30. heinäkuuta 2013

Oksat pois... (1961)

Aarne Tarkaksen käsikirjoittama ja ohjaama Oksat pois... (1961) tuli katsottua lähes huomaamattomana välipalana. Edellisenä vuonna valmistunut Opettajatar seikkailee oli ollut niin suuri menestys, että Tarkas sai heti seuraavana kesänä ohjata uuden komedian. Jäin elokuvaa katsoessa miettimään filmiharrastusten luonnetta ylipäätään kesäisenä toimintana: kuinka usein kotimainen elokuva näyttääkään meille kesäisen Suomen talvisen tuiverruksen sijasta? Oksat pois... alkaa kuvitteellisessa Jokimäen pikkukaupungissa, ja Kalle Aaltosen (Tommi Rinne) ja Sirkku o.s. Laineen (Tarja Nurmi) häämatkasta sukeutuu seikkailu, jossa jalokivivarkaiden pasmat menevät vähitellen epäjärjestykseen. Erityisen hauska on elokuvan johdanto-osuus, jossa kertojaäänen säestyksellä tutustutaan pikkukaupungin persoonallisuuksiin, mukaan lukien konstaapelit Koukku (Uljas Kandolin) ja Ripatti (Hannes Häyrinen).

Häämatkasta muotoutuu aikakauden kuva: Kuplavolkkarillaan Kalle ja Sirkku pyyhältävät läpi kesäisen Suomen, Airistolle. Pariskunta porhaltaa eteenpäin, ja kamera kiertää hetken myös Hangossa. Tarkaksen tarina alkaa vähitellen takellella, mutta rikoskomedia saa onnellisen lopun, niin kuin kuuluukin. Hykerryttävien konstaapelien suoritusta täydentää aina erinomainen Leo Jokela Arskana, Jokimäen kunnan pikkurikollisena. Mieleen jää myös Armas Jokio lakonisena lossivahtina. Kun Kalle toteaa: ”Oikein kaunis päivä...”, lossivahti vastaa: ”Tarttis saada sadetta.” Oksat pois... sai ensi-iltansa lokakuussa 1961, jolloin mennyt kesä oli enää muisto.



28. heinäkuuta 2013

Madame X – uskoton nainen (1951)

Aluksi elokuvaa Madame X – uskoton nainen (L’étrange Madame X, 1951) on vaikea katsoa, jo pelkästään siksi, että se on tyylillisesti niin kaukana Jean Grémillonin edellisestä ohjauksesta Intohimon kuilu (Pattes blanches, 1949). Mutta miksi elokuva olisikaan ohjaajan taidetta, pelkästään? Grémillon-harrastajien teksteissä Madame X on laskukauden teos. Toisaalta, elokuva on monella tapaa kiinnostava sodanjälkeinen melodraama. Se perustuu Marcelle Mauretten käsikirjoitukseen. Maurette oli une femme de lettres, ja elokuva on juuri sukupuoliselta kannalta kiinnostava. Valitettavasti suomenkielinen nimi etsii tarinasta vain moralisoivaa sensaatiota, joka ei tee oikeutta Mauretten käsikirjoitukselle. Elokuvaa on arvioinneissa usein pidetty myös epäuskottavana, ja niihän se onkin, jos tarinaa tarkastelee psykologisen uskottavuuden kannalta. Maurette muuten käsikirjoitti myös Max Ophülsin elokuvan Sarajevon päiviä (De Mayerling à Sarajevo, 1940).

Madame X:n hämmästyttävä tarina esittelee nuoret rakastavaiset, Irènen (Michèle Morgan) ja Étiennen (Henri Vidal). Lempi leiskuu, ja tunteiden voimaan vaikutti varmaan se, että Morgan ja Vidal olivat avioituneet edellisenä vuonna 1950. Tosiasiassa Irène on naimisissa itseään vanhemman, rikkaan Jacques Voisin-Lariven (Maurice Escande) kanssa, mutta Étienne luulee Irènen kuuluvan talon palvelusväkeen, eikä Iréne tohdi korjata väärinkäsitystä. Pääparin suhteeseen liittyy yhteiskunnallinen ero, sillä Étienne on työläinen ja työskentelee puusepän verstaassa. Irène ja Étienne saavat lopulta lapsenkin, mutta se ei aviomies Jacquesia hetkauta. Iréne käy Sveitsissä synnyttämässä pienokaisen, mutta Voisin-Lariven kotiin vauvaa ei voi tuoda. Tapahtumat tiivistyvät jouluaaton ja uudenvuodenaaton tapahtumiin. Vauva sairastuu, ja kun Étienne lähtee etsimään Iréneä hänelle, valkenee, mistä on kyse. Ikkunan takaa hän kurkkii paremman väen joulutanssiaisiin. Lapsen kuolema tuhoaa nuorten onnen, ja viimeisissä kuvissa Iréne esiintyy jälleen miehensä rinnalla uudenvuodenaattona.

Tarinan voi tulkita epäuskottavana, mutta mielenkiintoisempaa on pohtia, mitä sen avulla halutaan kertoa. Toisin kuin elokuvan suomenkielinen nimi antaa ymmärtää, Madame X ei mitenkään moralisoi tai arvostele Irénen ratkaisuja eikä korosta hänen uskottomuuttaan. Pikemminkin Iréne näyttää mieltävän porvarillisen avioliittonsa edustustehtävänä tai työnä, josta hänellä on oikeus vapaa-aikaan. Étienne ei tätä lopulta ymmärrä, mutta Iréne alkaa näyttää työläisnaiselta, joka hoitaa velvollisuutensa ja sen jälkeen on vapaa päättämään elämästään. Tämä tuntuu sopivan myös aviomies Jacquesille. Voisin-Lariven perhe-elämä on vain teatteria vailla tulevaisuutta. Jacques toteaa jopa, ettei häntä kiinnosta perillisen hankkiminen. Porvaristo jää lopussa pyörimään omien tanssikuvioidensa pauloihin.

Madame X on kaikista Jean Grémillonin elokuvista puhtaimmin studioelokuva. Ainoa poikkeus on ensimmäinen kohtaus, jossa Iréne ja Étienne kävelevät autiolla stadionilla. Paikka on Stade de Colombes Pariisissa, vuoden 1924 olympialaisten areena. Tyhjä stadion on vaikuttava kulissi lemmensuhteen käynnistämiselle ja oikeastaan korostaa tarinan vertauskuvallisuutta. Yllättävää on, että tämän jälkeen koko elokuva on kuvattu studiossa. Välillä Pariisin kadut tuovat mieleen René Clairin Haaveiden kujan (Porte des Lilas, 1957) runollisen keinotekoiset miljööt. Rekivisiittaa on varsinkin Voisin-Lariven kodin kuvauksessa runsaasti, ja yksityiskohtien tuhlailevuus tuo mieleen Max Ophülsin 50-luvun elokuvat. Ophülsmäisiä ovat myös kamera-ajot, varsinkin kohtauksessa, jossa Iréne ja Étienne tanssivat, kamera siirtyy pihalle ja etääntyy vähitellen puiden siimekseen.

Elokuvasta voi mainita vielä Arlette Thomas tulkinnan Jeannettesta, työläistytöstä, joka on myös ihastunut Étienneen mutta saa jatkuvasti pettyä. Hahmo tuo mieleen Intohimon kuilun Mimin, jota Thomas myös esitti. Madame X:n musiikista vastasi marseillelaissyntyinen Vincent Scotto, joka kuoli seuraavana vuonna Pariisissa 76-vuotiaana. Scotton tunnetuimpia lauluja oli ”Sous le pont de Paris”, jonka Tapio Rautavaara levytti vuonna 1951 nimellä ”Tuo aika toukokuun”.


27. heinäkuuta 2013

Intohimon kuilu (1949)

Jean Grémillonin Intohimon kuilu (Pattes blanches, 1949) on vahva osoitus siitä, että hänen elokuvansa ovat kiinnostavia toisen maailmansodan jälkeen. Useinhan korostetaan vahvaa viisikkoa Naistenhurmaaja (Gueule d’amour, 1937), Mies ja hänen varjonsa (L'étrange Monsieur Victor, 1938), Myrskyöitä (Remorques, 1941), Suudelma pimeässä (Lumière d'été, 1943) ja Taivas on meidän (Le ciel est à vous, 1944). Menestyksen takana oli kaksi loistavaa käsikirjoittajaa, Charles Spaak ja Jacques Prévert, mutta yhtä hyvien kirjoittajien kanssa Grémillon sai työskennellä jatkossakin. Intohimon kuilu perustui Jean Anouilhin käsikirjoitukseen. Anouilhin piti ohjata elokuva itse, mutta hän sairastui ja valitsi tuuraajakseen Grémillonin. Ilmeisesti Grémillon vaikutti näyttelijävalintoihin, sillä arvoituksellisen Julien de Keriadecin osassa nähdään Paul Bernard, joka oli tehnyt hyvin samantapaisen roolityön kuusi vuotta aiemmin elokuvassa Suudelma pimeässä.

Intohimon kuilu alkaa tarkemmin määrittelemättömässä paikassa Bretagnessa, meren rannalla. Jock Le Guen (Fernand Ledoux) tuo mukanaan nuoren naisen Odetten (Suzy Delair), jota hän väittää veljentyttärekseen mutta joka kaikesta päättäen on rakastajatar. Kaikkien kalastajakylän miesten katseet valpastuvat. Esiin nousee erityisesti Maurice, jota näyttelee myöhemmistä Chabrol-elokuvista tuttu Michel Bouquet. Maurice vaikuttaa kaikin puolin arvaamattomalta, ja hän kutsuukin itseään puolihulluksi. Kylässä vierailee myös läheisessä aateliskartanossa elävä Julien de Keriadec, jonka taustasta paljastetaan vain vähän. Hän on ollut Algeriassa mutta palannut takaisin Ranskaan suistuttuaan väkivaltaan. Hän sanoo itsekin olevansa väkivaltainen, rakkaudeton, elämään kyllästynyt. Elokuvan alkuperäisnimi paljastuu jo alussa, kun lapset pilkkaavat Julienia huutamalla: ”Pattes blanches! Pattes blanches!” Julienillä onkin valkoiset koivet tai tassut, sillä hän käyttää valkoisia säärystimiä, ikään kuin merkkinä menneestä aatelisesta kunniasta. Kaikkien elokuvan henkilöiden menneisyys on arvoituksellinen, eikä heillä tunnu olevan näköalaa tulevaisuuteen, vähiten Julienilla ja Mauricella, jotka paljastuvat veljeksiksi. Jean Anouilhin käsikirjoituksessa säätyerot ovat kuitenkin merkityksettömiä, ja lopulta Maurice on toiminnan manipulaattori.

Erityisen kiinnostava hahmo on Jockin palvelija Mimi (vasemmalla kuvassa), jota esittää Arlette Thomas ensimmäisessä merkittävässä roolissaan. Mimi on elokuvan päähänpotkituin henkilö mutta aina nöyrä ja uhrautuva. Samaan aikaan kun Odette tuntuu viettelevän kaikki, Mimi odottaa hiljaa ja vain vihjein paljastaa rakkautensa. Mimi on tarinan Tuhkimo, mitä kuvastaa kohtaus, jossa hän tanssi soittorasian tahdissa pukeutuneena aatelisneidon asuun, jonka Julien on antanut.

Intohimon kuilu huipentuu Jockin ja Odetten hääkohtaukseen, jolla on traagiset seuraukset. Kun Odette putoaa jyrkänteeltä mereen, vain hänen huivinsa vilahtaa, niin kuin Daïnahin huivi Grémillonin varhaisemmassa melodraamassa Daïnah la métisse (1931). Odette on alussa vamppi, mutta elokuvan näkökulma muuttuu keskivaiheilla täysin, ja katsoja tuntee empatiaa tavallista elämää ja rauhaa kaipaavaa Odettea kohtaan. Yllättävää ja hämmentävääkin on se, että traagisen hääjakson jälkeen elokuva saa uuden lopetuksen, kun Julien on jo polttamassa kartanoaan. Mimi saa hänet muuttamaan mielensä, ja he tuntuvat saavan toisensa, ainakin unelmissa. Hetkeksi Mimi kuvittelee itsensä Julienin kanssa kristallikruunujen peittämään juhlahuoneistoon, ja Grémillonin kädenjälki saa melkein maxophülsmaista lentoa.

Intohimon kuilussa on erinomainen Elsa Barrainen (1910–1999) musiikki. Barraine oli aikakauden harvoja naispuolisia elokuvasäveltäjiä Ranskassa, mutta hän teki musiikin vain muutamaan pitkään elokuvaan. Barraine kuului uusklassiseen Les Six -ryhmään.


26. heinäkuuta 2013

Herrasmies seikkailee (1937)

TCM esitti hiljattain Michael Curtizin ohjaaman komedian Herrasmies seikkailee (The Perfect Specimen, 1937), jota tekijänoikeussyistä ei ole julkaistu dvd:nä. Alkuasetelma tuo mieleen screwball-komedian klassikot, ja yhtäkkiä Herrasmies seikkailee alkaa tuntua puuttuvalta lenkiltä ketjussa, joka johtaa Howard Hawksin ja George Cukorin vuoden 1938 hitteihin Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby) ja Vakka kantensa valitsee (Holiday). Ensimmäiset kuvat hahmottelevat vastakkainasettelun: kieltokylttien kehystämä kartano, jota johtaa tyrannimainen Leona Wicks (May Robson), ja lapsenoainen nuorukainen Gerald Beresford Wicks (Errol Flynn), joka haluaa tietää, mitä aitausten ulkopuolella on mutta josta samaan aikaan kaavaillaan jättiomaisuuden perijää. May Robsonin ääni on screwball-harrastajille tuttu: hän esitti seuraavana vuonna Elizabeth-tätiä Hawksin Bringing Up Babyssa. Ja varmemmaksi vakuudeksi tyylilajista rouva Wickins sihteeriä herra Grattania näyttelee Edward Everett Horton, Cukorin Holidayn Nick Potter.

Draama käynnistyy, kun Gerald on opettelemassa painovoimalain ihmeellisyyksiä ja tekee kieppejä puussa. Hän on selvästi Hawksin ja Cukorin komedioiden sankarien välimuoto, avuton niin kuin Bringing Up Babyn David (Cary Grant) mutta myös vapautta janoava ja utelias niin kuin Holidayn Johnny (Cary Grant). Geraldin rooliin Grant olisi epäilemättä sopinut hyvin, mutta Errol Flynn on yllättävän hyvä komedianäyttelijänä. Herrasmies seikkailee alkaa maailmojen törmäyksellä. Samaan aikaan kun Gerald tekee harjoituksiaan, nuori Mona Carter (Joan Blondell) täräyttää autollaan piha-aidan läpi suoraan kartanon salaiseen puutarhaan. Eipä aikaakaan, kun Gerald ja Mona ovat pakomatkalla, ja lehdistö julkaisee tapauksen kidnappauksena.

Herää kysymys, mitä elokuvan alkuperäisnimi The Perfect Specimen tarkoittaa. Dialogissa ”valioyksilö” tulee esiin kohtauksessa, jossa Gerald tutkii perhosta. Hän on luonnontieteiden harrastaja. Elokuvan juliste taas asettaa Geraldin jonkinlaiseksi ”valioyksilöksi”, ja piileviä kykyjä hänellä onkin. Pakomatkan aikana Gerald voittaa ohimennen nyrkkeilyottelunkin. Samalla nimi on ironinen: monien muiden screwball-komedioiden tapaan elokuva nauraa herrasväelle, joka eristäytyy muusta yhteiskunnasta norsunluutorniinsa kuvitellessaan olevansa muita parempi. Kiinnostava hahmo on insinööri, joka itsepintaisesti haluaa ansaita leipänsä rakennustyöläisenä. Screwball-komedioiden tapaan elokuva huipentuu nokkelasanaiseen sukupuolten väliseen taisteluun, vaikkakaan lopputulos ei ole yhtä anarkistinen kuin Hawksin Bringing Up Babyssa.
 

25. heinäkuuta 2013

Valse royale (1936)

Olemme viime aikoina katselleen saksalaisia ja itävaltalaisia musiikkielokuvia ja toisaalta Jean Grémillonin tuotantoa. Elokuvassa Valse royale (1936) nämä harrastukset hämmästyttävästi kohtaavat. Pari viikkoa sitten katsoimme Herbert Maischin historiallisen komedian Kuningasvalssi (Königswalzer, 1935), ja menestyselokuvan ranskalaisen toisinnon ohjasi, kukapa muu kuin, Jean Grémillon! Saksalainen kirjailija Emil Burri ja itävaltalainen käsikirjoittaja Walter Forster kynäilivät romanttisen,vuoteen 1852 sijoittuvan tarinan, jonka saksalainen versio Kuningasvalssi sai ensi-iltansa syyskuussa 1935 ja ranskalainen toisinto Valse royale tammikuussa 1936. Grémillon oli juuri työskennellyt Espanjassa musiikkiaiheen parissa, sillä vuonna 1934 valmistunut La dolorosa perustui zarzuelaan. Nyt Grémillon tarttui wienervalssin mytologisointiin. Itse asiassa hän ei ollut ainoa ranskalainen wienervalssia käsitellyt ohjaaja, sillä Julien Duvivier ohjasi sittemmin Hollywoodissa elokuvan Unohtumaton valssi (The Great Waltz, 1938).

Ensimmäisestä kuvasta lähtien on selvää, ettei Valse royale ainoastaan perustu Burrin ja Forsterin käsikirjoitukseen vaan noudattelee aivan samaa kuvajakoa kuin Maischin elokuva. Lavasteet, rekvisiitta ja kamerakulmat ovat samat. Olisi kiinnostavaa vertailla kohtauksia vielä tarkemmin. Pieniä eroja tuntuu kuitenkin olevan: aivan kuin Grémillon veisi kameran lähemmäs näyttelijöitä, ja sen tuloksena vaikutelma on intiimimpi. Tanssikohtaukset ovat ilmavia. Selkein ero, joka pistää silmään, on oopperakohtaus, joka on lyhyempi. Kun Kuningasvalssissa Leporellon luetteloaaria luo koomisen yhteyden elokuvan sankariin, ranskalaisesta versiosta tämä puuttuu. Ehkä selityksenä on se, että saksalaisessa elokuvassa Willi Forstin tähtikuva on komediallisempi. Nyt sankariroolissa on Henri Garat, jonka roolinimikin on muutettu: hän on kreivi Michel de Thalberg. Kuningasvalssin päähenkilö on kreivi Ferdinand von Tettenbach. Ranskalaisen tulkinnan naispääroolissa, müncheniläisen kahvilanpitäjän tyttärenä, näyttelee Renée Saint-Cyr, joka on huomattavasti sofistikoituneempi kuin Kuningasvalssin Heli Finkenzeller.

Jean Grémillonin harrastajat eivät Valse royalea ole juurikaan arvostaneet, ja se on täysin ymmärrettävää. Varsinkin Kuningasvalssin jälkeen elokuvaa on vaikea katsoa. Kiinnostavaa on kuitenkin se, että tämä projekti vei Grémillonin UFA:n studioille Saksaan. Kuvaukset tehtiin vuonna 1935, jolloin elokuvateollisuuden arjalaistaminen ei ollut vielä alkanut. Miten Grémillon suhtautui tähän kaikkeen? Joka tapauksessa hän palasi UFA:n hoteisiin useaan otteeseen ennen toisen maailmansodan puhkeamista, sillä Grémillonin seuraavat elokuvat Les pattes de mouche (1936), Naistenhurmaaja (Gueule d’amour, 1937) ja Mies ja hänen varjonsa (L'étrange Monsieur Victor, 1938) kuvattiin osin Berliinissä, L'Alliance Cinématographique Européennen (ACE) ja UFA:n yhteistuotantona Valse royalen tapaan.


24. heinäkuuta 2013

Daïnah la métisse (1931)

Jean Grémillonin ohjaama  Daïnah la métisse (1931) on hämmentävä, hämmästyttävä varhainen äänielokuva. Se perustuu Pierre Dayen tarinaan, josta Charles Spaak teki käsikirjoituksen. Gaumont julkaisi elokuvan dvd:nä vuonna 2011, ja teoksella on pituutta vain noin 50 minuuttia. Jo aikanaan tuottaja lyhensi elokuvaa rajusti 1400 metriin, vaikka Grémillonin kerrotaan tähdänneen 2700-metriseen teokseen. Nyt elokuvaa katsoessaan jää miettimään, mitä Grémillonilla on oikein ollut mielessään. Daïnah la métisse alkaa loisteliaalla jaksolla Tyynen meren valtamerihöyryllä, mutta ensimmäisen vartin jälkeen kerronta alkaa tuntua kulmikkaalta. Ehkä juuri näissä kohdissa tuottajan tekemät lyhennökset tuntuvat. Elokuvan alkuperäisjuliste kuvaa erinomaisesti teoksen etnisen näkökulman. Pääroolissa on nuori Daïnah Smith (Laurence Clavius), joka on la métisse, mestitsi, tai oikeastaan mulatti, mixed-race. Kun samaan aikaan länsimaisessa kulttuurissa elettiin rotuhygienian aikaa, Daïnah la métisse käsittelee ja purkaa mustavalkoista asetelmaa, joka itse asiassa koituu Daïnahin kohtaloksi. Julisteessa vasemmalla nähdään Daïnahin puolison herra Smithin (Habib Benglia), oikealla laivan mekaanikon Michaux’n (Charles Vanel) profiili.

Valtamerihöyryllä eletään kaksijakoisessa maailmassa. Kannella vietetään seurapiirielämää, kun taas kannen alla moottoreita rasvataan infernaalisessa kuumuudessa. Grémillon kuvaa ympäristöä hyvin taloudellisesti: merestä näkyy useimmiten vain laivan perän kuohuva vana, ja konehuone kuvataan samasta kulmasta, ylhäältä päin. Musta pariskunta tuntuu vieraalta luksusristeilijän matkustajakunnassa, kunnes paljastuu, että herra Smith tekee pelottavia voodoo-henkisiä taikatemppuja laivan ravintolassa samaan aikaan, kun hänen puolisonsa seurustelee salin puolella. Smithit ovat laivalla vain huvittamassa valkoista yleisöä. Tarina saa traagisen virityksen, sillä katsoja ymmärtää vähitellen Daïnahin puolison orastavan, Shakespearen Otellosta muistuttavan, mustasukkaisuuden. Laivan kannella Daïnah joutuu mekaanikko Michaux’n raiskausyrityksen kohteeksi. Yhtäkkiä Daïnah on kokonaan kadonnut. Tragediaan viittaavat myös tarinaa kommentoivat vanhemmat rouvat (Gabrielle Fontan, Maryanne), jotka ovat kuin antiikin draaman kuoro.

Daïnah la métisse on loppuratkaisultaa arvoituksellinen, ainakin säilyneen aineiston perusteella. Herra Smith antaa todistuksen, jossa hän on nähnyt Michaux’n paiskaavan Daïnahin mereen, mutta samaan aikaan nähtävässä lyhyessä takautumassa nähdään vain jonkinlainen huivin heilahdus. Michaux saa lopulta surmansa mustasukkaisen miehen pelottelemana, mutta lopulta jää mahdolliseksi sekin, että Daïnah on tehnyt itsemurhan tai kuollut oman miehensä surmaamana. Viimeisissä kuvissa aviomies tuupertuu pöytänsä ääreen.

Tyylillisesti, ainakin alkujakson perusteella, Daïnah la métisse tuo mieleen 20-luvun kokeellisen elokuvan, ja lopputulosta katselee henkeään haukkoen. Toivottavasti arkistojen kätköistä vielä joskus löytyy Grémillonin alkuperäinen kokonaisuus!


23. heinäkuuta 2013

Uhkaavat vuoret (1959)

Leon Urisin romaaniin perustuva Uhkaavat vuoret (The Angry Hills, 1959) ei ole Robert Aldrichin tunnetuimpia ohjauksia, mutta se on kiinnostava jo pelkästään Kreikka-kuvauksensa vuoksi. Aldrich kuvasi elokuvaa on location heinäkuusta joulukuuhun 1958, ja varsinkin Ateenan katunäkymät ja korttelien sisäpihat jäävät mieleen. Elokuva sijoittuu vuoteen 1941, mutta ehkäpä maisemat kaupungissa eivät olleet paljoa tässä ajassa muuttuneet. Hollywood-tuotannossa kreikkalaiset ovat statisteja, sillä Ateena on natsien ja liittoutuneiden herkeämättömän kamppailun areena. Käsikirjoituksesta vastasi Osmanien valtakunnassa vuonna 1908 syntynyt A. I. Bezzerides, jonka äiti oli armenialainen, isä kreikkalainen. Jo lapsena Bezzerides muutti perheensä mukana Yhdysvaltoihin, ja sittemmin hänestä tuli merkittävä rikoselokuvien käsikirjoittaja. Bezzeridesin romaaniin perustui Jules Dassinin erinomainen Varkaitten markkinat (Thieves’ Highway, 1949). Bezzerides teki myös käsikirjoituksen Mickey Spillanen romaanista Kiss Me Deadly, jonka Robert Aldrich ohjasi vuonna 1955.

Robert Mitchum esittää Uhkaavissa vuorissa yhdysvaltalaista journalistia Mike Morrisonia, joka saa Ateenassa käsiinsä listan kreikkalaisista kollaboraattoreista. Eipä aikaakaan, kun saksalaiset lähtevät ajamaan Morrisonia takaa, ja vapaan sanan edustaja saa tukea kreikkalaiselta vastarintaliikkeeltä. Bezzerides ei käsikirjoittajana ole parhaimmillaan sota-ajan vakoilutrillerissä, mutta Aldrichin ohjaus on paikoin napakkaa ja film noir -henkistä. Mitchum on hyvä, kuten aina, mutta erityisen vaikuttava on Stanley Baker saksalaisen agentin Conrad Heislerin roolissa.


22. heinäkuuta 2013

Pelihimon pauloissa (1935)

Jacques Feyderin Pelihimon pauloissa (Pension Mimosas, 1935) nähtiin YLE Teemalla vuonna 2004, mutta minulta se meni sillä kertaa ohi. Jacques Feyder (1885–1948) oli aloittanut ohjaajana jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Käytyään Hollywoodissa 1928–32 hän palasi Ranskaan ja ohjasi kolme loisteliasta elokuvaa, Uhkapeliä (Le grand jeu, 1934), Pelihimon pauloissa ja Herttua etsii yösijaa (La kermesse héroïque, 1935). Kaikissa elokuvissa Feyder teki yhteistyötä käsikirjoittaja Charles Spaakin kanssa. Spaak kynäili sittemmin tekstejä myös Jean Renoir’lle (Suuri illuusio) ja Jean Grémillonille (Naistenhurmaaja, Myrskyöitä ja Taivas on meidän). Tyylillisesti Feyderin elokuvat poikkeavat toisistaan paljonkin: Uhkapeliä on Pohjois-Afrikkaan sijoittuva eksoottinen melodraama, Pelihimon pauloissa nykyaikaan sijoittuva tarina ja Herttua etsii yösijaa kepeä historiallinen komedia.

Feyderin teokset olivat todellinen oppikoulu Marcel Carnélle, joka toimi apulaisohjaajana myös Pelihimon pauloissa -elokuvassa. Varmasti Feyderiltä löytyi sellaista kuvallista kekseliäisyyttä, joka auttoi Carnéta luomaan omaa poeettista tyyliään. Juuri tämän elokuvan kuvauksissa Carné tutustui Arlettyhin, joka sittemmin näytteli keskeistä roolia Paratiisin lapsissa (Les enfants du paradis, 1945). Pelihimon pauloissa tarjosi Arlettylle vain vähäisen sivuosan, pariisilaisen huijariluolan Parasolina (kuvassa vasemmalla). Arletty näytteli sittemmin myös Carnén klassikossa Hotel du Nord (Hôtel du Nord, 1938). Pelihimon pauloissa alkaa jaksolla, joka tuokin mieleen kolme vuotta myöhemmin valmistuneen Hotel du Nordin: täysihoitolan väestä tulee yhteiskunnan pienoiskuva. Pelihimon pauloissa alkaa nizzalaisessa pensionaatissa, jota johtavat Gaston (André Alerme) ja Louise (Françoise Rosay) Noblet. Herra Noblet opettaa alussa kasinon työntekijöitä hoitamaan rulettipöytää, ja vähitellen paljastuu, että pariskunnan täyshoitolassa asuu pääasiassa uhkapelaajia. Noblet’n pariskunta pitää huolta kummipojastaan Pierrot’sta (Bernard Optal), joka tuntuu kohtalon tuomitsemalta jo alussa, kun matemaattisesti lahjakas poika on ihastunut pieneen leikkirulettiin. Tarinassa on antiikin tragedian henkeä, ja kerronnan sävy muuttuu kohtaus kohtaukselta vakavammaksi.

Pelihimon pauloissa on ennen kaikkea Louise Noblet’ta näyttelevän Françoise Rosayn bravuuri. Rosay oli Feyderin puoliso ja esiintyi myös elokuvissa Uhkapeliä ja Herttua etsii yösijaa. Usein Rosay oli vahva äitihahmo, ja tässä elokuvassa hänen omistamisen halunsa tuntuu pakahduttavalta. Kun Pierrot lähtee isänsä mukana Pariisiin, kummitäti lähtee pohjoiseen katsomaan, mitä aikuistuneelle pojalle (Paul Bernard) on tapahtunut ja löytää tämän hämäräperäisestä seurasta. Louise houkuttelee Pierrot’n takaisin Nizzaan, mutta pelihimo ei jätä nuorukaista rauhaan. Loppukohtaus on elokuvahistorian vaikuttavimpia. Louise lähtee pelaamaan rulettia auttaakseen velkaantunutta poikaa, mutta tämä ehtii ottaa unilääkettä. Viimeisillä voimillaan Pierrot pyytää suudelmaa ja luulee rakastettunsa Nellyn (Lisa Delamare) olevan paikalla. Illuusiota särkeämättä Louise kumartuu kuolevan puoleen ja antaa jäähyväissuudelman. Samalla ikkuna aukeaa, ja tuuli puhaltaa Louisen kädestä kirvonneet setelit pois, turhina.

Feyderin elokuva on täynnä omintakeisia yksityiskohtia. Erityisesti jää mieleen alun komediallinen kohtaus, jossa muuan ohikulkija väittää keksineensä varman menetelmän voittaa ruletissa ja tarjoaa sitä Gaston Noblet’lle 500 frangilla. Hetkeksi kamera siirtyy pensionaattiin, ja kun kuva jälleen palaa kadulle, tinkiminen on jatkunut frangi frangilta ja pyyntö on enää 5 frangia!

Uhkapelistä ja pelihimosta on tehty monta elokuvaa, mutta Pelihimon pauloissa on ehdottomasti vaikuttavimpia.


21. heinäkuuta 2013

Ansa (1956)

Jean Aurenche ja Pierre Bost käsikirjoittivat René Clémentille elokuvan Ansa (Gervaise, 1956), joka perustui Emile Zolan naturalistiseen romaaniin. Aikanaan Zolan romaani oli poikkeuksellisen suuri menestys, ja se rakensi tylyn kuvan Pariisin köyhälistöstä, erityisesti alkoholismista. Romaanin alkuperäisnimi on L'Assommoir, mutta Clémentin elokuva nostaa jo nimeämällä päärooliin Gervaisen (Maria Schell), joka elää aviottomasti Auguste Lantier’n (Armand Mestral) kanssa. Pariskunnalla on kaksi lasta, Claude ja Étienne. Lantier häipyy omille teilleen, ja Gervaise jää yksinhuoltajaksi. Eipä aikaakaan, kun Gervaise nai katontekijä Henri Coupeaun (François Périer), joka kuitenkin putoaa katolta, rampautuu ja alkoholisoituu. Gervaise elättää pesijänä koko perheen, ja ennen pitkää Lantierkin ilmaantuu talouteen. Tarinan pahanilmanlintu on naapurissa asuva Virginie (Suzy Delair), joka saattaa Gervaisen ansaan ja lopulta tuhoon.

Tarinan ainoa rehti mies on Goujet (Jacques Harden), jonka tuella Gervaise onnistuu perustamaan oman pesulaliikkeen. Goujet osallistuu yhteiskunnalliseen toimintaan ja yrittää ponnistella paremman elämän puolesta. Niin tekee myös ahkera Gervaise, mutta hänellä ei ole juurikaan vaikuttamisen mahdollisuuksia. Goujet ja Gervaise tuntevat vetoa toisiaan kohtaan, mutta rakkaus on yhtä utooppinen haave kuin ne työläisten oikeudetkin, joita puolustaessaan Goujet päätyy kiven sisään.

Parhaimmillaan René Clément on joukkokohtauksissa. Alun pesulajakso on paitsi ankea ja surullinen myös hurja, sillä Gervaise ja Virginie äityvät väkivaltaiseen taisteluun. Mieleen jää myös kohtaus, jossa Pariisin köyhälistö saa mahdollisuuden käydä Louvressa. Yhteinen ruokailuhetki Gervaisen syntymäpäivänä on myös onnistunut, kuin viimeinen ehtoollinen ennen katastrofin alkua. Alusta lähtien on selvää, että kaikki päättyy väistämättömään tuhoon. Lopussa Gervaisen ja Coupeaun tytär Nana jä yksin kadulle. Hänen kohtalostaan Zola kirjoitti sittemmin oman romaaninsa.

Käsikirjoittajat Jean Aurenche ja Pierre Bost kuuluivat siihen seurakuntaan, johon François Truffaut suuntasi kuuluisan kritiikkinsä Cahiers du cinéma -lehdessä. Aurenche ja Bost edustivat ”laadun traditiota”, psykologista realismia, joka ammensi lähtökohtansa usein kaunokirjallisuudesta. Gervaisen katsomisen jälkeen Truffaut’n näkemys tuntuu perustellulta. Gervaise on korostetun kirjallisuudellinen, kunnioittaa Zolan alkuperäisteosta ehkä liikaakin ja luottaa enemmän sanaan kuin kuvaan. Elokuvan tyhjät hetket on täytetty Gervaisen kertojaäänellä, joka loppua kohti katoaa – jo siksikin, että olisi epäuskottavaa olettaa Gervaisen kertovan tapahtumia myöhemmin, sillä hän ajautuu murheen murtamana katatonisen tilaan. Kertojaäänen olisi hyvin voinut jättää poiskin. Se on yllättävää myös sikäli, ettei se oikeastaan sovi yhteen Zolan kanssa, sillä alkuperäisromaani on kirjoitettu kolmannessa persoonassa.

20. heinäkuuta 2013

Yyteri ja Reposaari

Viikon matka Yyteriin ja Reposaarelle on ohi. Alussa paistoi aurinko, ja hellettäkin riitti, mutta vähitellen tuuli alkoi vihmoa. Yyterin rannat ovat kauniit säätilasta riippumatta, ja dyynien välistä löytyi tarvittaessa tyyntä. Rantavehnä heilui tuulessa, ja hiekka piiskasi välillä kuin Saharassa. Suomessa Yyteri on poikkeuksellinen luonnonihme.

Yyterin eksoottisille maisemille on ollut käyttöä myös elokuvissa. Keväällä 2013 Klaus Härö kuvasi täällä uutta elokuvaansa Dagmammaa, ilmeisesti sellaisessa tuiverruksessa, että orientalismi oli kaukana. Aiemmin Yyteri on saanut edustaa syvää etelää, ainakin Jorma Nortimon seikkailukomediassa Herra ja ylhäisyys (1944), jonka Meksiko löytyi dyyneiltä. Osa elokuvan ulkokuvauksista tosin tehtiin Vihdin Nummelassa. Yyterissä ohjasi myös Armand Lohikoski elokuvansa Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957), jossa niin Villin Lännen erämaa kuin Afrikan rannikkokin löytyivät Meri-Porista. Tarinan mukaan Reino Helismaa teki käsikirjoitusta päivä kerrallaan ja asui muun ryhmä mukana mökissä Yyterissä.

Puolet matkasta yövyimme Reposaaressa, Siikarannan leirintäalueella. Reposaaren keskusta tekee vaikutuksen siinä tavassa, jolla vanhan kylän rakenne ja asemakaava ovat säilyneet. Kirkkokatu on asvaltoitu, mutta siinä ei ole jalkakäytäviä, ja poikkikadut ovat säilyneet hiekkateinä, joita katsellessa muistuu lapsuus mieleen. Ennen oli Turussakin tällaisia näkymiä, ja lapset saattoivat tiellä pelata neljää maalia. Reposaaren kaksi kalaravintolaa tuli testattua, ja itse kallistun Ravintola Reposaaren suuntaan. Ainakin graavi siika oli erinomaista.

Reposaari on ollut satamapaikka jo keskiajalta lähtien, ja 1800- ja 1900-luvuilla Porin kauppamerenkulku hoidettiin Reposaarelta. Vilkkaista yhteyksistä kertoo hautausmaan paasi, jonka alla lepää Reposaarella menehtyneitä ulkomaalaisia merimiehiä, kaukaisin Meksikosta asti. Kuka lienee ollut 1.6.1920 kuollut Salvador Linares ja millaisia olivat hänen viimeiset päivänsä Selkämeren puhurissa? Hautausmaan tuntumassa on vuonna 1876 vihitty Reposaaren kirkko, joka edustaa norjalaista tunturikirkkotyyliä. Mieleen jäävät erityisesti Felix Frangin tummapuhuva alttarimaalaus ja Lennart Segerstrålen kattomaalaukset.

Paluumatkalla ehdimme kurvailla Ahlaisten kulttuurimaiseman läpi, mutta Elin Danielssonin alttarimaalaus Ahlaisten kirkossa jäi näkemättä. Kirkolla saimme kuulla, että näissä maisemissa Timo Koivusalo kuvasi Pohjantähteään, ja kuvauksellinen Ahlaisten kirkonkylä onkin. Kotimatkalla ehdimme piipahtaa Köyliössä ja Yläneen Kallionokassa, mutta Reposaaren merenrantamaisemat jäivät mieleen pitkäksi aikaa.


13. heinäkuuta 2013

Valkoinen hehku (1949)

Pitkä tovi on vierähtänyt Raoul Walshin Valkoisen hehkun (White Heat, 1949) katsomisesta. Muistelen, että 80-luvulla tämä sensoreille harmaita hiuksia aiheuttanut väkivaltainen sairaskertomus esitettiin kaksikin kertaa. Walsh tarttui 40-luvun lopulla uudelleen jo kuluneeseen lajityyppiin, gangsterielokuvaan. Päärooliin kivikovaksi Cody Jarrettiksi tuli James Cagney, joka oli aikanaan tähdittänyt William A. Wellmanin klassikkoa Yhteiskunnan vihollinen (The Public Enemy, 1931). Cagney tekee tässä elämänsä roolin äidilleen uskollisena, äidistään riippuvaisena rikollisena, jonka äkilliset päänsärkykohtaukset selitetään sukua rasittavan mielenvikaisuuden seuraukseksi. Jo ensimmäisessä kohtauksessa Jarrettin kylmyys osoitetaan: hän ampuu tunteettomasti veturinkuljettajan, ja hänen vaikutuksestaan rikostoverikin saa kiehuvaa vettä kasvoilleen. Cagney bravuuri on kohtaus, jossa tieto äidin kuolemasta tavoittaa Jarrettin vankilan ruokailusalissa. Cody Jarrett on Cagneyn käsissä traaginen sankari.

Valkoinen hehku on yllättävän pitkä, 114 minuuttia, mutta taitava käsikirjoitus ja Raoul Walshin napakka ohjaus pitävät katsojan pihdeissään. Jarrett antautuu päästäkseen lievemmällä tuomiolla, tutustuu vankilaan soluttautuneeseen poliisiin Hank Fallonin (Edmond O.Brien) ja pakenee tehdäkseen tilit selviksi Big Edin (Steve Cochran) kanssa. Tyttöystäväänsä Vernaa (Virginia Mayo) Cody ei lopulta rakasta, sillä hänen elämässään on vain äiti, joka lopun epätoivoisen suurryöstön aikaan on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Cody Jarrettin viimeiset sanat ovat aina yhtä vaikuttavat. Käsikirjoittaja on varmaan jo kirjoittaessaan tiennyt, että nämä tulevat jäämään historiaan...


12. heinäkuuta 2013

Monte Christon kreivitär (1932)

Walter Reischin käsikirjoittama ja Karl Hartlin ohjaama Monte Christon kreivitär (Die Gräfin von Monte Christo, 1932) ei ole komedia, toisin kuin Reischin tuotannon kohdalla voisi luulla. Pikemminkin Monte Christon kreivitär on romanttinen jännitysdraama. Jälleen kerran voi ihailla Reischin taitoa koota tutuista aineksista tuore kokonaisuus. Kun viimeisen vuoden aikana olemme katsoneet useita 1930-luvun alun saksalaisia ja itävaltalaisia elokuvia, ne tuntuvat lähes vastakuvilta niille taloudellisesti ankeille ajoille, joita elettiin. Monte Christon kreivitär on siinä mielessä poikkeus, että se alkaa aineellisen köyhyyden kuvauksella. Ensimmäinen kohtaus näyttää melkein valkoiselta orjamarkkinalta: vähitellen selviää, että kyse on nuorten näyttelijöiden rekrytoinnista sivuosiin. Paikalla ovat Jeannette Heider (Birgitte Helm) ja Mimi (Lucie Englisch), jotka saavat pestin statisteina. Hieman myöhemmin paljastuu, että Jeanetten poikaystävä Stephan (Mathias Wieman) on saamassa potkut sanomalehdestä. Kesken kuvausten Jeanette ja Mimi saavat tarpeekseen ja nostavat kytkintä.  

Monte Christon kreivittäressä on kiinnostava metaelokuvallinen taso siinä mielessä, että pitkässä kohtauksessa näytetään, miten varhaista äänielokuvaa tehdään. Orkesteri soittaa, ja draamaan on punottu musiikkinumero. Ohjaaja ilmestyy palttoossaan jakelemaan ohjeita. Jos oikein ymmärsin, kuvattava tarina liittyy ”Monte Christon kreivittäreen”, sillä Jeanetten ja Mimin mukaan tulevassa rekvisiitassa on juuri tämä nimi. Eipä aikaakaan, kun kaverukset kirjautuvat hotelliin kummastusta herättävän salanimen suojissa, Jeanette kreivittärenä ja Mimi hänen palvelijanaan. Suihkuseurapiireissä kaikki ovat kuitenkin huijareita, ja Jeanette tutustuu mystiseen parooniin (Gustaf Gründgens, kuvassa oikealla) ja Rumowskiin (Rudolf Forster, vasemmalla).

Elokuva päättyy tietysti onnellisesti, Jeanette ja Mimi palaavat Wieniin, ja Stephan kirjoittaa tapauskesta niin mehevän sensaatiojutun, että päätoimittaja peruuttaa potkut. Surullista elokuvassa on toki se, että Jeanetten ja Mimin lähes Thelma ja Louise -henkinen irtiotto päättyy, eikä se maailma, jonka he löytävät, ole kaksinen. Vaihtoehtona on vain paluu lähtöpisteeseen. Toisaalta Monte Christon kreivitär väläyttää toisenlaisen elämän mahdollisuutta ja myös niitä radikaaleja ratkaisuja, joihin yhteiskunnallinen tilanne voi johtaa.


11. heinäkuuta 2013

Kuningasvalssi (1935)

Herbert Maischin ohjaama Kuningasvalssi (Königswalzer) valmistui UFA:n tuotantona vuonna 1935 ja ammensi itävaltalaisen operettielokuvan aiemmasta suosiosta. Takuumieheksi päärooliin palkattiin wieniläinen Willi Forst, joka oli tuttu sekä romanttisena sankarina että levylaulajana. Forstin intermediaalista mainetta hyödynnettiin maksimaalisesti, ja vaikka elokuva sijoittuu 1800-luvun puoliväliin ja jatkaa wienervalssin mytologisointia, mukaan saatiin ujutettua iskelmä ”Wie ein Wunder kam die Liebe”. Tapahtumahetki on vuosi 1852, ja Itävallan keisari Franz Joseph (Curd Jürgens) on menossa avioon Baijerin herttuattaren Elisabetin eli Sissin (Carola Höhn) kanssa. Curd Jürgens, joka myöhemmin nähtiin Nicholas Rayn Katkerassa voitossa (Bitter Victory, 1957), esiintyy tässä esikoisroolissaan, mutta alkukohtauksen jälkeen keisari katoaa näyttämöltä. Sen sijaan hän lähettää puhemiehensa, kreivi Ferdinand von Tettenbachin (Willi Forst), Müncheniin pohjustamaan liittoa.

Münchenissä tapahtumat keskittyvät kahvilaan, jonka salogissa, keittiössä ja takahuoneissa käy kuhina. Kahvilan omistajalla Ludwig Tomasonilla on kaksi tytärtä, Theres (Heli Finkenzeller) ja Anni (Ellen Schwanneke). Nuori kreivi ihastuu Thereseen, mutta Baijerin kuningas Maximilian II (Paul Hörbiger) on vahingossa naittamassa häntä väärän sisaren kanssa. Elokuva tuntuu ironisoivan baijerilaista elämäntapaa tai ainakin müncheniläisiä porvareita. Kaupunginisät nostavat esiin edellisen kuninkaan aikana tapahtuneen Lola Montez -skandaalin. Kiinnostavaa on edelleen se, että baijerin kuningasta näyttelee itävaltalainen Paul Hörbiger, kun taas Itävallan keisarina on müncheniläissyntyinen Curd Jürgens. Baijeri ja Itävalta ovat jo huomaamattomassa liitossa ennen Franz Josephin ja Sissin naimakauppojakin.

Kuningasvalssin alkutekstit ovat siitä erikoiset, ettei Theresen ja Annin näyttelijöitä mainita lainkaan, vaikka varsinkin Heli Finkenzeller on erinomainen. Mieleen jää myös mahtava oopperakohtaus, jossa Ferdinand ja Theres käyvät katsomassa Mozartin Don Giovannia.


10. heinäkuuta 2013

Poulencista Marxiin: Karita Mattila Turun konsettitalossa

Turun musiikkijuhlat otti 10. heinäkuuta 2013 varaslähdön: Karita Mattila esiintyi konserttitalossa Ville Matvejeffin säestämänä. Konsertti oli päätös kiertueelle, jonka ohjelmisto on kuultu aiemmin Lahdessa, Lontoossa, Bordeaux'ssa, Pariisissa, Toulousessa ja Zürichissä. Konsertin ensimmäinen puolisko koostui ranskalaisista 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun lauluista, viisi laulua Francis Poulencin sarjasta Banalités Guillaume Apollinairen tekstiin,  kolme Claude Debussyn laulua Baudelairen runoihin ja lopuksi kolme Henri Duparcin kaunista, melodista laulua. Historiallisesti Ranska-jakso kulki ajassa syvyyssuntaan,  sillä Duparcin Chanson triste on jo vuodelta 1868. Säveltäjä oli silloin vasta 20-vuotias. Erityisen mielenkiintoinen on Théophile Gautier'n tekstiin sävelletty Au pays où se fait la guerre, joka valmistui Preussin ja Ranskan välisen sodan melskeessä 1870. Gautier'n runossa on mahtava jäähyväissuudelma, jonka Mattila esitti todella kauniisti: ”En partant, au baiser d’adieu, il m’a pris mon âme à ma bouche.” Suudelma ja sielu liittyvät yhteen. Sotaan kytkeytyi myös Francis Poulencin laulusarja Banalités, sillä se valmistui 1940, miehitysajan alussa. Apollinairen banaalit hetket muodostavat Poulencin käsissä lyyrisiä tuokiokuvia, jotka tuovat mieleen Marcel Carnén ja Jacques Prévertin poeettisen realismin klassikot valkokankaalla. Karita Mattilan tulkinta laulusta Hôtel oli kuin elokuvallinen hetki. Apollinairen runo menee näin:

Ma chambre a la forme d’une cage,
Le soleil passe son bras par la fenêtre.
Mais moi qui veux fumer pour faire des mirages
J’allume au feu du jour ma cigarette.
Je ne veux pas travailler – je veux fumer.

Tämän voisi suomentaa suurin piirtein:

Huoneeni on kuin häkki,
aurinko ojentaa käsivartensa ikkunan läpi.
Mutta haluaisin tupakoida tehdäkseni kuvioita ilmaan,
sytytän savukkeeni päivän poltteella.
En halua tehdä työtä – haluan tupakoida.

Väliajan jälkeen kuultiin Aulis Sallisen Neljä laulua unesta, ahdistavia, viiltäviä ja dramaattisen oopperallisia lauluja, jotka Mattila esitti suggestiivisesti. Synkistä 1970-luvun tunnelmista siirryttiin uudelleen vuosisadan alkuun, sillä konsertti päättyi viiteen itävaltalaisen säveltäjän Joseph Marxin lauluun. Joseph Marx (1882–1964) on kiinnostavaa rinnastaa maanmieheensä Erich Wolfgang Korngoldiin (1897–1957). Molemmat olivat pesunkestäviä romantikkoja, joiden teoksissa voi kuulla vaikutteita eri suunnilta. Juutalaisena Korngold ei voinut palata Wieniin vuoden 1938 jälkeen, ja hän jatkoi uraansa Hollywoodissa. Kun Korngold yritti murtautua takaisin konserttisaleihin toisen maailmansodan jälkeen, moderni musiikki oli ottanut ylivallan. Marxinkin tuotannon pääosa syntyi ennen sotaa, ja se sisältää lähes 150 laulua. Marxilta tunnetaan myös romanttinen pianokonsertto E-duuri (1919–20) ja mahtava Herbstsymphonie (1921).

Karita Mattila esitti pakahduttavasti laulut Nocturne, Waldseligkeit, Selige Nacht, Valse de Chopin ja Hat dich die Liebe berührt. Osa Marxin lauluista on myös orkesterisäestyksellisiä, Strauss-henkisesti, ainakin Hat dich die Liebe berührt, mutta piano sopii niihin erinomaisesti. Ville Matvejeff oli loistava kaikissa konsertin numeroissa, mutta mieleen jäi erityisesti Valse de Chopin, jonka säestys helmeilee omaa rataansa, ja päälle laskeutuu traaginen, riipaiseva runo:

Wie ein blasser Tropfen Bluts
Färbt die Lippen einer Kranken,
Also ruht auf diesen Tönen
Ein vernichtungssüchtger Reiz.

Ohjelmisto oli melankolinen, mutta toisaalta laulutkin ovat peräisin surumieliseltä aikakaudelta. Ei voi kuin ihailla sitä, miten Karita Mattilan käsissä runoista tulee draamaa, ja pienet tuokiokuvatkin paisuvat syvemmiksi.


Cabin in the Cotton (1932)

TCM esitti muutama päivä sitten Michael Curtizin varhaisen Hollywood-elokuvan Cabin in the Cotton (1932), joka perustuu Harry Harrison Krollin romaaniin. Etelän puuvillaplantaasille sijoittuvan draaman päähenkilönä on köyhästä kansasta noussut Marvin Blake (Richard Barthelmess). Ankara tilanomistaja Norwood (Berton Churchill) tekee pojasta kirjanpitäjän, joka ennen pitkää joutuu selvittelemään myös tilalta varastetun puuvillan arvoitusta. Yhteiskunnallinen jännite ilmenee myös naissuhteissa, Marvin tuntee vetoa Norwoodin tyttäreen Madgeen (Bette Davis), ja vahva ihastus Betty (Dorothy Jordan) saa jäädä. Talouslaman kurimuksessa puupillaplantaasin arki alkaa näyttää orjatyöltä, ja Marvinin on vaikea ratkaista konfliktia. Hämmästyttävä on lopun suuri ”yhteiskuntasopimusneuvottelu” Marvinin johdolla. Marvin jopa vihjaa, ettei ole eroa työläisten tekemien varkauksien ja Norwoodin omistamisen välillä: omistaminen on varkautta, jos se perustuu työntekijöiden kärsimykseen. Pierre-Joseph Proudhon varmaankin kääntyy haudassaan kuultuaan tällaisia sanoja Hollywoodista. Lopulta sopimus todella syntyy, vaikka nähtäväksi jääkin, miten tilanomistajan ja työntekijöiden suhteet jatkossa kehittyvät.

Paradoksaalista kyllä, Cabin in the Cotton ei ole jäänyt historiaan yhteiskunnallisen sanomansa vuoksi, vaan siksi, että Bette Davis tekee tässä yhden bravuurirooleistaan. Kuuluisa on erityisesti syvän etelän aksentilla tokaistu lausahdus: ”I’d like to kiss you but I just washed my hair.”


9. heinäkuuta 2013

Nogent, Eldorado du dimanche (1929)

Marcel Carné oli 23-vuotias ohjatessaan ensimmäisen elokuvansa, dokumentin Nogent, Eldorado du dimanche (1929). Hänen uransa fiktio-ohjaajana käynnistyi vasta myöhemmin, vuonna 1936 elokuvalla Jenny – pariisilaisnainen (Jenny). Esikoinen oli vain vajaan 20 minuutin mittainen, ja siitä on heikohko kopio nähtävissä YouTubesta. Carnén huippukautena pidetään yleensä vuosia 1936–46, jolloin hän toimi yhteistyössä runoilija Jacques Prévertin kanssa. Käänteentekevää oli myös toiminta Jacques Feyderin apulaisohjaajana elokuvissa Suuri peli (Le grand jeu, 1934), Pelihimon pauloissa (Pension Mimosas, 1935) ja Herttua etsii yösijaa (La kermesse héroique, 1935). Dokumentti kielii varhaisemmista vaikutteista, sillä Nogent tuo mieleen 20-luvun ranskalaisen kokeellisen elokuvan. Mieleen nousevat muun muassa René Clairin Entr’acte (1924) ja Fernand Légerin Ballet mechanique (1924), osin myös Abel Gancen La roue (1923). Nogent on jatkuvassa liikkeessä, täynnä kekseliäitä kuvakulmia ja graafisia, geometrisiä muotoja.

Nogent on kiinnostava myös 20- ja 30-lukujen taitteen vapaa-ajan kulttuurin kommentoijana. Sen voisi rinnastaa Berliinissä vuonna 1930 valmistuneeseen, Robert Siodmakin ja Edgar G. Ulmerin ohjaamaan fiktioon Ihmisiä sunnuntaina (Menschen am Sonntag, 1930), jossa suurkaupungin kansa rantautuu läheisen järven partaalle viettämään pyhäpäivää. Carnélla ”sunnuntain El Dorado” on Pariisin liepeillä sijaitseva Nogent-sur-Marne, jossa uidaan, harjoitellaan uimahyppyjä, soudetaan, kalastetaan, syödään eväitä, tanssitaan, kuunnellaan musiikkia ja nautitaan valkoviiniä.


8. heinäkuuta 2013

Hauska pieni rantapaikka (1949)

Yves Allégret (1907–1987) oli ranskalaisen elokuvan tuotteliaimpia ohjaajia. Hänen tuotantonsa kiistattomiin virstanpylväisiin kuuluu Hauska pieni rantapaikka (Une si jolie petite plage, 1949), josta nimen perusteella voisi odottaa valoisaa, optimistista elokuvaa. Nimi on ironinen, sillä on vaikea kuvitella pessimistisempää, näköalattomampaa teosta. Elokuva sijoittuu Pohjois-Ranskaan, kanaalin rannalle, hylättyyn rantakohteeseen, jota sade piiskaa pitkän syksyn ja talven yli. Tähän kyläpahaseen saapuu alussa tuntematon nuori mies (Gérard Philipe). Alku voisi hyvin olla Hollywoodin film noirista. Nuorukainen pakenee jotakin, joka vähitellen selvenee. Paikkakunnalla on rähjäinen hotelli, jossa puhekyvytön vanhus näyttää tunnistavan muukalaisen.

Nuorukainen on nimeltään Pierre, ja vuonna 1922 Cannesissa syntynyt Gérard Philipe on roolissaan unohtumaton. Hänen uransa elokuvanäyttelijänä oli alkanut vuonna 1944, ja hän oli ehtinyt jo näytellä François Jaubertin roolin Claude Autant-Laran klassikossa Paholainen ruumiissa (Le diable au corps, 1947). Nyt nuoruuden kiihko on tipotiessään, ja tilalla on viipyilevä melankolia, joka saa vähä vähältä selityksensä. Pierre taivaltaa sateessa tyhjällä hiekkarannalla ja yrittää tukahduttaa muistonsa. Tulevaisuutta hänellä ei ole.

Syrjäisen hotellin palvelija Marthe (Madeleine Robinson) ja autonkorjaaja Georges (André Valmy) ovat ainoat, jotka haluavat auttaa Pierreä. Paikalle osuu myös mystinen Fred (Jean Servais), joka tuntuu tietävän Pierren tarinan. Säveltäjä Maurice Thiriet, joka teki yhteistyötä myös Marcel Carnén kanssa (Ikuinen rakkaus, Paratiisin lapset), muuntelee gramofonista kuultavaa chansonia, ja tuntuu, että sateen ropina punoutuu musiikin kanssa olennaiseksi osaksi äänimaisemaa. Pieni musiikillinen viittaus kohdistuu myös Suomeen, tosin sanallisesti, kun Sibeliuksen Valse triste tulee ohimennen mainituksi dialogissa.

Elokuvan viimeinen kohtaus näytellään meren rannalla. Ulappa edustaa tulevaisuutta, jota Pierre ei voi saavuttaa, mutta tuntuu, etteivät sitä tavoita muutkaan elokuvan henkilöt. Käsikirjoittaja Jacques Sigurd antaa selityksen elokuvan nimelle sen viimeisessä repliikissä. Sykkä ja masentava kokonaisuus herättää paljon kysymyksiä. Kylän hotellissa piipahtaa kaupparatsu, jonka kahdeksanvuotias poika kerää kuvia sotamuistomerkeistä. Edustaako Pierren epätoivoinen suhde miehitysaikaa, jonka kipeästä muistosta on vaikea päästä eroon? Tuntuu, että kaikki elokuvan henkilöt häilyvät epävarmuuden edessä, menneisyyttä he eivät halua muistaa eikä tulevaisuudelta ole mitään hyvää odotettavana.