31. joulukuuta 2018

Sydämen syke (Battement de cœur, 1940)

Henri Deconin Battement de cœur (1940) on hämmentävä, poikkeuksellinen komedia. Sitä ei ole tiettävästi esitetty Suomessa, mutta sen voisi kääntää nimellä Sydämen syke. Suomeen Decoinin elokuva ei toisen maailmansodan keskellä päätynyt, mutta täällä nähtiin sodan jälkeen Hollywoodissa tehty remake, Sam Woodin ohjaama Sellaista tapahtuu Pariisissa (Heartbeat, 1946), joka oli uskollinen Max Kolpén alkuperäisidealle. Battement de cœur on kiehtova siinä mielessä, että se edustaa elokuvantekemistä, joka oli vääjäämättömästi ajautumassa umpikujaan. Pariisiin oli kokoontunut lahjakkuuksia itäisestä Euroopasta, mutta kun Saksan joukot ylittivät Ranskan rajan, emigranttien oli pakko jatkaa matkaa. Königsbergiläinen Max Kolpé kuului tähän ryhmään, ja hän jatkoi Saksan ja Ranskan jälkeen uraansa Yhdysvalloissa. Sittemmin Kolpé oli käsikirjoittamassa myös Rossellinin neorealistista klassikkoa Saksa vuonna nolla (Germania anno zero, 1948). Kiertolaisten ryhmään kuului myös legendaarinen tuottaja Gregor Rabinovitch, jonka kädenjälki elokuvassa näkyy.

Battement de cœur alkaa varkaiden ammattikoulussa, jonka opettajaa herra Aristidea esittää mahtava Saturnin Fabre. Jakso on loistava, ja mieleen jää erityisesti käsitöitä tekevä oppilas, joka on varsinainen virtuoosi sieppaamaan lompakoita ja taskukelloja. Koulun oppilaisiin kuuluu nuori Arlette (Danielle Darrieux), jonka Kolpén tuhkimotarina johdattaa tuota pikaa suihkuseurapiireihin. Elokuva muuttuu hetkessä screwball-komediaksi, joka tuo mieleen Mitchell Leisenin elokuva Keskiyö (Midnight, 1939). Toisaalta voi väittää, että screwball-komediakin ammensi vaikutteita saksalais-itävaltalaisesta huvinäytelmästä, josta Keskiyön toinen käsikirjoittaja Billy Wilder oli hyvin tietoinen. Battement de cœur muistuttaa, että toista maailmansotaa edeltävästä elokuvakomediasta pitäisi kirjoittaa transnationaali historia. On vielä lisättävä, että Henri Decoin tunnetaan melko epätasaisena ohjaajana, mutta tässä hän on selvästi vireessä: tarina kulkee, ja muutoinkin elokuva valmistui onnellisten tähtien alla.

Mustaa lihaa Pariisissa (La Traversée de Paris, 1956)

Claude Autant-Laran Mustaa lihaa Pariisissa (La Traversée de Paris, 1956) perustui Michel Aymén novelliin, joka oli ilmestynyt vuonna 1947 kokoelmassa Le Vin de Paris. Aymén tarina kertoi kahdesta miehestä, taiteilijasta ja työttömästä taksinkuljettajasta, jotka salakuljettavat porsaanlihaa matkalaukuissa Pariisin halki. Jean Aurenchen ja Pierre Bostin käsikirjoituksessa keskiöön asettuvat elokuvan tähdet Jean Gabin ja Bourvil, joiden dialogi kuljettaa elokuvaa eteenpäin enemmän kuin varsinainen dramaattinen jännite. Taiteilija Grandgilin (Jean Gabin) ja taksinkuljettaja Marcel Martinin (Bourvil) lisäksi komediallisuutta tarjoaa sekatavarakauppias Jambier (Louis de Funés), joka nimenomaan lähettää kaksikon liha-annosta kuljettamaan.

Lähtökohdat ovat kiinnostavat jo siksi, että elokuva sijoittuu miehitettyyn, pimennettyyn Pariisiin, vuoteen 1943. Katsoessa mietin ylipäätään, kuinka paljon 1950-luvulla tehtiin elokuvia miehitysajasta ja miten elokuvat käsittelivät niitä ristiriitaisia tunteita, joita saksalaisten läsnäoloon kaupungissa liittyi. Mustaa lihaa Pariisissa käsittelee yllättävän vähän historiallista tilannetta, ja alusta lähtien Aurenchen ja Bostin käsikirjoitus keskittyy pikemminkin Gabin-Bourvil-kaksikkoon. Tietynlaista epärealistisuutta lisää se, että kaikki Pariisi-kohtaukset on kuvattu studiossa: Seinen varsi, pimeässä päilyvä Nortre Damen siluetti, katujen kulmat ja kuppilat. Katsoessa on helppo ymmärtää Truffaut’n kritiikkiä Aurenchea, Bostia ja kirjallista ”psykologista realismia” kohtaan. Elokuvan loppua kohti Autant-Laran idea kuitenkin hahmottuu. Leikkisä, kujeileva dialogi katkeaa yllättäen, kun Grandgil ja Martin joutuvat saksalaisten käsiin. Sattumalta samana yönä on tapahtunut attentaatti saksalaisia vastaan, ja kaikki vangitut viedään kohti tuntematonta päämäärää. Kaksikko joutuu toisistaan erilleen, kun saksalaisten komentaja tuntee taiteilijan työt ja päättää päästää hänet vapaaksi. Martin heitetään kuorma-auton lavalle muiden vankien mukaan. Tässä kohtaa Autant-Lara yksinkertaisesti lopettaa studiotyöskentelyn: dokumentaarinen jakso näyttää seuraavaksi Pariisin vapautuksen, ja loppukohtauksessa ollaankin sodanjälkeisessä maailmassa, kaupungissa, joka ei ole enää lavaste vaan vilisee elämää. Grandgil ja Martin kohtaavat hetkeksi asemalaiturilla. Martin on mystisesti pelastunut, palannut entiseen elämäänsä, mutta hänen maailmansa on selkeästi erillään yläluokkaisen taiteilijan taipaleesta.

Sadan murhan majatalo (L'auberge rouge, 1951)

Claude Autant-Laran rikoskomedia Sadan murhan majatalo (L'auberge rouge, 1951) oli aikansa kassamagneetti, ja se nähtiin Suomessakin kolme vuotta myöhemmin. Pääroolissa esiintyi armoitettu koomikko Fernandel, tällä kertaa veijarimaisena munkkina. Vielä tässä vaiheessa yleisö ei tuntenut häntä Isä Camillona, sillä Giovannino Guareschin kertomuksiin perustuva sarja alkoi vasta seuraavana vuonna Julien Duvivierin ohjauksella Isä Camillon kylä (Don Camillo, 1952). Kerrotaan, että Fernandelia rooli Sadan murhan majatalossa harmitti paljon, eikä hän ollut vähään aikaan puheväleissä Autant-Laran kanssa. Yleisön suosio on kuitenkin helppo käsittää, niin vastustamattomasti Fernandel vetää roolinsa, vaikka voin toisaalta ymmärtää, että elokuvan tarina ja tyylilaji ovat häntä askarruttaneet.

Alun perin elokuvan L'auberge rouge piti juhlistaa Honoré de Balzacin kuoleman satavuotista muistoa, ja elokuvan piti perustua Balzacin samannimiseen novelliin vuodelta 1831. Balzacin merkkivuosi 1950 tuli kuitenkin liian nopeasti, eikä tuotannon rahoitusta saatu järjestymään. Tässä tilanteessa Autant-Lara päätti säilyttää vain nimen L'auberge rouge, jonka ympärille Jean Auranche sepitti tarinan kuuluisasta Peyrebeillen majatalosta, joka myös tunnettiin Punaisena majatalona. Dialogin Aurenche kirjoitti yhdessä Pierre Bostin ja Autant-Laran kanssa. Tyylilajiksi tuli rikoskomedia, vaikka aiheesta olisi saanut tehtyä niin kauhuelokuvan kuin salapoliisikertomuksenkin. Balzacin novelli ilmestyi vuonna 1831, mutta sillä ei tiettävästi ole yhteyttä siihen kammottavaan majataloon, joka nousi uutisotsikoihin juuri syksyllä 1831. Peyrebeillessä sijainneeseen majataloon pysähtyneet matkailijat olivat kadonneet yksi toisensa jälkeen, ja kun oikeutta käytiin vuonna 1833, ainakin 50 uhrin ruumiit löytyivät paikalta. Nykyään majatalo on museona.

Sadan murhan majatalo alkaa Yves Montandin tulkitsemalla balladilla, joka esittelee katsojalle tapahtumapaikan. Samalla katsoja seuraa posetiivaria, joka astuu majatalon sisään ja tulee välittömästi murhatuksi. Vain posetiivarin apina pääsee karkuun majataloa pitävältä pariskunnalta Marie (Françoise Rosay) ja Pierre (Carette) Martinilta sekä heidän apuriltaan Feticheltä (Lud Germain). Varsinainen draama käynnistyy, kun taloon saapuvat yhtäaikaa kokenut munkki (Fernandel) nuori noviisi Jeannou (Didier d'Yd) seuranaan sekä vaunullinen matkustajia. Vaunussa saapuu myös Martinin pariskunnan tytär Mathilde (Marie-Claire Olivia). Koomiseen seurueeseen kuuluu edelleen Sherlock Holmes -asuun pukeutunut britti Darwin (Jean-Roger Caussimon), joka jää jokseenkin käsittämättömäksi lisäksi henkilögalleriaan. Tarinan komiikka perustuu paljolti siihen, että Marie Martin ripittäytyy munkille, joka siten saa tietää, että talon pihalta löytyy sata vainajaa. Martinin pariskunta yrittää kaikin keinoin saada matkustajat tainnutettua, mutta munkki pyristelee vastaan. Kaiken kaikkiaan Sadan murhan majatalo tuntuu poikkeuksellisen mustalta ja makaaberilta komedialta, jos sitä vertaa aikakauden muuhun tuotantoon. Sitä pitää koossa Fernandelin komiikka, mutta myös Françoise Rosayn ja Caretten loistavasti tulkitsema Martinin pariskunta.