28. helmikuuta 2007

Huippuesityksiä yliopistoille

Erkki Tuomioja kritisoi tänään (27.2.) kotisivullaan suunnitelmia suomalaisen yliopistoverkoston "tehostamiseksi". Tuomioja epäilee varsinkin kolmen helsinkiläisen korkeakoulun säätiöittämistä niin, että toiminta tapahtuisi valtion varoin mutta päätösvalta siirtyisi yksityiselle sektorille. Yksityinen yliopisto toisi Suomeen lukukausimaksut.

Tuomiojan pelko on aiheellinen. Mutta on uudistusesityksissä muutakin kummallista. Yleisradion teksti-tv uutisoi ehdotukset otsikolla "Huippuyliopisto Suomeen" - aivan kuin korkeatasoista tutkimusta ei Suomessa olisi tehtykään ennen tätä ja aivan kuin tutkimusta voisi teknisin ratkaisuin synnyttää. Julkisuudessa on hämärtynyt se tosiasia, että ehdotukset kumpuavat valtiohallinnon tehostamistoimista, joiden tehtävä on vähentää julkisen sektorin työpaikkoja. Se on perimmäinen tarkoitus, eikö? Tausta on häivytetty korostamalla sitä, että "tehostaminen" on vain suomalaisen tieteen ja tutkimuksen laadun parantamista. Tässä asetelmassa huippuyliopiston mielikuva kytketään voimakkaasti yksityisen rahoituksen kasvattamiseen.

Käytän sanaa "huippututkimus" vain pakon sanelemana, koska se on mielikuvapolitiikan väline. Mutta että "huipulle" pääsisi yliopistoja yhdistelemällä, työpaikkoja vähentämällä ja yksityistä rahaa lisäämällä, on arveluttavaa. Uusi hallitus saa korkeakoulupolitiikkansa välineeksi varsinaiset huippuesitykset!

27. helmikuuta 2007

Marmorimies (1976)

Eilen maanantaina katsoimme luentokurssin päätöselokuvana Andrzej Wajdan Marmorimiehen (Czlowiek z marmuru, 1976). Yliopistolta oli edellisellä viikolla ryöstetty monta dataprojektotia, mutta onneksi yksi oli pelastunut.

Ainakin minut Marmorimies tempasi mukaansa. Alussa nähdään pitkä kamera-ajo puolalaisen tv-yhtiön käytävällä: Agnieszka (Krystyna Janda) yrittää vakuuttaa tuottajaansa siitä, miten tärkeää on tehdä dokumentti 1950-luvusta, työnsankari Mateusz Birkutista. Oikeastaan yllättävää on tuottajan (Boguslaw Sobczuk) kysymys: kuka on kiinnostunut historiasta? Aloitusjakson kruunaavat alkutekstit, joita tahdittavat Andrzej Korzynskin soulahtavat, amerikkalaisista toimintasarjoista muistuttavat sävelet.

Marmorimies kuvaa kriittisen journalistin uteliaisuutta, halua tietää. Haastattelujen ja vanhojen dokumenttifilmien kautta avautuu kuva Mateusz Birkutista (Jerzy Radziwilowicz), muurarista, joka nousi sankariksi muuraamalla yhden työvuoron aikana yli 30 000 tiiltä - tiimityönä. Nykypäivän, 2000-luvun näkökulmasta, Birkutin uroteko näyttäytyy demonstraationa uudesta, tehokkaammasta työskentelytavasta, mutta riuduttava, rationaalinen työ ei ilahduta kaikkia. Birkut on viaton siinä mielessä, että hän uskoo mahdollisuuteen rakentaa koteja kaikille. Viime kädessä hänen sankaruutensa on kuitenkin median - ja vallitsevan ideologian - tuotetta. Vähitellen asetelma valkenee, mutta usko työhön ei silti katoa. Marmorimiehen myytti on liikaa tv-johtajille, ja Agnieszkan projekti pysäytetään. Lopussa Agnieszka yrittää tavoittaa ikääntyneen Mateuszin, mutta tämä on jo kuollut. Gdanskin telakan portilla hän tapaa marmorimiehen pojan, Maciejin. Loppukohtaus tuntuu enteelliseltä, sillä juuri Gdanskin telakalla oli avainrooli Solidaarisuus-ammattiliikkeen alkuvaiheissa. Wajda jatkoi sittemmin kertomustaan elokuvassa Rautamies (Czlowiek z zelaza, 1981). Silti muutos häämöttää jo Marmorimiehen viimeisissä kuvissa, kun Agnieszka ja Maciej kävelevät määrätietoisesti samalla tv-yhtiön käytävällä, josta kaikki alkoi.

Nukahteleva kulttuuri

Kirjoitin 2.9.2005 Turun Sanomiin kolumnin, jota en voi olla laittamatta tähän. Yliopistokeskustelussa argumentteja ja tunteen paloa useammin toistuvat sellaiset sanat kuin UPJ ja laadunvarmistus, tehostaminen ja tulospalkkaus. Taidamme elää narkoleptisessa maailmassa, jossa unen ja valveen raja on tavoittamattomissa...

Nukahteleva kulttuuri

Viime keväänä 2005 Jari Sarasvuo julkaisi kirjan Huomiotalous, joka ammensi aineistonsa paitsi tosi-tv-sarjasta Diili ennen kaikkea luovaan talouteen liittyvistä kiihkeistä odotuksista. Sanoma oli yksinkertainen: se, joka kerää asiakkaiden – yleisön – huomion, kääntää myös rahavirtojen suunnan. Epäilemättä uusi avainkäsite voi murtaa muureja ja avata tuoreita näköaloja, mutta samalla kun ”huomiotalous” jäsentää talouden logiikkaa, se on itsessään tuote, huomion kerääjä. Huomiotalous menee kaupaksi nyt, kun innostus luovaan teollisuuteen ja kulttuurialojen menestykseen on suurimmillaan – ja usko jo vanhahtavan informaatioteknologian loistavaan tulevaisuuteen hiipumassa.

Mutta onko tämä ratkaiseva käänne?

* * *

Vaikka itse uskonkin, että luovuudella on olennainen merkitys hyvinvoinnin rakentamisessa, on vaikea nähdä, että olisi kyse epookkien taitteesta. Pikemminkin ”huomiotalous”, samaan tapaan kuin ”merkitystalous” tai Richard Floridan propagoima ”luova luokka”, on itsessään taloudellinen hyödyke, myyntituote, joka on tarkoitettu nopeaa kulutusta varten. Viiden vuoden kuluttua sitä tuskin muistetaan. Kuka enää puhuu ”hallitusta rakennemuutoksesta” tai ”sisäisestä sankarista”? Tällä hetkellä ”tietoyhteiskunta” ja ”sisältötuotanto” herättävät jo vaivautuneen nostalgisia tunteita. Miten käy ”osaamiskeskusten” ja ”laadunvarmistuksen”?

Huomiotaloutta voi kutsua henkiseksi kerskakulutukseksi. Tiettynä hetkenä uusi avainkäsite näyttää jäsentävän maailmaa uudella tavalla. Se syrjäyttää aikaisemman filosofian, sisäistetään kritiikittömästi, koska vanhat ajatukset tuntuvat loppuunkalutuilta, ja tyhjennetään tuota pikaa. Tietysti tämäkin on luovuuden muoto: nykypäivänä hyviä ideoita tuhlataan ja heitetään romukoppaan enemmän kuin koskaan.

* * *

Jos itse joutuisin keksimään nykypäivän maailmaa jäsentävän avainkäsitteen, kutsuisin 2000-luvun alkua narkoleptisen kulttuurin ajaksi. Aivan kuin yhteiskunta eläisi katkeilevien tietoisuuden tilojen maailmassa; hetkeksi siirrytään unikuvaan, joka tempaa mukaansa sataprosenttisesti, mutta yhtäkkiä uni haihtuu ja arjen tyhjältä tuntuvat rutiinit palaavat tilalle. Oikeastaan käsite sopisi hyvin sarasvuolaisen huomiotalouden rinnalle. Mikä muu olisi parempi vastinpari hektisen talouselämän ja nopeasti muuttuvien trendien edellyttämälle valppaudelle kuin väistämätön torkahtelu? Mutta nukahdus ei tässä merkitsekään levähdystä tai pakoa vaan kiihkeää myötäelämistä päivänkohtaisen avainkäsitteen mukana.

Talous- ja organisaatiofilosofian narkolepsiaan liittyy myös kiihtyvä kallistuminen kohti tulevaisuutta. Unikuvat ovat visioita, joiden toteutumisen oletetaan edellyttävän vankkaa uskoa – sillä tulevaisuus, ja sen tuoma vauraus, rakennetaan vain varauksettoman heittäytymisen keinoin.

Nukahtelevaa kulttuuria luonnehtivat yllättävät, surrealistiset muistinmenetykset. Suomalaiset, jotka vielä vuosikymmen sitten suhtautuivat huvittuneesti itänaapurin aikanaan suosimiin keskuskomiteoihin ja neuvostoihin, pystyttävät niitä nyt itse innokkaammin kuin koskaan.

Narkoleptisen kulttuurin tunnusmerkkejä on myös jatkuva projektityöskentely. Luovuutta etsittäessä ei puhuta työrauhasta, vapaudesta tai pitkäjänteisestä keskittymisestä. Projektien maailmassa intensiiviset luovuuden puuskat seuraavat toisiaan, ja työyhteisöjen lisääntyvä kiire ja stressi korostavat nykykulttuurin luonnetta fantasioiden ja rutiinien säännöttömänä vaihteluna.Sarasvuo korostaa tunnelatauksen merkitystä: on elettävä voimakkaasti, sillä vain tunne kantaa eteenpäin. Mutta epäilemättä tunneaallotkin purkautuvat intensiivisten visioiden laannuttua. Olisiko sittenkin järkevämpää antaa tilaa ja aikaa hiljentyä?

23. helmikuuta 2007

Ensi-ilta (1977)

Gena Rowlandsin roolisuoritus ikääntyvänä Broadway-tähtenä, Myrtle Gordonina on tyrmistyttävän hieno: se sisältää oikeastaan kaikkea, mitä vain voi kuvitella, traagisia huipennuksia, täydellistä farssia, hienosyistä psykologiaa... En muista vähän aikaan nähneeni mitään vastaavaa. John Cassavetesin käsikirjoitus Ensi-iltaan (Opening Night, 1977) punoo taitavasti yhteen toden ja epätoden. Myrtle Gordon valmistautuu ensi-iltaan, nuori ihailija kuolee, ja tähden tasapaino järkkyy. Näyttämöllä Gordon improvisoi, muuttaa näytelmän tekstiä ja häilyy näyttämön ja kulissien, fiktion ja toden rajalla. Kaikesta raastavuudesta huolimatta Ensi-illan lopetus uskoo itse teatteriin, ja se lopulta tuo ymmärtämyksen päähenkilöiden välille. Loppukohtaus on Rowlandsin ja Cassavetesin suvereenia näytöstä. Miksei tätä hienoa elokuvaa näytetä televisiossa? Olisi jo aika.

19. helmikuuta 2007

Liitutaulut (2000)

Liitutaulut (Takhté siah, 2000) on Samira Makhmalbafin toinen pitkä näytelmäelokuva, jonka valmistumisaikaan ohjaaja oli vasta 20-vuotias. Elokuva kertoo opettajista, jotka liitutaulu selässään etsivät oppilaita Kurdistanista, Iranin ja Irakin väliseltä rajalta. Kaksi opettajaa ajautuu tarinan keskiöön, toinen suuntaa kylään, toinen vuorille. Vuorilta löytyy vain lapsia, joita käytetään "muuleina", salakuljetetun tavaran kuljettajina. Kylään päätynyt opettaja menee lopulta naimisiin, kun ei löydä ketään, joka haluaisi oppia lukemaan. Itse liitutaulu joutuu palvelemaan kotina, katoksena, paareina, murtuneen jalan tukena, suojana. Onko tämä ohjaajan tapa korostaa liitutaulun merkitystä? Samalla se on kuitenkin lukutaidon merkityksettömyyden korostaja, sillä Kurdistanin rajalla elämä on veitsen terällä. Ainoa nuori, joka innostuu opettelemaan, kuolee rajavartioiden kaoottisessa ammuskelussa. Pakolaisena kiertelevät vanhukset löytävät kotimaansa, mutta se on niin pommitusten runtelema, etteivät he sitä edes tunnista. Loppu on surumielinen, Saidin puoliso Halalleh häipyy Irakin rajan tuolle puolen, usvaan, liitutaulu mukanaan.

12. helmikuuta 2007

Kikin lähettipalvelu (1989)

Nyt näin Hayao Miyazakin Kikin lähettipalvelun (Majo no takkyûbin, 1989) toista kertaa: se ei ole yhtä suurellinen ja fantasinen kuin Henkien kätkemä tai Liikkuva linna. Mutta ehkä juuri siksi Miyazakin animaation herkkyys ja hienous pääsee oikeuksiinsa. Pienen noidan tarina on koskettava, humaani, eikä tarinassa ole mitään muuta suurta dramatiikkaa kuin usko itseen ja omiin kykyihin. Monet kohtaukset ovat epätavallisuudessaan herkullisia, esimerkiksi kohtaus, jossa Kikin kissa, Jiji, joutuu tekeytymään pehmoleluksi ja kohtaa ystävällisen vanhan koiran.

5. helmikuuta 2007

Pitkät jäähyväiset (1973)

Robert Altmanin Pitkät jäähyväiset (The Long Goodbye, 1973) perustuu Leigh Brackettin käsikirjoitukseen: siinä on vielä vanhan film noirin henkeä. Olihan Brackett mukana käsikirjoittamassa jo Bogie-elokuvaa Syvä uni vuonna 1946. Altman uudisti käsikirjoitusta kovalla kädellä ja sijoitti tarinan nykypäivään, 1970-luvun Kaliforniaan. Elokuvaa onkin tulkittu silloisen Hollywoodin dekadenssin kuvastajaksi. Silti historia ja nykypäivä kohtaavat oudosti. Elliott Gouldin näyttelemä Marlowe ajaa 40-luvun autolla, aivan kuin hän olisi kurvannut paikalle suoraan vanhasta Hollywood-leffasta.

Edellisestä Pitkien jäähyväisten näkemisestä on vierähtänyt vuosia. Television aikanaan esittämä videokopio oli huonotasoinen: nyt Altmanin laajakankaan käyttö pääsee oikeuksiinsa. Tunnelmaa rakentaa tyylikkäästi John Williamsin musiikki, jossa varioidaan käytännössä samaa melodiaa alusta loppuun.