Barbie (2023)

Greta Gerwigin ohjaama ja yhdessä Noah Baumbachin kanssa käsikirjoittama Barbie (2023) on herättänyt paljon keskustelua ja saanut myös yleisön liikkeelle. Samaan aikaan kun elokuva esittää kriittisiä näkemyksiä Barbie-kulttuurista, se myös jatkaa ja uusintaa sitä. Jäin ensi alkuun miettimään koko Barbie-ilmiötä ja sen historiaa. Itse asiassa historiallinen näkökulma on läsnä myös Gerwigin ohjauksessa: Mattel-yrityksen kätköistä löytyy vanha mummo, joka osoittautuu Barbie-nuken keksijäksi Ruth Handleriksi (1916–2002), ja loppukohtauksessa Handler esittää myös oman näkemyksensä siihen, mistä nukkekulttuurissa oli kyse. Katsoin Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtien kokoelmasta, millaisia näkemyksiä Suomessa Barbie-invaasio herätti. Uusi Suomi kirjoitti 23. joulukuuta 1963:

”Tyttöjen lahjaleluista on etusijalla Barbie-nukke, mikä sinään on ovelan suunnittelun tulos. Nukke itse ei maksa juuri mitään, mutta sen puvut maksavat. Barbiella on oltava pukuja ja asuja joka tilaisuuteen, jotka kaikki voidaan tietenkin hankkia vähitellen. Tässä oveluus onkin, sillä pukuostokset jatkuvat kuukaudesta ja vuodesta toiseen, kunnes Barbien omistaja on kasvanut niin suureksi, ettei enää ole kiinnostunut nukesta. Barbiella on pukuja kymmenittäin, lisäksi asusteita ja lisätarvikkeita matkalaukusta lemmikkikoiraan. Kun Barbie on saatu kunnolla puetuksi ovat samassa sarjassa vielä Ken ja Midge, Barbien poika- ja tyttöystävä. Heille on tietenkin omat pukunsa ja asusteensa. Näin ollen joululahjojen valinta on helppoa niille äideille, joiden tyttärillä jo on Barbie, Ken tai Midge, tai ne kaikki.”

Tämä teksti oli Amerikan-kirjeenvaihtajan viesti Minneapolisista, mutta Suomeen nukke ei vielä ollut ehtinyt. Alusta alkaen suomalaisia näytti hämmentävän bisnesstrategia, jossa liikevoitto tuli ennen kaikkea tarvikkeista, ei varsinaisesta nukesta. Moinen kapitalismi herätti julkisessa sanassa paljon kritiikkiä. Suomen Kuvalehti vieraili syyskuussa 1964 Ruotsissa, jonne Barbie-kuume oli jo ehtinyt. Lehti löysi ruotsinsuomalaisen, joka totesi toimittajalle: ”Hyvänen aika, tämä on kuin lumipallo koko ajatus. Kunpa ei tämä vain koskaan tulisi Suomeen, voivotteli jonon häntämillä muuan suomalainen äiti käsissään Barbie ja viisi kallista vuosikertaa.” Kun nuket vihdoin tulivat Suomeen, ne menivät kuin kuumille kuville, eikä joulun alla 1964 ollut enää myytävää.

Minullakin oli Barbie-nukke. Sain nimittäin joululahjaksi Allan-nuken joskus 60-luvun lopulla. Kalliita valmisvaatteita ei ollut varaa hankkia, mutta äiti teki Allanille kotikutoiset asut.

Palatakseni Greta Gerwigin Barbie-elokuvaan: se alkaa vauhdikkaasti nukkemaailmassa, ja ohjaus on sujuvaa, kekseliästäkin. Mukana on myös metaelokuvallisuutta, kuten jaksossa, jossa siirtymää vanhan ajan nukeista muoviseen Barbie-kulttuuriin kuvataan Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu -elokuvan hengessä. Kuinkahan monta kertaa tätä Kubrickin ikonista kohtausta ja Richard Straussin Also sprach Zarathustraa on käytetty eri tarkoituksissa? Jäin kylläkin pohtimaan Gerwigin viittauksen sävyä: tässä vanhan nuken murskaaminen korostaa Barbien vallankumouksellisuutta. Kubrickilla murskaaminen merkitsee työkalun löytymistä, teknologista käännettä, josta siirrytään tulevaisuuteen. Gerwigillä taas murskaamisen keskeltä kohoaa jättiläismäinen Barbie, jonka arvoituksellisuus rinnastuu Kubrickin mustaan monoliittiin.  

Barbie-elokuva jatkuu rajankäyntinä nukkemaailman ja todellisuuden välillä, ja elokuvasta kasvaa vertauskuvallinen kuvaus sukupuolijärjestelmästä ja sen muuttamisen mahdollisuuksista. Barbie herättää paljon ajatuksia, vaikkakin minulle elokuva tarjosi kimmokkeen miettiä Barbie-kulttuurin pitkää kaarta ja johdatti etsimään tietoja siitä, miten Barbien tuloon Suomessa suhtauduttiin. Siinä olisinkin paljon lisätutkittavaa. Milloin esimerkiksi vaaleanpunainen väri rantautuu myös suomalaiseen lastenkulttuuriin? Olisiko se tapahtunut vasta 1970-luvulla, jolloin Barbiekin alkoi pukeutua yhä useammin vaaleanpunaiseen?

Kuningas ja neljä kuningatarta (The King and Four Queens, 1956)

Raoul Walsh (1887–1980) oli Hollywood-konkari, jolla oli häkellyttävä ura: hän aloitti näyttelijänä jo vuonna 1910 ja esiintyi muun muassa Griffithin Kansakunnan synnyssä (Birth of a Nation, 1917). Pitkien näytelmäelokuvien ohjaajaksi hän tuli vuonna 1914 ja luotsasi lopulta ensi-iltaan yli 140 elokuvaa. On selvää, että joukkoon mahtuu monenlaisia teoksia, sekä onnistumisia että epäonnistumisia. Urallaan Walsh kokeili monenlaisia lajityyppejä, mutta hän tuntuu viihtyneen erityisen hyvin lännenelokuvan parissa. Tähän lajityyppiin kuului hänen viimeiseksi jäänyt elokuvansa Urhojen linnake (A Distant Trumpet, 1964). Walsh olisi ohjannut pitempäänkin, ellei näkökyky olisi heikentynyt niin, ettei työnteko enää onnistunut.

Kuningas ja neljä kuningatarta (The King and Four Queens, 1956) edustaa Walshin myöhäistuotantoa. Se jää auttamatta monien 1950-luvun westernien varjoon, mutta todistaa silti, että Walshilla oli taito ohjata sujuvasti silloinkin, kun käsikirjoituksen taso oli heikko. Kuningas ja neljä kuningatarta viittaa varmaankin nimellään korttipeliin, jossa vastapuolella on käsissään neljä kuningatarta. Elokuvan päähenkilö on seikkailija Dan Kehoe (Clark Gable), joka saa vihiä rahakätköstä. Aarretta vartioi tuima rouva McDade (Jo Van Fleet), joka samalla pitää tarkkaa kuria neljälle nuorelle leskelle, ”kuningattarelle”. Loppuratkaisu on kiinnostava, maltillisuudessaan, mutta kovin kauan elokuvan käynnistyminen kestää. Mieleenpainuvinta elokuvassa on Lucien Ballardin komea DeLuxe Color -kuvaus. Myös maisemissa on mielenkiintoa, sillä Clark Gablen toivomuksesta elokuvaa kuvattiin Arizonan lisäksi Etelä-Utahissa, jossa Gable oli käynyt metsästämässä.

Venetsian aaveet (A Haunting in Venice, 2023)

Venetsian aaveet (A Haunting in Venice, 2023) on Kenneth Branaghin kolmas Hercule Poirot -elokuva. Olen nähnyt niistä vain ensimmäisen, vuonna 2017 valmistuneen Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express). Nyt huomaan, että blogiteksti jäi silloin kirjoittamatta, vaikka olen pyrkinyt muutaman sanan laittamaan muistiin aina kun mahdollista. Käsikirjoittajana on koko Poirot-triptyykin ajan ollut Michael Green, jolla on jo laaja kokemus elokuvien ja televisiosarjojen taustalla. Kaksi ensimmäistä elokuvaa perustuivat tunnetuimpiin Agatha Christien romaaneihin, mutta uusin tuoteperheen jäsen pohjautuu vähemmän tunnettuun dekkariin Kurpitsajuhla (Hallowe'en Party). Se ilmestyi alun perin vuonna 1969 (suomeksi vuonna 1970). 

Venetsian aaveet kertoo jo nimellään isosta muutoksesta alkuperäisromaaniin nähden. Tarina on sijoitettu vuoden 1947 Venetsiaan, jonne Poirot on vetäytynyt eläkepäiviään viettämään, eikä enää aio palata salapoliisin työhön. Venetsia todella hallitsee elokuvaa, ensimmäisistä kuvista viimeisiin asti, ja tämä antaa teokselle turistista sävyä. Ehkäpä paikanvalintaan on liittynyt myös attraktioarvo: Venetsian myyttiset maisemat ja mysteerit kiinnostavat oletusarvoisesti kansainvälistä yleisöä enemmän kuin pienen englantilaisen kylän tapahtumat. Tarinakaan ei ole säästynyt muutoksilta: kun romaanissa tyttö murhataan kesken kurpitsajuhlan, Venetsian aaveissa murha on jo tapahtunut ja Poirot itse on vaarassa tulla hukutetuksi vesiastiaan...

Käsikirjoittaja Michael Green on ammentanut vaikutteita kauhuelokuvan perinteestä, ja kieltämättä Christien romaani tähän geneeriseen asetelmaan hyvin taipuukin, myös niihin yliluonnollisiin sävyihin, joita elokuvaversioon on tuotu. Venetsian aaveissa on paljon varhaisen Hollywood-kauhun piirteitä: venetsialainen palazzo on nyt a haunted house, jossa niin syylliset kuin syyttömätkin joutuvat ponnistelemaan. Silti, näistä elokuvallisista lähtökohdista huolimatta, Venetsian aaveet on hyvin televisiomainen. Itse olisin kaivannut kerrontaan enemmän laveutta, varsinkin kun spektaakkelimaiset puitteet ovat koossa. Kiinnostava puoli Greenin ja Branaghin tulkinnassa on vanhenevan salapoliisin kuvaus. Alussa uusien asiakkaiden torjunta on kuvattu  koomisessa valossa, mutta vähitellen tarina vakavoituu. Yliluonnollisen tarjoama haaste on Poirot'n vanhenemisen vertauskuva: salapoliisin ote tuntuu kirpoavan. Toisaalta, elokuvan lopussa myyttinen sankari palaa totuttuun rooliinsa, hieman samaan tapaan kuin tuoreimman Indiana Jones -elokuvan lopussa vanheneminen ja myytin vahvistaminen asettuvat yhteen.

The Cowboy and the Frenchman (1988)

Ranskalainen sanomalehti Le Figaro tuotti 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa sarjan lyhytelokuvia otsikolla Les Français vus par... Ajatuksena oli kertoa siitä, miten ranskalaiset maailmalla nähtiin. Lopputuloksena oli viisi elokuvaa, joiden ohjaajat olivat Luigi Comencini, Jean-Luc Godard, Werner Herzog, David Lynch ja Andrzej Wajda. Herzogin, Lynchin ja Wajdan elokuvat valmistuivat vuonna 1988, muut vuonna 1993. Lynchin elokuva oli vajaan puolen tunnin mittainen The Cowboy and the Frenchman. En tiedä, miten tyytyväinen tilaaja oli lopputulokseen, mutta aika pikaisesti improvisoidulta lopputulos vaikuttaa. 

The Cowboy and the Frenchman ammentaa slapstick-komedian perinteestä, ainakin alussa, kun katsoja näkee viljapellon läpi puikkelehtivan hahmon, joka kaatuilee tavan takaa. Ehkä hauskinta elokuvassa on huonokuuloinen cowboy (Harry Dean Stanton), jolle toverit joutuvat toistamaan repliikkinsä ja joka hokee ”what a hell”. Paikalle osuu ranskalainen, jonka laukusta paljastuu arsenaali ranskalaisen kulttuurin hedelmiä, teksasilaisten lehmipoikien hämmästykseksi. Yhtä paljon kuin ranskalaisuudesta Lynchin elokuva kertoo stereotyyppisistä käsityksistä amerikkalaisuudesta, ja ainakin minuun tämä huumori upposi paremmin kuin ranskalaisuuden kuva. Ehkä Lynch viittaakin huonokuuloisuudella siihen, miten kaukana olemme toistemme ymmärtämisestä ja miten voimakkaasti stereotypiat meitä ohjaavat.

Dance Hall (1950)

Charles Crichton muistetaan monista Ealing-studion komedioista, joista tunnetuin on vuonna 1951 valmistunut Varastin miljoonan (Lavender Hill Mob). Edellisenä vuonna 1950 Crichton ohjasi studiolle draamaelokuvan Dance Hall, joka poikkeaa yhtiön linjasta. Se on luonteeltaan vakava ja kertoo neljästä naisesta, jotka haluavat muuttaa elämäänsä. He tekevät yksitoikkoista tehdastyötä, mutta kun tehtaan pilli viheltää, he ovat vapaita menemään Chiswick Palais'n tanssihalleille. Elokuvan ensimmäiset kuvat ovat loistavia: tehdashallin jyskeessä kaikki laulavat rutiinien keskellä railakkaasti.

Dance Hall alkaa lupaavasti ja seuraa neljän päähenkilön kaksijakoista elämää. Tarinat ehkä hiukan puuroutuvat kerronnan edetessä, ja elokuvaan tulee melodramaattisia piirteitä. Kiinnostavia ovat kuitenkin pienet yksityiskohdat. Elokuvaa kuvattiin vuonna 1949, jolloin sodan päättymisestä oli kulunut vain muutama vuosi. Pommitusten jäljet näkyvät taustalla, kuin huomaamatta. Samalla sodan läsnäolo, tai sen pitkä varjo, auttaa ymmärtämään neljän päähenkilön viehtymystä tanssilattian lumoon, elämiseen tässä ja nyt.