Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can, 2002)

Steven Spielbergin Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can, 2002) osui vasta nyt katseluohjelmaan, vaikka elokuvan valmistumisesta on jo aikaa vierähtänyt. Ota kiinni jos saat on elämäkerrallinen veijari- tai seikkailuelokuva, joka kertoo 1960-luvulla huomoita herättäneestä huijarista Frank Abagnale Jr:sta. Pohjana on Abangnalen muistelmateos, joka myös suomennettiin elokuvan synnyttämän nosteen seurauksena vuonna 2003. Koska Abagnalen tarina on tunnettu, jännitys ei ole niinkään siinä, miten ajojahdissa käy vaan miten taitava šekkien väärentäjä onnistuu yhä uudelleen naamioitumaan ja vaihtamaan henkilöllisyyttä. Itse asiassa Spielbergin tulkinta alkaa tarinan lopusta, siitä, miten FBI-agentti Carl Hanratty (Tom Hanks) löytää ryytyneen Abagnalen (Leonardo DiCaprio) marseillelaisesta vankilasta. Alku on hämmentävä jo siksi, että ranskalainen vankila tuntuu kurjaakin kurjemmalta ja tuo mieleen lähinnä Monte Criston kreivin.

Ota kiinni jos saat -elokuvan valossa 1960-luvun yhdysvaltalaisen kulutuskulttuurin ja elämäntavan ytimessä oli šekkivihko. Elokuvan alkupuolella Abagnalen isä (Christopher Walken) ojentaa pojalleen šekkivihon, aikuisuuden symbolina. Äiti (Nathalie Baye) on kotoisin Ranskasta, jossa hän tapasi Abagnale Sr.:n toisen maailmansodan aikana. Avioliitto hajoaa, ja Jr jää yksin, vaille rakkautta – mutta onneksi šekkien tuomaa luottamusta on tarjolla. Koko elokuvan voi tulkita nuoren hairahtuneen Frankin kasvutarinana, jossa hän etsii paikkaansa ja samalla hyväksyntää. Huijari jää väistämättä kiinni, mutta hän solmii luottamuksellisen suhteen kiinniottajaansa ja lopulta tarjoaa šekkiasiantuntemuksensa FBI:n palvelukseen. Ota kiinni jos saat on näyttävästi lavastettu ja puvustettu. Vaikka kuva 1960-luvulta on liiankin värikäs ja trendikäs, miljöön seuraaminen on olennainen osa teoksen kiinnostavuutta.

Don Juan Turun kaupunginteatterissa

Kävimme katsomassa Pasi Lampelan ohjauksen Molièren klassikosta Don Juan. Sattumalta samaan päivään osui TS Kirjaklubin keskustelu Don Juanin arkkityyppisestä hahmosta, johon osallistuin Nina Honkasen kanssa. Paljon keskustelua kirvoitti paitsi Don Juan myös Giacomo Casanova, jonka muistelmien julkaisuprojektista vaihdoimme ajatuksia. Olen yrittänyt selvittää, missä vaiheessa Casanova ylipäätään alettiin liittää Don Juan -hahmoon. Viimeiset vuotensa Casanova vietti Böömissä ja todennäköisesti näki Mozartin Don Giovannin Prahassa vuonna 1787. Arkistossa on säilynyt muutama säe, jossa Casanova on jopa muovannut Da Ponten librettoa! Ehkä hän näki Da Ponten libretossa itsensä, mutta ei voinut hyväksyä sen tulkintaa. Casanovan myyttinen maine rakentui vasta 1800-luvulla, kun hänen muistelmiensa mukaelmat ja lyhennelmät saavuttivat mainetta ympäri Eurooppaa. Casanovasta tuli käsite. Alkuperäisten muistelmien laajuudesta ei laajalla yleisöllä vielä voinut olla käsitystä, sillä ne pääsivät julkisuuteen vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Arkkityyppinen Don Juanin hahmo ulottuu syvälle historiaan. Sen varhaisia kirjallisia tulkintoja oli espanjalaisen munkin Tirso de Molinan näytelmä El burlador de Sevilla y convidado de piedra, joka ilmestyi painettuna vuonna 1630. Sevillalainen viettelijä saa näytelmässä tuta kaamean kohdalonsa, kun kivinen vieras saapuu illallispöytään. Ranskalainen näytelmäkirjailija Molière kirjoitti oman tulkintansa Dom Juan ou le Festin de pierre 1660-luvulla, mikä on ajallisesti melko lähellä Tirso de Molinaa. Ensiesityksessa vuonna 1665 Molière itse esitti Don Juanin palvelijan Sganarellen roolia, joka onkin laaja.

Turun kaupunginteatterin tuoreessa esityksessä Don Juanina esiintyi Eero Aho ja Sganarallena Hannes Suominen. Pääparin yhteispeli sujui erinomaisen nautittavasti alusta loppuun. Molièren näytelmässä farssimaisuus hallitsee alkua, kun taas loppua kohti vakavammat sävyt nousevat pintaan. Erityisen kutkuttavia olivat väliajan jälkeiset kohtaukset sekä isän (Petri Rajala) että velkoja Dimanchen (Kimmo Rasila) kanssa. Välillä Don Juan näyttää vakavoituvan – kunnes arkkihahmon todellinen luonne pulpahtaa uudelleen pinnalle. Taiteen historiassa Don Juanin hahmo on antanut mahdollisuuden hyvin erilaisiin tulkintoihin. Mieleen tulee Max Frischin näytelmä, jossa Don Juan on ihmisvihaaja intellektuelli, ja lopulta yksinäinen kykynemättömyydessään sitoutua. Yksinäinen on myös Pasi Lampelan ohjauksen Don Juan. Tulkinta tuo mieleen Milos Formanin elokuvan Amadeus (1984), ja sen pohjana olleen Peter Schafferin näytelmän. Keskiöön nousee isäsuhde. Kun Amadeuksessa il commendatore on Leopold Mozartin kammottava haamu, myös Lampelan tulkinnassa vieraaksi saapuva ”tuomari”, tai ”muistomerkki” kuten häntä näytelmän suomennoksessa kutsutaan, on juuri isä.

Turun kaupunginteatterin esityksessä nähtiin vaikuttava lopetus Don Juanin tarinalle. Uuden ajan alussa viettelijä saattoi Jumalan kieltämisen jälkeen kaatua kuolleena maahan, syöksyä helvetin lieskoihin tai tehdä parannuksen. Vuoden 2019 Don Juan valitsee helvetin eikä tunne katumusta. Katselin kotona vielä Tyyni Tuulion suomennosta, kun halusin nähdä, miten Molièren tekstissä loppu oikeastaan menee. Näyttämölle jää Sganarelle, joka on nyt yksin, isäntää vailla, ja puhuttelee katsojia. Lampelan tulkinnassa Sganarelle menee pidemmälle: hän näyttää jatkavan isäntänsä viettelevää elämää... Myytti elää.

Vercingetorixin tytär (2019)

Didier Conrad ja Jean-Yves Ferri ovat jatkaneet Albert Uderzon ja René Goscinnyn perintöä vuodesta 2013 lähtien. Tänä vuonna ilmestyi kaksikon neljäs albumi Vercingetorixin tytär (La Fille de Vercingétorix, 2019), joka on järjestyksessä 38. Asterix-tarina. Päähenkilönä on legendaarisen gallialaispäällikön Vercingetorixin tytär Adrenaline, jota on gallialaisten häviön jälkeen piiloteltu ja jonka Vercingetorixin perintöä vaalivan salaseuran jäsenet tuovat Aladobixin hoteisiin turvaan, odottamaan siirtoa kanaalin yli. Samaan tapaan kuin aiemmat Ferrin tarinat Vercingetorixin tytär yhdistelee elementtejä Goscinnyn klassisista kertomuksista. Adrenaline tuo mieleen Poppixin hahmon Normannien maihinnousussa (Astérix et les Normands, 1966), joka käsittelee sukupolvien välistä kuilua. Tätä teemaa Vercingetorixin tytär käsittelee koko albumin leveydeltä. Pienessä gallialaisessa kylässä Amaryllixin ja Caravellixin jälkeläisetkin päättävät ryhtyä aivan eri ammatteihin kuin isänsä, tosin sovinnollisessa hengessä, kuten lukija huomaa.

Vercingetorixin tytär tuo mieleen myös toisen klassikon Asterix ja kadonnut kilpi (Le bouclier arverne, 1967), joka alkaa viittauksella Vercingetorixin antautumiseen Alesiassa. Goscinnyn käsittelyssä traumaattinen häviö assosioitui siihen muistamisen ongelmaan, joka Ranskassa oli toisen maailmansodan jälkeen ja jota Henry Rousso on analysoinut Vichy-syndroomaa käsittelevässä kirjassaan. Tätä häviön kipeyttä on Ferrin uudessa käsikirjoituksessa vain vähän, mutta alussa Senilix toteaa, miten Alesian tappion jälkeen kaikki välttivät Veringetorixin nimen mainitsemista. Kipeä kokemus oli päätetty painaa unohdukseen. Tähän aiheeseen ei Vercingetorixin tytär enää juuri palaakaan, vaan keskiössä on sukupolvien välinen suhde ja tarina polveilee sekä gallialaiskylässä ja läheisessä varuskunnassa että merellä, jossa merirosvot joutuvat jälleen kerran kokemaan kovia. Conrad ja Ferri jatkavat kunniallisesti Asterixin perinnettä, ja varsinkin Conradin piirrosjälki toimii. Sen sijaan Ferrin käsikirjoitus saisi olla nokkelampi ja tiiviimpi, mutta vertailu Goscinnyyn on tietysti liian armotonta.

Rautaisin ottein (Frontier Marshal, 1939)

Kanadalaissyntyinen Allan Dwan (1885–1981) teki pitkän uran. Hän aloitti elokuva-alalla jo 1910-luvun alussa ja teki yhteistyöstä aikansa suurimpien tähtien kanssa, Douglas Fairbanksistä Shirley Templeen ja Barbara Stanwyckistä John Wayneen. Internet Movie Database listaa hänelle yli 400 ohjauskrediittiä. Lännenelokuvia Dwanin uralla on paljonkin, tunnetuimpana ehkä kommunistivainoja allegorisesti käsittelevä Ratsastavat hurjat (Silver Lode, 1954). Vuonna 1939 valmistunut Rautaisin ottein (Frontier Marshal) on Dwanin keskivaiheen tuotantoa, ja se kuuluu siihen lännenelokuvien sarjaan, jotka kertoivat Wyatt Earpin ja Doc Hollidayn tarinan Tombstonessa. Sittemmin tarinaa jalostivat monet muut ohjaajat, kuten John Ford teoksellaan Aavikon laki (My Darling Clementine, 1946) tai John Sturges westernillään Kuolemanloukko O. K. Corral (Gunfight at the O.K. Corral, 1957). Wyatt Earp oli jo aikanaan mytologinen hahmo, jonka John Ford kertoi tavanneensakin. Kiinnostavaa Dwanin elokuvassa on, että monet aikalaiset vielä muistivat Earpin ja katsoivat epäilemättä näkemäänsä aivan eri horisontista kuin nykykatsoja. He näkivät aitiopaikalta lähimenneisyyden mytologisoinnin.

Rautaisin ottein on sujuvasti ohjattu, vaikkakaan ei erityisen kekseliäs. Wyatt Erapin roolissa nähdään Randolph Scott, joka rakentaa suoraselkäisen kuvan lainvartijasta. Docin roolissa on puolestaan Cesar Romero, joka on melkein vakuuttavampi kuin Victor Mature Fordin tulkinnassa. Cesar Romeron sisääntulo on mieleenpainuva: keuhkotautinen Doc kuiskailee katsojalle repliikkinsä, ja hänestä tulee muutoinkin tarinan inhimillisin hahmo. Elokuvan viimeisissä kuvissa nähdään edesmenneen Docin hautakivi, johon on kaiverrettu vuodet 1848–1880. Itse asiassa sukunimi on elokuvassa muodossa Halliday, ei Holliday, koska elokuvantekijät pelkäsivät sukulaisten reaktiota. Hautakiven vuodetkin ovat tietoisesti väärin: oikea Doc Holliday syntyi vuonna 1851 ja kuoli 1887.

Suomessa Frontier Marshal nähtiin nimellä Rautaisin ottein vain hieman ennen talvisodan puhkeamista lokakuussa 1939. Helsingin Sanomien arviossa 2. marraskuuta todettiin elokuvan kuuluvan niihin lukemattomiin lännenelokuviin, joita Hollywoodista maailmalle lähtee. Näissä elokuvissa on ”reipasta toimintaa, jännitystä ja uljasta seikkailumieltä, hivenen verran romantiikkaa ja naivistikin esitettynä kaunis ajatus oikeuden voitosta”. Elokuvien tarinan ”kehityksen jokseenkin arvaa etukäteen”. Nähtävästi arvioitsija ei vuonna 1939 ollut kovinkaan hyvin perillä siitä tarinasta, jota elokuva käsitteli, vaikka Earpin kuolemasta oli kulunut vasta kymmenen vuotta. Pikainen katsaus digitoituihin sanomalehtiin kertoo, että 30-luvulla suomalaisessa julkisuudessa keskusteltiin enemmän Wyatt Earp -nimisestä jäänmurtajasta, jonka matkoja lehdistö seurasi!

Tappajai (Jaws, 1975)

Steven Spielbergin Tappajahaita (Jaws, 1975) voi pitää jo klassikkona. Itse asiassa ajauduimme katsomaan sitä sattumalta. Yritin ensin löytää kopioni Howard Hawksin komediasta Jään tänne yöksi (Ball of Fire, 1941), mutta en onnistunut sitä löytämään. Tappajahai sattui silmiin Netflixistä, eivätkä Onni ja Eemil olleet sitä vielä nähneet. Kun Hawksin elokuvan valmistumisesta on kulunut 78 vuotta, Spielbergin elokuvastakin on vierähtänyt jo 44 vuotta. Ajan kulku hämmästyttää. Kirjoitimme 80-luvulla Tarmo Poussun kanssa yhteisartikkelinkin Tappajahaista Filmihulluun, mutta nyt en enää muista, miten silloin elokuvaa tuli lähestyttyä. Muistaakseni pohdimme elokuvan perhekeskeisyyttä, ja sitähän Tappajahai todella korostaa.

Spielbergin elokuva perustui Peter Benchleyn menestysromaaniin, ja epäilemättä Benchley ja Spielberg yhdessä ovat vaikuttaneet haikäsityksiin enemmän kuin kukaan muu toisen maailmansodan jälkeen. Ensimmäisissä kuvissa Spielberg tavoittelee hain näkökulmaa: kamera harhailee meren pohjalla samalla, kun John Williamsin kirjoittamat kontrabasson uhkaavat aiheet vahvistuvat. Luonto on pinnanalainen vaara, joka väijyy suojattomia ja puolustuskyvyttömiä ihmisiä. Elokuvan päähenkilö sheriffi Brody (Roy Scheider) yrittää huolehtia kansalaisten turvallisuudesta pienellä paikkakunnalla, joka valmistautuu heinäkuun 4. päivän lomaryntäykseen, mutta pormesteri ei tahdo uskoa vaaraa, ennen kuin on liian myöhäistä.

Poliittisilta ratkaisuiltaan Tappajahai tuo mieleen Spielbergin muut teokset: poliitikot ovat epäluotettavia, oman etunsa tavoittelijoita. Ennen pitkää Tappajahai asettaa vastakkain myös työväenluokkaisen hainpyytäjän Quintin (Robert Shaw) ja rikkaan tiedemiehen Hooperin (Richard Dreyfuss). Mustavalkoinen asetelma lieventyy tosin hetkeksi juopottelukohtauksessa, joka edeltää ratkaisevaa taistelua haita vastaan. Kohtauksessa näkyy Spielbergin läheinen suhde 1950-luvun Hollywoodin, sillä se muistuttaa Howard Hawksin elokuvien suvantojaksoja, varsinkin Rio Bravoa, jossa päähenkilöiden tunnesiteille annetaan tilaa ennen loppuhuipennusta. Myös Alfred Hitchcock tulee mieleen monessakin kohtaa, eritoten kuuluisassa rantakohtauksessa, jossa Spielberg hyödyntää Vertigosta ammennettua teknistä kikkaa, mutta nyt katsottuna Hitchcockin formalismi tulee mieleen monessa muussakin jaksossa. Tappajahain viesti kiteytyy loppukohtauksessa, jossa sheriffi ratkaisee ongelman sen jälkeen kun kokeneen veteraanin (Quint) ja tiedemiehen (Hooper) konstit epäonnistuvat. Elokuvan jälkeen jää, jälleen kerran, harmittamaan Quintin kohtalo. Sotaveteraani, joka taisteli haihyökkäyksiä vastaan jo Tyynellämerellä, olisi ansainnut arvokkaamman lopun.

Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou?, 2000)

Joel ja Ethan Coenin Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou?, 2000) osui kohdalle, kun mietimme, mitä voitaisiin koko perheen voimalla katsoa. Itse huomaan, että olen nähnyt tämän vain kertaalleen ensi-illan aikaan, ja siitähän on kulunut kohta kaksi vuosikymmentä. Tutustuin Coen veljesten tuotantoon ensimmäisen kerran 1980-luvun lopulla, kun kirjoitin videoarvosteluja TS-Extraan. Levitykseen tuli silloin veljesten esikoispitkä Blood Simple (1984), joka sai myös elokuvateatterilevityksen kolme vuotta myöhemmin. Suomeen taisi kuitenkin ensin saapua Arizona Baby (1987), jonka nosteessa myös esikoiselokuva nousi parrasvaloihin. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, tuntuu, että veljesten elokuvissa on yhä samaa tuoreutta, kerronnallista nokkeluutta ja tarvittaessa myös ytimekkyyttä.

Ytimekkästi Voi veljet, missä lienet? alkaakin. Kolmen kaveruksen  Ulysses Everett McGillin (George Clooney), Peten (John Turturro) ja Delmarin (Tim Blake Nelson) vankikarkuruuden alku kerrotaan jo alkutekstien aikana hyvin tehokkaasti, harkituin kuvin. Samalla elokuva saa faabelinomaisen luonteen, mihin tietysti alkutekstitkin viittaavat, kun katsojalle kerrotaan elokuvan perustuvan löyhästi Homeroksen Odysseiaan. Perusideana on yhdistää tarinaan myös Yhdysvaltain etelävaltioiden tarinoita ja mytologiaa. Itse elokuva sijoittuu 1930-luvulle, laman runtelemaan maahan, joka elää traditioiden vallassa mutta odottaa jo modernisaation aaltoa. Suorastaan barokkisissa mittasuhteissa on laman köyhyyden kuvaus, kuten elokuvan alun jaksossa, jossa kolmikko saapuu maatilalle, joka on kuin sodan runtelema.

Voi veljet, missä lienet? on historiallinen kooste, jossa Hollywoodin etelän kuvaukset ovat punoutuneet osaksi tarinaa. Mieleen tulevat 30-luvun gangsterielokuvat, kuten Olin vainottu kahlekarkuri (I Am a Fugitive from a Chain Gang, 1932), ja lamaelokuvat, kuten Vihan hedelmät (The Grapes of Wrath, 1940). Gangsterismin hulvaton tulkinta on myös maanis-depressiivinen pankkirosvo George ”Baby Face” Nelson (Michael Badalucco). Antiikin tragedioiden tapaan kolmikon pelastaa lopulta jumalten väliintulo, tässä tapauksessa ironisesti modernin kehityksen merkkinä oleva tekojärvi, jonka luoma vedenpaisumus pyyhkäisee sankarit vapauteen.