31. joulukuuta 2015

Sameita vesiä (1949)

Henri Calef (1910–1994) kuuluu ranskalaisen elokuvan unohdettuihin nimiin. Olen ehtinyt vasta katsoa elokuvan Les eaux troubles (1949), joka on ilman muuta sodanjälkeisen ranskalaisen elokuvan helmiä. Calefin elokuvia on julkaistu Ranskassa dvd-muodossa, mutta muille kielille tekstitettyinä niitä ei juuri löydy. Bulgarialaissyntyisen Calefin elokuvista Suomessa on esitetty ainakin Kiusaus (Bagarres, 1948), joka nähtiin Helsingin Gloriassa marraskuussa 1951. Suomeen tuotiin myös elokuva Väkivaltaiset (Les violents, 1957), mutta muutoin Calef on jäänyt niin elokuvateattereiden kuin televisioidenkin tavoittamattomiin. Henri Calef aloitti filmialalla 1930-luvun puolivälissä ja ehti toimia muun muassa Pierre Chenalin apulaisohjaajana ennen esikoispitkäänsä L'Extravagante mission (1945). Calefin ohjaajanura alkoi hiipua 50-luvun puolivälin jälkeen.

Vuonna 1949 valmistunut Les eaux troubles voitaisiin suomentaa nimellä Sameita vesiä. Nimi viittaa sekä siihen ympäristöön, jossa elokuva tapahtuu, että elokuvan henkilöiden elämään, jossa sameutta tai hämäryyttä riittää. Les eaux troubles alkaa erittäin vaikuttavilla kuvilla, joissa nuori nainen saapuu kylään ja astelee verkkaisesti hautausmaalle. Ennen pitkää paljastuu, että Augusta (Ginette Leclerc) on saapunut kotiin Pariisista ja käynyt ensitöikseen veljensä Jeanin haudalla. Häntä askarruttaa veljen kuolema, ja tätä mysteeriä elokuva vähitellen paljastaa katsojalle. Köyhissä oloissa kituuttaa kalastajaisä, jonka on vaikea puhua menneistä. Tuntuu, että kaikilla elokuvan henkilöillä on jokin vamma, joko henkinen tai ruumiillinen. Erittäin vaikuttava hahmo on yksikätinen Ernest (Marcel Mouloudji), joka poimii kaloja vuoroveden paljastamasta mutapohjasta ja haaveilee paremmasta elämästä. Ratkaisu Jeanin (Henri Belly) kuolemaan paljastuu lopun takautumakohtauksessa, jossa isä kertoo poikansa menetyksestä.

Sameita vesiä on visuaalisesti vangitseva elokuva. Maisema tuntuu hallitsevan kaikkea. Paikoitellen mieleen tulee Luchino Viscontin Maa järisee (La terra trema, 1948), jota luonnonolosuhteet hallitsevat. Myös Calefin elokuvassa ihmiset elävät perinteisten elinkeinojen varassa niin kuin he ikiaikaisesti ovat eläneet. Sameita vesiä sijoittuu Normandian rannikolle: tasaiset lakeudet tuntuvat ulottuvan loputtomiin, ja tämän avaruuden katkaisee vain vuoroveden väkivaltainen läsnäolo. Yhtäkkiä katsojalle valkenee, että kalastajat viettävät ankeaa elämäänsä aivan historiallisen monumentin kupeessa. Tasangolta kohoaa Mont Saint-Michelin luostarisaari, jonne turistit saapuvat linja-autoittain. Ernestille turismi edustaa modernisaatiota, toisenlaista elämää, mutta elokuvan loppua kohden tämä mahdollisuus jää vain etäiseksi kuvajaiseksi, jota Ernest lähtee seuraamaan epäilyttävän Rudanin (André Valmy) houkuttelemana. Lopussa Augusta päättää jäädä isänsä luokse. Kaikkia elokuvan henkilöitä luonnehtii menetys, kaikki he kärsivät, mutta anteeksianto avaa tulevaisuudelle paremman vaihtoehdon kuin historian kieltäminen ja elämä jossakin muualla.

29. joulukuuta 2015

Asterix ja Caesarin papyrus (2015)

Asterix ja Caesarin papyrus (Le Papyrus de César, 2015) on tuorein Asterix-albumi ja samalla toinen Jean-Yves Ferrin käsikirjoittama ja Didier Conradin piirtämä seikkailu. Ensimmäinen oli kaksi vuotta sitten ilmestynyt Asterix ja piktit (Astérix chez les Pictes, 2013), joka oli käännekohta: Asterixin ja Obelixin edesottamuksia piirtänyt Albert Uderzo oli luonut hahmon yhdessä René Goscinnyn vuonna 1959 ja pitänyt saagaa yllä yksin Goscinnyn kuoleman (1977) jälkeen. Viimeinen Goscinnyn käsikirjoittama albumi oli Asterix Belgiassa (Astérix chez les Belges, 1979). Ferrin ja Conradin uusi teos on voitto siinä mielessä, että se on tarinana huomattavasti yhtenäisempi kuin Asterix ja piktit. Kovin persoonalliseksi Conradin piirrostyyliä ei voi kutsua: kädenjälki on niin uderzomainen kuin mahdollista. Tämä on toisaalta täysin ymmärrettävää, sillä odotukset ovat korkealla. Ehkä irtiottoihin on paremmat mahdollisuudet sitten, kun yleisö on antanut siunaksensa klassisen sarjan uusille tekijöille.

Asterix-albumit voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään, niihin, joissa Asterix ja Obelix seikkailevat kaikkialla tunnetussa maailmassa, Roomasta Hispaniaan, Britanniasta Korsikaan, ja niihin, joissa draama sijoittuu pieneen Armoricassa sijaitsevaan gallialaiseen kylään, jota roomalaiset yrittävät erilaisin konstein saada taipumaan. Caesarin hahmolla on tärkeä merkitys useassakin albumissa, ja jo nimensä puolesta Asterix ja Caesarin papyrus tuo mieleen sellaiset teokset kuin Asterix ja Caesarin laakeriseppele (Les lauriers de César, 1972) ja Asterix ja Caesarin lahja (Le cadeau de César, 1974). Uusi albumi alkaa Roomassa, jossa Caesar on viimeistelemässä teostaan Gallian sota. Kirjasta poistetaan luku, joka kuvaa kamppailua voittamatonta gallialaista kylää vastaan, mutta sensuroitu teksti päätyy vääriin käsiin. Etäisesti Julian Assangea muistuttava Polemix kannattaa vapaata tiedonvälitystä ja kuljettaa tekstin salaa gallialaisille.

Ferrin ja Conradin albumissa on yhtymäkohtia Goscinnyn ja Uderzon klassikoihin. Jos Asterix ja ennustaja (Le Devin, 1972) ammensi inhimillisestä heikkoudesta, samaa on myös tuoreen teoksen juonteessa, joka kuvaa kyläläisten uskoa horoskooppeihin. Tosin tuntuu, että juonne on melko heiveröinen, jos sitä vertaa siihen perusteellisuuteen, jolla Goscinny asioita käsitteli. Goscinnyn tarinoissa oli usein ulkopuolinen tunkeutuja, joka järkytti kylän elämään, ajatellaanpa Asterixin ja ennustajan lisäksi esimerkiksi sellaisia mestariteoksia kuin Asterix ja riidankylväjä (La Zizanie, 1970) tai Jumaltenrannan nousu ja tuho (Le domaine des Dieux, 1971). Tähän samaan vaikutukseen ei Polemix yllä. Silti tuntuu, että Asterix ja Caesarin papyrus on parasta Asterixia pitkään aikaan. Eheyttä tuo sen vahva tematisointi tiedonvälitykseen ja lukemisen ja kirjoittamisen historiaan, vaikkei käsikirjoitus olekaan niin tiheää kuin Goscinnyllä parhaimmillaan. Hyviä ideoita on silti paljon, kuten kirjekyyhkyjen käytön kuvaus eri muodoissaan. Hieno on myös perusajatus siitä, ettei Caesarin sensuroitu luku paljoa merkitse gallialaisille, jotka elävät oraalisen kulttuurin piirissä. Parasta mitä gallialaiset keksivät on tekstin kuljettaminen tietäjälle, joka painaa sen mieleensä tulevia sukupolvia varten.


28. joulukuuta 2015

Erotiikkaa (1934)

Marc Allégret’n Lac aux dames (1934) nähtiin Suomessa maaliskuussa 1935 nimellä Ne naiset! Ne naiset! Elonet-tietokannan mukaan ns. Hanhisen tiedosto mainitsee toiseksi suomenkieliseksi nimeksi Erotiikkaa,  joka kuvaakin sisältöä paremmin kuin Ne naiset! Ne naiset! Sveitsiläissyntyinen Marc Allégret (1900–1973) oli Yves Allégret’n vanhempi veli, joka tuli tunnetuksi jo 15-vuotiaana suhteestaan André Gideen. Tehtyään kuvausmatkan Kongoon Giden kanssa vuonna 1927 Marc Allégret päätti heittäytyä elokuva-alalle. Läpimurtoa merkitsi Pagnol-filmatisointi Fanny (1932), ja menestys jatkui Josephine Baker -musikaalilla Zouzou (1934). Allégret käsitteli 30-luvun alun elokuvissaan seksuaalisuutta, mistä Lac aux dames on erinomainen osoitus. Elokuva perustui itävaltalaisen Vicki Baumin romaaniin, kuten Hollywoodissa kaksi vuotta aiemmin valmistunut Grand Hotel (1932). Baumin tarina sijoittui Alppien keskelle, vuoristomaisemiin, ja tämä paikallisväri on säilytetty myös Allégret’n elokuvassa. Käsikirjoituksen erityinen mauste on Coletten kirjoittama sujuva dialogi.

Tarinan keskiössä on köyhä, nuori insinööri Eric Heller (Jean-Pierre Aumont), joka on saapunut kesäksi alppijärven rannalle uimaopettajaksi. Alusta lähtien elokuvassa on hyvin ruumiillinen tuntu, ja Aumont on ilman paitaa melkein joka toisessa kohtauksessa. Fyysisen vetovoiman visualisointi on selkeästi saanut vaikutteita Gustav Machatýn kulttielokuvasta Hurmio (Ekstase, 1933). Machatý tulee mieleen erityisesti kohtauksessa, jossa Heller lepää aitassa Puckin (Simone Simon) kanssa. Puckin hahmo on muistuma Shakespearen Kesäyön unelmasta: Puck on ihastunut Ericiin, joka pitää tätä vain ystävänään. Samaan aikaan Puck on manipulaattori, jolla on keskeinen merkitys loppuratkaisun kannalta. Elokuvan alussa Puck myös pelastaa Ericin hukkumasta. Ericin varsinainen ihastuksen kohde on tehtailijan tytär Carla (Odette Joyeux).

Lac aux dames on kaiken kaikkiaan erikoinen draama, kutkuttava jo siksi, ettei katsojalla ole aavistusta, mihin suuntaan tarina lopulta kääntyy. Jean-Pierre Aumontin ja Simone Simonin lisäksi voisi mainita monia muitakin erinomaisia näyttelijäsuorituksia. Carlan isänä Oscar Lyssenhopina esiintyy loistava Michel Simon, jonka karisma pitää kohtauksia koossa. Kiinnostavan roolityön tekee myös Illa Meery, joka oli siviilielämässä Moskovassa syntynyt Mara Tchernycheff-Bezobrasoff. Illa Meery nähtiin myös Allégret’n Zouzoussa. Hänen viimeiseksi elokuvakseen jäi Jacques Feyderin Pelihimon pauloissa (Pension Mimosas, 1935).


26. joulukuuta 2015

Kaunis Helena (1951)

Gustaf Edgren (1895–1954) oli ruotsalainen elokuvaohjaaja, -käsikirjoittaja ja -tuottaja, joka oli yhtä vanha kuin elokuva itse. Edgren oli aloittanut ohjaajana jo vuonna 1922 draamalla Fröken på Björneborg, joka ei sijoittunut Poriin vaan Värmlannissa sijaitsevaan Björneborgin kartanoon. Edgrenin viimeiseksi teokseksi jäi vuonna 1951 valmistunut musiikkikomedia Kaunis Helena (Sköna Helena), joka perustui väljästi Jacques Offenbachin operettiin. SVT1 esitti harvinaisen teoksen tapaninpäivän viihdykkeeksi, ja Ruotsissa tehty antiikin maailmaa hamuileva musiikkinäytelmä tempasi vastustamattomasti mukaansa. Kaunis Helena toi välittömästi mieleen 1930-luvun antiikkiaiheiset, ilkikuriset elokuvat, ennen kaikkea Frank Tuttlen komedian Skandaali Roomassa (Roman Scandals, 1933) ja Reinhold Schünzelin Kleist-tulkinnan Jumalat huvittelevat (Amphitryon, 1935). Kaunis Helena hyödyntää luovaa anakronismia sekoittaessaan tarinaan moderneja viittauksia, Herakles kulkee skottiasussa ja Menelaos on intohimoisen innostunut pöytätenniksestä, pingpongista.

Kaunis Helena sisältää Offenbachin operetin kirkkaimmat musiikkinumerot, muun muassa Jussi Björlinginkin esittämän Uti en skog på berget Ida, tällä kertaa Per Grundénin (Paris) esittämänä. Menon ollessa villeimmillään kuullaan myös musiikkia Offenbachin toisesta operetista Orfeus manalassa, kuuluisa can-can. Offenbachin lisäksi musiikkina kuullaan monenlaista muunlaistakin, kuten alussa mustien orjien esittämän Negerkvartetten. Kaunis Helena ammentaa 1800-luvun perinteestä, mutta se on myös ajankohtainen. Tapahtumapaikka, Arkadia, on puolueeton, idyllinen kuningaskunta, joka elää idän ja lännen puristuksessa. Idän troijalaiset (sic!) himoitsevat viattoman Arkadian maita, Thermopylain solaa, josta pääsisi kätevästi valloitusretkelle länteen, Rooman Yhdysvaltojen kimppuun. Aikalaiskriitikot eivät lämmenneet poliittiselle allegorialle, mutta nyt se tuntuu kiinnostavalta poliittiselta kommentilta tilanteessa, jossa kylmä sota oli ottanut ensi askeleensa. Idän ja lännen välissä pinnistelee kuningas Menelaos, jonka roolissa nähdään tanskalainen näyttelijä Max Hansen (1897–1961), kuvassa vasemmalla). Hansen oli loistava koomikko ja tenori, jolla oli kosolti kokemusta juuri tästä operetista. Hän oli esiintynyt Max Reinhardtin produktiossa Berliinissä vuonna 1930. Menelaosta hän esitti myös Tukholman Kuninkaallisessa oopperassa toisen maailmansodan aikana yhteensä 150 kertaa.

20. joulukuuta 2015

Tähtien sota: Episodi VII – The Force Awakens (2015)

Tähtien sodan maailmassa voima saavutti tasapainon vuonna 1983, kun Jedin paluu päättyi. Darth Vader sai polttohautauksen, ja tarina seisahtui siihen onnelliseen, jännityksettömään olotilaan, jossa katsojalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin poistua salista. Nyt 32 vuoden jälkeen, arkielämä on järkkymässä. Voimat, ainakin kaupalliset, ovat heränneet. Star Wars: The Force Awakens (2015) on käänne saagassa, jonka kaikki tuntevat. Disney osti koko tavaramerkin George Lucasilta vuonna 2012 ja on nyt puhaltanut siihen uuden elämän. Haaste on melkoinen, kun katsojakunnassa on faneja viideltä vuosikymmeneltä. Ohjaajaksi kiinnitettiin jo vuonna 2013 J. J. Abrams, joka vastaa myös käsikirjoituksesta yhdessä Michael Arndtin ja Lawrence Kasdanin kanssa. Kasdan edustaa jatkuvuutta, sillä hän oli mukana kirjoittamassa Imperiumin vastaiskua (1981) ja Jedin paluuta (1983). Ohjaajana J. J. Abrams tuo hankkeeseen kokemusta, sillä hän oli 2009 elvyttämässä toista legendaarista tarinaa, Star Trekiä, ja osasi taitavasti yhdistää vanhan saagan uuteen. On selvää, että J. J. Abrams on Tähtien sota -sarjan tähän mennessä paras ohjaaja. Yhtä selvää on, että uusi elokuva ammentaa nimenomaan vuosien 1977–1983 trilogiasta ja jättää vuosien 1999–2005 kolmikon kauas taakse.

Kun The Force Awakens ilmestyy tallenteena, aion ensitöikseni mitata, millainen tauko on ensimmäisen tekstiruudun (”A long time ago in a galaxy far, far away...”) ja kankaalle räjähtävän Star Wars -nimen välillä. Ainakin tuntui, että ylimääräiset sekunnit saivat katsojat pidättämään hengitystään. Alun vangitsevuus perustui myös siihen, että elokuvan tarina oli onnistuttu pitämään visusti salassa – tai ainakaan minun silmiini sitä ei osunut. [Jos et halua kuulla tietoja tarinasta, ei kannata lukea tämän pidemmälle.] Elokuvan ensimmäinen näyttämö on Jakku-planeetta, jossa Lor San Tekka (Max von Sydow) antaa vastarintaliikkeen palveluksessa häärivän Poen (Oscar Isaac) haltuun kartan, joka kertoo, minne Luke Skywalker (Mark Hamill) on vetäytynyt. Pahuuden tiivistymä on tässä elokuvassa Ensimmäinen ritarikunta, jonka takapiruna vaanii mystinen Snoke (Klonkkuna tunnettu Andy Serkis). Snoken kätyri on Kylo Ren (Adam Driver), jonka sisässä kytee kuitenkin pilkahdus valoa. Alku on tyly siinä mielessä, että Kylo panee toimeen etnisen puhdistuksen Jakku-planeetalla, mutta onnekkaasti droidi BB-8 pääsee pakenemaan salainen kartta mukanaan. Tarina ei loppujen lopuksi ole kovinkaan yllättävä, eikä se oikeastaan tarjoa paljonkaan uutta: se tuo mieleen ensimmäisen Tähtien sodan (1977) asetelman. Alkuperäisessäkin Tähtien sodassa salaista tietoa kätkettiin droidin sisään, kun R2-D2 sai Leialta viestin Lukelle vietäväksi. Nyt BB-8:n on tarkoitus saattaa kartta vastarintaliikkeen johtajalle, eli Leia Organalle (Carrie Fisher). Sympaattinen robotti tuo mieleen ensimmäisen Tähtien sodan humoristiset droidit, jotka toki saavat sanoa sanansa myös J. J. Abramsin tulkinnassa...

Vaikka The Force Awakens on lopulta juonen tasolla klassisen yksinkertainen – kaksi kartanpalaa loksahtaa yhteen ja Luke löytyy kaukaiselta planeetalta – elokuvassa on sopivassa suhteessa katsojaa kiinnostavia yksityiskohtia, huumoria, nostalgiaa, romantiikkaa, jännitystä ja toimintaa. Elokuvan alkuosa toimii saumattomasti ja huipentuu Han Solon (Harrison Ford) ja Chewbaccan (Peter Mayhew/Joonas Suotamo) sisääntuloon, joka on kädenojennus kaikille saagan faneille. Sukupolvet kohtaavat oikeastaan jo elokuvan alusta lähtien, kun konkarinäyttelijät on laitettu puhaltamaan yhteen hiileen nuoren polven kanssa. Alussa Max von Sydow saattelee matkaan Oscar Isaacin, Adam Driverin ja erityisesti John Boyegan, jonka esittämä Finn on yhtä maanläheinen, realistisesti tapahtumiin suhtautuva hahmo kuin Han Solo alkuperäisessä Tähtien sodassa. Koko ensimmäisen puoliskonsa The Force Awakens elää jälleennäkemisen ja uuden oppimisen symbioosissa. Tuntuu, että J. J. Abrams on kuin yrityksen muutosjohtaja, jonka on tarkoitus valmistella luopumaan vanhasta ja suuntautumaan eteenpäin. Siksi tarinassa on niin paljon tuttuja tilanteita ja aineksia. Minulle kaikkein vaikein jakso oli rantautuminen vastarintaliikkeen tyyssijaan, jonne Ritarikunta tuota pikaa hyökkää. Raunioiden keskelle sijoitettu taistelu ei oikein ollut samalla tasolla kuin elokuvan alku ja loppu, ja odotettu Leian sisääntulokin jäi selvästi valjummaksi kuin Han Solon introdusointi hieman aiemmin. Olisiko Leian hahmoon saanut vielä lisää karismaa? Oma kysymyksensä on, että loppua kohti jyrinää ja erikoistehosteita oli minun makuuni yksinkertaisesti liikaa.

Kun viimeksi katsoimme Jedin paluun, mietin, millaisia suuntia se antaisi sarjan jatkolle. Elokuvan lopussa kerrottiin selkeästi, että voima on myös Leiassa, vaikka vuosien 1977–1983 elokuvat olivatkin joka suhteessa hyvin miehinen trilogia. Tässä suhteessa The Force Awakens tekee merkittävän käänteen. Elokuvan ehdoton hahmo on nuori Rey (Daisy Ridley), joka alussa on jätteidenkerääjänä Jakku-planeetalla ja auttaa BB-8:aa selviämään ahdistelijoistaan yhdessä Finnin kanssa. Reyn tausta jää arvoitukseksi, ja epäilemättä tulevien elokuvien selvitettäväksi, mutta hän on uuden Tähtien sota -sarjan ”Luke”: hänessä on voima, jonka tiedostamisen kehitystarina elokuva on. Juuri hänessä voima herää, ja elokuva huipentuu mestarin ja oppilaan kohtaamiseen. Koko elokuvan mieleenpainuvimpia kohtauksia on Reyn ja Kylo Renin valomiekkataistelu lumisessa metsässä. Reyn askelia tahdittavat myös mieleenpainuvat sävelet: hiekka-aavikolla kuullaan ensimmäistä kertaa enniomorriconemainen aihe, joka palaa uudelleen elokuvan lopussa. Kuuntelin Spotifysta soundtrack-albumin jo ennen elokuvan näkemistä, ja levyllä tämä melodia oli nimetty Rey’s Theme. Suosittelen kuuntelemaan koko albumin: se on John Williamsia parhaimmillaan.

19. joulukuuta 2015

Tyttökuningas (2015)

Mika Kaurismäen ohjausta Tyttökuningas (The Girl King, 2015) on pitkään odotettu. Se sai runsaasti huomiota jo kuvausvaiheessa, jo siksikin, että vanhempaan historiaan sijoittuvia elokuvia tehdään aniharvoin. Suomessa on käsittääkseni valmistunut vain kaksi 1600-luvulle sijoitettua pitkää näytelmäelokuvaa, Valentin Vaalan Sysmäläinen (1938) ja Ilmari Unhon Sadan miekan mies (1951). Näiden lisäksi voisi mainita Heikki Partasen Antti Puuhaaran (1976), joka todennäköisesti sijoittuu 1600-luvun maaseudulle. Unhon elokuva kytkeytyy 30-vuotisen sodan aikaan, kuten Tyttökuningaskin, ja Vaalan screwball-vaikutteinen ristiinpukeutumiskomedia tapahtuu juuri kuningatar Kristiinan valtakaudella. Ruotsin vallan ajan menneisyys on ylipäätään niukasti elokuvallistettua, mikä selittyy ainakin osaksi sillä, että epookin rakentaminen on kallista: lavastus ja puvustus vaativat erityistä huomiota. Tämä näkyy myös Tyttökuninkaassa: vaikka budjetti on ollut muhkea, takana ei kuitenkaan ole sellaisia resursseja kuin Hollywood-tuotannoissa. Mielestäni tämä täytyy ottaa huomioon Tyttökuningasta arvioitaessa. Ei voi olettaa, että elokuvassa olisi suuria rakennettuja lavasteita tai työläästi tehtyjä digitaalisia taustoja. Elokuva hyödyntää olemassa olevia ympäristöjä, ja katsojan on tyydyttävä Turun tuomiokirkon, Turun linnan ja käsityöläismuseon rakentamaan 1600-luvun Tukholmaan. Myös digitaaliset kuvamanipulaatiot ovat niukkoja ja vilahtavat pikaisesti kankaalla, jotta katsoja ei ehtisi niitä liian tarkasti tutkia. Näiden vaikeuksien vuoksi on arvostettavaa, että elokuvallisia tarinoita 1600-luvusta kerrotaan niillä keinoilla, jotka käytettävissä on. Tosin itse mietin, että jonkin verran enemmän avustajia olisi voinut käyttää hovikohtauksissa, sillä Kristiinahan oli suurvallan hallitsija ja hänen hovinsa sen mukainen. Samoin kameran käyttössä olisi voinut olla historialliselle elokuvalle tyypillistä ilmavuutta ja avaruutta, mutta tässäkin on rajoituksensa. Koska kaupunkinäkymiä ei ole voitu rakentaa, käsikirjoitusvaiheessa olisi pitänyt löytää jokin muu ratkaisu.

Ennen Tyttökuningasta Kristiinasta on tehty kaksi pitkää näytelmäelokuvaa, Rouben Mamoulianin klassinen Kuningatar Kristiina (Queen Christina, 1933), pääroolissa Greta Garbo, ja Anthony Harveyn Kuningatar (The Abdication, 1974), jossa Kristiinana nähtiin Liv Ullmann. Kaurismäen tulkinnassakin Kristiinaa saa esittää ruotsalainen näyttelijä, tällä kertaa Malin Buska. Harveyn elokuvan vahvuus on sen tarinassa: pohjana oli Ruth Wolffin näytelmä ja käsikirjoitus, joka alkoi Kristiinan uskonnollisesta kääntymyksestä ja saapumisesta Roomaan. Kun katsoin Tyttökuningasta, mietin paljon, miksi tarina on niin lineaarinen. Sävy olisi voinut olla hyvinkin toisenlainen, jos elokuva olisi alkanut Roomasta. Käsikirjoittaja Michel Marc Bouchard on valinnut melko suoraviivaisen ratkaisun, jossa seurataan Kristiinan kehitystä lapsesta siihen asti, kun hän luopuu kruunustaan. Tyttökuninkaan avarin otos on viimeinen kuva, jossa Kristiina ratsastaa kohti etelää, alppiniityn halki.  Jos elokuvaa olisi halunnut kehittää spektaakkelimaisempaan suuntaan, olisi voinut aloittaa Roomasta, jossa olisi ollut tarjolla myös laajempia historiallisia näkymiä. Mutta: tämä ei ole ollut tarkoitus. Tyttökuninkaan visuaalinen tyyli tukee sitä rajojen ja säätelyn maailmaa, jonka keskellä Kristiinan täytyy elää. Se, että vasta viimeisessä kuvassa kamera saa ilmaa allen, tukee Tyttökuninkaan tematiikkaa.

Tyttökuningas on saanut arvioinneissa ristiriitaisen vastaanoton. Ehkäpä elokuvaa ei pitäisi lainkaan verrata historiallisiin mainstream-elokuviin, joita tehdään isoilla budjeteilla. Tyttökuningasta ei kannata katsoa historiana, vaan menneisyyden aineksista ammentavana draamana, joka käsittelee rakkautta, seksuaalisuutta, tunteita ja uskonnollista vakaumusta. Nämä teemat ovat yhtä ajankohtaisia tänään kuin 1600-luvulla. Tyttökuningas on interiööridraama, joka pohtii erityisesti tunteita. Vahvimmillaan elokuva on kuvatessaan Kristiinan (Malin Buska) ja Ebba Sparren (Sarah Gadon) suhdetta. Tunteiden teema vahvistuu ranskalaisen filosofin René Descartesin (Patrick Bauchau) kautta. Kristiina olikin kiinnostunut Descartesin tunnekäsityksistä ja kannusti tätä julkaisemaan teoksensa Mielenliikutukset (Les Passions de l'âme, 1649). Tiettävästi Kristiina ja Descartes eivät kovin hyvin tulleet toimeen keskenään, mutta Tyttökuninkaassa filosofi tuntuu Kristiinan avainhenkilöltä loppuun asti. Elokuvaan on dramatisoitu myös sektiokohtaus, jossa Descartes poimii aivoista käpyrauhasen, tunteiden tyyssijan. Ehkä kohtaus korostaa liikaakin tunteiden patologisuutta, mutta samalla tunnekäsitykset palvelevat tarinassa Kristiinan ratkaisujen välttämättömyyttä: hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä maailmaan, jossa hän voi elää ja hengittää. 

13. joulukuuta 2015

Neljä helmeä (1952)

Viime viikkojen suurimpia nautintoja on ollut episodielokuva Neljä helmeä (O. Henry’s Full House, 1952), vaikkei sitä erityisenä klassikkona voikaan pitää. Nautintoon on monta perustetta, erinomainen teräväpiirtokopio, loistavat näyttelijät ja – vaikka episodielokuvia aina moititaankin – irrallisten tarinoiden yllätyksellisyys, joita Hollywoodin lajityyppiodotukset eivät rasita. O. Henry’s Full House koostuu viidestä tarinasta, jotka kaikki ammentavat yhdysvaltalaisen kirjailijan O. Henryn, oikealta nimeltään William Sydney Porterin (1862–1910), novelleista. Kirjallisuuden auraa elokuvassa antaa kertojana toimiva John Steinbeck, joka juontaa jokaisen episodin. Tuotantoyhtiö Twentieth-Century Fox käytti parhaita voimiaan, ja ohjaajiksi pestattiin Henry Koster, Henry Hathaway, Jean Negulesco, Howard Hawks ja Henry King. Suomessa elokuva sai ensi-iltansa nimellä Neljä helmeä, vaikka elokuvaan tehtiin alun perin viisi episodia. Tämän selittää se, että ensi-iltaa edeltävän ennakkokatselun perusteella Hawksin ohjausta pidettiin niin heikkona, että se päätettiin poistaa. Tuoreessa blurayssa tämäkin on mukana, ja käyttämäni saksankielinen versio oli nimeltään Fünf Perlen.

O. Henry’s Full House alkaa elokuvan vaikuttavimmalla kertomuksella ”The Cop and the Anthem”, jonka käsikirjoitti Lamar Trotti ja ohjasi Henry Koster. Lyhyt tarina esittelee asunnottoman kulkurin Soapyn (Charles Laughton), joka alussa nukkuu syksyisessä puistossa ja ryhtyy järjestelmällisesti tekemään luvattomuuksia päästäkseen talveksi kiven sisään. Jostakin syystä mikään konsti ei tepsi. Kadulla hän yrittää lähennellä nuorta neitoa (Marilyn Monroe), ja ravintolaan hän menee syömään koko menun ilman pennin hyrrää. En paljasta tässä tarinan loppua, mutta Charles Laughton on Soapyn roolissa elementissään, parempi kuin koskaan. Seuraava tarina ”The Clarion Call” syntyi Henry Hathawayn ohjauksena, ja se yhdistyy sujuvasti aikakauden film noir -buumiin. Richard Widmark tekee loistavan roolisuorituksen pikkurikollisena Johnny Kernanina, joka kiristää entistä ystäväänsä. Jean Negulescon kertomus ”The Last Leaf” on novelli neidosta (Anne Baxter), joka menettää elämänhalunsa ja jonka puolesta yläkerran venäläinen taiteilija (Gregory Ratoff) uhrautuu.

Henry Koster kertoi myöhemmin haastattelussa, että ohjaajat saivat itse valita novellit. Ehkäpä Howard Hawks tietoisesti poimi tarinan, joka poikkeaa kaikista muista episodeista, ja tuloksena oli ”The Ransom of Red Chief”, joka lopulta poistettiin kokonaan ensi-iltakopiosta.  Ben Hechtin, Nunnally Johnsonin ja Charles Ledererin käsikirjoittama pienoiskomedia koettelee poliittisen korrektiuden rajoja,  ja vaikka Hawks on taatun sujuva komediaohjaaja, kahden automobiililla matkustavan veijarin suorittama kidnappaus tuntuu poikkeavan muista episodeista. Onneksi O. Henry’s Full House päättyy onnellisissa merkeissä. Sokerina pohjalla on Henry Kingin ohjaus ”The Gift of the Magi”, jossa nuoret rakastavaiset (Jeanne Crain, Farley Granger) tekevät kaikkensa antaakseen rakastetulleen ikimuistoisen joululahjan.

Jos Yleisradio etsii jouluelokuvaa, O. Henry’s Full House kannattaisi kaivaa naftaliinista. Ensimmäisen episodin hurskaus ja viimeisen jouluaatto sopisivat juuri nyt, joulun alla, suomalaisillekin katsojille. O. Henry’s Full House on viimeksi nähty televisiossa vuonna 1964 nimellä Neljä helmeä. Nyt olisi aika esittää se uudelleen, Viitenä helmenä.

7. joulukuuta 2015

Niin tapahtui Pariisissa (1942)

Olemme pidemmän ajan kuluessa katselleet Jules Dassinin (1911–2008) elokuvia, tosin nyt oli vuorossa vasta sarjan seitsemäs elokuva. Ohjaajan uransa Dassin aloitti toisen maailmansodan aikana elokuvilla Nazi Agent (1942) ja The Affairs of Martha (1942), joita en ole nähnyt. Nyt TCM esitti Dassinin kolmannen pitkän elokuvan Niin tapahtui Pariisissa (Reunion in France, 1942). Tuntuu, että juuri vuonna 1942 Hollywood osallistui voimakkaasti sotatapahtumiin: Pearl Harbourin hyökkäykseen asti tuotantoyhtiöt olivat pidättyväisiä, mutta sen jälkeen ajankohtaisia sotaponnisteluja käsiteltiin ahkerasti. Osa vuoden 1942 sadosta osoittautui klassikoiksi, kuten Michael Curtizin ohjaus Casablanca. Jules Dassinin Niin tapahtui Pariisissa edustaa sarjan vähemmän tunnettua puolta.

MGM:n tuottama Niin tapahtui Pariisissa pohjautui juurevasti Euroopasta Hollywoodiin muuttaneiden emigranttien näkemyksiin. Tarinan idea oli unkarilaissyntyisen Leslie Bush-Feketen, ja käsikirjoittajatiimiin kuului muun muassa tšekkiläinen Jan Lustig. Tämän juurevuuden MGM on kuitenkin onnistunut kätkemään hämmästyttävillä näyttelijävalinnoilla. Yhtiöllä olisi ollut käytettävissään esimerkiksi Hedy Lamarr, mutta päärooliin, ranskalaiseksi Michele de la Becqueksi, valikoitui Joan Crawford, joka kolme vuotta myöhemmin säväytti Curtizin melodraamassa Mildred Pierce – amerikkalainen nainen (Mildred Pierce, 1945). Michelen rakastettua tehtailija Robert Cortot’ta puolestaan näyttelee Philip Dorn, joka oli alkujaan hollantilainen Hein van der Niet. Dorn puhuu elokuvassa murtaen, Crawford sujuvaa amerikanenglantia, mutta fiktiivisessä maailmassa molemmat ovat pariisilaisia. Tähän yhtälöön saapuu vielä RAF:n lentäjä Pat Talbot (John Wayne), ja kolmiodraama on valmis. Näytteljäkavalkadiin voisi vielä lisätä John Carradinen Gestapon upseerina!

Vaikka Niin tapahtui Pariisissa vaikuttaa standardinomaiselta, eikä Dassinilla varmaankaan ole ollut montaakaan valttikorttia käyttössään uraansa aloittelevana ohjaajana, muutamia hienoja välähdyksiä elokuvasta löytyy. Kun alussa Michele ja Robert saapuvat rautatieasemalle, yhtäkkiä studion valot pimenevät ja kamera tilttaa ylöspäin. Realismin illuusio rikkoutuu hätkähdyttävästi. Toinen samanlainen kohta löytyy vähän myöhempää, kun saksalaiset ovat vallanenet Pariisin, ja natsit ovat kerääntyneet pöydän ympärille. Taas valaistus pimenee, kun natsien kädet kohoavat kohti tervehdystä... Niin tapahtui Pariisissa vankistuu loppua kohti. Michele auttaa Patin pakoon, mutta palaa auttamaan Robertia kuultuaan, että tämä on vastarintaliikkeen avainhahmo. Curtizin Casablanca oli saanut ensi-iltansa 26. marraskuuta 1942, ja sen lopussa rakastavaiset luopuvat onnestaan sodan päämäärien vuoksi. Niin tapahtui Pariisissa valmistui kuukautta myöhemmin 25. joulukuuta, ja myös tässä taistelu saksalaisia vastaan perii voiton.

Taas tyttö kadoksissa! (1957)

Ohjaaja Ville Salminen kutsui vuonna 1957 valmistunutta teostaan Taas tyttö kadoksissa! ”hirvittäväksi elokuvaksi”. Salmisen mukaan elokuva oli ”mitä mauttomin juttu”. Muistikuva on helppo ymmärtää, sillä Fennada-Filmi oli tarttunut arkaluontoiseen aiheeseen, Kyllikki Saaren murhaan, joka tapahtui toukokuussa 1953, ja vaikka elokuvassa kadonnut tyttö onkin nimeltään Annikki Niemi, yhteys on ilmeinen. Epäilemättä Ville Salminen oli tästä itsekin hämmentynyt. Kyllikki Saaren tapaus herätti Suomessa valtavasti julkisuutta: siunaustilaisuuteen Isojoella osallistui yli 25000 henkeä, ja murhan selvittelyä seurattiin tarkoin. Monenlaisia spekulaatioita oli liikkeellä, ja ehkäpä Fennadan elokuvan kuvitteellisen Sivujoen pitäjän epäluulot kuvastavat sitä, millaisia tunteita murhenäytelmä herätti.

Taas tyttö kadoksissa! ei ehkä ole aivan niin ”hirvittävä” kuin Ville Salminen itse muisteli, mutta omituinen se on. Elokuva alkaa pitkällä kohtauksella nimismiehen (Heikki Savolainen) toimistossa, jonne pääkaupunkilehden, Totuuden Sarven, journalisti (Leo Jokela) saapuu räpsimään kuvia. Komediallinen sävy saa vielä railakkaampia piirteitä huoltamokohtauksessa korjaamon aputytön Mary Monosen (Leni Katajakoski) ympärille sukeutuu musiikkikohtaus kuin 30-luvun modernissa komediassa. Tuota pikaa elokuva kääntyykin trilleriksi, joka saa film noir -piireitä öisessä takaa-ajokohtauksessa. Annikki Niemi löytyy lopulta täysissä sielun ja ruumiin voimissa, mutta rikoksen nimismies löytää, kun paikkakunnalta paljastuu salakuljetusvyyhti.

Epäilemättä Taas tyttö kadoksissa! kuvattiin pikavauhtia. Ainakin kuvaustyöt aloitettiin ennen lopullisen käsikirjoituksen valmistumista, mikä selittää sen, etteivät näyttelijät ole varmaankaan tienneet, mihin suuntaan tarina on kulkemassa. Pikaisesta valmistamisesta kielivät myös olosuhteet. Yleensä suomalaiset elokuvat kuvattiin kesällä, mutta tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat kevättalven sohjoisille keleille, siis olosuhteisiin, jotka ovat Suomessa tuikitavalliset, mutta valkokankaalla sitäkin harvinaisemmat.