Varastettuja salaisuuksia (1952)

”The Only Motion Picture Of Its Kind!” Näin väitettiin Russell Rousen film noir -elokuvan Varastettuja salaisuuksia (The Thief, 1952) julisteessa. Katsoimme juuri Rousen ensimmäisen westernin Nopein ase voittaa (The Fastest Gun Alive, 1956), joka oli persoonallinen muunnelma tutusta teemasta. Omintakeinen on myös Varastattuja salaisuuksia, mutta aivan eri tavalla. Kyse oli Rousen toisesta pitkästä näytelmäelokuvasta, ja se oli kieltämättä rohkea. Ideana oli toteuttaa jännityselokuva kokonaan ilman puhuttua dialogia. Hämmästyttävää elokuvassa on, että monessa kohtaa puhe tuntuu miltei pakosta tulevan esiin. Puhelin soi tuon tuostakin, mutta aina ohjaaja onnistuu välttämään sen, että päähenkilö nostaisi luurin, sanoisi jotakin tai kuulisi jonkun toisen henkilön puhetta! Ensi-iltakierroksellaan Varastettuja salaisuuksia ei menestynyt kovin hyvin, ja tämä on helppo ymmärtää.

Varastettuja salaisuuksia alkaa mukaansa tempaavasti. Päähenkilö Allan Fields (Ray Milland) on silmin nähden synkkien ajatusten riivaama. Katsojalle hahmottuu, että hän on luvattomilla teillä. Pienen vihjeet kertovat, että hän on ydinfyysikko. Hänen toimitaansa seurataan, ja hän jättää salaisia viestejä. Selvästi hän myös kärsii tästä toiminnastaan, pelkää puhelimen soitoa ja yrittää peittää sen laittamalla radion äänen kovempaa. Fields kuvaa salaisia asiakirjoja, ja lopulta hänelle tarjotaan mahdollisuutta kätkeytyä toisen henkilöllisyyden suojiin. Elokuva sijoittuu sekä Washingtoniin että New Yorkiin, ja Yhdysvaltain kongressin rakennuksen valaistu kupoli on kuin painajainen kärsivälle ydinfyysikolle. Sam Levittin kuvaus jää mieleen öisistä katunäkymistä, aidosta film noir -tunnelmasta.

Elokuvan käsikirjoitus on syntynyt ohjaaja Russel Rousen ja tuottaja Clarence Greenen yhteistyönä. Kaksikon oivallus on ollut kylmän sodan vakoilutrillerin toteuttaminen lähestulkoon sanattomasti. Useinhan propaganistisissa elokuvissa käytetään yleviä sanoja liiankin kanssa. Yllättävän tehokkaalta tuntuu kerronta, joka rakentuu vain vihjeiden ja vaikenemisen varaan. Mikä olisikaan oikeampaa vakoilun näkökulmasta kuin hiljainen, huomaamaton toiminta. Samalla on selvää, että Rouse ja Greene ovat halunneet tuoda äänimaiseman hyvin esille: askeleet ja kaiut korostuvat, samoin liikenteen melu, metron äänet, kuulutusten kaukainen kumu, yön hiljaisuus... Myös Herschel Burke Gilbertin musiikki toimii elokuvassa loistavasti.