31. joulukuuta 2015

Sameita vesiä (1949)

Henri Calef (1910–1994) kuuluu ranskalaisen elokuvan unohdettuihin nimiin. Olen ehtinyt vasta katsoa elokuvan Les eaux troubles (1949), joka on ilman muuta sodanjälkeisen ranskalaisen elokuvan helmiä. Calefin elokuvia on julkaistu Ranskassa dvd-muodossa, mutta muille kielille tekstitettyinä niitä ei juuri löydy. Bulgarialaissyntyisen Calefin elokuvista Suomessa on esitetty ainakin Kiusaus (Bagarres, 1948), joka nähtiin Helsingin Gloriassa marraskuussa 1951. Suomeen tuotiin myös elokuva Väkivaltaiset (Les violents, 1957), mutta muutoin Calef on jäänyt niin elokuvateattereiden kuin televisioidenkin tavoittamattomiin. Henri Calef aloitti filmialalla 1930-luvun puolivälissä ja ehti toimia muun muassa Pierre Chenalin apulaisohjaajana ennen esikoispitkäänsä L'Extravagante mission (1945). Calefin ohjaajanura alkoi hiipua 50-luvun puolivälin jälkeen.

Vuonna 1949 valmistunut Les eaux troubles voitaisiin suomentaa nimellä Sameita vesiä. Nimi viittaa sekä siihen ympäristöön, jossa elokuva tapahtuu, että elokuvan henkilöiden elämään, jossa sameutta tai hämäryyttä riittää. Les eaux troubles alkaa erittäin vaikuttavilla kuvilla, joissa nuori nainen saapuu kylään ja astelee verkkaisesti hautausmaalle. Ennen pitkää paljastuu, että Augusta (Ginette Leclerc) on saapunut kotiin Pariisista ja käynyt ensitöikseen veljensä Jeanin haudalla. Häntä askarruttaa veljen kuolema, ja tätä mysteeriä elokuva vähitellen paljastaa katsojalle. Köyhissä oloissa kituuttaa kalastajaisä, jonka on vaikea puhua menneistä. Tuntuu, että kaikilla elokuvan henkilöillä on jokin vamma, joko henkinen tai ruumiillinen. Erittäin vaikuttava hahmo on yksikätinen Ernest (Marcel Mouloudji), joka poimii kaloja vuoroveden paljastamasta mutapohjasta ja haaveilee paremmasta elämästä. Ratkaisu Jeanin (Henri Belly) kuolemaan paljastuu lopun takautumakohtauksessa, jossa isä kertoo poikansa menetyksestä.

Sameita vesiä on visuaalisesti vangitseva elokuva. Maisema tuntuu hallitsevan kaikkea. Paikoitellen mieleen tulee Luchino Viscontin Maa järisee (La terra trema, 1948), jota luonnonolosuhteet hallitsevat. Myös Calefin elokuvassa ihmiset elävät perinteisten elinkeinojen varassa niin kuin he ikiaikaisesti ovat eläneet. Sameita vesiä sijoittuu Normandian rannikolle: tasaiset lakeudet tuntuvat ulottuvan loputtomiin, ja tämän avaruuden katkaisee vain vuoroveden väkivaltainen läsnäolo. Yhtäkkiä katsojalle valkenee, että kalastajat viettävät ankeaa elämäänsä aivan historiallisen monumentin kupeessa. Tasangolta kohoaa Mont Saint-Michelin luostarisaari, jonne turistit saapuvat linja-autoittain. Ernestille turismi edustaa modernisaatiota, toisenlaista elämää, mutta elokuvan loppua kohden tämä mahdollisuus jää vain etäiseksi kuvajaiseksi, jota Ernest lähtee seuraamaan epäilyttävän Rudanin (André Valmy) houkuttelemana. Lopussa Augusta päättää jäädä isänsä luokse. Kaikkia elokuvan henkilöitä luonnehtii menetys, kaikki he kärsivät, mutta anteeksianto avaa tulevaisuudelle paremman vaihtoehdon kuin historian kieltäminen ja elämä jossakin muualla.

29. joulukuuta 2015

Asterix ja Caesarin papyrus (2015)

Asterix ja Caesarin papyrus (Le Papyrus de César, 2015) on tuorein Asterix-albumi ja samalla toinen Jean-Yves Ferrin käsikirjoittama ja Didier Conradin piirtämä seikkailu. Ensimmäinen oli kaksi vuotta sitten ilmestynyt Asterix ja piktit (Astérix chez les Pictes, 2013), joka oli käännekohta: Asterixin ja Obelixin edesottamuksia piirtänyt Albert Uderzo oli luonut hahmon yhdessä René Goscinnyn vuonna 1959 ja pitänyt saagaa yllä yksin Goscinnyn kuoleman (1977) jälkeen. Viimeinen Goscinnyn käsikirjoittama albumi oli Asterix Belgiassa (Astérix chez les Belges, 1979). Ferrin ja Conradin uusi teos on voitto siinä mielessä, että se on tarinana huomattavasti yhtenäisempi kuin Asterix ja piktit. Kovin persoonalliseksi Conradin piirrostyyliä ei voi kutsua: kädenjälki on niin uderzomainen kuin mahdollista. Tämä on toisaalta täysin ymmärrettävää, sillä odotukset ovat korkealla. Ehkä irtiottoihin on paremmat mahdollisuudet sitten, kun yleisö on antanut siunaksensa klassisen sarjan uusille tekijöille.

Asterix-albumit voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään, niihin, joissa Asterix ja Obelix seikkailevat kaikkialla tunnetussa maailmassa, Roomasta Hispaniaan, Britanniasta Korsikaan, ja niihin, joissa draama sijoittuu pieneen Armoricassa sijaitsevaan gallialaiseen kylään, jota roomalaiset yrittävät erilaisin konstein saada taipumaan. Caesarin hahmolla on tärkeä merkitys useassakin albumissa, ja jo nimensä puolesta Asterix ja Caesarin papyrus tuo mieleen sellaiset teokset kuin Asterix ja Caesarin laakeriseppele (Les lauriers de César, 1972) ja Asterix ja Caesarin lahja (Le cadeau de César, 1974). Uusi albumi alkaa Roomassa, jossa Caesar on viimeistelemässä teostaan Gallian sota. Kirjasta poistetaan luku, joka kuvaa kamppailua voittamatonta gallialaista kylää vastaan, mutta sensuroitu teksti päätyy vääriin käsiin. Etäisesti Julian Assangea muistuttava Polemix kannattaa vapaata tiedonvälitystä ja kuljettaa tekstin salaa gallialaisille.

Ferrin ja Conradin albumissa on yhtymäkohtia Goscinnyn ja Uderzon klassikoihin. Jos Asterix ja ennustaja (Le Devin, 1972) ammensi inhimillisestä heikkoudesta, samaa on myös tuoreen teoksen juonteessa, joka kuvaa kyläläisten uskoa horoskooppeihin. Tosin tuntuu, että juonne on melko heiveröinen, jos sitä vertaa siihen perusteellisuuteen, jolla Goscinny asioita käsitteli. Goscinnyn tarinoissa oli usein ulkopuolinen tunkeutuja, joka järkytti kylän elämään, ajatellaanpa Asterixin ja ennustajan lisäksi esimerkiksi sellaisia mestariteoksia kuin Asterix ja riidankylväjä (La Zizanie, 1970) tai Jumaltenrannan nousu ja tuho (Le domaine des Dieux, 1971). Tähän samaan vaikutukseen ei Polemix yllä. Silti tuntuu, että Asterix ja Caesarin papyrus on parasta Asterixia pitkään aikaan. Eheyttä tuo sen vahva tematisointi tiedonvälitykseen ja lukemisen ja kirjoittamisen historiaan, vaikkei käsikirjoitus olekaan niin tiheää kuin Goscinnyllä parhaimmillaan. Hyviä ideoita on silti paljon, kuten kirjekyyhkyjen käytön kuvaus eri muodoissaan. Hieno on myös perusajatus siitä, ettei Caesarin sensuroitu luku paljoa merkitse gallialaisille, jotka elävät oraalisen kulttuurin piirissä. Parasta mitä gallialaiset keksivät on tekstin kuljettaminen tietäjälle, joka painaa sen mieleensä tulevia sukupolvia varten.


28. joulukuuta 2015

Erotiikkaa (1934)

Marc Allégret’n Lac aux dames (1934) nähtiin Suomessa maaliskuussa 1935 nimellä Ne naiset! Ne naiset! Elonet-tietokannan mukaan ns. Hanhisen tiedosto mainitsee toiseksi suomenkieliseksi nimeksi Erotiikkaa,  joka kuvaakin sisältöä paremmin kuin Ne naiset! Ne naiset! Sveitsiläissyntyinen Marc Allégret (1900–1973) oli Yves Allégret’n vanhempi veli, joka tuli tunnetuksi jo 15-vuotiaana suhteestaan André Gideen. Tehtyään kuvausmatkan Kongoon Giden kanssa vuonna 1927 Marc Allégret päätti heittäytyä elokuva-alalle. Läpimurtoa merkitsi Pagnol-filmatisointi Fanny (1932), ja menestys jatkui Josephine Baker -musikaalilla Zouzou (1934). Allégret käsitteli 30-luvun alun elokuvissaan seksuaalisuutta, mistä Lac aux dames on erinomainen osoitus. Elokuva perustui itävaltalaisen Vicki Baumin romaaniin, kuten Hollywoodissa kaksi vuotta aiemmin valmistunut Grand Hotel (1932). Baumin tarina sijoittui Alppien keskelle, vuoristomaisemiin, ja tämä paikallisväri on säilytetty myös Allégret’n elokuvassa. Käsikirjoituksen erityinen mauste on Coletten kirjoittama sujuva dialogi.

Tarinan keskiössä on köyhä, nuori insinööri Eric Heller (Jean-Pierre Aumont), joka on saapunut kesäksi alppijärven rannalle uimaopettajaksi. Alusta lähtien elokuvassa on hyvin ruumiillinen tuntu, ja Aumont on ilman paitaa melkein joka toisessa kohtauksessa. Fyysisen vetovoiman visualisointi on selkeästi saanut vaikutteita Gustav Machatýn kulttielokuvasta Hurmio (Ekstase, 1933). Machatý tulee mieleen erityisesti kohtauksessa, jossa Heller lepää aitassa Puckin (Simone Simon) kanssa. Puckin hahmo on muistuma Shakespearen Kesäyön unelmasta: Puck on ihastunut Ericiin, joka pitää tätä vain ystävänään. Samaan aikaan Puck on manipulaattori, jolla on keskeinen merkitys loppuratkaisun kannalta. Elokuvan alussa Puck myös pelastaa Ericin hukkumasta. Ericin varsinainen ihastuksen kohde on tehtailijan tytär Carla (Odette Joyeux).

Lac aux dames on kaiken kaikkiaan erikoinen draama, kutkuttava jo siksi, ettei katsojalla ole aavistusta, mihin suuntaan tarina lopulta kääntyy. Jean-Pierre Aumontin ja Simone Simonin lisäksi voisi mainita monia muitakin erinomaisia näyttelijäsuorituksia. Carlan isänä Oscar Lyssenhopina esiintyy loistava Michel Simon, jonka karisma pitää kohtauksia koossa. Kiinnostavan roolityön tekee myös Illa Meery, joka oli siviilielämässä Moskovassa syntynyt Mara Tchernycheff-Bezobrasoff. Illa Meery nähtiin myös Allégret’n Zouzoussa. Hänen viimeiseksi elokuvakseen jäi Jacques Feyderin Pelihimon pauloissa (Pension Mimosas, 1935).


26. joulukuuta 2015

Kaunis Helena (1951)

Gustaf Edgren (1895–1954) oli ruotsalainen elokuvaohjaaja, -käsikirjoittaja ja -tuottaja, joka oli yhtä vanha kuin elokuva itse. Edgren oli aloittanut ohjaajana jo vuonna 1922 draamalla Fröken på Björneborg, joka ei sijoittunut Poriin vaan Värmlannissa sijaitsevaan Björneborgin kartanoon. Edgrenin viimeiseksi teokseksi jäi vuonna 1951 valmistunut musiikkikomedia Kaunis Helena (Sköna Helena), joka perustui väljästi Jacques Offenbachin operettiin. SVT1 esitti harvinaisen teoksen tapaninpäivän viihdykkeeksi, ja Ruotsissa tehty antiikin maailmaa hamuileva musiikkinäytelmä tempasi vastustamattomasti mukaansa. Kaunis Helena toi välittömästi mieleen 1930-luvun antiikkiaiheiset, ilkikuriset elokuvat, ennen kaikkea Frank Tuttlen komedian Skandaali Roomassa (Roman Scandals, 1933) ja Reinhold Schünzelin Kleist-tulkinnan Jumalat huvittelevat (Amphitryon, 1935). Kaunis Helena hyödyntää luovaa anakronismia sekoittaessaan tarinaan moderneja viittauksia, Herakles kulkee skottiasussa ja Menelaos on intohimoisen innostunut pöytätenniksestä, pingpongista.

Kaunis Helena sisältää Offenbachin operetin kirkkaimmat musiikkinumerot, muun muassa Jussi Björlinginkin esittämän Uti en skog på berget Ida, tällä kertaa Per Grundénin (Paris) esittämänä. Menon ollessa villeimmillään kuullaan myös musiikkia Offenbachin toisesta operetista Orfeus manalassa, kuuluisa can-can. Offenbachin lisäksi musiikkina kuullaan monenlaista muunlaistakin, kuten alussa mustien orjien esittämän Negerkvartetten. Kaunis Helena ammentaa 1800-luvun perinteestä, mutta se on myös ajankohtainen. Tapahtumapaikka, Arkadia, on puolueeton, idyllinen kuningaskunta, joka elää idän ja lännen puristuksessa. Idän troijalaiset (sic!) himoitsevat viattoman Arkadian maita, Thermopylain solaa, josta pääsisi kätevästi valloitusretkelle länteen, Rooman Yhdysvaltojen kimppuun. Aikalaiskriitikot eivät lämmenneet poliittiselle allegorialle, mutta nyt se tuntuu kiinnostavalta poliittiselta kommentilta tilanteessa, jossa kylmä sota oli ottanut ensi askeleensa. Idän ja lännen välissä pinnistelee kuningas Menelaos, jonka roolissa nähdään tanskalainen näyttelijä Max Hansen (1897–1961), kuvassa vasemmalla). Hansen oli loistava koomikko ja tenori, jolla oli kosolti kokemusta juuri tästä operetista. Hän oli esiintynyt Max Reinhardtin produktiossa Berliinissä vuonna 1930. Menelaosta hän esitti myös Tukholman Kuninkaallisessa oopperassa toisen maailmansodan aikana yhteensä 150 kertaa.

20. joulukuuta 2015

Tähtien sota: Episodi VII – The Force Awakens (2015)

Tähtien sodan maailmassa voima saavutti tasapainon vuonna 1983, kun Jedin paluu päättyi. Darth Vader sai polttohautauksen, ja tarina seisahtui siihen onnelliseen, jännityksettömään olotilaan, jossa katsojalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin poistua salista. Nyt 32 vuoden jälkeen, arkielämä on järkkymässä. Voimat, ainakin kaupalliset, ovat heränneet. Star Wars: The Force Awakens (2015) on käänne saagassa, jonka kaikki tuntevat. Disney osti koko tavaramerkin George Lucasilta vuonna 2012 ja on nyt puhaltanut siihen uuden elämän. Haaste on melkoinen, kun katsojakunnassa on faneja viideltä vuosikymmeneltä. Ohjaajaksi kiinnitettiin jo vuonna 2013 J. J. Abrams, joka vastaa myös käsikirjoituksesta yhdessä Michael Arndtin ja Lawrence Kasdanin kanssa. Kasdan edustaa jatkuvuutta, sillä hän oli mukana kirjoittamassa Imperiumin vastaiskua (1981) ja Jedin paluuta (1983). Ohjaajana J. J. Abrams tuo hankkeeseen kokemusta, sillä hän oli 2009 elvyttämässä toista legendaarista tarinaa, Star Trekiä, ja osasi taitavasti yhdistää vanhan saagan uuteen. On selvää, että J. J. Abrams on Tähtien sota -sarjan tähän mennessä paras ohjaaja. Yhtä selvää on, että uusi elokuva ammentaa nimenomaan vuosien 1977–1983 trilogiasta ja jättää vuosien 1999–2005 kolmikon kauas taakse.

Kun The Force Awakens ilmestyy tallenteena, aion ensitöikseni mitata, millainen tauko on ensimmäisen tekstiruudun (”A long time ago in a galaxy far, far away...”) ja kankaalle räjähtävän Star Wars -nimen välillä. Ainakin tuntui, että ylimääräiset sekunnit saivat katsojat pidättämään hengitystään. Alun vangitsevuus perustui myös siihen, että elokuvan tarina oli onnistuttu pitämään visusti salassa – tai ainakaan minun silmiini sitä ei osunut. [Jos et halua kuulla tietoja tarinasta, ei kannata lukea tämän pidemmälle.] Elokuvan ensimmäinen näyttämö on Jakku-planeetta, jossa Lor San Tekka (Max von Sydow) antaa vastarintaliikkeen palveluksessa häärivän Poen (Oscar Isaac) haltuun kartan, joka kertoo, minne Luke Skywalker (Mark Hamill) on vetäytynyt. Pahuuden tiivistymä on tässä elokuvassa Ensimmäinen ritarikunta, jonka takapiruna vaanii mystinen Snoke (Klonkkuna tunnettu Andy Serkis). Snoken kätyri on Kylo Ren (Adam Driver), jonka sisässä kytee kuitenkin pilkahdus valoa. Alku on tyly siinä mielessä, että Kylo panee toimeen etnisen puhdistuksen Jakku-planeetalla, mutta onnekkaasti droidi BB-8 pääsee pakenemaan salainen kartta mukanaan. Tarina ei loppujen lopuksi ole kovinkaan yllättävä, eikä se oikeastaan tarjoa paljonkaan uutta: se tuo mieleen ensimmäisen Tähtien sodan (1977) asetelman. Alkuperäisessäkin Tähtien sodassa salaista tietoa kätkettiin droidin sisään, kun R2-D2 sai Leialta viestin Lukelle vietäväksi. Nyt BB-8:n on tarkoitus saattaa kartta vastarintaliikkeen johtajalle, eli Leia Organalle (Carrie Fisher). Sympaattinen robotti tuo mieleen ensimmäisen Tähtien sodan humoristiset droidit, jotka toki saavat sanoa sanansa myös J. J. Abramsin tulkinnassa...

Vaikka The Force Awakens on lopulta juonen tasolla klassisen yksinkertainen – kaksi kartanpalaa loksahtaa yhteen ja Luke löytyy kaukaiselta planeetalta – elokuvassa on sopivassa suhteessa katsojaa kiinnostavia yksityiskohtia, huumoria, nostalgiaa, romantiikkaa, jännitystä ja toimintaa. Elokuvan alkuosa toimii saumattomasti ja huipentuu Han Solon (Harrison Ford) ja Chewbaccan (Peter Mayhew/Joonas Suotamo) sisääntuloon, joka on kädenojennus kaikille saagan faneille. Sukupolvet kohtaavat oikeastaan jo elokuvan alusta lähtien, kun konkarinäyttelijät on laitettu puhaltamaan yhteen hiileen nuoren polven kanssa. Alussa Max von Sydow saattelee matkaan Oscar Isaacin, Adam Driverin ja erityisesti John Boyegan, jonka esittämä Finn on yhtä maanläheinen, realistisesti tapahtumiin suhtautuva hahmo kuin Han Solo alkuperäisessä Tähtien sodassa. Koko ensimmäisen puoliskonsa The Force Awakens elää jälleennäkemisen ja uuden oppimisen symbioosissa. Tuntuu, että J. J. Abrams on kuin yrityksen muutosjohtaja, jonka on tarkoitus valmistella luopumaan vanhasta ja suuntautumaan eteenpäin. Siksi tarinassa on niin paljon tuttuja tilanteita ja aineksia. Minulle kaikkein vaikein jakso oli rantautuminen vastarintaliikkeen tyyssijaan, jonne Ritarikunta tuota pikaa hyökkää. Raunioiden keskelle sijoitettu taistelu ei oikein ollut samalla tasolla kuin elokuvan alku ja loppu, ja odotettu Leian sisääntulokin jäi selvästi valjummaksi kuin Han Solon introdusointi hieman aiemmin. Olisiko Leian hahmoon saanut vielä lisää karismaa? Oma kysymyksensä on, että loppua kohti jyrinää ja erikoistehosteita oli minun makuuni yksinkertaisesti liikaa.

Kun viimeksi katsoimme Jedin paluun, mietin, millaisia suuntia se antaisi sarjan jatkolle. Elokuvan lopussa kerrottiin selkeästi, että voima on myös Leiassa, vaikka vuosien 1977–1983 elokuvat olivatkin joka suhteessa hyvin miehinen trilogia. Tässä suhteessa The Force Awakens tekee merkittävän käänteen. Elokuvan ehdoton hahmo on nuori Rey (Daisy Ridley), joka alussa on jätteidenkerääjänä Jakku-planeetalla ja auttaa BB-8:aa selviämään ahdistelijoistaan yhdessä Finnin kanssa. Reyn tausta jää arvoitukseksi, ja epäilemättä tulevien elokuvien selvitettäväksi, mutta hän on uuden Tähtien sota -sarjan ”Luke”: hänessä on voima, jonka tiedostamisen kehitystarina elokuva on. Juuri hänessä voima herää, ja elokuva huipentuu mestarin ja oppilaan kohtaamiseen. Koko elokuvan mieleenpainuvimpia kohtauksia on Reyn ja Kylo Renin valomiekkataistelu lumisessa metsässä. Reyn askelia tahdittavat myös mieleenpainuvat sävelet: hiekka-aavikolla kuullaan ensimmäistä kertaa enniomorriconemainen aihe, joka palaa uudelleen elokuvan lopussa. Kuuntelin Spotifysta soundtrack-albumin jo ennen elokuvan näkemistä, ja levyllä tämä melodia oli nimetty Rey’s Theme. Suosittelen kuuntelemaan koko albumin: se on John Williamsia parhaimmillaan.

19. joulukuuta 2015

Tyttökuningas (2015)

Mika Kaurismäen ohjausta Tyttökuningas (The Girl King, 2015) on pitkään odotettu. Se sai runsaasti huomiota jo kuvausvaiheessa, jo siksikin, että vanhempaan historiaan sijoittuvia elokuvia tehdään aniharvoin. Suomessa on käsittääkseni valmistunut vain kaksi 1600-luvulle sijoitettua pitkää näytelmäelokuvaa, Valentin Vaalan Sysmäläinen (1938) ja Ilmari Unhon Sadan miekan mies (1951). Näiden lisäksi voisi mainita Heikki Partasen Antti Puuhaaran (1976), joka todennäköisesti sijoittuu 1600-luvun maaseudulle. Unhon elokuva kytkeytyy 30-vuotisen sodan aikaan, kuten Tyttökuningaskin, ja Vaalan screwball-vaikutteinen ristiinpukeutumiskomedia tapahtuu juuri kuningatar Kristiinan valtakaudella. Ruotsin vallan ajan menneisyys on ylipäätään niukasti elokuvallistettua, mikä selittyy ainakin osaksi sillä, että epookin rakentaminen on kallista: lavastus ja puvustus vaativat erityistä huomiota. Tämä näkyy myös Tyttökuninkaassa: vaikka budjetti on ollut muhkea, takana ei kuitenkaan ole sellaisia resursseja kuin Hollywood-tuotannoissa. Mielestäni tämä täytyy ottaa huomioon Tyttökuningasta arvioitaessa. Ei voi olettaa, että elokuvassa olisi suuria rakennettuja lavasteita tai työläästi tehtyjä digitaalisia taustoja. Elokuva hyödyntää olemassa olevia ympäristöjä, ja katsojan on tyydyttävä Turun tuomiokirkon, Turun linnan ja käsityöläismuseon rakentamaan 1600-luvun Tukholmaan. Myös digitaaliset kuvamanipulaatiot ovat niukkoja ja vilahtavat pikaisesti kankaalla, jotta katsoja ei ehtisi niitä liian tarkasti tutkia. Näiden vaikeuksien vuoksi on arvostettavaa, että elokuvallisia tarinoita 1600-luvusta kerrotaan niillä keinoilla, jotka käytettävissä on. Tosin itse mietin, että jonkin verran enemmän avustajia olisi voinut käyttää hovikohtauksissa, sillä Kristiinahan oli suurvallan hallitsija ja hänen hovinsa sen mukainen. Samoin kameran käyttössä olisi voinut olla historialliselle elokuvalle tyypillistä ilmavuutta ja avaruutta, mutta tässäkin on rajoituksensa. Koska kaupunkinäkymiä ei ole voitu rakentaa, käsikirjoitusvaiheessa olisi pitänyt löytää jokin muu ratkaisu.

Ennen Tyttökuningasta Kristiinasta on tehty kaksi pitkää näytelmäelokuvaa, Rouben Mamoulianin klassinen Kuningatar Kristiina (Queen Christina, 1933), pääroolissa Greta Garbo, ja Anthony Harveyn Kuningatar (The Abdication, 1974), jossa Kristiinana nähtiin Liv Ullmann. Kaurismäen tulkinnassakin Kristiinaa saa esittää ruotsalainen näyttelijä, tällä kertaa Malin Buska. Harveyn elokuvan vahvuus on sen tarinassa: pohjana oli Ruth Wolffin näytelmä ja käsikirjoitus, joka alkoi Kristiinan uskonnollisesta kääntymyksestä ja saapumisesta Roomaan. Kun katsoin Tyttökuningasta, mietin paljon, miksi tarina on niin lineaarinen. Sävy olisi voinut olla hyvinkin toisenlainen, jos elokuva olisi alkanut Roomasta. Käsikirjoittaja Michel Marc Bouchard on valinnut melko suoraviivaisen ratkaisun, jossa seurataan Kristiinan kehitystä lapsesta siihen asti, kun hän luopuu kruunustaan. Tyttökuninkaan avarin otos on viimeinen kuva, jossa Kristiina ratsastaa kohti etelää, alppiniityn halki.  Jos elokuvaa olisi halunnut kehittää spektaakkelimaisempaan suuntaan, olisi voinut aloittaa Roomasta, jossa olisi ollut tarjolla myös laajempia historiallisia näkymiä. Mutta: tämä ei ole ollut tarkoitus. Tyttökuninkaan visuaalinen tyyli tukee sitä rajojen ja säätelyn maailmaa, jonka keskellä Kristiinan täytyy elää. Se, että vasta viimeisessä kuvassa kamera saa ilmaa allen, tukee Tyttökuninkaan tematiikkaa.

Tyttökuningas on saanut arvioinneissa ristiriitaisen vastaanoton. Ehkäpä elokuvaa ei pitäisi lainkaan verrata historiallisiin mainstream-elokuviin, joita tehdään isoilla budjeteilla. Tyttökuningasta ei kannata katsoa historiana, vaan menneisyyden aineksista ammentavana draamana, joka käsittelee rakkautta, seksuaalisuutta, tunteita ja uskonnollista vakaumusta. Nämä teemat ovat yhtä ajankohtaisia tänään kuin 1600-luvulla. Tyttökuningas on interiööridraama, joka pohtii erityisesti tunteita. Vahvimmillaan elokuva on kuvatessaan Kristiinan (Malin Buska) ja Ebba Sparren (Sarah Gadon) suhdetta. Tunteiden teema vahvistuu ranskalaisen filosofin René Descartesin (Patrick Bauchau) kautta. Kristiina olikin kiinnostunut Descartesin tunnekäsityksistä ja kannusti tätä julkaisemaan teoksensa Mielenliikutukset (Les Passions de l'âme, 1649). Tiettävästi Kristiina ja Descartes eivät kovin hyvin tulleet toimeen keskenään, mutta Tyttökuninkaassa filosofi tuntuu Kristiinan avainhenkilöltä loppuun asti. Elokuvaan on dramatisoitu myös sektiokohtaus, jossa Descartes poimii aivoista käpyrauhasen, tunteiden tyyssijan. Ehkä kohtaus korostaa liikaakin tunteiden patologisuutta, mutta samalla tunnekäsitykset palvelevat tarinassa Kristiinan ratkaisujen välttämättömyyttä: hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä maailmaan, jossa hän voi elää ja hengittää. 

13. joulukuuta 2015

Neljä helmeä (1952)

Viime viikkojen suurimpia nautintoja on ollut episodielokuva Neljä helmeä (O. Henry’s Full House, 1952), vaikkei sitä erityisenä klassikkona voikaan pitää. Nautintoon on monta perustetta, erinomainen teräväpiirtokopio, loistavat näyttelijät ja – vaikka episodielokuvia aina moititaankin – irrallisten tarinoiden yllätyksellisyys, joita Hollywoodin lajityyppiodotukset eivät rasita. O. Henry’s Full House koostuu viidestä tarinasta, jotka kaikki ammentavat yhdysvaltalaisen kirjailijan O. Henryn, oikealta nimeltään William Sydney Porterin (1862–1910), novelleista. Kirjallisuuden auraa elokuvassa antaa kertojana toimiva John Steinbeck, joka juontaa jokaisen episodin. Tuotantoyhtiö Twentieth-Century Fox käytti parhaita voimiaan, ja ohjaajiksi pestattiin Henry Koster, Henry Hathaway, Jean Negulesco, Howard Hawks ja Henry King. Suomessa elokuva sai ensi-iltansa nimellä Neljä helmeä, vaikka elokuvaan tehtiin alun perin viisi episodia. Tämän selittää se, että ensi-iltaa edeltävän ennakkokatselun perusteella Hawksin ohjausta pidettiin niin heikkona, että se päätettiin poistaa. Tuoreessa blurayssa tämäkin on mukana, ja käyttämäni saksankielinen versio oli nimeltään Fünf Perlen.

O. Henry’s Full House alkaa elokuvan vaikuttavimmalla kertomuksella ”The Cop and the Anthem”, jonka käsikirjoitti Lamar Trotti ja ohjasi Henry Koster. Lyhyt tarina esittelee asunnottoman kulkurin Soapyn (Charles Laughton), joka alussa nukkuu syksyisessä puistossa ja ryhtyy järjestelmällisesti tekemään luvattomuuksia päästäkseen talveksi kiven sisään. Jostakin syystä mikään konsti ei tepsi. Kadulla hän yrittää lähennellä nuorta neitoa (Marilyn Monroe), ja ravintolaan hän menee syömään koko menun ilman pennin hyrrää. En paljasta tässä tarinan loppua, mutta Charles Laughton on Soapyn roolissa elementissään, parempi kuin koskaan. Seuraava tarina ”The Clarion Call” syntyi Henry Hathawayn ohjauksena, ja se yhdistyy sujuvasti aikakauden film noir -buumiin. Richard Widmark tekee loistavan roolisuorituksen pikkurikollisena Johnny Kernanina, joka kiristää entistä ystäväänsä. Jean Negulescon kertomus ”The Last Leaf” on novelli neidosta (Anne Baxter), joka menettää elämänhalunsa ja jonka puolesta yläkerran venäläinen taiteilija (Gregory Ratoff) uhrautuu.

Henry Koster kertoi myöhemmin haastattelussa, että ohjaajat saivat itse valita novellit. Ehkäpä Howard Hawks tietoisesti poimi tarinan, joka poikkeaa kaikista muista episodeista, ja tuloksena oli ”The Ransom of Red Chief”, joka lopulta poistettiin kokonaan ensi-iltakopiosta.  Ben Hechtin, Nunnally Johnsonin ja Charles Ledererin käsikirjoittama pienoiskomedia koettelee poliittisen korrektiuden rajoja,  ja vaikka Hawks on taatun sujuva komediaohjaaja, kahden automobiililla matkustavan veijarin suorittama kidnappaus tuntuu poikkeavan muista episodeista. Onneksi O. Henry’s Full House päättyy onnellisissa merkeissä. Sokerina pohjalla on Henry Kingin ohjaus ”The Gift of the Magi”, jossa nuoret rakastavaiset (Jeanne Crain, Farley Granger) tekevät kaikkensa antaakseen rakastetulleen ikimuistoisen joululahjan.

Jos Yleisradio etsii jouluelokuvaa, O. Henry’s Full House kannattaisi kaivaa naftaliinista. Ensimmäisen episodin hurskaus ja viimeisen jouluaatto sopisivat juuri nyt, joulun alla, suomalaisillekin katsojille. O. Henry’s Full House on viimeksi nähty televisiossa vuonna 1964 nimellä Neljä helmeä. Nyt olisi aika esittää se uudelleen, Viitenä helmenä.

7. joulukuuta 2015

Niin tapahtui Pariisissa (1942)

Olemme pidemmän ajan kuluessa katselleet Jules Dassinin (1911–2008) elokuvia, tosin nyt oli vuorossa vasta sarjan seitsemäs elokuva. Ohjaajan uransa Dassin aloitti toisen maailmansodan aikana elokuvilla Nazi Agent (1942) ja The Affairs of Martha (1942), joita en ole nähnyt. Nyt TCM esitti Dassinin kolmannen pitkän elokuvan Niin tapahtui Pariisissa (Reunion in France, 1942). Tuntuu, että juuri vuonna 1942 Hollywood osallistui voimakkaasti sotatapahtumiin: Pearl Harbourin hyökkäykseen asti tuotantoyhtiöt olivat pidättyväisiä, mutta sen jälkeen ajankohtaisia sotaponnisteluja käsiteltiin ahkerasti. Osa vuoden 1942 sadosta osoittautui klassikoiksi, kuten Michael Curtizin ohjaus Casablanca. Jules Dassinin Niin tapahtui Pariisissa edustaa sarjan vähemmän tunnettua puolta.

MGM:n tuottama Niin tapahtui Pariisissa pohjautui juurevasti Euroopasta Hollywoodiin muuttaneiden emigranttien näkemyksiin. Tarinan idea oli unkarilaissyntyisen Leslie Bush-Feketen, ja käsikirjoittajatiimiin kuului muun muassa tšekkiläinen Jan Lustig. Tämän juurevuuden MGM on kuitenkin onnistunut kätkemään hämmästyttävillä näyttelijävalinnoilla. Yhtiöllä olisi ollut käytettävissään esimerkiksi Hedy Lamarr, mutta päärooliin, ranskalaiseksi Michele de la Becqueksi, valikoitui Joan Crawford, joka kolme vuotta myöhemmin säväytti Curtizin melodraamassa Mildred Pierce – amerikkalainen nainen (Mildred Pierce, 1945). Michelen rakastettua tehtailija Robert Cortot’ta puolestaan näyttelee Philip Dorn, joka oli alkujaan hollantilainen Hein van der Niet. Dorn puhuu elokuvassa murtaen, Crawford sujuvaa amerikanenglantia, mutta fiktiivisessä maailmassa molemmat ovat pariisilaisia. Tähän yhtälöön saapuu vielä RAF:n lentäjä Pat Talbot (John Wayne), ja kolmiodraama on valmis. Näytteljäkavalkadiin voisi vielä lisätä John Carradinen Gestapon upseerina!

Vaikka Niin tapahtui Pariisissa vaikuttaa standardinomaiselta, eikä Dassinilla varmaankaan ole ollut montaakaan valttikorttia käyttössään uraansa aloittelevana ohjaajana, muutamia hienoja välähdyksiä elokuvasta löytyy. Kun alussa Michele ja Robert saapuvat rautatieasemalle, yhtäkkiä studion valot pimenevät ja kamera tilttaa ylöspäin. Realismin illuusio rikkoutuu hätkähdyttävästi. Toinen samanlainen kohta löytyy vähän myöhempää, kun saksalaiset ovat vallanenet Pariisin, ja natsit ovat kerääntyneet pöydän ympärille. Taas valaistus pimenee, kun natsien kädet kohoavat kohti tervehdystä... Niin tapahtui Pariisissa vankistuu loppua kohti. Michele auttaa Patin pakoon, mutta palaa auttamaan Robertia kuultuaan, että tämä on vastarintaliikkeen avainhahmo. Curtizin Casablanca oli saanut ensi-iltansa 26. marraskuuta 1942, ja sen lopussa rakastavaiset luopuvat onnestaan sodan päämäärien vuoksi. Niin tapahtui Pariisissa valmistui kuukautta myöhemmin 25. joulukuuta, ja myös tässä taistelu saksalaisia vastaan perii voiton.

Taas tyttö kadoksissa! (1957)

Ohjaaja Ville Salminen kutsui vuonna 1957 valmistunutta teostaan Taas tyttö kadoksissa! ”hirvittäväksi elokuvaksi”. Salmisen mukaan elokuva oli ”mitä mauttomin juttu”. Muistikuva on helppo ymmärtää, sillä Fennada-Filmi oli tarttunut arkaluontoiseen aiheeseen, Kyllikki Saaren murhaan, joka tapahtui toukokuussa 1953, ja vaikka elokuvassa kadonnut tyttö onkin nimeltään Annikki Niemi, yhteys on ilmeinen. Epäilemättä Ville Salminen oli tästä itsekin hämmentynyt. Kyllikki Saaren tapaus herätti Suomessa valtavasti julkisuutta: siunaustilaisuuteen Isojoella osallistui yli 25000 henkeä, ja murhan selvittelyä seurattiin tarkoin. Monenlaisia spekulaatioita oli liikkeellä, ja ehkäpä Fennadan elokuvan kuvitteellisen Sivujoen pitäjän epäluulot kuvastavat sitä, millaisia tunteita murhenäytelmä herätti.

Taas tyttö kadoksissa! ei ehkä ole aivan niin ”hirvittävä” kuin Ville Salminen itse muisteli, mutta omituinen se on. Elokuva alkaa pitkällä kohtauksella nimismiehen (Heikki Savolainen) toimistossa, jonne pääkaupunkilehden, Totuuden Sarven, journalisti (Leo Jokela) saapuu räpsimään kuvia. Komediallinen sävy saa vielä railakkaampia piirteitä huoltamokohtauksessa korjaamon aputytön Mary Monosen (Leni Katajakoski) ympärille sukeutuu musiikkikohtaus kuin 30-luvun modernissa komediassa. Tuota pikaa elokuva kääntyykin trilleriksi, joka saa film noir -piireitä öisessä takaa-ajokohtauksessa. Annikki Niemi löytyy lopulta täysissä sielun ja ruumiin voimissa, mutta rikoksen nimismies löytää, kun paikkakunnalta paljastuu salakuljetusvyyhti.

Epäilemättä Taas tyttö kadoksissa! kuvattiin pikavauhtia. Ainakin kuvaustyöt aloitettiin ennen lopullisen käsikirjoituksen valmistumista, mikä selittää sen, etteivät näyttelijät ole varmaankaan tienneet, mihin suuntaan tarina on kulkemassa. Pikaisesta valmistamisesta kielivät myös olosuhteet. Yleensä suomalaiset elokuvat kuvattiin kesällä, mutta tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat kevättalven sohjoisille keleille, siis olosuhteisiin, jotka ovat Suomessa tuikitavalliset, mutta valkokankaalla sitäkin harvinaisemmat.


29. marraskuuta 2015

Tähtien sota: Episodi VI – Jedin paluu (1983)

Tähtien sodan katselmus on lähestymässä loppuaan, ainakin tällä erää, vaikka Disneyn käsissä saaga tulee varmaan jatkumaan vielä pitkään, mikäli vain yleisöä riittää. Kolmas valmistunut Tähtien sota -elokuva oli vuonna 1983 ensi-iltansa saanut Jedin paluu (Return of the Jedi), sarjan kuudes episodi, joka päätti ensimmäiseksi valmistuneen trilogian. Nyt kun episodeja 4–6 katsoo kokonaisuutena – ja kun mielemme ja muistimme on jo episodien 1–3 tärvelemä – ainakin omassa kokemuksessani Jedin paluun merkitys korostuu. Jos Imperiumin vastaisku on menettänyt dramaattista imuaan, Jedin paluun käsikirjoituksessa varsinkin Luke Skywalkerin ja Darth Vaderin kohtaaminen tuntuu vaikuttavammalta kuin aiemmilla katselukerroilla. Jedin paluu perustui Lawrence Kasdanin ja George Lucasin yhteiseen käsikirjoitukseen, ja Lucas oli jälleen tuottajan roolissa. Ohjaajaksi haettiin jälkeen ulkopuolista tekijää, ja tiettävästi ehdolla olivat sekä David Lynch että David Cronenberg. Lopulta ohjaajaksi valikoitui walesiläinen Richard Marquand, jolla oli vankka kokemus tv-puolelta. Hän oli edellisenä työnään ohjannut trillerin Neulansilmä (Eye of the Needle, 1981), pääroolissa Donald Sutherland.

Jedin paluu alkaa edellisen elokuvan luoman kriisin ratkaisulla, joka kieltämättä vie pitkään. Han Solo on jäätyneenä Jabban kynsissä, ja häntä pelastamaan saapuvat niin Luke kuin Leiakin, sekä tietysti C-3PO ja R2-D2, joilla on tälläkin kertaa keskeinen rooli tarinassa komediallisuuden lisääjinä. Huumoria käsikirjoituksessa onkin selvästi enemmän kuin Imperiumin vastaiskussa, jopa muutama suora laina Kadonneen aarteen metsästäjistä. Vaikein pala minulle on aina ollut Jedin paluun Muppet show -ulottuvuus, joka tuntuu kohtuuttomalta varsinkin Jabban hovissa. Sen sijaan metsäplaneetan karvaturrit, ewokit, toimivat, koska sympaattisella alkuperäisväestöllä on olennainen asema tarinassa. Nyt katsoessa jäin kylläkin miettimään, mitä primitiivisesti elävän metsästäjäkansan lapsenomaisuudella halutaan sanoa alkuperäiskansoista.

Kuten sanottu, Jedin paluuta sähköistää Luken ja Darth Vaderin kohtaaminen. Tarinassa on toki myös kolmiodraama Luken, Leian ja Han Solon välillä, ja tämäkin ratkeaa, mutta kovin vahvaa jännitettä se ei synnytä eikä käsikirjoitus mene juurikaan Han Solon mahdollisiin mustasukkaisuuden tunteisiin. Varmasti on ollut myös viisas ratkaisu kohdistaa lataus Darth Vaderin kohtaloon: pysyykö hän pimeällä puolella ja voiko empatia saada voiton Anakinista kaikesta jo nähdystä ja koetusta pahuudesta huolimatta? Parasta Jedin paluussa on se elokuvallisen kerronnan ihme, joka saa katsojan näkemään orastavaa hyvyyttä Darth Vaderin mustan kypärän pienissä liikahduksissa ja tulkitsemaan mielen muutoksia kypärän uumenista kuuluvasta epämääräisistä korahduksista. Varmasti koko trilogian, ja kaikkien kuuden elokuvan, vaikuttavimpia hetkiä on Vaderin kypärän riisuminen Jedin paluun lopussa. Kasvot Vaderille antoi brittinäyttelijä Sebastian Shaw, joka alkuperäisessä elokuvassa nähtiin myös elokuvan lopussa, henkenä, joka Yodan ja Obi-Wanin tapaan saattelee päähenkilöt tulevaisuuteen. Valitettavasti vuonna 2004 Shaw korvattiin digitaalisesti nuorelle Anakinilla eli Hayden Christensenillä.



Tätä kirjoittaessa en tiedä tulossa olevasta episodi 7:stä muuta kuin sen, että katsoja tapaa jälleen Luken, Leian ja Han Solon. Episodit 1–6 ovat erittäin vahvasti korostaneet miesten välisiä suhteita. Jedin paluussakin tuntuu siltä, että Darth Vader on kiinnostuneempi pojastaan kuin tyttärestään. Trilogia 1–3 viittasi siihen, että jediritarit voivat olla naisia, ja Jedin paluun lopussa Leia tuntee Luken läsnäolon. Voima on hänessä. Lawrence Kasdan jatkaa käsikirjoittajana tulossa olevassa uutuudessa The Force Awakens (2015). Olisiko tässä siemen tuleville tapahtumille?



Uhrijuhla (1973)

Anthony Shafferin kirjoittama ja Robin Hardyn ohjaama Uhrijuhla (The Wicker Man, 1973) on kulttiklassikko – se oli sitä jo silloin, kun käytössä oli 88-minuuttinen ensi-iltakopio, josta oli poistettu yhtä ja toista. Uhrijuhlasta on sittemmin ollut liikkeellä myös 94- ja 99-minuuttiset versiot, mutta tiettävästi Director’s cut -editiostakin puuttuu olennaisia kohtauksia. Aikalaislevittäjien hämmennys on helppo ymmärtää: Uhrijuhla yhdistää trillerin ja kauhuelokuvan, musikaalin ja eroottisen eksploitaatioelokuvan piirteitä. Elokuva on kuvattu lähes kokonaan Skotlannissa, vaikkakin päänäyttelijät tulivat Englannista (Christopher Lee, Edward Woodward), Australiasta (Diane Cilento), Puolasta (Ingrid Pitt) ja Ruotsista (Britt Ekland).

Elokuvan alussa englantilainen poliisi Howie (Edward Woodward) saapuu kuvitteelliselle Summerislen saarelle. Hän on etsimässä kadonnutta tyttöä, Rowan Morrisonia. Ensimmäisestä kohtauksesta lähtien Robin Hardy antaa vinkahtaneen, oudon vaikutelman saaren eristäytyneestä väestöstä, ja pikku hiljaa Howielle alkaa valjeta, että asukkaat elävät pakanallisten rituaalien pauloissa. Parasta Uhrijuhlassa on sen tunnelma, pienet yksityiskohdat, mutta mieleenpainuvia ovat myös musiikkijaksot. Kerrotaan, että kuvaustilanteessa näyttelijöille tämä hybridisyys tuli täydellisenä yllätyksenä. Öinen fantasiajakso elokuvan alussa on hätkähdyttävä, samoin lopun uhrikohtaus, joka yhdistää kepeyden ja traagisuuden. Mieleen tulee Peter Brookin Kärpästen herra (Lord of the Flies, 1963).

Lopun ihmeellinen olkimies on tiettävästi saanut vaikutteita 1600-luvun brittiläiseltä antikvaarilta Aylett Sammesilta. Hänen teoksessaan Britannia Antiqua Illustrata (1676) nähtiin jättiläismäinen oljesta rakennettu mies. Sammesilla oli omintakeisia näkemyksiä historiasta, muun muassa foinikialaisten vaikutuksista englantilaiseen kulttuuriin. Olkimiehen kuvalla Sammes viittasi muinaisten kelttiläisten uskontoon, jossa ihmisuhreilla oli tärkeä asema. Britannia Antiqua Illustratan kuvassa olkimiehen vasemmassa reidessä on karsina tai häkki, jonne uhri lukittiin ennen kuin koko komeus tuikattiin tuleen. Robin Hardyn Uhrijuhla huipentuu hyvin samannäköisen olkimiehen, wicker manin, tuhoon. Howie huomaa joutuneensa pakanakulttuuria harrastavien saarelaisten ansaan, ja kansa jää Summerislen lordin (Christopher Lee) johdolla laulamaan samalla, kun Howie ammentaa voimaa kristillisestä virrestä.



22. marraskuuta 2015

Tähtien sota: Episodi V – Imperiumin vastaisku (1980)

Kun Imperiumin vastaisku (The Empire Strikes Back, 1980) sai ensi-iltansa, muistelen miettineeni, miksi George Lucas oli antanut ohjausvastuun Irvin Kershnerille, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa Mies hevosena -elokuvan kakkososan ja trillerin Laura Marsin silmät (The Eyes of Laura Mars, 1978). Ilmeisesti taustana oli, että Lucas piti tärkeimpänä tuottajan roolia. Hän laittoi likoon kaikki edellisen elokuvan voitot ja otti vielä mojovan pankkilainan. Riski kannatti, sillä Imperiumin vastaisku tuotti kulunsa kolmessa kuukaudessa. Tässä tilanteessa oli tärkeää, että Kershner oli ohjaajan pallilla. Lucasin tärkein oivallus oli nuoren käsikirjoittajan värvääminen: Lawrence Kasdanille tämä oli ensimmäinen pitkä elokuva, ja heti perään syntyi Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark, 1981). Kiinnostavaa on, että toinen käsikirjoituskrediitti on mennyt veteraanille, Leigh Brackettille, Syvän unen (The Big Sleep, 1945), Rio Bravon (1959) ja Pitkien jäähyväisten (The Long Goodbye, 1973) kirjoittajalle. Jo projektin alussa Lucas tilasi tekstin Brackettiltä, joka kuitenkin menehtyi vuonna 1978. Ilmeisesti aihio ei tyydyttänyt Lucasia, joka muovasi sitä itse ja palkkasi lopulta Kasdanin antamaan käsikirjoitukselle uutta ilmettä.

Imperiumin vastaiskun kokoava voima on Darth Vader, joka edellisen elokuvan lopussa sinkotui avaruuteen. Kolme vuotta on kulunut, ja kapinalliset ovat vetäytyneet jään peittämälle Hothin planeetalle. Fiktiivisessä maailmassa aikaa on siis kulunut yhtä paljon kuin elokuvien ensi-iltojen välillä. Hothin planeetan olosuhteet tuovat mieleen toisen maailmansodan aikaan sijoittuvat sotaelokuvat, joissa vastarintaliike kamppailee Kolmatta valtakuntaa vastaan. Pakkaselta Luke ja Han suojautuvat yöpymällä kuolleen tontonin sisällä samaan tapaan kuin kaksi vuotta myöhemmin Lemminkäinen selviytyi hirven sisuksissa Kalle Holmbergin Rauta-ajassa (1982). Alun jälkeen tarina etenee melko suoraviivaisesti, mutta keskeinen osa elokuvaa seuraa paralleelisti Luken vaiheita Dagobah-planeetalla mestari Yodan opissa ja Leian, Han Solon ja Chewbaccan pakoa Millenium Falcon -aluksella. Lopulta linjat yhtyvät, kun Leia on pinteessä Pilvikaupungissa ja Luke keskeyttää koulutuksensa ja lähtee pelastamaan ystäviään. Imperiumin vastaisku on trilogian keskimmäinen osa, jossa ei selvästikään ole sulkeumaa. Han Solo syväjäädytetään, ja Lukelle valkenee, että hän on Darth Vaderin poika. Loppukuva on romantisoitu idylli, joka pyrkii rakentamaan lopun tuntua, vaikka moni asia jääkin odottamaan vastausta. Tätä kuvaa enemmän elokuvasta jäävät mieleen symmetriset asetelmat, joissa Darth Vader tavan takaa esiintyy: hän tuo järjestyksen maailmaan...

Imperiumin vastaisku nauttii erityistä arvostusta Tähtien sodan harrastajien parissa, ja monet pitävät sitä parhaana kaikista. Ehkä siihen on tarttunutkin Leigh Brackettin ja Lawrence Kasdanin yhteistyön kautta erityistä hohdetta. Mutta toisaalta tuntuu, että Imperiumin vastaiskun arvostus on myös sukupolvikysymys. Kun elokuvaa katsoi vuonna 1980, vain kolme vuotta aiemmin valmistuneen avauselokuvan tarjoamien tietojen ja käsitysten valossa, käsikirjoitus tarjosi hedelmällisiä jänniteitä, joista keskeinen on Leian, Luken ja Han Solon kolmiodraama. Vuoden 1980 katsojalla ei ollut varmuutta Luken ja Leian sisaruudesta, vaikka sen saattoikin aavistaa. Myös Luken isän arvoitus kutkutti katsojaa. Ajatellaanpa esimerkiksi kohtausta, jossa Dagobahissa Luke menee luolaan kohtaamaan suurimman pelkonsa. Irronneella Darth Vaderin päällä on Luken kasvot. Kolmas jännitettä luova tekijä on Yodan hahmon introdusointi, jonka idea perustuu siihen, ettei Luke sen paremmin kuin katsojakaan tiedä, kuka mystinen jedimestari on. Voi väittää, että George Lucas vesitti kaikki nämä kerronnalliset jännitteet episodeilla 1–3 ja siinä mielessä vei parhaan terän Imperiumin vastaiskulta. Erityisen ongelmallinen on mielestäni Yodan sisääntulo, joka kömpelyydessään tuntui vuonna 1980 hauskalta, mutta joka nyt, episodien 1–3 ylivertaisen Yodan arvokkuuden jälkeen, tuntuu pelkästään onnahtelevalta. Epäilemättä George Lucaskin on ollut tietoinen näistä kerronnallisista ongelmista. Vaikka hän on epätoivoisesti yrittänyt hitsata elokuvia numerojärjestykseen ja lisännyt pieniä yksityiskohtia, mikään ei poista valmistumisjärjestyksen sisäistä logiikkaa. Imperiumin vastaiskun teho perustuu siihen, ettei katsoja tiedä menneisyyden salaisuuksia. Nuorempi katsojakunta tosin tuntee jo kaiken läpikotaisin elokuvista irrallaan. Mitä silloin tarinan seuraaminen merkitsee? Korostuuko siinä Tähtien sodan rituaalinomaisuus?

21. marraskuuta 2015

Mies Mallorcalta (1984)

Bo Widerbergin käsikirjoittamaa ja ohjaamaa poliisielokuvaa Mies Mallorcalta (Mannen från Mallorca, 1984) pidetään ruotsalaisen trillerin klassikkona. Katsoimme runsas vuosi sitten Widerbergin loistavan jännärin Komisario Beck tähtäimessä (Mannen på taket, 1976), jota sitäkin voi suositella. Molemmat elokuvat kuuluvat pohjoismaisen noirin suunnannäyttäjiin. Mies Mallorcalta alkaa ammattimaisesti toteutetusta postiryöstöstä, jota selvittämään lähtee etsiväpari Johansson (Tomas von Brömssen) ja Jarnebring (Sven Wollter). Eipä aikaakaan, kun kaksi ryöstön silminnäkijää saa surmansa, ja rikoksen avaimeksi osoittautuu Mallorcalla otettu valokuva, joka yhdistää henkilöt toisiinsa. En paljasta juonesta paljonkaan olennaista, jos totean vielä, että kuvan taka-alalta löytyy turvallisuuspoliisin jäsen Hedberg (Rico Rönnbäck), johon Johanssonin ja Jarnebringin epäilykset pian kohdistuvat.

Howard Hawksin Syvästä unesta todetaan usein, etteivät näyttelijätkään aina tienneet, mitä tarinassa tapahtuu. Mies Mallorcalta kuuluu samaan sarjaan. Se edellyttäisi useampia katsomiskertoja. Mitä esimerkiksi tarkoittaa koirantalutushihna, jonka Hedberg ostaa ja toimittaa Ruotsin oikeusministerille ja jonka etsiväparin esimies myöhemmin näkee tukholmalaisen prositutoidun kodissa? Widerberg viljelee vihjeitä niukasti, ja katsoja saa koota palapelin hippusia yksi kerrallaan. Lopussa Johanssonin ja Jarnebring alkavat itsekin epäillä oman päättelynsä paikkansapitävyyttä, ja todisteet tuntuvat häviävän samalla, kun mysteeri hämärtyy.

Nykykatsoja kiinnittää huomitoa siihen maailmaan, jossa Mies Mallorcalta tapahtuu. Mallorcalla elokuvassa ei käydä, ja valokuva kaukaisen lomakohteen sikajuhlista on kuin kadotettu utopia yhteisöllisyydestä. Elokuvan taustana on ankea, sohjoinen Tukholma, jossa Johansson ja Jarnebring kritisoivat McDonaldsia ja kebabia ja kaipaavat ruotsalaista pikaruokaa, kuten silkkapihvejä näkkileivän päällä... Volvoja ja Saabeja suorastaan kuhisee talvisen Tukholman kaduilla. Elokuvan ainoa maahanmuuttaja saa kovaa kohtelua, eikä poliisien yksityiselämäkään näytä erityisen onnistuneelta. Mies Mallorcalta perustuu Leif G. W. Perssonin romaaniin Possujuhla (Grisfesten): se ammensi aiheensa ajankohtaisesta poliittisesta tapahtumasta, Geijer-skandaalista, jonka keskiössä oli Ruotsin oikeusministeri. Widerbergin elokuvan lopputulema on tyly: viimeisessä repliikissä päiväkotien menoja leikataan ja rahat siiretään terrorisminvastaiseen taisteluun!

15. marraskuuta 2015

Tähtien sota: Episodi IV – Uusi toivo (1977)

Tähtien sodan katselmuksemme on yltänyt neljänteen episodiin Uusi toivo (A New  Hope, 1977), joka kulki pitkään nimellä Tähtien sota (Star Wars, 1977) ja oli se ainoa oikea Tähtien sota. Vaikka elokuva sai kolme edeltävää jaksoa vuosina 1999–2005, neljäs episodi merkitsi alkua. Se oli George Lucasin käsikirjoittama, tuottama ja ohjaama tour de force, joka loi pohjan koko fantasiamaailmalle. Sen pohjalta syntyi romaani, sarjakuva ja lukematon määrä leluja, ja myöhemmin lisää elokuvia – peleistä puhumattakaan. Alun perin tekijöiden odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla, mutta heti ensi-illan jälkeen oli ilmeistä, että tekijöiden valomiekka oli osunut kultasuoneen. Epäilemättä Lucasin mielessä oli jo yhtä elokuvaa laajempi kokonaisuus. Tähtien sota sai Suomen ensi-iltaansa joulukuussa 1977. Olin sitä itse katsomassa 16-vuotiaana, ja kummalliseltahan se tuntui, kun kankaalle tuli tekstiä, joka väitti elokuvaa neljänneksi episodiksi. Lucasilla oli mielessään tulevaisuus, mutta myös historia, jota hän tosin pääsi kertomaan vasta 22 vuotta myöhemmin. Lucas oli itse asiassa luomassa omintakeisia kronologioita myös myöhemmin osallistuessaan Steven Spielbergin Indiana Jones -elokuvien suunnitteluun

Kaikkien aikojen ensimmäinen Tähtien sota on tarinaltaan suhteellisen suoraviivainen ja ehkä juuri sen vuoksi niin klassinen seikkailu. Galaksi on ajautunut sisällissotaan, ja elokuva käynnistyy suoraan toiminnasta: prinsessa Leia (Carrie Fisher) on jäänyt Darth Vaderin kynsiin mutta onnistuu lähettämään Kuoleman tähden piirustukset Obi-Wan Kenobille (Alec Guiness) neuvokkaiden robottien R2-D2:n ja C-3PO:n mukana. Tatooinelta löytyy myös Luke Skywalker (Mark Hamill), jonka isä oli Obi-Wanin mukaan jediritari. Tuota pikaa alkaa matka kohti Alderaania Han Solon (Harrison Ford) ja tämän perämiehen Chewbaccan (Peter Mayhew) avustuksella. Kun ryhmä saapuu paikalle, Alderaan on ehtinyt tuhoutua, ja tehtäväksi nousee kapinallisten avustaminen Kuoleman tähden tuhoamisessa. Oikeastaan tätä tarinaa ei olisi tarvinnut kertoa, koska se on kaikille tuttu. Toisaalta, kun sisällön kertoo pähkinänkuoressa, huomaa, kuinka ytimekäs ja lineaarisesti etenevä se on. Jos ajattelen Tähtien sodan voimaa vuonna 1977, tuntuu, että se perustui itse tarinaa enemmän kaikkiin niihin aavistuksiin, joita mystinen maailma herätti. Nyt kun olen pohjaksi katsonut episodit 1–3, on vaikea tavoittaa siitä, miltä Luken taustan uumoilu aikanaan tuntui. Merkittävä osa elokuvan salaperäisyyttä oli juuri tämä tietämättömyys, joka ei liittynyt vain Luken isään vaan siihen, että alkutekstien ”Episodi 4” antoi ymmärtää, että oli paljon sellaista, jota katsoja ei tiennyt. Kun elokuvaa katsoo vuonna 2015, monet mystiset asiat ovat valjenneet, ja siksi esimerkiksi kohtaus, jossa Luke kouluttautuu jeditaitoihin ja voiman tunnistamiseen näyttäytyy toisessa valossa. Vuonna 1977 katsoja tiesi jedeistä yhtä vähän kuin Luke. Tähtien sota -elokuvat voisi aivan mielekkäästi katsoa ilmestymisjärjestyksessä, jolloin episodit 1–3 voi tulkita takautumina. Ainoa häiritsevä seikka on, että Lucas on mennyt näpelöimään episodeja 4–6, lisännyt erikoistehosteita ja pyrkinyt mahdollistamaan episodien mukaisen katselujärjestyksen. Ilmestymisjärjestyksen puolesta puhuvat kuitenkin monet tyylilliset ja sisällölliset tekijät. Esimerkiksi miekkailukohtaukset on aivan toisella tapaa rakennettu kuin episodeissa 1–3: Darth Vaderin ja Obi-Wan Kenobin kaksintaistelusta puuttuvat myöhemmän toimintaelokuvan mukana tulleet kung fu -vaikutteet. Varmaankin George Lucas on halunnut häivyttää elokuvien syntyajan merkkejä niin pitkälle kuin mahdollista, mutta tehtävä on tuhoon tuomittu. Nautin Tähtien sodassa juuri näistä tahattomista aikalaisviittauksista. Vielä 1970-luvun elokuvassa voidaan dialogissa puhua siitä, miten tietoja syötetään tietokoneelle, ja Kuoleman tähteä tuhottaessa hävittäjien käyttöliittymä on hellyttävän arkaainen.


Vielä lopuksi muutama sana bluray-julkaisusta. Kun uutta teräväpiirtoversiota katsoo kankaalta, on selvää, että vuoden 1977 analoginen todellisuus kuultaa läpi. Episodi 4 on merkittävästi karheampi ja rosoisempi kuin vuosien 1999–2005 trilogia, joka syntyi digitaalisena. Bluray välittää vuoden 1977 CinemaScopen tunnun, mutta ehkä juuri tästä syystä myöhemmät digitaaliset lisäykset myös pistävät silmään kohtuuttoman paljon.

Tilinteko (1987)

YLE Teema esitti hiljattain Veikko Aaltosen esikoispitkän Tilinteko (1987). Sen taustalla oli 1980-luvulla syntynyt tuotantoyhtiö Villealfa Productions, joka lähti uudistamaan suomalaisen elokuvan estetiikkaa. Aaltonen oli yhdessä Kaurismäen veljesten kanssa yhtiön perustajajäseniä. Varsinkin Aki Kaurismäen elokuvat ovat tulleet tunnetuksi napakasta dialogistaan, mutta saman piirteen voi havaita myös Tilinteossa. Veikko Aaltosen ja Aki Kaurismäen käsikirjoittama tarina on muutoinkin ytimekäs, ja vajaan 70 minuutin kesto tuo mieleen 1940-luvun Hollywoodin tiivistunnelmaiset rikoselokuvat. Tilinteon hiljaisuudessa, ja myös sen maiseman käytössä, on paljon samaa kuin ranskalaisen Jean-Pierre Melvillen teoksissa, tosin melvilleläistä eksistentialismia Tilinteko ei tunnu tavoittelevan.

Veikko Aaltonen on kertonut haastattelussa Tilinteon ammentaneen kahdesta ajankohtaisesta rikoksesta, joissa oli samankaltaisia piirteitä. Parkanossa tehtiin vuonna 1979 näyttävä postiryöstö, ja hyvin samankaltainen rikos toistui kaksi vuotta myöhemmin Mouhijärvellä, jossa poliisiksi naamioituneet rikolliset pysäyttivät postiauton. Juuri tästä tilanteesta Tilinteko alkaa: ryöstön lopuksi Timo Varjola (Esko Nikkari) haavoittaa kumppaniaan Kalervo Mäkistä (Juhani Niemelä) ja poistuu paikalta saalis mukanaan. Veikko Aaltonen on muistellut, että hän keskustelussa Aki Kaurismäen kanssa sai innoitusta John Sturgesin modernista westernistä Mies astui junasta (Bad Day at Black Rock, 1955) ja että varsinkin näyttelijävalinnat kumpusivat tästä keskustelusta. Sisällöllisesti Tilinteko muistuttaa kuitenkin enemmän kostowesterniä, varsinkin Marlon Brandon Vihan riivaamaa (One-eyed Jacks, 1961), jossa päähenkilö lähtee jäljittämään rikosroveriaan ja etsimään hyvitystä petokselle. Myös Tilinteossa petturi on saanut kunniallisen aseman yhteisössään, ja Timo Varjola on päätynyt kaupunginjohtajaksi. Juuri kun Varjola saa tietää päässeensä eduskuntaan, kostaja tekee tehtävänsä. Asetelmassa on paljon samaa kuin Aarne Tarkaksen kulttielokuvassa Hän varasti elämän (1962), jossa on tosin annos komediallisuutta, eikä lopetuskaan ole yhtä tyly kuin Tilinteossa.
 

8. marraskuuta 2015

Tähtien sota: Episodi III – Sithin kosto (2005)

Tähtien sota -katselmuksemme on yltänyt kolmanteen episodiin Sithin kosto (Revenge of the Sith, 2005), joka valmistui 28 vuotta neljännen episodin jälkeen. Kun elokuvaa katsoo, voi kuvitella, miten haasteellista kahden trilogian sovittaminen toisiinsa on ollut. Loppua kohti lisääntyvät seuraavaan episodiin liittyvät visuaaliset piirteet, joiden on tarkoitus helpottaa siirtymistä seuraavaan jaksoon. Tätä tietysti palvelee Darth Vaderin ikonisen hahmon rakentaminen Sithin koston viimeisissä kuvissa, mutta samalla myös ’etuistuma’, jossa Darth Vader nähdään aluksensa komentosillalla valmistautumassa siihen, mitä katsojat näkevät – tai pikemminkin, olivat jo nähneet – neljännessä episodissa. Tulevasta tapahtumakulusta tutut natsihenkiset univormutkin vilahtavat kuvassa ja ankkuroivat yhteen menneisyyttä ja tulevaisuutta. Jos Tähtien sotaa ajattelee poliittiselta kannalta ensimmäinen trilogia, osat 1–3, kertoo siitä, miten demokratia muuttuu tyranniaksi. Tähtien sodan kielellä se ilmaistaan Voiman pimeän puolen voittona. Kun seuraavan trilogian, osien 4–6, alussa viitataan Imperiumiin, olennaista on, että tämä poliittinen yksikkö on entinen Tasavalta. Jos ajattelen omaa aikalaiskokemustani vuonna 1977, en muista, että tämä Imperiumin historia tai surullinen kehityskulku olisi noussut erityisesti mieleen. Sen sijaan Imperiumin diktatorisuus assosioitui Euroopan historiaan, mihin Darth Vaderin kätyreiden natsihenkiset asutkin viittasivat. Imperiumi oli kommentti totalitarismin historiaan. Molemmissa trilogioissa on mustavalkoinen näkemys politiikasta, ja nyt katsottuna tuntuu, että Sithin kostossakin jakolinja menee selkeästi demokratian ja diktatuurin välillä: jos ei ole edellistä, ajautuminen jälkimmäiseen on väistämätöntä. Lopputulos on ristiriitainen siinä mielessä, että vaikka demokratia esitetäänkin ihanteena, missään episodissa ei oikeastaan näy kansanvaltaa. Ensimmäisen trilogian Tasavalta tuntuu jo lähtökohtaisesti anonyymin vallankäytön pelikenttänä, jota edustaa tietokoneanimoitu, symmetrinen istuntosali, jonne yksityiskohdat hukkuvat ja jonka persoonattomuuden keskeltä Palpatinen yksinvalta helposti nousee. Tyranniaa eivät vastusta kansat ja niiden edustajat vaan jediritarit, jotka taistelevat oikeudenmukaisuuden puolesta.

Sithin kosto jatkaa kolme vuotta aiemmin valmistuneen Kloonien hyökkäyksen tarinaa, jonka ytimessä on Anakin Skywalkerin (Hayden Christensenin) vähittäinen suistuminen kohti pahuutta ja muuntuminen Darth Vaderiksi. Ensimmäinen trilogia on Anakinin kehityskertomus. Samalla se on tarina Anakinin ja Padmé Amidalan (Natalie Portman) rakkauden väistämättömästä tuhosta. Samaan aikaan kun Anakin muuttuu Darth Vaderiksi, Padmé heittää henkensä synnyttäessään kaksoset, Leian ja Luken, seuraavan trilogian päähenkilöt. Sithin kosto päättyy elämän ja kuoleman samanaikaiseen läsnäoloon: Padmé kuolee, samoin Anakin siinä mielessä, että hänen hyvyytensä viimeisetkin rippeet katoavat. Tähtien sodassa hyvä ja paha elävät perhepiirissä, sillä episodeihin 4, 5 ja 6 jäävät jäljelle paha isä ja häntä vastaan kapinoivat lapset, jotka eivät tiedä alkuperäänsä. Sithin kostossa on häiritsevää se, miten perusteellisesti Anakinin suistumista pahuuteen kuvataan. Kun elokuvan jälkeen keskustelimme lasten kanssa tarinasta, kaikki tiivistyi kysymykseen: johtuiko Anakinin päätyminen pahalle puolelle Palpatinesta vai George Lucasista? Tarinan tasolla tietysti Palpatinesta, mutta mielestäni käsikirjoituksen ratkaisuja voi kyseenalaistaa. Miksi meidän pitäisi ottaa Tähtien sota annettuna? Youtubessa on julkaistu useita fanieditioita ensimmäisestä trilogiasta. Niissä harrastajat ovat leikanneet saagan uuteen asuun. En ole pystynyt näitä katsomaan, mutta olisi kiinnostavaa kokeilla, miten niukoilla aineksilla Anakinin kohtalon voi kertoa. Tarvitaanko esimerkiksi jaksoa, jossa Anakin surmaa kaikki jediritarikoulutuksessa olevat lapset. Tämä on epäilemättä raamatullinen viittaus, mutta itse koen, että pahan valta ei tässä vaiheessa elokuvaa ole vielä uskottava. Kohtaus pikemminkin nakertaa Anakinin kehityskertomusta kuin tukee sitä. Käsikirjoituksellisesti Sithin kosto ei ole erityisen napakka, mutta tähän vaikuttaa myös edellisessä blogikirjoituksessa mainitsemani tarve rakentaa elokuvaan sellaisia tarinaelementtejä, joita voidaan myöhemmin hyödyntää oheistuotteissa. Itse koen, että Anakinin ja Obi-Wan Kenobin (Ewan McGregor) kaksintaistelu on ollut liiankin haasteellinen tietokoneanimoinnille, vaikka tulivuoriplaneetta sinänsä tuokin tarvittavaa helvetillisyyden auraa lopetukseen.

Sithin koston lopussa suomalaisia sykähdyttää kohtaus, jossa Darth Sidious (Ian McDiarmid) saapuu pelastamaan Anakinin tulivuoriplaneetalta. Taustalla lipuva laavavirta on kuin kalevalainen Tuonelan virta, jonka partaalta Lemminkäisen äiti tulee noutamaan poikaansa. Kun Tähtien sotaa ajattelee tarkemmin, äitien kohtalo on tyly. Anakinin äiti saa surmansa Kloonien hyökkäyksessä ja Padmé Amidala kuolee Sithin koston lopussa. Ehkäpä Darth Sidious onkin tarinassa galaktinen Lemminkäisen äiti, joka herättää poikansa eloon.