen pitkää poliisin hoteisiin. Basil Deardenin ohjaus on sujuvaa, vaikkakin alkujakso, jossa Hyde kokoaa ryhmän, on hämmentävän pitkä: jokainen ryhmän jäsen esitellään yksitellen. Kun varsinainen tarina käynnistyy, elokuva alkaa hengittää paremmin. Pääroolissa Jack Hawkins tekee vaikutuksen. Kerrotaan, että hän oli kuvauksien aikaan syöpähoidoissa, ja välillä piti pitää pitkiäkin taukoja.

Khartum (1966)

Basil Deardenin Khartum (Khartoum, 1966) tuli hankittua jo kauan sitten, mutta sen katsominen on pelottanut. Elokuva valmistui spektaakkelibuumin äärilaidalla, tilanteessa, jossa yleisö oli jo kadonnut televisioiden ääreen. Mutta erämaaspektaakkeli osoittautuu ilahduttavaksi yllätykseksi, tai ainakin se sopi raukeaan pääsiäistunnelmaan. Telvisioruudulta hiekkadyynien katsominen olisi ehkä ollut ikävystyttävää, mutta valkokankaalla Sudanin karuihin näkymiin saattoi helposti sukeltaa. Charlton Heston tuntui englantilaiskenraali Gordonin roolissa aluksi jäykältä (kuinkas muuten), mutta loppua kohti kuva laajeni. Vaikea oli sen sijaan hyväksyä Laurence Olivieria arabi-Mahdin rooliin! Virkistävää Khartumissa oli sen siekailematon historiallisuus, askeettisuus: tarinassa ei ollut yhtään ylimääräistä sivujuonta, ei romanssintynkääkään.