23. lokakuuta 2017

Oklahoman sankari (The Oklahoma Kid, 1939)

Lloyd Baconin ohjaama Oklahoman sankari (The Oklahoma Kid, 1939) edustaa vaihetta, jossa Hollywoodin suuret yhtiöt alkoivat entistä enemmän kiinnostua lännenelokuvasta. Samana vuonna 1939 Warner Bros. tuotti Michael Curtizin westernin Lännen valloittajat (Dodge City), pääroolissa Erroll Flynn, ja United Artists John Fordin klassikon Hyökkäys erämaassa (Stagecoach), jonka pääroolissa nähtiin John Wayne. Oklahoman sankarissa nimiroolia esitti James Cagney, jolle tämä oli ensimmäinen Villin Lännen tehtävä. Hänet oli aiemmin nähty gangsterielokuvissa ja musikaaleissa. Cagney oli juuri esiintynyt, mieleenpainuvasti, Michael Curtizin elokuvassa Likakasvoiset enkelit (Angels with Dirty Faces, 1938). Cagney teki urallaan enää kaksi lännenelokuvaa, mutta ne tulivat paljon myöhemmin: Luotien maa (Run for Cover, 1955) ja Kunnianteko pahalle miehelle (Tribute to a Bad Man, 1956).

Oklahoman sankari sijoittuu 1880-luvulle, Oklahoman kuuluisan Land Rushin aikaan. Samaan tapahtumaan viitataan myös Anthony Mannin westernissä Cimarron (1960). Tarinan ytimessä on kompromissi, johon kunniallinen maanvaltaaja alistuu: ahne Whip McCord (Humphrey Bogart) saa vapaasti hääriä uuden boom townin saluunassa. Lopulta McCord liikuttelee koko seudun asioita ja pitää demokratiaa pilkkanaan. Toisaalta tarinaan liittyy perhedraama. Oklahoma Kid (James Cagney) paljastuu Jim Kincaidiksi, jonka isä on tuomari ja veli lainvartija. Veljekset ovat ajautuneet lain eri puolille, mutta lopussa heidän taistelunsa yhtyvät. Oklahoma Kidin hahmo on erityisen kiinnostava: hän vie McCordin käsistä rahat, jotka on tarkoitettu intiaaneille, korvaukseksi anastetusta maasta, ja hän esittää kritiikkiä alkuperäisten amerikkalaisten kohtelusta. Myöhemmin katsojalle näytetään, miten Kidin ystäväpiiriin kuuluu meksikolainen perhe, ja Kid hoitaa välillä pariskunnan vauvaa. Myöhemmin Kidin ajatusmaailmaa ei juuri kuvata, mutta tuntuu, että hän edustaa vaihtoehtoista amerikkaisuutta, joka elokuvan lopussa perii voiton.

22. lokakuuta 2017

Ulkomaankirjeenvaihtaja (Foreign Correspondent, 1940)

Pitkästä aikaa tuli katsottua Alfred Hitchcockin Ulkomaankirjeenvaihtaja (Foreign Correspondent, 1940). Tämä on varmaan se Hitchcock, josta minulla on varhaisimpia tv-muistoja. Elonet-tietokannan mukaan elokuva esitettiin tammikuussa 1970: en ollut vielä yhdeksää vuotta, ja yksittäiset kuvat jäivät mieleen lähtemättömästi. Erityisen vaikuttava oli kohtaus tuulimyllyn sisällä, jossa myllyn koneiston liikkeet on tarkasti kuvattu, valo lankeaa yläviistosta ja valaisee hollantilaiselle maaseudulle kätkeytyneet vehkeilijät. Elokuvassa on paljon tyypillisiä hitchcockmaisuuksia, muun muassa ajatus sivullisesta, joka sattumalta päätyy kansainvälisen vakoiludraaman keskiöön. Mieleen tulevat ennen kaikkea 39 askelta (The 39 Steps, 1935), Viidennen kolonnan mies (Saboteur, 1942) ja Vaarallinen romanssi (North by Northwest, 1959). Ulkomaankirjeenvaihtajan ytimessä on Johnny Jones (Joel McCrea), jonka newyorkilainen sanomalehti lähettää Eurooppaan salanimellä Huntley Haverstock ottamaan selvää poliittisesta tilanteesta syksyllä 1939. Tuottaja Walter Wangerilla oli vaikeuksia rahoittaa elokuvaa siksi, että Hollywoodin ei toivottu ottavan liikaa kantaa Euroopassa roihuavaan maailmansotaan.Viimeisissä kuvissa nähdään Haverstock raportoimassa suorassa radiolähetyksessä Euroopan tapahtumia, eikä elokuvantekijöiden näkemyksistä jää epäselvyyttä.

Ulkomaankirjeenvaihtaja on sujuvaa katsottavaa, ja siitä voisi kirjoittaa paljonkin. Nyt huomio kiinnittyy näyttelijöihin. Tiettävästi Wanger kaavaili päärooliin Gary Cooperia, joka kuitenkin kieltäytyi. Joel McCrea istuu lopulta erinomaisesti Haverstockin osin koomiseen rooliin. Ulkomaankirjeenvaihtajassa on erinomaisia sivuosanäyttelijöitä. Kahdessa kohtauksessa esiintyy mieshahmo, jota kuvataan ”latvialaiseksi”. Häntä esittää Eddie Conrad (1892–1941), entinen vaudeville-esiintyjä, joka nähtiin Hollywood-leffojen pikkurooleissa vuodesta 1927 lähtien. Conradin ”latvialaisella” on vain muutama repliikki, mutta ne ovat puhdasta kultaa. Valitettavasti hän menehtyi vuonna 1941, vain 49-vuotiaana. Toinen Ulkomaankirjeenvaihtajan mieleenpainuva rooli on Van Meerin hahmo, joka on tarinan kannalta olennainen, sillä Van Meerin kidnappaus on elokuvan ytimessä. Tässä roolissa nähdään Albert Bassermann (1867–1952), jota on pidetty sukupolvensa merkittävimpiin kuuluvana saksalaisena näyttelijänä. Bassermann työskenteli Max Reinhardtin alaisuudessa Berliinin Deutsches Theaterissa vuosina 1909–1915. Samaan aikaan hänestä tuli näytelmäelokuvien tähti. Hänellä oli päärooli Max Mackin ohjaamassa draamassa Der Andere (1913), joka on aikakauden suuria klassikoita. Bassermann joutui lähtemään Saksasta vuonna 1933.
Hänen puolisonsa Elsa Bassermann (oik. Else Bassermann, 1878–1961) oli juutalainen, ja Albertille ehdotettiin avioeroa, jotta ura Saksassa olisi voinut jatkua. Kerrotaan, että nimenomaan Hitler olisi halunnut nähdä Albert Bassermannin näyttämöllä. Pariskunta ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin paeta Sveitsin kautta Itävaltaan ja Saksan otteen kiristyttyä vuoden 1938 Anschlussin jälkeen Yhdysvaltoihin. Albert ja Elsa onnistuivat molemmat murtautumaan Hollywoodin näyttelijäkaartiin, mutta he jäivät lähinnä sivuosien esittäjiksi. Albert Bassermannilta englannin kieli ei koskaan luistanut kovin hyvin, ja Ulkomaankirjeenvaihtajassakin hän esittää hollantilaista. Vuonna 1940 Albert ja Elsa Bassermann esiintyivät molemmat Mervyn LeRoyn elokuvassa Escape, jossa nähtiin monia muitakin Euroopasta lähteneitä näyttelijöitä, kuten Conrad Veidt ja Felix Bressart. Toisen maailmansodan jälkeen Bassermannit muuttivat Eurooppaan ja asettuivat Sveitsiin. Albert Bassermann menehtyi sydänkohtaukseen lentomatkalla New Yorkista Zürichiin vuonna 1952. Elsa Bassermann muutti miehensä kuoleman jälkeen Länsi-Saksaan, ja hänet haudattiin Baden-Badenissa vuonna 1961.

9. lokakuuta 2017

Arrival (2016)

Valmistauduin Denis Villeneuven uuteen Blade Runner 2049 -elokuvaan katsomalla ohjaajan edellisen elokuvan Arrival (2016), joka on jäänyt, niin kuin moni muukin uusi elokuva, katsomatta. Lento Atlantasta Bostoniin kesti eilen juuri vähän päälle kaksi tuntia, joka riitti katsomiseen. Ted Chiangin tarinaan perustuva Arrival on siinä mielessä yllättävä, että se ammentaa tilanteesta, jota on käsitelty tieteiskirjallisuudessa ja -elokuvissa paljon. Millainen on ihmiskunnan ja maapallon ulkopuolisen sivilisaation kohtaaminen? Elokuvallisesta perinteestä tulevat mieleen varsinkin Robert Wisen Päivä jolloin maailma seisahtui (The Day the Earth Stood Still, 1951), Steven Spielbergin Kolmannan asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977) ja Kenneth Johnsonin ohjaama televisiosarja V (1983). Näitä kaikkia voisi tarkastella tutkimalla, miten niissä ihmisten ja muukalaisten kommunikaatio lopulta toteutetaan. Ongelma on itsessään vanha, klassinen: jo Kolumbuksen ensimmäisen matkan päiväkirjassa kuvataan tilannetta, jossa vanhasta maailmasta tulleet tutkimusmatkailijat koettivat vaihtaa ajatuksia alkuperäisten asukkaiden kanssa. Sittemmin 1500-luvulla pohdittiin paljonkin esimerkiksi eleiden merkitystä universaalin kommunikoinnin välineenä. Ehkä tätä vyyhtiä voisi tarkastella katsomalla rinnakkain niin menneisyyden kuin fiktion kohtaamistilanteita. Spielberg ratkaisi pulman turvautumalla eleiden ja luonnollisen kielen sijasta musiikkiin: yhteys syntyi sävelaskeleiden pohjalta!

Denis Villeneuven Arrivalin merkittävin oivallus on siinä, miten se pureutuu kommunikaation kysymykseen. Koko tarinan nettoajasta yllättävän paljon käytetään juuri tämän pulman pohtimiseen. Ainakaan tämän perusteella ei voi väittää, että nykyelokuva väheksyisi humanistien osaamista: pääroolissa on kielentutkija Louise Banks (Amy Adams), joka elokuvan alussa pitää luentoa portugalin kielestä mielenkiintonsa menettäneille opiskelijoille. Tuota pikaa Yhdysvaltain armeijan johto ottaa yhteyttä Banksiin monimutkaisen kieliongelman suhteen: he tulevat vastaanotolle ja soittavat äänitteen, jossa on vain omituista murahtelua... Banks tarttuu haasteeseen ja ryhtyy tutkimaan kieltä, joka ei rakennu äänitettävissä oleville sanoille vaan visuaalisille hahmoille, ympyrän kaarelle piirtyville yksityiskohdille. Elokuva noudattaa ajatusta siitä, että kieli ja ajattelu ovat olennaisesti toisiinsa kytkeytyviä. Mutta lähtökohta menee vielä pidemmälle, sillä kirjainmerkkien kehämäisyys kytkeytyy lopulta toisenlaiseen aikakäsitykseen, jossa mennyt ja tuleva kietoutuvat erottamattomasti yhteen. Tähän perustuu myös elokuvan rakenne, ja alun kuvat Banksin suhteesta lapseensa alkavat etsiä paikkaansa aikajanalla: ovatko ne etuistumia vai takautumia? Toisaalta ajan syklisyys on tarinassa vain ripustautumista lineaarisuuteen, kun mennyt siirtyy tulevaksi ja päinvastoin. Miksi meille tuntemattoman sivilisaation aikakäsitys olisi heijastuma omasta paradoksaalisesta aikasuhteestamme? Ehkä se olisi jotakin aivan muuta. Tästä kaikesta huolimatta Denis Villeneuven elokuvan on ajatuksia herättävä. Sen kuvamaailmassa on arkista karheutta, ja äänimaisema on erityisen tehokasta.

8. lokakuuta 2017

Jäätynyt mies (1965)

Otin matkalle mukaan Yleisradion kahdeksanosaisen kuunnelmasarjan Jäätynyt mies (1965). Tarina on poikkeuksellisen mielenkiintoinen jo syntytaustansa vuoksi. Yleisradio teki aiheesta kuunnelman jo vuonna 1948, mutta sitä ei ole säilynyt tallenteena. Vuoden 1965 kuunnelma tehtiin kuitenkin alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan, joten se antaa osviittaa siitä, miltä 40-luvun lopun seikkailukuunnelma tuntui. Jäätynyt mies on Suomen olosuhteissa myös poikkeuksellisen monimediainen seikkailu. Tarina syntyi viipurilaislähtöisen Yrjö Rauanheimon (1904–1949) kynästä. Rauanheimo oli itse ollut merillä ja oli tiettävästi jonkin aikaa myös Oregonissa Lännen Suometar -lehden toimittajana. Rauanheimo kirjoitti 1930-luvun lopussa Seura-lehdelle jatkosarjan nimeltä Jäätynyt mies, joka ilmestyi kesällä 1937. Tarinasta ilmestyi Seurassa myös Lasse Siikasen piirtämä sarjakuva, joka tosin keskeytyi talvisodan vuoksi.

Kuunnelman alussa yhdysvaltalainen rahtialus Minnehaha on matkalla Kotkasta New Yorkiin. Nimi Minnehaha on Rauanheimolle tullut todennäköisesti Henry Wadsworth Longfellow'n Hiawathan laulusta (1855), jossa Minnehaha on Hiawathan rakastettu. Kun laiva on päässyt Newfoundlandin matalikolle, miehistö huomaa jäävuoren uumenissa jään peittämän miehen. Tuntematon ruumis veistetään irti ja kuljetetaan Yhdysvaltoihin, jossa jäätynyt mies herättää välittömästi huomiota. Paikalle ilmestyy chicagolainen tohtori Hicks, joka on erikoistunut syväjäädytykseen ja onnistuu lopulta herättämään miehen. Vuoden 1965 kuunnelmassa eletään vuotta 1965, mikä on toki jossain määrin epäuskottavaa, sillä Hicksin ympärillä vellova tieteellinen keskustelu tuo mieleen vuosisadan vaihteen ja Jules Vernen romaanit. Vuosiluku on sikäli olennainen, että kun jäätynyt mies herää eloon, hänen todetaan olevan yli 140 vuotta vanha. Jäävuoresta löytynyt mies osoittautuu Turussa vuonna 1821 syntyneeksi Karl Simoliniksi, maisterismieheksi ja geologiksi, joka oli lähtenyt merille ja jättänyt rakastettunsa Bettyn Turkuun.

Eero Leväluoman ohjaama kuunnelma on toteutettu vahvan näyttelijäkaartin tukemana. Kertojana on Joel Rinne, joka jokaisen jakson alussa summaa, mitä tarinassa on tapahtunut. Mukana ovat myös Kaarlo Halttunen, Kauko Helovirta, Helge Herala, Leo Jokela, Kosti Klemelä, Heidi Krohn, Aarne Laine, Arvo Lehesmaa, Heimo Lepistö, Maikki Länsiö, Esa Saario, Mirja Salminen ja Oke Tuuri. Jäätynyt mies, Karl Simolin, on Martti Katajisto ja tohtori Hicks Leo Riuttu. Ohjaajan oivallus on ollut käyttää ääniä, jotka kuulija oli 60-luvulla tottunut yhdistämään dokumentaarisuuteen. Jäätyneen miehen löytämisen aihettamaa tiedesensaatiota on selostamassa Lauri Kuosmanen, jonka ääntä oli kuultu monessa suomalaisessa uutisfilmissä. Onpa mukaan myös legendaarinen Yleisradion kirjeenvaihtaja Knud Möller. Kuunnelman rytmi tuntuu ensimmäisten viiden jakson aikana hitaalta, mutta loppua kohti tunnelma tiivistyy. Erityisen vaikuttava on jakso 6, jossa Simolin saapuu vierailulle Turkuun. Hän käy hautausmaalla ja huomaa kaikkien läheistensä menehtyneen. Kohtaus on traaginen ja toimii erinomaisesti. Tämän jälkeen kuunnelma takautuu kertomaan, miten Simolinin omalle laivalle, valaanpyyntialus Siriukselle, oikein tapahtui ja miten jäätyneestä miehestä lopulta tuli jäätynyt.


7. lokakuuta 2017

Alien: Covenant (2017)

Lensin Lontoosta Atlantaan ja lähdin avaruusmatkalle – katsomalla koneessa Ridley Scottin tuoreen ohjauksen Alien: Covenant (2017). Elokuvan tausta on viisi vuotta aiemmin valmistuneessa Prometheuksessa (2012), jonka jatko-osa teoksesta tuli ja joka liittää sen Scottin itsensä aloittamaan Alien-elokuvien sarjaan. Alkuperäinen Alien – kahdeksas matkustaja (Alien) oli valmistunut vuonna 1979, 38 vuotta sitten. Sarjan ääripäissä sukupolvien kokemukset kohtaavat, sillä Alien: Covenant -elokuvan toinen käsikirjoittaja John Logan on kertonut halunneensa tuoda tarinaan oman katsomiskokemuksensa, ne jännityksen ja kauhun tunteet, jotka ensimmäinen Alien aikanaan herätti. Asetelma merkitsee halua palata alkuun, mutta samalla johtaa mahdottomuuteen sitä tavoittaa. Alien: Covenant sisältää paljon aineistoa, niin kuin mainstream-elokuvat nykyään sisältävät, ja vaikka välillä alkuperäisen Alienin niukkuudesta on viitteitä, tarina kiharoituu. Mukaan tulee myös elementtejä Scottin Blade Runnerista siinä mielessä, että androidit nousevat tarinan keskiöön. Monenlaista muitakin aineksia tarinaan on tarttunut: välillä tuntuu kuin oltaisiin Star Trek -sarjassa, tutkimassa tuntemattomia maailmoja, välillä taas alienit tuovat mieleen Taru sormusten herrasta -elokuvan Klonkun.

Michael Fassbender tekee Alien: Covenant -elokuvan mieleenpainuvimman roolin. Jo Prometheuksessa hän oli esittänyt David-nimistä androidia. Nyt Fassbenderillä on kaksoisrooli, sillä hän saa näytellä myös Walteria, joka – elokuvan mukaan on edeltäjäänsä kehittyneempi malli. Aloituskohtaus on elokuvassa ehkä parasta: David keskustelee luojansa Peter Weylandin (Guy Pearce) kanssa. Valkoiset seinät kuvastavat sitä tyhjää tietämättömyyttä, jossa sekä David että Peter elävät. Peter on kiinnostunut ihmisen alkuperästä, jota hän sanoo tavoittelevansa. Samaan aikaan David soittaa pianolla katkelmaa Wagnerin Reininkullasta, ja Peter toteaa sen olevan vain kalpea aavistus alkuperäisestä. Tähän haasteeseen David lopulta vastaa, kun elokuvan lopussa Wagner kajahtaa uudelleen, tällä kertaa orkesterin säestyksellä.


24. syyskuuta 2017

Paksunahka (1958)

Aarne Tarkaksen Paksunahka (1958) on nähty 2000-luvulla televisiossa ainakin yhdeksän kertaa. Tarkas oli aiemmin ohjannut Fennedalle jännityskomedian Kovanaama (1954), ja ilmeisesti hän halusi lämmittää aiemman elokuvansa aineksia. Vaikutteita tarjosi myös Matti Kassilan Radio tekee murron (1951), jonka pääroolissa nähtiin Hannes Häyrinen. Paksunahassa Häyrinen esittää pankkivirkailija Albert Tuppuraa, joka on inhohimoinen amatöörisalapoliisi. Tarina alkaa, kun professori Kannus (Santeri Karilo) tulee käymään tallelokerollaan. Ilmenee, että kyse onkin valeprofessorista, sillä salaperäinen kopla on kiinnostunut Kannuksen uudesta keksinnöstä, vallankumouksellisesta räjähdysaineesta. Tarina ei ole kovinkaan kummoinen, mutta Hannes Häyrisen roolisuoritus pitää elokuvan jotakuinkin koossa. Ehkä parasta on kuitenkin poliisikaksikko Koukku (Uljas Kandolin) ja Ripatti (Heikki Savolainen), joka asettuu koomisten parivaljakkojen pitkään historiaan. Heidän jännitteessään on paljon samaa kuin Laurelin ja Hardyn legendaarisessa suhteessa. Kandolinin ja Savolaisen yhteistyö oli alkanut jo Kovanaamassa, jossa rooliniminä olivat Terävä ja Hoppu. Myöhemmin Koukku ja Ripatti seikkailivat Tarkaksen elokuvissa Opettajatar seikkailee (1960) ja Oksat pois... (1961), tosin Ripatin rooliin Heikki Savolaisen tilalle tuli Hannes Häyrinen.

Operaatio Cicero (Five Fingers, 1952)

Joseph L. Mankiewiczin Operaatio Cicero (Five Fingers, 1952) on odottanut katsomista. Olen sen joskus kauan sitten nähnyt, varmaan 80-luvulla. Vuonna 1952 Operaatio Cicero kommentoi lähihistorian tapahtumia. Sen pohjana oli saksalaisen diplomaatin Ludwig C. Moyzischin kirja Der Fall Cicero. Die sensationellste Spionageaffäre des Zweiten Weltkrieges (1950), joka ilmestyi suomeksikin vuonna 1951. Mankiewiczin elokuvatulkinta valmistui siis tuoreeltaan, Moyzischin teoksen kansainvälisen menestyksen siivittämänä. Nimeksi tosin vaihtui Five Fingers, mikä saattoi johtua siitäkin, että alkuperäiseen tarinaan tehtiin merkittäviä muutoksia. Alkuperäisteoksessa Moyzisch kertoi Iliaz Baznasta (1904–1970), joka käytti peitenimeä Cicero, työskenteli Ison-Britannian suurlähettilään palvelijana ja myi liittoutuneiden operaatioihin liittyviä aineistoja saksalaisille. Mankiewizin elokuvassa päähenkilön nimi ja tausta on vaihdettu: nyt pääosassa on Ulysses Diello, brittiläinen palvelija, jota saksalaiset pitävät aristokraattina. Homeros-viittaus yhdistää alkuperäisen vakoojan ja Hollywood-tulkinnan: Iliaasta tehtiin Odysseus. Kerrotaan, että sekä Iliaz Bazna että Ludwig Moyzisch olivat kiinnostuneita pääsemään elokuvan neuvonantajiksi. Mankiewicz tapasikin Baznan, mutta yhteisymmärrystä ei syntynyt.

Ulysses Diellon roolissa James Mason on Operaatio Ciceron kantava voima. Mason on erittäin vakuuttava palvelijan roolissa, ja se tuo mieleen monta muuta elokuvaa, joissa Mason tulkitsee välitilassa elävää, vakuuttavaa mutta samalla epävarmaa päähenkilöä. Tällaiset roolit Masonilla on esimerkiksi Carol Reedin elokuvissa Neljän tuulen talo (Odd Man Out, 1947) ja Mies ei-kenenkään maalla (The Man Between, 1953). Kiinnostavaa on, että Mason tulkitsi Operaatio Ciceron aikaan myös saksalaista upseeria: hän oli Erwin Rommel Henry Hathawayn elokuvassa Erämaan kettu (The Desert Fox: The Story of Rommel, 1951). Operaatio Ciceroon kirjoitettiin muuten puolalaisen kreivittären rooli, jollaista alkuperäisteoksessa ei ollut. Tässä roolissa esiintyy Danielle Darrieux, joka täytti viime toukokuussa 100 vuotta.

19. elokuuta 2017

Näkymätön vastustaja (Whirlpool, 1949)

YLE esitti hiljattain Gene Tierneyn elokuvia. Sarja olisi hyvin voinut sisältää Otto Premingerin film noir -draaman Näkymätön vastustaja (Whirlpool, 1949), jonka pääroolissa Tierney esittää Ann Suttonia, menestyksekkään psykoanalyytikon William Suttonin (Richard Conte) puolisoa. Aloituskohtaus rakentaa taidokkaasti tarinan lähtökohdat: Ann ajautuu sujuvapuheisen hypnotisoijan David Korvon (José Ferrer) vaikutuspiiriin. Hollywood-elokuvissa psykoanalyytikkoja esiintyi 1930- ja 1940-luvulla paljon, ja tuntuu kuin wieniläissyntyinen Otto Preminger haluaisi nimenomaisesti kommentoida elokuvallista perinnettä. William Sutton on vakavasti otettava tiedemies, joka hoitaa potilaitaan mutta kirjoittaa myös tutkimusta. Sen sijaan Korvo on ihmismielen helppoheikki, joka haluaa vain käyttää valtaansa muihin ihmisiin.  

Näkymättömän vastustajan alussa Ann paljastuu kleptomaaniksi, joka on varastanut korun. Korvo pelastaa tilanteen, eikä William saa tietää puolisonsa pakkomielteestä. Korvo toteaa ironisesti: ”You were wise not to tell your husband, Mrs. Sutton. A successful marriage is usually based on what a husband and wife don’t know about each other.” Salaa Ann turvautuu Korvon hypnoosihoitoon, joka koituu kohtalokkaaksi. Eikä aikakaan, kun hypnotisoitu Ann löytää tiensä tuntemattomaan taloon, jonka olohuoneen sohvalla lepää ruumis... Näkymätön vastustaja ei ole Premingerin tunnetuimpia film noireja, mutta asetelma on hämmentävyydessään kiinnostava. Toki elokuvan käsityksiä psykoanalyysista ja hypnoosista voi kritisoida, mutta liioittelu ja epäuskottavuus tuntuvat pikemminkin lisäävän viehätystä. Käsikirjoituksen laati kokenut Ben Hecht, joka Hollywoodin kommunistijahdin takia turvautui salanimeen Lester Barstow. Mieleen jää myös David Raksinin musiikki, jota Preminger käyttää taitavasti.


Paikka auringossa (A Place in the Sun, 1951)

George Stevensin Paikka auringossa (A Place in the Sun, 1951) on nähty televisiossa useita kertoja 2000-luvulla, ainakin seitsemän kertaa. Vaikka elokuva on läpikotaisin tuttu, se on niin vangitseva, että oli pakko jäädä sitä seuraamaan. Olennainen osa vangitsevuutta on Montgomery Cliftin maaninen, hermostunut ja samaan aikaan herkkä näytteleminen. Elokuva perustuu Theodore Dreiserin romaaniin An American Tragedy (1925), joka ilmestyi suomeksi vuonna 1947 nimellä Amerikkalainen murhenäytelmä. Teoksella on kiinnostava elokuvallinen historia siinä mielessä, että jo Sergei Eisenstein valmisteli aiheesta käsikirjoitusta 20-luvun lopulla. Erwin Piscator ohjasi teoksen näyttämölle vuonna 1932, ja Josef von Sternberg toteutti ensimmäisen elokuvaversion vuonna 1931, päärooleissa Phillips Holmes ja Sylvia Sidney. Tiettävästi Dreiser oli tyytymätön Sternbergin tulkintaan, eikä hän koskaan nähnyt Stevensin versiota, sillä kirjailija kuoli vuonna 1945.

Varmaan monille Paikka auringossa on jäänyt mieleen ensimmäisellä katsomiskerralla hyytävästä soutukohtauksesta, jossa nuori George Eastman (Montgomery Clift) vie morsiamensa Alice Trippin (Shelley Winters) soutelemaan Kuikkajärvelle. Aiemmin hän on käynyt siellä uuden rakastettunsa, rikkaan perheen tyttären Angela Vickersin (Elizabeth Taylor) kanssa. Pelottavuudessaan jakso tuo mieleen Murnaun Auringonnousun (Sunrise, 1927). Stevens lataa ja purkaa tunnelmaa sykkeenomaisesti, mikä tekee kohtauksesta erityisen piinallisen. Vaikuttava on myös lopun oikeudenkäyntikohtaus, Georgen kuvaus tapahtumien kulusta ja syyttäjä Frank Marlowen (Raymond Burr) armoton ote. Ilmeisesti juuri tämä roolisuoritus vei Raymond Burrin sittemmin Perry Masonin ja Ironsiden tv-rooleihin.

17. elokuuta 2017

Missä jalkakäytävä loppuu (Where the Sidewalk Ends, 1950)

Otto Premingerin Missä jalkakäytävä loppuu (Where the Sidewalk Ends, 1950) on film noir -jännäri, joka on toisinaan jäänyt itävaltalaissyntyisen ohjaajansa muiden rikoselokuvien varjoon. Totta on, että Lauran (1944) jälkeen paljon on muuttunut. Laurassa oli samaan aikaan runollisuutta ja nasevuutta, kun taas Missä jalkakäytävä loppuu on selvästi realistisempi film noir. Yhteistä muille Premingerin ”mustiin elokuviin” ovat pääosien esittäjät, Dana Andrews ja Gene Tierney. Molemmat oli nähty Laurassa, Andrews myös film noirissa Langennut enkeli (The Fallen Angel, 1952), Tierney Näkymättömässä vastustajassa (Whirlpool, 1949), joka pitäisikin katsoa pikimmiten. 

Missä jalkakäytävä loppuu on tullut tunnetuksi alkuteksteistään: elokuvan nimi on kirjoitettu katukiveykseen, jossa kiireiset jalat kulkevat illan pimeydessä. Samalla kävely ilmentää jo draamaa, tai ennakoi sitä. Askeleet pysähtyvät, ja yksi kulkija suuntaa jalkakäytävältä kadulle. Päähuomio on katuojassa, välitilassa jalkakäytävän ja autoja vilisevän väylän välillä. Viemäri vetää sadevettä maan uumeniin, katveeseen, jonne arkielämän katse ei yllä. Elokuvan keskushahmo on poliisi Mark Dixon (Dana Andrews), jolla on vaikeuksia työssään: hän käyttäytyy väkivaltaisesti. Lopulta katsojalle valkenee Dixonin henkilökohtainen trauma, isäsuhde, jota hän yrittää ratkoa.

Missä jalkakäytävä loppuu on alusta lähtien vangitseva. Juoni kuljettaa Dixonin entistä syvemmälle rikoksen maailmaan, ja tarina saa – pahoittelut spoilauksesta – uskomattomia käänteitä. Dixon surmaa vahingossa alkoholisoituneen sotasankarin Ken Painen (Craig Stevens), rakastuu tämän puolisoon Morganiin (Gene Tierney) ja lopussa ponnistelee, jottei tuleva appiukko (Tom Tully) joutuisi epäilyksen alaiseksi... Wieiniläissyntyinen Preminger on punonut mukaan hauskan viittauksen omaan keskieurooppalaiseen taustaansa. Painen talon emännöitsijä on vanha rouva, joka nuokkuu tuolissaan ilta toisensa jälkeen ja kuuntelee wieniläisklassista musiikkia!

28. heinäkuuta 2017

Punaparta 4–6

Suomennoksen puutteessa jatkan Victor Hubinonin ja Jean-Michel Charlier'n Punapartaa saksaksi, sillä sarjan Gesamtausgabe löytyi nopeasti. Integraalin toinen osa sisältää kolme albumia, Le Fils de Barbe-Rouge (1963), joka oli ilmestynyt Pilote-lehdessä nimellä Le capitaine sans nom, Défi au Roy (1964) ja Les Révoltés de l'Océane (1965). Le Fils de Barbe-Rouge ilmestyi suomeksi nimellä Vainottu perillinen Zoom-lehdessä 42–48/1974. Olen lukenut tarinan lapsena, mutta mitään erityistä mielikuvaa se ei ole jättänyt. Ehkä siitä syytä, että sarjan neljäs osa siirtyy mereltä maalle. Keskushenkilönä on Eric, joka lähtee peräämään kartanoaan ja tiluksiaan. Sen jälkeen kun Ericin vanhemmat olivat menehtyneet ja poika kadonnut, suvun omaisuus oli päätynyt vieraisiin käsiin. Le Fils de Barbe-Rouge tuo mieleen Charlier'n käsikirjoittaman lännensarjan Blueberry, jonka päähenkilölle ei myöskään tahdo löytyä paikkaa ja joka taiteilee pohjoisen ja etelän välillä. Eric haluaisi palata kaidalle tielle, mutta yritys on tuomittu epäonnistumaan. Apulaisinaan Ericillä on väkivahva Baba ja tietäväinen jalkapuoli Kolmijalka. Charlier punoo Ericin ympärille juonittelujen vyyhdin tavalla, joka tuo mieleen Dumas'n Kolme muskettisoturia. Samalla tarina on hyytävä kuva Ranskan suurta vallankumousta edeltävästä yhteiskunnasta, ja tuntuu, että laiton elämä on lopulta ainoa vaihtoehto. Eric päätyy vangiksi Bastiljiin, ancien régimen epäoikeudenmukaisuuden symboliin, jonka kukistumista Chateaubriand on kuvannut vaikuttavasti muistelmissaan. Lopulta Punaparta onnistuu vapauttamaan poikansa.

Défi au Roy alkaa Punaparran ja Ericin keskustelulla: nyt kumpikin on pelastanut toisen pinteestä, Eric Punaparran Thamesin ponttoonialukselta ja Punaparta Ericin Bastiljista. He eivät enää ole kiitollisuudenvelassa toisilleen. Yhä edelleen Eric tähtää kaidalle polulle. Hän palaa Saint-Malohon ja saa pestin kapteenina, väärän identiteetin turvin, sillä oikeaa nimeään hän ei voi kantaa. Tässä, kuten seuraavassakin tarinassa, tulevat mieleen A. J. Greimasin kerronnalliset analyysit: päähenkilöllä on tarinoissa sekä auttajia että vastustajia. Tässä kertomuksessa itsepäinen Olonnais saa selville, että salaperäinen kapteeni on Punaparran poika. Tuota pikaa kapinan ainekset ovat käsillä, mutta yllättäen alus joutuu algerialaisten merirosvojen kynsiin, ja Eric päätyy orjaksi Pohjois-Afrikkaan. Baban sisaren avulla hän onnistuu pakenemaan, mutta Saint-Malossa häntä odottaa oikeusistuin. Laivapoika, Ericin tärkein auttaja, pelastaa idolinsa kuolemalta, mutta Punaparran poika passitetaan vangiksi marseillelaiseen kaleeriin. Laivanvarustajat tekevät palveluksen Ericille ja onnistuvat lahjomaan polttomerkitsijät, niin että Eric välttyy kaleeriorjien pahamaineiselta leimalta.

Albumin Les Révoltés de l'Océane alussa Eric lähtee soutajana kyntämään Välimerta ja osallistuu taisteluun Osmanien valtakuntaa vastaan. Kaleeri päätyy Peloponnessoksen tuntumaan, jossa ranskalaisten sota-alus ajautuu umpikujaan turkkilaisten alusten painostuksessa. Assosiaatio nostaa mieleeni Cervantesin, joka itse oli orjana Algeriassa ja joka käsitteli Opettavaisissa kertomuksissaan Välimeren itäosan jännitteitä. Tosin Punaparta-sarja sijoittuu 1700-luvun lopulle. Kaleeri joutuu turkkilaisten juonen uhriksi, ja samalla soutajat nousevat kapinaan. Eric on tässäkin luontainen kapteeni, joka tuota pikaa johtaa joukkoja, ensin ulos turkkilaisten saarrosta ja lopulta kreikkalaisen kalastajien turvin eteenpäin. Hämmästyttävää tarinassa on, miten vahvasti kaleeriorjat uskovat Ranskaan ja ranskalaisuuteen. Jokainen heistä on katkerasti taistellut esivaltaa vastaan, mutta lopulta he eivät kuitenkaan näe muuta vaihtoehtoa kuin taistella isänmaansa puolesta. Eric ja hänen miehistönsä saa vihiä turkkilaisten suunnitelmista ja onnistuu välittämään sen perille. Albumin Les Révoltés de l'Océane lopussa Eric on samassa tilanteessa kuin Victor Hugon Kurjien Jean Valjean: hän on entinen kaleeriorja. Mutta Hugon romaanista poiketen Eric onnistuu saamaan armahduksen sekä itselleen että miehistölleen. Edellisen albumin synkkyys on kääntynyt toivoksi: kapina on johtanut oikeudenmukaisuuteen. Aivan kuin Charlier ennakoisi Ranskan suuren vallankumouksen vaikutuksia pienoiskoossa. Tämän tarinan jälkeen on vaikea nähdä, mihin suuntaan Punaparta-sarja oikeastaan kääntyy.

26. heinäkuuta 2017

Tri Jekyll ja Mr. Hyde (1950), kuunnelma

Yleisradion kuunnelma Tri Jekyll ja Mr. Hyde edustaa suomalaisittain harvinaista kauhukuunnelmien lajityyppiä. Eero Leväluoman ohjaama teos sai ensiesityksensä vuonna 1950. Käsikirjoituksen oli Robert Louis Stevensonin romaanin pohjalta laatinut Antero Alpola. Sota-aikana Stevensonin klassikko oli saanut julkisuutta myös Suomessa, sillä Victor Flemingin elokuvaversio vuodelta 1941 oli saanut ensi-iltansa Suomessa tammikuussa 1943. Tuossa elokuvassa ihmisluonnon kaksinaisuutta ruumiillisti Spencer Tracy. Yleisradion tulkinnassa Jekyllillä ja Hydella on selkeästi omat identiteettinsä, ja heillä on myös omat äänensä. Tohtori Jekyllinä näyttelee Ture Junttu ja hänen eläimellisenä toisintonaan Arvo Lehesmaa. Kotimaisesta elokuvasta tuttu kaksikko on erinomaisessa vedossa ja varsinkin Lehesmaan eläimelliset huudot karmivat selkäpiitä. Kauhufiktiossa kuunnelmamuoto toimii hyvin, sillä kuuntelija ei voi kuin kuvitella, mitä näyttelijöiden parahdukset oikeastaan kertovat ja mihin ne viittaavat. Tilan tuntua on erityisesti kuunnelman alussa, jossa öisen kadun askeleet virittävät 1800-luvun tunnelmaan, mutta myös lopussa, joka jättää tietoisen ahdistuneen tunteen kuulijaan. Yleisradion kuulokuvaa kuunnellessa jäin miettimään toisen maailmansodan jälkeisiä tulkintoja ihmisluonteesta: Eino Krohn oli vuonna 1948 julkaissut teoksen Henkisen kulttuurimme kohtalo, jossa sodanjälkeinen arvokriisi tuntuu kouraisevasti. Ehkäpä Stevensonin tarinalla oli kaikupohjaa sodan jälkimainingeissa, yrityksessä ymmärtää ihmisen ristiriitaisuutta.


22. heinäkuuta 2017

Punaparta 1–3

Victor Hubinonin piirtämä ja Jean-Michel Charlier'n käsikirjoittama Punaparta (Barbe-Rouge) on kuuluisimpia merirosvosarjakuvia, johon suomalaiset tutustuivat aluksi pariodian muodossa. Vuonna 1969 ilmestyi suomeksi Goscinnyn ja Uderzon Asterix gladiaattorina (Astérix gladiateur, 1964), jossa gallialaiset törmäsivät punapartaiseen merirosvoon, hänen puujalkaiseen, latinankielisiä fraaseja toistelevaan apulaiseensa ja afrikkalaiseen tähystäjään, joka sittemmin vajosi lukemattomia kertoja meren aaltoihin märssykorissa. Alkuperäiseen Punapartaan suomalainen lukijakunta pääsi perehtymään Zoom-lehdessä vuonna 1974: lehti julkaisi tarinat Karibean paholainen (Le Démon des Caraïbes, 1961) numeroissa 1–9/1974, Seitsemän meren kuningas (Le Roi des Sept Mers, 1962) numeroissa 12–20/1974 ja Vainottu perillinen (Le Fils de Barbe-Rouge, 1963). Kaksi ensimmäistä osaa sisälsivät myös episodin Le Jeune Capitaine, joka ilmestyi Ranskassa omana albuminaan. Sittemmin Zoom-albumisarjassa julkaistiin vielä episodit Varpushaukan salainen matka (La Mission secrète de l'Épervier, 1971) ja Kaappaus merellä (Barbe-Rouge à la rescousse, 1972), jotka alkuperäisessä julkaisujärjestyksessä ovat vasta osat 13 ja 14. Suomalaisille lukijoille jäi arvoitukseksi, mitä sarjassa noiden tarinoiden välissä tapahtui.

Suomessa Punaparta palasi parrasvaloihin vuonna 2013, kun Egmont Kustannus julkaisi ensimmäisen Punaparta-integraalin, joka sisältää ensimmäisen osan, nyt nimellä Karibian demoni, sekä Seitsemän meren kuninkaan. Le Jeune Capitaine jakaantuu näihin kahteen kertomuksen, joten integraali sisältää Punaparran kolme ensimmistä albumia. Ranskassa integraaleja on julkaistu jo yksitoista volyymia, mikä käsittää kaikki albumit vuoteen 1997 asti. Näyttää siltä, että suomenkielinen julkaisuprojekti loppui ensimmäiseen osaan, sillä toista ei ole ainakaan vielä ilmestynyt. Luin itse Punapartaa lapsena Zoom-lehdestä, ja vuosikymmenien jälkeen tuntuu, että sarja on säilyttänyt seikkailullisen hohdokkuutensa. Hubinonin piirosjälki on huoliteltua ja selkeä, vaikkakaan ei kovin dynaamista, mutta Charlier'n tarinankuljetus pitää mielenkiinnon vireillä. Nyt, aikuisena, voi huomata, miten taitavasti sarjaan on punottu aineiksia eurooppalaisen kirjallisuuden perinteestä, Cervantesista Alexandre Dumas'han. Salaperäinen merirosvo Punaparta on sarjan keskushenkilö, mutta hänen persoonansa jää lopulta arvoitukselliseksi. Punaparta itse viittaa siihen, ettei yhteiskunta antanut muuta mahdollisuutta kuin rosvon uran, mutta ainakin sarjan alkuvaiheessa tarkemmat motiivit jäävät kertomatta. Pian keskiöön asettuukin Eric, oikealta nimeltään Thierry de Montfort, joka jää orvoksi ja jonka Punaparta ottaa lapsekseen. Ericin varttumisesta ja samalla hänen pyrkimyksestään päästä pois oravanpyörästä tulee sarjan alkuosan ydin. Salanimen turvin Eric ryhtyy opiskelemaan merikapteeniksi Saint-Malossa, mutta katkaisee koulutuksensa tullakseen pelastamaan isänsä, joka on päätynyt vangittuna Lontooseen. Poika ei kuitenkaan suostu seuraamaan merirosvojen mukana Karibialle vaan jää Lontooseen, mutta ennen pitkää hän päätyy oman laivansa kippariksi Afrikan orjarannikolle. Integraalin lopussa Punaparta paljastaa pojalleen dokumentit, jotka kertovat hänen taustastaan ja todellisesta identiteetistään.

Tätä kirjoittaessa olen jo lukenut sarjan jatkoa saksankielisenä versiona: seuraavissakin episodeissa Eric on sarjan keskus. Hänen etsintänsä jatkuu.

Paksupäiset parturit (Oliver the Eighth, 1934)

Lloyd Frenchin ohjaama ja Hal Roachin tuottama Oliver the Eighth (1934) on Oliver Hardyn ja Stan Laurelin varhaisia äänielokuvia, vajaan puolen tunnin mittainen kekseliäs farssi, jota jaksaisi katsoa loputtomasti – kuten muitakin saman aikakauden lyhytelokuvia. Suomenkielinen nimi Paksupäiset parturit ei tee oikeutta, saati kunniaa, Hardyn ja Laurelin loistokkuudelle, vaikka partureitahan kaverukset elokuvan alussa ovat. Alkuperäinen nimi Oliver the Eighth on sekin harhaanjohtava, sillä Oliver ei tässä elokuvassa suinkaan ole Henrik VIII:een vertautuva hahmo: Oliver ja Stan tutustuvat leskeen (Mae Busch), joka etsii sanomalehti-ilmoituksen avulla uutta puolisoa ja joka on selvästi naispuolinen Ritari Siniparta. Sulhaskandidaatit majoittuvat vierashuoneeseen, ja seuraukset ovat kohtalokkaita. Hovimestari (Jack Barty) saatteelee Oliverin ja Stanin yöpuulle ja ottaa merkitsevästi avaimen lukosta...

Oliver the Eighth sijoittuu keskeisesti makuuhuoneeseen, jossa Stan ja Ollie yrittävät pysytellä hereillä, ettei verenhimoinen leski pääsisi viiltämään Oliverin kurkkua auki. Kuinkahan monta makuuhuonekohtausta Hardy ja Laurel oikein urallaan tekivät? Aika monessa hyöhentyynyjen untuvat ennen pitkää pöllyävät, pää kolahtaa sängyn laitaan, Ollie piehtaroi peiton kanssa joko sängyssä tai lattialla – ja kaaos on täydellinen. Mieleen tulee loistava Makuuvaunussa (Berth Marks, 1929), jossa Stan ja Ollie yrittävät yhdessä ahtautua makuuvaunun yläpedille. Itse asiassa molemmissa elokuvissa kauhun hetken paljastuvat lopulta vain uneksi.

21. heinäkuuta 2017

Meyerbeerin Pohjantähti Kokkolassa

Eilen 20. heinäkuuta 2017 sai Suomen kantaesityksensä Giacomo Meyerbeerin (1791–1864) kolminäytöksinen ooppera Pohjantähti (L'Étoile du Nord), 163 vuotta Pariisin ensiesityksen jälkeen. Oli ihmeellistä kuulla ja kokea tämä teos, jonka mielikuvituksekas musiikki on täysin syyttä unohtunut historian marginaaliin. Muistelen, että Pohjantähden musiikkia oli aikanaan erityisen vaikea kuulla: 1980-luvulla kopioin c-kaseteille vuoden 1975 vinyylilevytyksen, ja nuo äänitteet olen pitänyt tallessa, vaikka kasettisoittimeni ovat jo aikaa sitten hajonneet. Nykyään on helpompaa: Wexfordin festivaalin live-levy vuodelta 1997 löytyy kokonaisuudessaan Spotifysta. Mutta 1800-luvulla Pohjantähti oli erittäin suosittu, ja Meyerbeer oli musiikkielämän valovoimaisimpia tähtiä, jonka edesottamuksia seurattiin tarkasti.

Jo pian helmikuussa 1854 tapahtuneen Pariisin kantaesityksen jälkeen suomalaisten korviin kantautui tieto siitä, että Pohjantähti liittyy Suomeen. Åbo Tidningar julkaisi 21. maaliskuuta 1854 lyhyen uutisen, jonka pohjana oli tukholmalaisen sanomelehden Post- och Inrikes Tidningarin selostus. Tekstin mukaan oopperan alussa on ”en invokation till Finland”. Ranskalaisen Jules Janinin todistuksen mukaan teoksessa oli runsaasti aarioita, tansseja ja ensemble-kohtauksia, ja se on ”full af smakuppfinning och lif samt elektrisetar och rör publiken”. Suomalainen lehdistö seurasi tämän jälkeenkin Pohjantähden menestystä.  Åbo Underrättelser kirjoitti 21. marraskuuta 1854, miten teos oli ollut huikea menestys, ja nyt säveltäjän johdolla ooppera kuultiin myös Stuttgartissa. Kolme vuotta myöhemmin Zachris Topelius näki teoksen Parisiissa ja Dresdenissä ja kirjoitti kokemuksistaan Helsingfors Tidningarin laajassa kirjoitussarjassa ”Söder om Östersjön”. Topeliukseen vetosivat erityisesti Dresdenissä nähdyt Jääsken kansallispuvut, sekä ensimmäisen näytöksen juomalaulukohtaus, joka Dresdenissä kajahti ilmoille saksaksi: ”Finnland soll leben!”

Kokkolan produktiossa kuuluisa kohtaus soi alkukielellä ”À la Finlande buvons!”, ja juuri teoksen alku viritti tunnelman ja odotukset erityisen korkealle. Olin melkein liikuttuneessa tilassa alkusoiton aikana, kun toisella rivillä istuessa tuntui kuin olisi elänyt musiikin keskellä, varsinkin pohjantähden johtoaiheen kohdalla, jossa ensimmäiset harpun helähdykset alkavat kuulua vasemmalta. Tuotannon taiteellinen johtaja Anu Komsi esitti vaativan ja raskaan Cathérinen roolin loistavasti, ja koloratuuri soi heleästi viimeisiin säveliin asti. Kapellimestarina oli Sakari Oramo, jonka tarkkaa johtamista sain seurata poikkeuksellisen läheltä, melkein vasemman olkapään takaa! Kokkolan kampushalli ei ole oopperateatteri, mutta ohjaaja Maria Sid on kääntänyt tämän voimavaraksi, sillä teoksen tapahtumat eivät sijoitu näyttämölle vaan oikeastaan orkesterin ympärille. Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri oli oopperan ytimessä. Laulajat olivat välillä orkesterin takana lavalla, mutta paljon myös sivuilla ja edessä. Näyttävässä rumpukohtauksessa rumpalitytöt marssivat suoraan eteen. Lopun ”La, la, la, air chéri” johdattaa orkesterin huilut lavalle taituroimaan yhdessä Cathérinen (Anu Komsi) kanssa. Meyerbeerin musiikissa viehättää sen musikanttisuus ja leikillisyys: illan kohokohtia oli Prascovian (Anna Palimina) ja Georgesin (Oliver Kuusik) duo ja aaria ”Quel trouble affreux règne en son coeur” kolmannessa näytöksessä. Pohjantähdessä leikitellään kaikenlaisilla äänillä, kuten Pietari Suuren (Michael Leibundgut) hikalla, toisen näytöksen päättömässä juopottelukohtauksessa. Libretistinä Eugène Scribeä voi varmaankin arvostella, mutta toisaalta hän teki sujuvaa yhteistyötä Meyerbeerin kanssa ja tuotti sellaisia säkeitä, joiden onomatopoetiikasta sai irti musiikillista ilkikurisuutta: tikitys, kulaus, rummunpärinä...

Maria Sidin ohjauksessa Cathérinen, tai Katariinan, merkitys vahvana naisena korostuu, vaikka tämä on toki myös alkuperäisteoksen lähtökohta. Mutta mielestäni ohjaus, yhdistettynä Anu Komsin lavakarismaan, korostaa Katariinan voimaa: hän järjestelee lähipiirinsä asioita, saa energiaa äitinsä Wlastan sanoista ja uhrautuu menemällä veljensä sijasta armeijaan, mieheksi naamioituneena. Alkuperäisessä libretossa Pietari saa Katariinan kolmannen näytöksen lopuksi palautettua elämään loihtimalla palatsinsa puutarhaan sen maalaiskylän Karjalan kannakselta, jossa Katariina oli perheineen asunut. Kokkolan tulkinnassa kylä on pikemminkin kuvajainen, muisto menneisyydestä, jonka turvin Katariina lopulta löytää itsensä ja elämän. Samalla lopetus merkitsee tasapainoa menneen ja tulevan välillä.

Kokkolan Pohjantähti on musiikkia tässä päivässä, ja esityksen musikanttisuus korostaa nyt-hetkessä elämistä ja musiikin tekemisen yhteisöllisyyttä. Esityksen jälkeen jäin miettimään uudelleen omaa historiallista kiinnostustani teokseen. Topeliusta puhutti epäilemättä se, että Suomi nousi Meyerbeerin mukana parrasvaloihin ja että oopperassa Suomi oli selvästi oma kulttuurinen kokonaisuutensa. Ooppera valmistui tilanteessa, jossa Suomi oli Venäjän osa, autonominen suurruhtinaskunta, mutta teoksen tapahtuma-aikana ”Suomi” oli Ruotsin valtakunnan siipien suojissa. Ensimmäisen näytöksen juomalaulussa ylistetään Suomea mutta myös Ruotsin kuningasta. Scriben libretossa on poliittisia jännitteitä, sillä venäläiset sotilaat haluaisivat kohottaa maljan tsaarille. Jo syntyaikanaan Pohjantähti korosti Suomea Ruotsin ja Venäjän välisenä, kulttuuriltaan erityisenä alueena, jota Dresdenin esityksessä Jääsken kansallispuvut korostivat. Pohjantähden menestys sijoittui Krimin sodan alkuvaiheisiin. Kun ooppera oli kantaesitetty helmikuussa 1854, maaliskuussa Ranska ja Iso-Britannia julistivat sodan Venäjää vastaan. Keväällä 1854 Britannian laivasto pommitti suomalaisia rannikkokaupunkeja. Kokkolassa käytiin Halkokarin taistelu 7. kesäkuuta 1854. Ei ihme, että pienen Suomen muistaminen Euroopan oopperalavoilla sykähdytti, vaikkei teosta tuossa vaiheessa täällä nähtykään. Todennäköistä on kuitenkin, että Eugéne Scribe ja Giacomo Meyerbeer tavoittelivat epäpoliittista teosta, joka oli tarkoitettu pariisilaisen yleisön huvitukseksi. Karjalan kannas oli eksoottinen ympäristö, fiktiota, eikä oikea Katariina, josta sittemmin tuli Pietari Suuren puoliso, liity mitenkään Viipurin seutuun. Silti, Scribe ja Meyerbeer eivät voineet aavistaa, miten poliittinen tilanne muuttuisi ja että Ranska ja Venäjä olisivat sodassa keskenään jo ennen teoksen ensi-iltaa. Valmistuttuaan kaikki teokset elävät omaa elämäänsä ja niiden tulkintaympäristö muuttuu. Nyt, vuonna 2017, Pohjantähti näyttää itsenäiseltä teokselta, jossa eletään kulttuurien välitilassa ja myös sodan, ja sodan uhan, keskellä. Yhteistä vuosien 1854 ja 2017 välillä on kuitenkin se, että musiikki tarjoaa mahdollisuuden elää yhteisöllistä nyt-hetkeä. Voin hyvin kuvitella sen musiikin tekemisen ilon, joka on koettu pariisilaisessa teatterissa, kun toisen näytöksen lopussa marssimusiikit ovat risteytyneet odottamattomaksi polyfoniaksi ja kolmannen näytöksen air avec deux flutes on hivellyt kuulijoidensa korvaa.
 

Lähteet:
”Söder om Östersjön”, Helsingfors Tidningar 3.10.1857.
Åbo Tidningar 21.3.1854
Åbo Underrättelser 21.11.1854.
Topeliuksen Pohjantähti-tulkinnoista, Salmi, Hannu: Wagner and Wagnerism in Nineteenth-Century Sweden, Finland, and the Baltic Provinces: Reception, Enthusiasm, Cult. Eastman Studies in Music. University of Rochester Press, Rochester 2005.

18. heinäkuuta 2017

Kovat kaverit (Ocean’s 11, 1960)

Lewis Milestone (1895–1980), alun perin nimeltään Lev Milstein, oli syntynyt Kišinjovissa Venäjällä, nykyisessä Moldovian Chișinăussa, ja muuttanut Yhdysvaltoihin vähän ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista. Hän työskenteli elokuva-alalla 1910-luvulta lähtien ja ehti nähdä nuoren taiteenalan muutokset. Kovat kaverit (Ocean’s 11, 1960) oli Milestonen viimeisiä ohjauksia. Tämän jälkeen valmistui vielä Kapina laivalla (Mutiny on the Bounty, 1962) sekä muutama tv-ohjaus, mutta 60-luvun alussa Milestone vetäytyi. Ohjaajaa enemmän Kova kaverit on tähtiensä elokuva: ytimessä ovat Frank Sinatra, Dean Martin, Sammy Davis Jr. ja Peter Lawford, jotka tunnettiin julkisuudessa The Rat Pack -ryhmänä. Oikeastaan Rat Pack oli 1950-luvulla Bogartin ja Bacallin ympärille kokoontunut seurapiiri, mutta media alkoi käyttää samaa nimitystä myös Sinatran porukasta. Sinatra, Martin ja Davis itse käyttivät mieluummin nimityksiä The Summit tai The Clan. Laulajat olivat Las Vegasin show-elämän ytimessä ja esiintyivät usein myös toistensa konserteissa. Kovat kaverit taltioi ryhmän yhteispeliä jo siksikin, että näyttelijät olivat tyytymättömiä käsikirjoitukseen ja improvisoivat osan dialogista.


Tarinaltaan Kovat kaverit on hämmästyttävä. Ryhmällä ei ole rikostaustaa, lukuun ottamatta Tonya (Richard Conte), joka alussa vapautuu vankilasta ja jonka pojalle puoliso on kertonut isän olevan yhä sodan jäljiltä Japanissa. Kovien kavereiden yksitoista päähenkilöä ovat sotaveteraaneja, laskuvarjojääkäreitä, joilla on tilillään lukuisia urotekoja toisesta maailmansodasta. Ryhmä kokoontuu ryöstämään Las Vegasin viisi kasinoa uudenvuoden yönä. Tätä katsellessa mietin, millainen olisi Tuntemattoman sotilaan jatko-osa, jossa jermut tapaavat vuosien päästä ja päättävät tehdä elämänsä keikan esimerkiksi ryöstämällä Suomen Pankin tai vaikka vain Hangon kasinon? Ehkä Kovien kavereiden tähtisikermä on mahdollistanut näin hämmästyttävän sotaveteraanien käsittelyn, puhumattakaan siitä, että ryöstön kohteena ovat uhkapeliparatiisin ”tarpeettomat” miljoonat, joita ihmiset ovat tuhlaneet rulettipöydällä ja joita mafiajengit lopulta hallinnoivat. Tämä ”tarpeettomuuden” ajatus tulee vahvistettua elokuvan loppukohtauksessa, jossa kaikki haihtuu savuna ilmaan... Kovat kaverit on viihdyttävä elokuva, jota tahdittavat Nelson Riddlen sävelet, mutta alkupuoli on kieltämättä raskas, sillä yhdentoista päähenkilön kokoaminen on ollut käsikirjoittajalle ja ohjaajalle ylivoimainen tehtävä.



13. heinäkuuta 2017

Uskoton Marijka (Marijka nevěrnice, 1934)

Vladislav Vančura (1891–1942) oli tšekkiläinen lääkäri, kirjailija ja elokuvantekijä, joka joutui Gestapon uhriksi vuonna 1942. Vančura oli Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen jäsen ja vuodesta 1939 vastarintaliikkeen aktiivi. Hänet tunnetaan paitsi avantgardistina myös merkittävänä böömiläisenä kirjailijana. Hänen elokuvauransa jäi lopulta lyhyeksi, mutta ohjauksia kertyi kuusi kappaletta vuosina 1932–1937. Vančuran tunnetuin ohjaus on Marijka nevěrnice (1934), jota ei ole Suomessa tiettävästi esitetty mutta jonka voisi suomentaa Uskoton Marijka. Elokuva on myös musiikinhistoriallisesti kiinnostava: teos valmistui äänielokuvan varhaisvaiheessa, ja Vančura onnistui saamaan säveltäjäksi Bohuslav Martinůn, joka oli asunut Pariisissa jo vuodesta 1923 lähtien. Elokuvassa musiikkia ei juurikaaan ole, teknisistä syistä, dialogin taustalla vaan ennen kaikkea alussa ja lopussa. 

Uskoton Marijka on kiinnostava yhdistelmä neuvostoavantgarden vaikutusta ja etnografista elokuvaa. Ensimmäisistä kuvista lähtien Vančura hyödyntää nopeaa montaasitekniikkaa: alkutekstien jälkeen seuraa ukkoskohtaus, jossa ruutu pimenee välillä täysin, ja yhtäkkiä katsojan silmien eteen välähtää näkymiä öiseltä taivaalta. Elokuvan päärooleja esittävät amatöörinäyttelijät, jotka ovat pääosin Karpaattien ruteeneja, ja Uskoton Marijka sisältää lopulta paljon etnografisen tuntuisia, dokumentaarisia jaksoja vuoristojen asukkaiden elämästä, ruokakulttuurista, vaatetuksesta ja elinkeinoista. Elokuvassa yhdistyy kaksi tasoa: Petron vaimo Marijka on uskoton, ja Petro kostaa kunniansa loukkauksen. Samaan aikaan köyhä väki taistelee paremman elämän puolesta kaupungin kapitalisteja vastaan. Loppu on hämmentävä siinä mielessä, että – jos oikein ymmärsin – Petro ei saa rangaistusta kostostaan vaan alkaa viimeisissä kuvissa rakentamaan uutta kotia tuhoutuneen tilalle. Viimeisissä kuvissa nähdään päättäväinen Petro. Hetkeksi kamera tarkentaa takana näkyvään jylhään Karpaattien maisemaan, kunnes tarkennus palaa uudelleen Petroon. Aivan kuin Vančura haluaisi lopuksi korostaa Marijkan uskottomuuden ja Petron koston toissijaisuutta laajemman yhteiskunnallisen kamppailun keskellä. Elokuvassa eletäänkin sekä luokkakonfliktin että etnisten jännitteiden aallokossa. Lopussa Karpaattien juutalaiset muuttavat Palestiinaan, mutta Petro jää rakentamaan tulevaisuutta yhdessä Marijkan kanssa.




11. heinäkuuta 2017

Buddy Longway

Apollo on alkanut julkaista suomeksi klassisen eurooppalaisen lännensarjan Buddy Longwayn albumeja. Pohjana on Éditions du Lombardin vuonna 2010 julkaisema Buddy Longway Intégrale 1: Chinook pour la vie, joka sisältää neljä alun perin 1970-luvulla ilmestynyttä kertomusta. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Kalliovuorten eränkävijän seikkailuja julkaistaa suomeksi, sillä aikanaan Zoom-albumien sarjassa ilmestyi ensimmäinen tarina nimellä Sainuk vuonna 1975. Silloin kyse oli uutuussarjasta, sillä sarja alkoi Tintin-lehdessä 3. huhtikuuta 1973 kertomuksella Chinook, jonka Lombard saattoi julkisuuteen albumina syksyllä 1974. Sveitsiläisen sarjakuvantekijän Deribin, alias Claude de Ribaupierren, teos on vaikuttava kaikessa yksinkertaisuudessaan. Lännentarinaksi se on poikkeuksellinen, koska kyse on oikeastaan rakkaustarinasta, josta kasvaa ihmiselämän kuvaus. Apollon julkaisemassa integraalissa on erinomainen esipuhe, jossa Derib kertoo suunnitelleensa 20-osaista luomusta, johon Buddy Longwayn, hänen puolisonsa Chinookin ja heidän yhteisen perheensä tarina mahtuisi. Kertomuksella olisi alku mutta myös päätepiste.

Vuonna 2016 suomeksi julkaistun integraalin ensimmäinen osa sisältää avaustarinan lisäksi kolme muuta albumia, Vihollinen (L'Ennemi, 1975), Kolme miestä tuli kylään (Trois hommes sont passés, 1976) ja Yksin (Seul..., 1977). Deribin tyylissä viehättää maiseman ja ihmisen välinen suhde, perspektiivisyys ja tilan tuntu. Kertomukset ovat myös hyvin visuaalisesti toteutettuja. Kaikissa neljässä albumissa on Longwayn kertojaääni, mutta tätä päähenkilön sisäistä puhetta on äärimmäisen niukasti. Enemmän tarinaa kuljettavat kuvat ja sivujen kompositiot. Toisin kuin monissa muissa eurooppalaisissa western-sarjakuvien klassikoissa, Deribin sarjassa ei juurikaan ole historiallisia kiinnekohtia. Lopulta ei ole tärkeää, missä tai milloin kaikki tapahtuu. Tunteiden käsittelyllä on suurempi painoarvo. Deribin luontokäsityksessä korostuu ajatus subliimista, ylevästä luonnosta, joka ylittää täydellisesti ihmisten maailman. Samalla luontokuvassa on ripaus utooppisuutta: tuntuu, että tällainen sarjakuva on voinut syntyä vain läpeensä urbanisoituneessa Keski-Euroopassa, jossa rikkumaton luonnonrauha on vain haave. Buddy Longway on 1960- ja 1970-luvun modernisaation ja pirstoutuneen perhe-elämän vastakuva.

10. heinäkuuta 2017

Meyerbeer, Pohjantähti ja Topelius

Ensi viikolla, 20. heinäkuuta 2017, Kokkolan Oopperakesässä saa Suomen ensi-iltansa Giacomo Meyerbeerin (1791–1864) koominen ooppera Pohjantähti (L'Étoile du Nord). Teos on poikkeuksellisen kiinnostava jo pelkästään siksi, että Meyerbeerin teokset ovat 2000-luvulla vain harvoin esillä. Ensimmäiseen maailmansotaan asti Meyerbeer oli oopperatalojen vakio-ohjelmistoa. Spektaakkelimaiset teokset vaativat paljon sekä esityskoneistolta että laulajilta, ja ehkäpä juuri siksi niiden esittäminen on nyttemmin niin harvinaista. Tosin tänä ja ensi vuonna Meyerbeerin teokset ovat esillä muuallakin kuin Kokkolassa. Marraskuussa 2017 Unkarin valtionooppera tuo ensi-iltaan uuden tuotannon Meyerbeerin Hugenoteista (Les Huguenots), ja vuonna 2018 nähdään uudet produktiot Berliinissa Profeetasta (Le Prophète) ja Frankfurtissa Afrikattaresta (L'Africaine). Juuri nämä kolme ovat Meyerbeerin tunnetuimpia teoksia. Pohjantähti oli aikanaan suosittu, mutta nykyisin melkein täydellisesti unohdettu.

Pohjantähti perustuu Eugène Scriben librettoon, ja se sai ensi-iltansa Pariisissa helmikuussa 1854. Pian ensi-illan jälkeen Meyerbeer johti teoksensa myös Dresdenissä. Oopperalla oli paljon yhtymäkohtia Meyerbeerin kymmenen vuotta aiemmin säveltämään laulunäytelmään Ein Feldlager in Schlesien, jonka keskushahmona oli huilua soittava Fredrik Suuri. Pohjantähdessä musisoivaksi monarkiksi oli vaihtunut Pietari Suuri. Suomalaiselta kannalta on kiinnostavaa se, että Pohjantähti sivuaa vahvasti Suomea ja Suomen historiaa. Teoksen ensimmäinen näytös sijoittuu Karjalan kannakselle, lähelle Viipuria. Oheisessa kuvassa nähdään Charles Cambonin ensi-iltaesitykseen luonnostelema näyttämökuva, jossa vasemmalla on Georges Skawronskin maalaistalo, oikealla kirkko, ja takana päilyy Suomenlahti. Suomalainen kirjailija ja toimittaja Zachris Topelius näki Meyerbeerin oopperan Pariisissa ja Dresdenissä ja kirjoitti kokemuksistaan artikkelin Helsingfors Tidningar -lehteen. Topeliukseen teki erityisen vaikutuksen ensimmäisen näytöksen alku, jossa kuoro asettuu lavalle ja kajauttaa maljalaulun Suomen onneksi. Topelius muistelee ranskankielisen libreton muotoiluksi ”Buvons pour la Finlande!”, mutta eri libreton versioissa muotoilu on ”À la Finlande buvez!” tai ”À la Finlande buvons!”. Dresdenissä kuoro kajautti: ”Finnland soll leben!” Topelius suhtautui jokseenkin huvittuneesti kuviteltuun Suomeen, mutta erityisesti häntä sykähdyttivät Jääsken kansallispuvut, joita nähtiin lavalla yleisön suureksi ihastukseksi. Suomalaisille näytäntö oli erityisen antoisa: ”Finnarne voro för resten favoriserade hela stycket igenom; naturligtvis allt för nordstjernas skull.”

9. heinäkuuta 2017

Haikara herättää huomiota (Miracle of Morgan's Creek, 1944)

Preston Sturgesin käsikirjoittama, ohjaama ja tuottama Haikara herättää huomiota (Miracle of Morgan's Creek, 1944) on sekopäisimpiä komedioita, mitä on koskaan tehty. Dialogin ja tapahtumien rytmi on päätä huimaava, ja Sturges on tässä tekstintekijänä ehdottomasti parhaimmillaan. Elokuvaa voi kutsua screwball-komediaksi siinä mielessä, että se on sex comedy without sex, samaan tapaan kuin Howard Hawksin Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938). Tai pikemminkin: seksiä kyllä löytyy enemmän kuin 30- ja 40-lukujen komedioissa yleensä, mutta sitä ei näytetä. Lisäksi elokuvan henkilöt käyttäytyvät absurdin odottamattomasti: he ovat screwballeja, kierrepalloja, jotka voivat lentää minne tahansa. Sturgesin voima on nokkelassa ja nopeassa vuoropuhelussa, mutta yllättävän paljon mukana on myös mykkäkaudesta muistuttavia slapstick-aineksia.

Haikara herättää huomiota valmistui jo vuodenvaihteessa 1942–1943, mutta Paramountilla oli niin vilkasta tuotantoa, että tähtiohjaajiin kuuluneen Sturgesin teos sai odottaa sopivaa kohtaa ohjelmistossa. Ensi-ilta koitti lopulta tammikuussa 1944. Suomessa elokuva nähtiin vasta sodan jälkeen helmikuussa 1946. Keskiössä on Morgan's Creekin pikkukaupungissa elävä konstaapeli Kockenlocker (William Demarest), jolla on kaksi tytärtä Trudy (Betty Hutton) ja Emmy (Diana Lynn). Trudy haluaa osallistua sotilaiden läksiäistansseihin ja houkuttelee naapurinpojan Norval Jonesin (Eddie Bracken) esiliinakseen. Lopulta Norval viettää illan elokuvissa, ja Trudy juhlii aamuun asti. Hämmästyttävää on, miten tämä elokuva on ylipäätään voinut syntyä klassisen Hollywoodin tiukan itsesensuurin keskellä. Hays Officen on täytynyt nukahtaa. Tosin tiedetään, että ohjaaja-käsikirjoittaja sai pitkän kirjelmän, jossa korostettiin, ettei tarinassa saisi korostaa Trudyn juopumusta eikä muutakaan sopimatonta käytöstä, varsinkin kun sisar Emmy on vasta 14-vuotias. Luultavasti Hays Office ei koskaan saanut nähdä lopullista käsikirjoitusta, ja Sturges tietoisesti panttasi lopun yllätystä. Dialogissa Trudy sanoo juoneensa juhlissa vain mehua, mutta lopputulos on selvä. Aamulla ilmenee, että hän on myös päätynyt naimisiin tuntemattoman sotilaan kanssa – ja, mikä pahinta, ajautunut myös intiimimpään suhteeseen.

Olen ilonpilaaja, ja paljastan juonen jujun tässä. Toisaalta elokuvan suomenkielinen nimi Haikara herättää huomiota kertoo jo tarinan yllätyskäänteen. Railakkaan yön aikana Trudy on tullut raskaaksi, mutta kaikki moraaliset huolet häipyvät, kun hän synnyttää kuutoset. Tuota pikaa kuvernööri mitätöi avioliiton tuntemattoman sotilaan kanssa, tekee Norvalista upseerin, ja elämä kuuden lapsen kanssa on valmis alkamaan. Elokuvan hauskimpia jaksoja on kuutosten syntymän aiheuttama sensaatio. Benito Mussolinikin on valmis eroamaan tehtävästään, kun Yhdysvaltain Keski-Lännessä päästään näin korkeisiin synnytyslukemiin. Ja tietysti Adolf Hitler raivoaa samasta syystä. Sturgesin elokuvaa katsoessa tuntuu selvältä, ettei Hitler-video ole 2000-luvun keksintö: aikalaiset kehittivät sen jo sota-aikana.

7. heinäkuuta 2017

40 urhoa (Forty Guns, 1957)

Samuel Fullerin käsikirjoittama, ohjaama ja tuottama 40 urhoa (Forty Guns, 1957) on omintakeinen western. Fuller oli aloittanut ohjaajanuransa juuri lännenelokuvan tekijänä, sellaisilla elokuvilla kuin Yksinäinen seikkailija (I Shot Jesse James, 1949) ja Uhkapeliä Arizonassa (The Baron of Arizona, 1950), mikä on ymmärrettävää, sillä westernin suosio oli 50-luvulla ylimmillään. Fullerin alkupään tuotanto sisältää myös sota- ja rikoselokuvia, ja tuntuu, että 40 urhoa sisältää elementtejä muistakin lajityypeistä, varsinkin film noirista. 40 urhoa on mustavalkoinen CinemaScope-tuotanto, jossa ohjaaja selvästi kokeilee laajakankaan mahdollisuuksia. Jo alkutekstit jäävät mieleen, sillä katsoja saa pienoisdraaman muutamassa minuutissa: pilven varjo peittää tasangon, yksinäinen vaunu kulkee eteenpäin, ja yhtäkkiä ratsujoukko yllättää kulkijat ja rikkoo tasapainon:

Alkutekstien aikana nähdään kaikki elokuvan avainhenkilöt: Jessica Drummondin (Barbara Stanwyck) johtamat sotaratsut, jotka jäävät pääosin anonyymeiksi, ja yksinäisissä vankkureissa taivaltavat Bonellin veljekset Griff (Barry Sullivan), Wes (Gene Barry) ja Chico (Robert Dix). Fullerin metaelokuvallinen tyyli käy selväksi heti, kun veljekset saapuvat kaupunkiin ja ottavat kylvyn. Taustamusiikinomaisesti esitetty laulu paljastuu diegeettiseksi, kuten myös säestys, kun nurkan takaa kuvaan ilmestyy kitaristi.

Tyylittelyltään 40 urhoa muistuttaa André de Tothin ja Delmer Davesin westernejä, vaikkakin Fullerin estetiikka on rosoisempaa. Loppu toi mieleeni Davesin samana vuonna valmistuneen Armottoman aseen (3:10 to Yuma, 1957), jossa luottamus voittaa.