23. huhtikuuta 2017

Salaviinanpolttajat (2017)


Juho Kuosmasen ohjaama Salaviinanpolttajat (2017) sai maailmanensi-iltansa hetki sitten Tampereella Loud Silents -festivaalilla. Festivaalin aloitteesta syntynyt lyhytelokuva sopii tähän hetkeen erinomaisesti: samanniminen Suomen ensimmäinen fiktioelokuva sai ensi-iltansa jotakuinkin tasan 110 vuotta sitten. Samaan tapaan kuin esi-isänsä, uusi Salaviinanpolttajat on syntynyt nopeasti kevättalven aikana. Vuoden 1907 viinankeittoelokuva sai alkunsa ideakilpailusta, jonka palkinnot julistettiin 10. helmikuuta 1907, ja ensi-ilta koitti Helsingin Maailman Ympäri -teatterissa 29. toukokuuta. Kuosmasen Salaviinanpolttajat on yhtä intensiivinen: se kuvattiin kahdessa päivässä 16-millisellä vieterikameralla. Kuvaajana oli J-P Passi. Elokuvan tekemisen materiaalisuus oli kouriintuntuvasti läsnä sekä itse kuvassa että esityksessä. Loud Silents -festivaalilla nähtiin samassa näytöksessä nähtiin Kuosmasen viisi vuotta aiemmin ohjaama, niin ikään Kokkolassa kuvattu, Romu-Mattila ja kaunis nainen (2012). Vasta tässä kohtaa ymmärsin, että elokuvathan liittyvät yhteen. Molempiin äänimaiseman loihti Ykspihlajan Kino-orkesteri yhteistyössä foley-artisti Heikki Kossin kanssa. Myös tarinan tasolla elokuvien välillä on kytkentä. Puolituntinen Romu-Mattila ja kaunis nainen on kertomus miehestä (Seppo Mattila), joka saa häädön ja lähtee kauppaamaan tavaroitaan. Samalla hän etsii paikkaansa maailmassa. Vaikuttava on kohtaus kapakassa, jonka myyjä kerää kolehdin vanhan miehen olutlasillista varten. Yhteys elokuvien välillä selviää Salaviinanpolttajien alussa, sillä alkutekstien jälkeen ollaan selvästi Mattilan haudalla. Tulevat viinanpolttajat (Juha Hurme, Jaana Paananen) näyttävät perillisiltä, jotka saavat haltuunsa keittovälineet edelliseltä sukupolvelta. Näin alkoliperinne Suomessa siirtyy...

Juho Kuosmasen Salaviinanpolttajilla on mittaa 15 minuuttia. Vuoden 1907 elokuvalla oli lavastaja Carl Fagerin muistikuvan mukaan pituutta noin 20 minuuttia. Juttelimme tästä elokuvien välisellä tauolla, ja Kuosmanen totesi, että tarinassa ei oikein olisi ollut aineksia varttituntia pidempään. Olen aina epäillyt tuota Fagerin muistikuvaa, jonka täytyy olla muistojen kultaama. Yleensä varhaisten näytelmäelokuvien pituudet olivat merkittävästi lyhyempiä. Vuoden 1907 teoksesta on säilynyt juoniseloste, joka julkaistiin sanomalehdessä ennen ensi-iltaa. Pääpiirteissään Kuosmasen tulkinta noudattelee tätä linjaa: kaksi viinankeittäjää nähdään toimessaan pontikkaa heruttelemassa, paikalle tulee nuori mies, joka houkuttelee salaviinanpolttajat korttipeliin. Seuraa tappelu, ja lopussa poliisi korjaa keittäjät parempaan talteen. Lehti-ilmoituksessa mainittiin myös porsas, joka nähtiin rankkia syömässä. Porsas esiintyy myös Kuosmasen elokuvassa – ja säilyy hengissä, vaikka siitä jo pariin otteeseen ollaan kinkkua tekemässä...

Vuoden 2017 Salaviinanpolttajat on farssi, kuten oli melkoisella varmuudella myös sen kauan sitten kadonnut lähtökohta. Lehti-ilmoituksessa todettiin aikanaan, että Maailman Ympäri -teatterin elokuvakilpailun voitti ”huvittava, seikkaperäisesti selitetty, moniosainen miimillinen farssi”. Kuosmasen tulkinnassa farssi sai yleisön ulvomaan naurusta, varsinkin kohtauksessa, jossa viinankeittäjät antavat laatutakuun pontikastaan ryyppäämällä ilolientään reippaasti ja tekemällä sen jälkeen näköhavaintoja testimielessä: jätän kertomatta varsinaisen jujun. Muistumia 1910-luvun slapstick-komediasta on elokuvan lopussa, kun korttihuijari pakenee liukastellen ja törmää virkavaltaan. Suomessa tehtiin 1910-luvulla vuorenvarmasti myös tällaisia mykkäkomedioita, mutta ne(kin) ovat valitettavasti kaikki tuhtoutuneet. Hjalmar V. Pohjanheimon pojat Asser, Hilarius ja Birger ohjasivat sellaisia farsseja kuin Käpäsen rakkausseikkailu (1914), Tuiskusen kuherruskuukausi (1914) ja Pirteä ja kadonnut kori (1914). Näistähän saisi mukavasti uusintaversioita tuleville Loud Silents -festivaaleille?

Lopuksi: vuoden 1907 Salaviinanpolttajat nähtiin aikanaan myös Tampereella, tosin vasta 7. syyskuuta. Esityksessä nähtiin samaa aineistoa kuin toukokuussa Helsingissä, olkihattujen tekoa Italiassa, polkupyöräajelua, naisten pukuja, eläviä valokuvia Alaskasta ja todennäköisesti myös toinen fiktioelokuva Palvelijan kosto. Sandbergin talossa oli kaksi salonkia, joten teatteri taisi olla varhainen ”rypäleteatteri”. Ilmoitus on Aamulehdestä 7.9.1907:


21. huhtikuuta 2017

Salaviinanpolttajat (1907)

Raittiuden ystävien äänenkannattaja Kylväjä julkaisi vuonna 1905 valokuvan salaviinanpolttajista. Tilanne näyttää lavastetulta, ja se voisi aivan hyvin olla ensimmäisestä suomalaisesta näytelmäelokuvasta Salaviinanpolttajat (1907). Viinankeitto oli aikalaisten mielessä, ei ainoastaan siksi, että viinan viettelys houkutteli pois kaidalta polulta vaan siksi, että arvokasta leipäviljaa tuhlattiin jatkuvasti viinankeitossa. Kylväjä-lehden kuvan vieressä julkaistiin Olli Wuorisen runo, joka alkaa sanoilla: ”Kun Luoja viljavuoden suo, niin viinapolttimoihin nuo, Jumalan lahjat tuokaa! Ne täällä pannuun heitetään, teill’ ilolientä keitetään, – ja juokaa, miehet, juokaa!” Salaviinanpolttajat on uudelleen ajankohtainen, 110 vuoden jälkeen, sillä ensi sunnuntaina 23. huhtikuuta 2017 esitetään Loud Silents -festivaalilla Juho Kuosmasen uusi tulkinta aiheesta. Samalla olen itse, pitkän tauon jälkeen, palannut pohtimaan ensimmäisen suomalaisen fiktioelokuvan arvoitusta. Kirjoitin ensimmäisen kerran aiheesta kirjaan Elokuva ja historia (1993) ja jatkoin seikkaperäisemmin teoksessa Kadonnut perintö. Näytelmäelokuvan synty Suomessa 1907–1916 (2002). Viimeisen kuukauden aikana Veli-Pekka Lehtonen julkaisi Helsingin Sanomissa kaksikin aiheeseen liittyvää tekstiä, ensin 18.3.2017 ja uudelleen 17.4.2017. On ihmeellistä, miten pitkän tauon jälkeen asiat näyttäytyvät uudessa valossa. Kun kirjoitin Kadonnutta perintöä, luin Teuvo Puron haastattelun vuodelta 1942 ja tiedon, että kuvauksia varten lainattiin kuparinen viinapannu museosta. Vasta nyt juolahti mieleeni, että tuo sama pannu on tietenkin vieläkin museon kokoelmissa... Miksi se ei pälkähtänyt päähäni aiemmin? Joku voi tietysti kysyä, miksi pitäisikään... Joka tapauksessa ajattelin nyt kirjoittaa tänne blogiin talteen muutaman lisäajatuksen. Mukana on myös tietoa, jonka sain Kadonneen perinnön jälkeen, mutta jota en ole minnekään muualle kirjannut.

Salaviinanpolttajat sai alkunsa hyvin poikkeuksellisesti, sillä se syntyi kilpailun tuloksena. Helsinkiläinen Atelier Apollo julisti tammikuussa 1907 kilpailuun, johon toivottiin sellaisia elokuva-aiheita, jotka voitisiin kevättalvella kuvata ulkona luonnossa. Kilpailuun nimettiin erillinen viisihenkinen palkintolautakunta 27. tammikuuta, ja voittajat julkistettiin jo 10. helmikuuta. Aikataulu osoittaa, ettei Apollo odottanut kovin pitkiä ”käsikirjoituksia” vaan nimenomaan aiheita. Ohjeissa todettiin edelleen, että jos hakija esittää useamman ehdotuksen, ne voi kirjoittaa samalle arkille. Muutaman viikon kuluessa Apollo sai 652 ehdotusta, eräältä innokkaalta 105 aihetta, joiden on täytynyt olla vain muutaman rivin mittaisia. Valitettavasti tätä materiaalia ei ole säilynyt. Sehän olisi huikea näköala siihen, miten yleisö ymmärsi elävien kuvien mahdollisuudet vuonna 1907. Tiedämme vain palkitut aihepiirit, jotka ilmoitettiin sanomalehdessä samalla, kun tulokset kerrottiin.

Kilpailun voitti nimimerkki ”J. V–s:”n ehdotus ”Salapolttimo”. Tutkin jo 1990-luvulla käytettävissä olevin keinoin, mitä vaihtoehtoja nimimerkki voisi antaa. Salanimiluettelo ei Suomessa tunne tuolla nimellä kirjoittaneita henkilöitä. 1800-luvulla salanimiä käytettiin paljon, ja usein lukijat tiesivät, keistä oli kyse. Mutta todennäköistä on, että Salaviinanpolttajien kirjoittaja ei halunnut tulla tunnetuksi ja valitsi salanimen, joka ei suoraan johtaisi kirjoittajaan. Kilpailussa jaettiin yksi ensimmäinen palkinto, yksi toinen palkinto ja viisi kolmatta palkintoa. Näistä palkinnonsaajista vain voittaja ei antanut oikeaa nimeään julkisuuteen. Tämän lisäksi jaettiin 10 kpl neljänsiä palkintoja, ja siellä oli mukana kaksi muutakin nimimerkkiä, ”Samurai” ja ”Peregrinus”, joiden oikeaa identiteettiä ei paljastettu. Palkintoluettelossa, joka julkaistiin siis 10.2.1907, mainittiin joka tapauksessa nimeltä useita suomalaisia, osa tunnettuja, osa tuntemattomampia: J. Alfred Tanner, Karl Pihlgren, Paula Engström, Aarne Tirva, Gustaf Ljunggren, ’Hephata’ Nordstedt, Aleko Lilius, Arvo Penttilä... Hyvin mielenkiintoinen oli Nordtsedtin ajatus elokuvasta, jossa kuurot esittävät viittomakielellä Maamme-laulun! Kadonneessa perinnössä en varmaankaan muistanut mainita, että ohjeissa pyydettiin jättämään ehdotus nimimerkin takaa, niin että raati ei pystyisi arvaamaan oikeaa henkilöllisyyttä. Ehdottajan piti sulkea oikea nimensä toiseen kirjekuoreen, josta se voitaisiin katsoa tulosten selviämisen jälkeen. Mutta nähtävästi ”J. V–s” oli todennut, ettei häntä saa paljastaa. Jo tästä asetelmasta seuraa, että ”J. V–s” ei kenties olekaan lyhennös kirjoittajan nimestä. Se näyttää sanomalehden salanimeltä, mutta sanomalehdissä nimimerkit olivat usein julkisia salaisuuksia. Heidät tunnettiin.

Mielenkiintoista on, että ainakin kaksi henkilöä on sanonut voittaneensa kilpailun. Kari Uusitalo sai kirjailija Yrjö Soinilta aikanaan muistitiedon, että Soini olisi mennyt elokuvateatteriin ja todennut, että tämähän oli hänen kirjoittamansa. Vuonna 1907 kirjailija Yrjö Soini eli Agapetus oli 10-vuotias. Pidän täysin uskottavana, että Soini osallistui kilpailuun, sillä lapset olivat varhaisen elokuvan merkittävä yleisö. Muistitiedossa on kuitenkin kaksi epäilyttävää piirrettä: Soini ei missään muussa yhteydessä ole esittänyt tätä ajatusta, vaikka Salaviinanpolttajia oli usein muisteltu. Ohjaaja Teuvo Puro, joka myös näytteli elokuvassa, totesi haastattelussa vuonna 1942, ettei hän muista, kuka käsikirjoittaja oli. Toinen seikka, joka synnyttää epäilyksiä, on se, että jos Soini olisi voittanut kilpailun, hän olisi saanut siitä tietää etukäteen. Hänhän olisi saanut merkittävän rahapalkinnon. Kadonneen perinnön kirjoittamisen jälkeen, vuonna 2003, minulle soitti porilainen Pauli Söderholm, joka kertoi, että hänen isoäitinsä Hulda Ehrstén (1875–1951) oli kertonut käsikirjoittaneensa Salaviinanpolttajat. Uudessakaupungissa syntynyt ja Siuntiossa varttunut Hulda asui tyttärensä luona Tikkurilassa vuosina 1939–1942 sen jälkeen, kun hänen miehensä oli menehtynyt talvisodassa. Näiden vuosien aikana Hulda kertoi lapsenlapsilleen elokuvapuuhistaan. Tosin Hulda totesi myös, että hän ei koskaan nähnyt lopullista teosta. Kiinnostavaksi Huldan tarinan tekee se, että hän kertoi käyttäneensä ninimerkkiä ”länsman”. Salaviinanpolttajien kohdalla on elänyt sitkeästi käsitys, että käsikirjoittaja oli nimismies ja siksi halusi kätkeytyä salanimen taakse.

Hulda Ehrstén muisteli voittaneensa kilpailun. Vuoden 1907 sanomalehti-ilmoitukset osoittavat, että Hulda todella palkittiin, mutta hän sai jaetun neljännen palkinnon. Harmillistä kyllä, neljänsien sijojen elokuva-aiheita ei ilmoituksessa nimetty, eikä myöskään nimimerkkiä kerrottu. Kun tein Kadonnutta perintöä, näytti selvältä, että tarina voittajan nimismieheydestä ilmaantui aikalaislähteisiin ensimmäisen kerran vasta 1940-luvulla. Varhaisemmista lähteistä en tätä käsitystä löytänyt. Jos Hulda on jo vuosina 1939–1942 kertonut käyttäneensä nimimerkkiä ”länsman”, tuntuu uskottavalta, että hän on tosiaan tätä nimimerkkiä käyttänyt. On mahdollista, että ”nimismieheys” olisi muistitiedossa siirtynyt kuvaamaan voittajaa. Uskottavalta tuntuu myös se, että 652 elokuvaehdotuksen joukossa on täytynyt ollut useita viinankeittoa käsitelleitä aiheita. Olihan salaviinanpoltto ajankohtainen teema maassa, jonka senaatti halusi saada aikaan kieltolain! Se oli myös aihepiirinä sellainen, joka sopi kuvattavaksi kevättalven hangilla. Ehkä myös Soini oli osallistunut kilpaan viinankeittoaiheella.

Kaikki tämä jättää silti yhä avoimeksi sen, kenen kynästä voittajaehdotus tuli. Toki voi perustellusti kysyä, onko se kovin tärkeääkään, kun kyse on yksittäisestä tapahtumasta. Historia on täynnä arvoituksia. Kun tein Kadonnut perintö -kirjaa 2000-luvun alussa, ei vielä ollut käytettävissä digitoituja sanomalehtiaineistoja. Nyt kun lähdin katsomaan digitoituja materiaaleja, silmiini osui Västra Finland -lehdessä vuonna 1902 julkaistu kirjoitus ”Till kamp mot fågelmorden”, jonka oli kirjoittanut nimimerkki ”J. V–s”. En äkkiseltään löytänyt muita saman nimimerkin tekstejä ajalta ennen vuotta 1907. Katsoin heti, keitä lehden toimituksessa silloin työskenteli. Västra Finland -lehden päätoimittaja oli John Hedberg, joka oli kopioinut tekstin ruotsalaisesta Nya Dagligt Allehanda -lehdestä niin kuin nopealla ruotsalaisten lehtien läpikäynnillä selvisi. Teksti oli eläinsuojeluliikkeen kannanotto sulkien käyttämistä, ja lintujen tarpeetonta tappamista, vastaan. Kun tutkin asiaa pidemmälle, selvisi, että kyse oli ruotsalaisen eläinsuojeluaktiivin Josephine Vareniuksen kirjoituksesta. Vareniuksen kirjoja oli jo julkaistu Suomessa, ja hänet tunnettiin hyvin eläinsuojelupiireissä. Aihe oli lähellä John Hedbergiä, joka oli itse ahkerasti esitelmöinyt 1890-luvulla Föreningen för de folkeliga föredragen i Åbo -yhdistyksessä (mm. otsikolla ”Om våra småfåglar och fågelsången”).

John Hedberg oli taustaltaan metsänhoitaja. Ylioppilaaksi valmistumisen (1857) jälkeen hän opiskeli metsäalaa ja toimi metsänhoitajana Tuusulassa 1864–1879 ja samalla myös sahanhoitajana 1875–1880. Alkoholin tislaamiseen hän perehtyi sittemmin Kellokosken polttimo Oy:n johtajana. Salaviinanpolttajien kannalta mielenkiintoista on juuri tämä tausta, sekä metsien hoitajana että polttimon johtajana. Luonto oli hänelle tärkeää, mistä kertovat useat kirjat, muun muassa vuonna 1907 julkaistu Från stigar och hult: friluftsbilder. Societas pro Fauna et Flora Fennican jäsen hän oli jo vuodesta 1878. Vuonna 1891 Hedberg teki täydellisen elämänmuutoksen, ja hän siirtyi lehtialalle. Hän toimi Åbo Tidningin toimitussihteerinä ja Åbo Underrättelserin toimittaja sekä Västra Finland -lehden päätoimittajana. Vuonna 1906 hän päätti heittäytyä vapaaksi toimittajaksi ja siirtyi Helsinkiin, josta käsin hän kirjoitti uutisia ja artikkeleita Åbo Underrättelseriin ja muihinkin lehtiin. Elämänmuutokseen vaikutti halu koetella kirjallisia taitoja, niin kaunokirjallisuuden kuin tietokirjallisuuden alalla. Muutos oli rohkea, sillä Hedberg täytti keväällä 1907 67 vuotta. Journalismista Hedberg siirtyi vielä politiikkaan, sillä hän oli RKP:n kansanedustaja vuodesta 1908 lähtien.

John Hedberg oli merkittävä suomenruotsalainen toimittaja, jolla oli taustaa sekä metsänhoitajana että valtion polttimon johtajana. Hän sopisi erittäin hyvin Salaviinanpolttajien kirjottajaksi: hänen käsiensä kautta kulki ninimerkki ”J. V–s”, hän valitsi journalismin maailmaan viittaavan nimimerkin, hän oli entinen metsänhoitaja ja viinapolttimon johtaja, ja hän oli juuri tammikuussa 1907 tullut Helsinkiin vapaaksi toimittajaksi, varmaankin tarkkailemaan maalisvaalien etenemistä. Mutta miten selittää nimimerkki ”J. V–s”?

Hedberg oli Josephine Vareniuksen puolestapuhujia Suomessa. Sattumalta Varenius menehtyi juuri vuonna 1906, ja hänen poismenoaan muistettiin sekä Finland djurskydd- että Eläinsuojelus-lehdessä. Hedberg oli tästä menetyksestä tietoinen. Kun tammikuussa 1907 julkistettiin Maailman ympäri -teatterin käsikirjoituskilpailu ja luvassa oli rahapalkintoja, tuntuu hyvinkin mahdolliselta, että juuri Helsinkiin vapaaksi toimittajaksi muuttanut Hedberg halusi osallistua kisaan. Olisiko hän silloin päättänyt käyttää samaa nimimerkkiä, jota Josephine Varenius oli käyttänyt viisi vuotta aiemmin Västra Finland -lehdessä, kirjoituksessa, jonka Hedberg oli itse valinnut julkaistavaksi. Taustansa takia Hedberg ei varmaankaan halunnut tulla tunnistetuksi. Maailman ympäri -teatterin kilpailun tuloksia julkistettaessa kerrottiin useimpien palkittujen nimimerkit ja oikeat nimet. Paula Engström oli käyttänyt kilpailussa nimimerkkiä ”Sigurd Ring”, Karl Pihlgren nimimerkkiä ”Vidi”, Aarne Tirva nimimerkkiä ”Kynänterä”. Kenenkään kilpailussa palkitun nimimerkki ei ollut lyhennös omasta nimestä. Minusta alkaa näyttää siltä, että John Hedberg otti nimimerkikseen arvostamansa luonnonsuojelijan lyhenteen ”J. V-s”. Miksi voittaja olisi antanut vihjettä omasta nimestään, kun nimenomaisena tarkoituksena oli se kätkeä.

Kävin muutama viikko sitten katsomassa Åbo Akademin käsikirjoituskokoelmassa John Hedbergin jäämistöä, mutta sieltäkään ei ratkaisevaa todistetta löydy. Epätodennäköistä se olisikin, sillä elokuvaehdotus oli luultavasti vain yhdelle paperiarkille kirjoitettu idea. Kilpailun tuloksia julkistettaessa kehuttiin, miten seikkaperäisesti selitetty voittajaehdotus oli. Se oli elävästi kuvailtu ja epäilemättä taitavan kirjoittajan kynästä, sillä se päihitti toiseksi tulleen J. Alfred Tannerin ehdotuksen Esteluistelukilpailu. Olisiko sen kirjoittaja voinut olla John Hedberg? Tämän lähemmäs arvoituksen ratkaisua en tällä kertaa pääse.

15. huhtikuuta 2017

Etäisten laaksojen mies (Shane, 1953)

George Stevensin Etäisten laaksojen mies (Shane, 1953) on 1950-luvun keskeisiä lännenelokuvia. Olen nähnyt sen lukemattomia kertoja, ja jokainen katsominen tuo esiin uusia yksityiskohtia. Elokuvan alku on vaikuttava: elokuvaaja Loyal Griggs sai työstään Oscarin, eikä ihme, sillä aloituksen jokainen otos hellii katsojaa. Wyomingin jylhät vuoret näkyvät taustalla, laaksossa vallitsee arkadinen luonnon ja ihmisen yhteiselo, pikkupoika Joey (Brandon De Wilde) tarkkailee juomaan pysähtynyttä hirveä, jonka pää kohoaa, kun Shane (Alan Ladd) ratsastaa ensimmäiseen kohtaukseensa. Eläimet ovat myöhemminkin tärkeässä roolissa. Mieleen jää kuolleen Torreyn (Elisha Cook Jr.) koira, joka on vähällä lähteä isäntänsä mukana hautaan.

Etäisten laaksojen mies taitaa olla George Stevensin ainoa lännenelokuva. Sen kuvaukset valmistuivat jo vuonna 1951, mutta Stevens käytti tuottajan mukaan piinallisen kauan teoksen viimeistelyyn leikkauspöydässä. Paramount piti lopulta elokuvaa niin kalliina, ettei se koskaan toisi sijoituksia takaisin. Toisin kävi, sillä western keräsi kuusi Oscar-ehdokkuutta ja muodostui lopulta klassikoksi. Alun perin Stevens oli suunnitellut päärooleihin Montgomery Cliftiä ja William Holdenia. Epäilemättä Holden olisi sopinut Starrettin rooliin yhtä hyvin kuin Van Heflin, mutta Clift olisi antanut Shanen hahmolle neuroottisemman painotuksen. Nyt Alan Laddin Shane on levollinen alusta loppuun, vaikka katsoja on tietoinen hänen ongelmastaan: Shane on rajaseudun yksinäinen kulkija, jolle maanviljelyksen tulo merkitsee lopun alkua. Siksi Shanen on lähdettävä elokuvan lopussa.

Kirjassaan Sixguns and Society Will Wright pitää Etäisten laaksojen miestä klassisena lännenelokuvana, jossa sankari saapuu yhteisön ulkopuolelta, intergoituu hetkeksi, mutta joutuu lopulta jälleen lähtemään. Alkutekstien aikana katsoja näkee Shanen laskeutuvan vuorilta laaksoon, ja viimeisissä kuvissa hän poistuu samaa reittiä. Sankari on suorittanut tehtävänsä, eikä hänelle ole paikkaa siinä maailmassa, joka on syntymässä. Etäisten laaksojen miehessä on klassisuutta myös siinä mielessä, että teemana on karjankasvattajien ja maanviljelijöiden vastakkainasettelu, josta syntyy väkivaltainen konflikti. Molemmat osapuolet käyttävät lopulta hyväkseen nopeakätisiä revolverimiehiä, karjankasvattajat Wilsonia (Jack Palance) ja maanviljelijät Shanea, joka uhrautuu yhteisön puolesta. Hänen korkeaa moraaliaan kuvastaa se, ettei hän tee työtään rahasta niin kuin Wilson vaan oikeina pitämiensä arvojen puolesta. Vaikka Etäisten laaksojen mies on klassisista klassisin, siinä on paljon myös modernia: ajatellaanpa esimerkiksi elokuvan kaksintaistelukohtauksia. Stevens halusi tuoda esiin tappamisen tyrmäävän väkivaltaisuuden ja korosti sitä voimaa, joka aseista lähtee. Torrey kuolee Wilsonin laukauksesta ja piiskautuu lokaan. Lopussa Shanen laukaus musertaa Wilsonin ja painaa hänet melkein seinän läpi. Stevensin estetiikka valmisteli tietä Sam Peckinpahin teoksille ja myöhemmille spagettiwesterneille.

Etäisten laaksojen mies alkaa ja päättyy lapsen näkökulmasta. Joey on elokuvan alussa ensimmäinen, joka havaitsee Shanen tulon. Lopussa hän juoksee Shanen perään nähdäkseen loppuratkaisun ja tirkistelee sitä saluunan oven alta. Tämä näkökulma antaa ratkaisulle erityistä vaikuttavuutta, samoin tietysti Shanen viimeiset sanat Joeylle. Tarinan mukaan kuvaustilanteessa kaikki olivat vaikuttuneita Shanen lauseesta There’s no living with a killing” paitsi Brandon De Wilde, joka näytti Alan Laddille kieltään... Elokuvaa katsoessa ei voi olla ajattelematta myös De Wilden uraa. Hän kuoli auto-onnettomuudessa vain 30-vuotiaana vuonna 1972.



9. huhtikuuta 2017

Orpojen joulu (1994) ja Synti (1996)

Suomalaisen elokuvan festivaalilla nähtiin perjantaina 7.4.2017 sarja dokumenttielokuvia. Samassa näytöksessä nähtiin Anu Kuivalaisen Orpojen joulu (1994) ja Susanna Helken ja Virpi Suutarin Synti (1996). Orpojen joulu on hyvin henkilökohtainen elokuva Kuivalaisen suhteesta isäänsä, johon hän ensi kertoo ottaa yhteyttä. Elokuvan keskiössä ovat tunteet, epävarmuus, piinaava odotus, toiveet, pettymykset mutta lopulta myös kohtaamisen mahdollisuus ja sovinto. Orpojen joulussa on huumoria, varsinkin kohdassa, jossa spekuloidaan elokuvan myöhemmällä televisioesityksellä. Elokuvan tekemisen teknologia kulkee koko ajan mukana tarinassa, kuvaamisen läsnäolo ja puhelujen äänittäminen antavat teokselle vaikuttavaa karheutta.

Jos Orpojen joulu liikkuu henkilökohtaisen tasolla, Synti on pikemminkin yhteisöllisyyden kuvaus. Ideana on seitsemän kuolemansynnin seuraaminen arjen tasolla: tavalliset suomalaiset paljastavat syntejään, himojaan ja pettymyksiään, ahneuttaan ja laiskuuttaan. Roy Anderssonilta vaikutteita ammentava visuaalinen tyyli on tehokasta, ja Tuomas Kantelisen jyhkeä musiikki antaa jokapäiväisen elämän kokemuksille paikoin surrealistista vivahdusta. Kun Orpojen joulua ja Syntiä katsoi yhdessä, tuntuu, että ne avasivat kiehtovan, toisiaan täydentävän näkökulman 1990-luvun Suomen tunneilmastoon, niin henkilökohtaiseen kuin kollektiiviseenkin. Takana kuultavat vuosikymmenen alun talouslama mutta myös sen jälkeen alkanut nopea nousukausi. Tulevaisuusajattelu oli tullut jäädäkseen, mihin viittaa kiinnostava kommentti skenaariotyöskentelystä. Balkanin sotakin tulee esille arjen kokemuksissa.

7. huhtikuuta 2017

Sujut (1974)

Viime vuoden Suomalaisen elokuvan festivaalin vieraana oli ohjaaja Veli-Matti Saikkonen. Silloin jäi esittämättä televisioelokuva Sujut (1974), joka onneksi saatiin valkokankaalle tänä vuonna. Sujut on Saikkosen parhaimmistoa, vaikkakaan se ei ole niin tunnettu kuin kaksi vuotta myöhemmin valmistunut Manillaköysi (1976). Molemmat nojautuivat Saikkosen yhteistyöhön kirjailija Veijo Meren kanssa. Sujut ammentaa Meren vuonna 1961ilmestyneestä romaanista, joka sijoittuu vuoden 1944 perääntymisvaiheeseen: suomalaiset joukot vetäytyvät Vuoksen yli, mutta alikersantti Lauri Ojala (Vesa Mäkelä) jätetään varmistamaan tilannetta vihollisen puoleiselle rannalle.

Sujut tuo alun kuivakkaassa, absurdissa huumorissaan mieleen Manillaköyden. Elokuvan alussa vallitsee täysi kaaos. Lauri Ojala on jo muiden miesten kanssa astumassa veneeseen, kun majuri (Harri Tirkkonen) pakottaa hänet jäämään rannalle ja odottamaan myöhempää kuljetusta. Lopulta ketään ei tule, ja Ojala katsoo olevansa sujut armeijan kanssa. Hän lähtee kahdeksi kuukaudeksi kotiin äitinsä (Hellin Auvinen-Salmi) ja sisariensa Kertun (Iris-Lilja Lassila) ja Railin (Eila Halonen) luo. Lauri viettää aikaa rakastettunsa Ritvan (Eeva Litmanen) kanssa, kunnes tilanne alkaa ahdistaa. Hän päättää ilmoittaa itse karkuruutensa laittamalla lehteen ison ilmoituksen leikkuupuimurin myynnistä. Sujuvasti kerrottu tarina vakavoituu aste asteelta, ja loppu, oman haudan kaivaminen, tuntuu piinaavalta. Sujut on erinomaista televisioteatteria, joka toimii hyvin myös valokankaalla. Näyttelijäkaarti jää vahvasti mieleen: pääroolien lisäksi elokuvassa vilahtavat mm. Arno Virtanen, Ilari Paatso, Esko Pesonen, Matti Varjo, Aarno Sulkanen, Antti Litja ja Rea Mauranen.

6. huhtikuuta 2017

Koskenlaskijan morsian (1923)

Vuoden 2017 Suomalaisen elokuvan festivaali alkoi komeasti Erkki Karun ohjauksella Koskenlaskijan morsian (1923), johon Kari Mäkiranta oli säveltänyt musiikin. Kun esitys alkoi klo 20, Mikaelinkirkon ikkunoista kajastuivat vielä auringon viime säteet, mutta vähitellen ilta pimeni samalla, kun valkokankaalla nähty draama syveni. Musiikki toimi erinomaisesti, ja moni kohtaus piirtyi nyt mieleen aiempaa vahvemmin: kevään odotus, tukkilaisten tulo, saarnakohtaukset ja erityisesti lopun runollinen laulu, kun rauha on vihdoin koittamassa. Varmaankin musiikki vaikutti siihen, että Koskenlaskijan morsian näyttäytyi nyt erityisen vahvasti tunteiden kavalkadina: Nuottaniemen Iisakin (Konrad Tallroth) suru pojan kuoleman jälkeen, Iisakin tyttären Hannan (Heidi Korhonen) kaipaus Antin (Oiva Soini) lähdettyä Lappiin metsätöihin, Antin kilpakosijan Juhanin (Einar Rinne) mielen järkkyminen koskenlaskuonnettomuuden jälkeen.

Koskenlaskijan morsianta katsoessa on hyvä muistaa, että se oli Erkki Karun ensimmäinen pitkä elokuva ja että suomalaisen näytelmäelokuvan historia oli vielä verrattain nuorta. Tähän nähden Koskenlaskijan morsian on ollut poikkeuksellisen haastava. Mankalan koskien action-kohtaukset purkitettiin kuudella kameralla, mikä oli ennennäkemätöntä Suomessa. Konrad Tallrothin hahmo edustaa elokuvassa pitkää jatkumoa, sillä Tallroth oli ollut kotimaisen fiktio-ohjauksen pioneereja jo 1910-luvulla. Hänen olemuksensa tuo tarinaan aristokraattista karismaa. Vaikuttava on myös Heidi Korhonen Hannan roolissa: Hanna on kotimaisen elokuvan voimanaisia, sillä hänen ohjaamanaan lautta lopulta onnistuu pelastamaan veden varaan jääneet. Elokuvalla on näennäisesti onnellinen loppu, mutta Juhanin kohtalo jää vaivaamaan. Hän on lopulta isänsä pettämä, eikä hänelle ole paikkaa maailmassa, vaikka Hanna onkin hänet pelastanut elävien kirjoihin.

5. huhtikuuta 2017

Turvallisuustarkistus (1977), Radioteatteri

Turvallisuustarkistus (1977) on lyhyt, varttitunnin mittainen tieteiskuunnelma, joka perustuu Arthur C. Clarken novelliin. Käsikirjoituksen laati Pekka Lounela (1932–2002), joka oli työskennellyt Yleisradion teatteriosaston dramaturgina ja sittemmin päällikkönä. Itse tarina sijoittuu New Yorkiin, mutta suomalaista sävyä antavat paitsi käsikirjoittaja Lounela ja ohjaaja Kauko Laurikainen myös näyttelijät Kyllikki Forssell, Jussi Jurkka, Martti Tschokkinen ja Keijo Komppa. Kuunnelkaapa Kyllikki Forssellin loistavaa kertojaääntä tarinan alussa ja lopussa!  Tarinaa kehystävät George Gershwinin Rhapsody in Bluen sävelet, jotka alussa kuuluvien katuäänien ohella luovat kuvaa New Yorkista. Tuota pikaa ollaan paikallisen käsityöläisen Hans Müllerin (Jussi Jurkka) työpajassa, jossa tämä – äänestä päätellen – on juuri saanut valmiiksi rikkoutuneen posetiivin korjaustyön. Asiakas (Martti Tschokkinen) ei pysty maksamaan laskua, mutta antaa 50 dollarin lisäksi vanhan televisionsa. Mülleristä tulee televisioaddikti, mutta taitava nikkari ei kestä tieteissarjojen rekvisiittaa. Hän tarjoaa palveluksiaan tuotantoyhtiön johtajalle (Keijo Komppa), ja kohta scifi-sarjat vilisevät liiankin uskottavia yksityiskohtia...

4. huhtikuuta 2017

Järjen voitto (1985), Radioteatteri

Yleisradio on lähettänyt uusintana kaksi tieteiskuunnelmaa 1970-luvulta ja 1980-luvulta, Arthur C. Clarken novelliin perustuvan Turvallisuustarkistus (1977) ja Isaac Asimovin tarinaan pohjautuvan Järjen voitto (1985). Kovasti toivoisin, että aikakauden tieteiskuunnelmia lähetettäisiin lisää, sillä ainakin minä kuuntelin niitä ahkerasti. Muistelen, että tallensin niitä C-kasetillekin, mutta ajan saatossa äänitteet ovat kadonneet. Mikähän oli se Nalle Valtialan tieteiskuunnelma, josta on enää hämärä muisto? Nyt vuosien jälkeen tuntuu, että radiodraama sopi erityisen hyvin tieteisfiktion tarpeisiin. Tieteiselokuvia Suomessa on tehty vähän, mutta kuunnelmaan ei tarvita monimutkaisia lavasteita tai kalliita erikoistehosteita, sillä avaruuden tyhjyyden voi kuvitella. Samalla tulevaisuuden kuultavaksi tekeminen antaa mahdollisuuksia ääniympäristön kekseliääseen rakentamiseen. Kuuntelin nyt Isaac Asimovin vuonna 1941 julkaisemaan novelliin Reason pohjautuva kuunnelman Järjen voitto. Tarina sijoittuu avaruuteen, Solaariselle asemalle n:o 5, jossa asemanhoitajat Gregory Powell (Aarre Karén) ja Donovan (Toivo Reinikka) kertovat robotille USK 1:lle, eli USKOlle (Lauri Väärä), että tämä on ihmisten aikaansaannosta. USKO ei voi mitenkään ymmärtää olevansa niin vajavaisten olentojen kuin ihmisten luoma. USKO vastaa pilkallisesti ihmisten olevan niin pehmeästä aineesta rakennettuja, etteivät ne edes kestä ankaria olosuhteita. Tematiikka on tuttua tieteisfiktioista, mutta Järjen voitossa viehättää se, miten USKO lopulta melkein tahtomattaan noudattaa rakentajiensa tavoitteita. Åke Anderssonin äänitehosteet ovat niukkoja, mutta juuri tämä niukkuus tuntuu uskottavalta.

25. maaliskuuta 2017

Viidennen kolonnan mies (Saboteur, 1942)

Alfred Hitchcockin Viidennen kolonnan mies (Saboteur, 1942) kuuluu niihin elokuviin, jotka voi katsoa säännöllisesti. Tosin nyt edellisestä katsomisesta on kulunut jo aikaa. Viidennen kolonnan mies on vakoilutarina ja film noir ja tuntuu Hitchcockin uralla viittaavan sekä eteen että taakse. Se valmistui vedenjakajalla siinä mielessä, että Hitchcock oli siirtynyt Hollywoodiin vuonna 1939. Viidennen kolonnan miestä voi katsoa myös sotapropagandana, sillä se syntyi toisen maailmansodan keskellä. Vakoilu ja vieraan vallan salaperäinen myyräntyö on osa 1900-lukulaista mielikuvitusmaailmaa, ja epäilemättä Hitchcock sai paljon vaikutteita John Buchanin romaanista 39 askelta, josta hän myös teki elokuvan. Elokuvaa katsellessa jäin miettimään ranskalaisperäistä sanaa Saboteur, joka tulee englannin kieleen sanasta sabotage. Tiettävästi sabotagesta alettiin ranskankielisessä kirjallisuudessa puhua 1800-luvun alussa, vallankumousten aikakaudella. Mikäli Googlen Ngram -palveluun on uskomista, vasta 1900-luku on englanninkielisessä kirjallisuudessa ollut sabotaasien, tahallisen vahingonteon ja varsinkin vieraan vallan hämäräpuuhien, aikakausi.



Viidennen kolonnan mies muistuttaa Hitchcockin aiempaa elokuvaan 39 askelta (39 Steps, 1935), jonka päähenkilö joutuu sekä vieraan vallan vakoilijoiden että oman maan vieranomaisten puristukseen. Viidennen kolonnan miehessä päähenkilö on lentokonetehtaan työläinen Barry Kane (Robert Cummings), jonka työpaikalla tapahtuu sabotaasi ja joka itse joutuu epäilyksenalaiseksi. Kane ymmärtää, että ratkaisun avain on mystinen Fry (Norman Lloyd). Kiinnostavaa elokuvassa on sen yhteiskunnallinen sävy. Päähenkilö on työmies, joka matkallaan saa tukea muilta vähäosaisilta, sokealta mieheltä, kuorma-auton kuljettajalta ja sirkuskaravaanin marginaalissa eläviltä vähemmistöiltä. Tämän kaiken vastakohtana on yläluokkainen Charles Tobin (Otto Kruger), joka on sabotaasitoiminnan takapiru.

Viidennen kolonnan miehen loppukohtaus on tuttuakin tutumpi. Kaikista maailman paikoista Fry pakenee Vapaudenpatsaalle. Pat (Priscilla Lane) viivyttää Fryta, jotta Kane ehtii paikalle. Jostakin syystä viranomaiset etenevät kuin täi tervassa, ja päähenkilö saa lopulta mahdollisuuden osoittaa oikeamielisyyttään. Tosin Fryn hiha repeää, ja vakooja saa symbolisen rangaistuksensa. Loppukohtaus tuo mieleen Hitchcockin Vaarallisen romanssin (North by Northwest, 1959), jossa ratkaisuhetket sijoittuvat Mount Rushmoren huipulle. Pitäisi joskus laskea, kuinka moni elokuva oikeastaan huipentuu historiallisen monumentin äärellä.

9. maaliskuuta 2017

Die Kalewainen in Pochjola

Turun filharmonisen orkesterin ja Turun musiikkijuhlien yhteistuotanto Die Kalewainen in Pochjola on ainutlaatuinen kokemus. Se on ainutlaatuinen monista syistä, kuten on jo julkisuudessa todettu: Turussa vuosina 1886–1895 kapellimestarina toiminut Karl Müller-Berghaus (1829–1907) sävelsi oopperan, joka ei koskaan saanut ensi-iltaansa. Teoksen toinen näytös esitettiin säveltäjän 50-vuotisjuhlakonsertissa, ja teos painettiinkin vuonna 1892, mutta kokonaisuudessaan se nähdään vasta nyt. Die Kalewainen in Pochjola on poikkeuksellinen näkökulma 1800-luvun lopun musiikkikulttuurin ruohonjuuritasoon ja samalla Kalevala-reseptioon. Elke Albrecht on tunnistanut libretistin hampurilaiseksi kauppiaaksi ja kirjailijaksi F. W. O. Spengleriksi (1841–1915), joka loihti tarinan Louchesta ja tämän tyttärestä Ismosta, Sammon taonnasta ja Ilmarisen ja Ismon rakkaudesta. Sinänsähän unohdettua musiikkia on paljon, valitettavasti. Se, mitä oopperatalot tänä päivänä esittävät, on vain menneisyydestä siivilöitynyt kaanon. Esimerkiksi Umberto Giordanon Sibiria-oopperaa esitetään vain silloin tällöin Moskovassa. Aikanaan suosittuja François Auberin teoksia nähdään tuskin koskaan. Tämä historian epäoikeudenmukaisuus tekee Kalewaisen katsomisesta erityisen kutkuttavaa. 1800-luvun oopperaan mieltynyt kuulija kokee yleensä vain tuttuja teoksia, sellaisia, jotka hän on kuullut jo lukemattomia kertoja aiemmin, levytyksinä tai esityksinä. Laulajillakin on referenssi käytettävissään edellisistä tulkinnoista. Die Kalewainen in Pochjola antaa nykykuulijalle mahdollisuuden kokea suuri romanttinen ooppera ”uutuutena” – ilman tuttuuden tuomaa tulkintakehystä.

Die Kalewainen in Pochjola alkaa yllättävästi, sillä oopperassa ei ole alkusoittoa. Useinhan alkusoitto tutustuttaa kuulijan oopperan teemoihin, mutta Müller-Berghaus käy heti asiaan. Juuri tämän vuoksi ooppera vaatii alusta lähtien katsojan tarkkaavaisuutta. Louchi (Johanna Rusanen) astuu lavalle ja laulaa: ”Bin ich ein Kind, das alles vergessen, was von der Mutter ich gehört?” Aivan kuin Müller-Berghaus ja libretisti Spengler haluaisivat korostaa katkosta menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Olenko lapsi, joka on unohtanut kaiken, mistä äiti on kertonut? Louchi jatkaa aavistelemalla muutosta, joka voi olla onni tai onnettomuus. Mieleen tulee kriisin käsitehistoria: antiikin aikana kriisi tarkoitti sitä taudin vaihetta, jossa on vaikea sanoa, kuoleeko potilas vai säilyykö hengissä. Pohjola on selvästi kriisissä. Uhka saapuu ulkopuolelta, sillä kalevalaiset miehet, Wäinämöinen (Petri Lindroos), Ilmarinen (Tommi Hakala) ja Lemminkäinen (Christian Juslin) rientävät tavoittelemaan Louchen tytärtä Ismoa (Kaisa Ranta). Jos oopperaa ajattelee 1880- ja 1890-luvun tilanteesta käsiin, en voi olla pohtimatta sitä yhteiskunnallista muutosta, joka oli käynnissä, ja sitä epätietoisuutta, jota aikalaiset kokivat nopean muutoksen keskellä. Saksassa elettiin kiihkeän kaupungistumisen vaihetta, ja Berliinin väkiluku tuplaantui vuosisadan viimeisten vuosikymmenten aikana. Teknologinen muutos eteni niin voimakkain askelin, että aikalaisten oli vaikea hahmottaa kehityksen suuntaa. Keskustelu naisten oikeuksista oli esillä, myös Suomessa. Müller-Berghausin ja Spenglerin lähtökohtatilanne kommentoi sukupuolikysymystä siinä mielessä, että ensimmäisessä repliikissään Louchi pohtii suhdetta äitiinsä ja tuota pikaa joutuu käsittelemään suhdettaan kapinoivaan tyttäreen. Louchen ja Ismon duetto (”Zeit ist nun die Spindel zu rühren”) on loistava, ja Johanna Rusasen ja Kaisa Rannan kaksinpeli toimii erinomaisesti. Kun Louchi haluaa pakottaa tytärtään lämmittämään saunaa (”Badehaus”), Ismo haluaisi mennä metsään vihtoja sitomaan (”Badequäste binden”). Ei ole yllätys, että draama päättyy menetykseen: Ismo lähtee kalevalaisten matkaan, ja äiti, joka on menettänyt oman äitinsä perinteen, menettää nyt tyttärensä (epäilemättä) miesten hallitsemalle Kalevalle.

Mieleenpainuva on kohtaus, jossa Ilmarinen takoo Sammon. Kohtauksen alku tuo mieleen Richard Wagnerin Siegfriedin taontakohtauksen, mutta hyvin nopeasti Müller-Berghausin ja Spenglerin tulkinta saa toisenlaisen käänteen. Sen sijaan että Ilmarinen näyttäytyisi teknologian haltijana, hän ammentaa maan ja luonnon resursseista henkisemmässä mielessä, ja koko kohtauksesta tulee rakkauden ylistystä. Jos Wagnerin Ringiä voi tulkita modernisaation kuvaukseksi, Kalewainen painottaa harmoniaa ikiaikaisten voimien kanssa. Sammon synnyttämiseen osallistuvat maahenget, Tapion tyttäret ja Wellamon neidot. Tuntuu, että libretto flirttailee 1800-luvun lopun dekadenttien ajatusten kanssa, kun maahenget laulavat: ”Es rieselt warmen Lichtes Schein, in unsern dunkeln Schoss hinein!” Libreton suomennoksessa ”lämmin valon hohde valuu pimeään kohtuun”! Näiden dekadenttien sävyjen rinnalla Kalewainen on varsinkin kristillinen ooppera, vaikka se ammentaakin pakanallisesta perinteestä. Vastakkainasettelu tuo mieleen Wagnerin Tannhäuserin, jonka Müller-Berghaus ja Spengler tietysti tunsivat, sillä Tannhäuser oli ollut Wagnerin esitetyin teos 1850- ja 1860-luvulla. Kalewaisessa lauletaan muinaisista tietäjistä, loitsuista ja maahengistä, mutta samaan aikaan libretto vilisee viittauksia jumalaan, helvettiin ja paratiisiin. Anakronismiin vivahtaa, tai ainakin 1800-luvun kontekstiin paikantuu, myös lopussa mainittu ”Suomi”: ”Führ’ uns im Glück nach Suomis Strande!” Mutta tietysti myös Lönnrotin kokoamassa Kalevalassa puhutaan Suomesta: ”...kunnialla kuollaksemme suloisessa Suomenmaassa.”

Die Kalewainen in Pochjola on kaiken kaikkiaan nautittava 1800-luvun lopun ooppera, jossa voi kuulla kaikuja Wagnerilta mutta paljon muutakin. Välillä olin kuulevinani viittauksia Antonín Dvořákiin, mikä ei tietysti olisi ihme, kun Müller-Berghausin käsien kautta kulki paljon musiikkia. Wagnerin musiikkidraamoista poiketen Kalewaisessa aariat ovat selkeitä kokonaisuuksiaan: tällainen on esimerkiksi Wäinämöisen aaria ”Nacht deckt Tuoni's eis'ge Grenzen” (III näytös), jonka Petri Lindroos esitti todella vaikuttavasti. Samoin mieleen jäi Luonnottaren (Anna Danik) huikea kirous (”Eine Mutter sucht ihr Kind!”, I näytöksen loppu). Mutta wagnerilaista musiikkidraamaa Kalewainen ei ole, mutta miksi pitäisikään olla. Nyt kun ooppera on saanut ensi-iltansa vuonna 2017, on keskusteltu siitä, miksi teos jäi aikanaan esittämättä. Siihen on monia syitä, varsinkin se, että teos on suurimuotoisempi kuin mihin resurssit vuonna 1890 antoivat mahdollisuuden. Kalewaista kuunnellessa jää miettimään, että ehkäpä myös tyylilaji on vaikuttanut ratkaisevasti. Suomessa oli wagneriaaneja, jotka 1900-luvun alkuvuosina yhdistivät voimansa, ja niin Armas Järnefelt kuin Robert Kajanuskin johtivat Wagneria Helsingissä. Suomalainen ooppera vakiintui 1910-luvulla, jolloin olosuhteet olisivat olleet jo paremmat. Kun aloin tätä tekstiä kirjoittaa, osui silmiini Oskar Merikannon kirjoitus Uusi säveletär -lehteen vuodelta 1917. Merikanto oli tutustunut Kalewaisen partituuriin. Epäilemättä se kiinnosti häntä, sillä Merikanto oli itse säveltänyt oopperan Pohjan neiti, joka sai ensi-iltansa Viipurissa vuonna 1908. Merikannon mukaan Kalewaisen libretto oli ”suurella taidolla ja fantasialla kirjoitettu”, mutta säveltäjä oli onnistunut työssään vain osittain. Musiikki on ”kuivaa” ja ”tekemällä tehtyä”. Merikanto toteaa vielä, että musiikki ”hidastuttaa toimintaa ja eteenpäinmenoa alituisilla fermaateilla, kenraalipausseilla tai turhan pitkillä välisoitoilla”. Kun Merikannon suhtautuminen oli näin penseää, ja Sulho Ranta esitti myös kritiikkiä analyysissään 1930-luvulla, on helppo ymmärtää, ettei intohimoa oopperan esittämiseen ollut.

Mutta: onneksi kirous on vihdoinkin murtunut. Menen tänään katsomaan oopperan uudelleen!

12. helmikuuta 2017

Vanha kupariraha (The Brasher Doubloon, 1947)

Näin John Brahmin film noir -elokuvan Vanha kupariraha (The Brasher Doubloon, 1947) viimeksi televisioesityksenä vuonna 1985, joten on aika virkistää muistia. Brahmin tuotannosta olen edellisen kerran blogannut rikoselokuvasta Kaulakorun kahleissa (The Locket, 1946), joka esitettiin Teemalla joitakin vuosia sitten. Hampurissa vuonna 1893 syntynyt Hans Brahm aloitti uransa teatterissa ja eteni sittemmin ohjaajaksi. Ennen Hitlerin valtaannousua hän työskenteli muun muassa Deutsches Theaterissa Berliinissä. Vuonna 1934 Brahm muutti puolisonsa Dolly Haasin kanssa Englantiin ja vuonna 1937 Yhdysvaltoihin. Sittemmin hän tuli tunnetuksi nimellä John Brahm. Melodraamojen ja rikoselokuvien ohella Brahm ohjasi runsaasti myös televisiotuotantoja 1950-luvun alusta lähtien.

Vanha kupariraha on Brahmin tunnteuimpia elokuvia, ei vähiten siksi, että se perustuu Raymond Chandlerin tarinaan ja lukeutuu Philip Marlowe -elokuvien joukkoon. Tällä kertaa Marlowena nähdään George Montgomery, jolla oli taustaa nyrkkeilijänä. Kovaotteinen kuva tähdestä rakentuukin, sillä vähintään neljä kertaa Marlowea uhataan aseella, ja joka kerta tämä lannistaa vastustajansa nyrkein. Vanha kupariraha alkaa melko samaan tapaan kuin Howard Hawksin Syvä uni (The Big Sleep, 1946): Marlowe saapuu komeaan kartanoon ottamaan vastaan uutta toimeksiantoa. Vastassa on nuori Merle Davis (Nancy Guild), jonka emännältä Elizabeth Murdochilta (Florence Bates) on varastettu arvokas 1700-luvulla lyöty kolikko.

John Brahmin kädenjälki on ytimekästä, ja tarina etenee niin taloudellisesti kuin mahdollista. Erityisesti miellyttää Brahmin tapa käyttää lähikuvia. Toisin kuin Syvässä unessa, Vanhassa kuparirahassa kaikki tuntuu saavan loogisen selityksensä loppukohtauksessa, jossa kaikki osalliset on raahattu Marlowen toimistoon. Parhaimmissa film noireissa katsoja on jo melkein tottunut siihen, että asiat jäävät puolihämäriksi, joten ehkä loppu on liiankin rationaalinen, varsinkin kun Marlowe on onnistunut teettämään suurennoksen saksalaistaustaisen kuvaajan Vannierin (Fritz Kortner) filmistä. Muuten: Vannieria esittävä itävaltalaissyntyinen Fritz Kortner oli samaa ikäpolvea kuin Brahm. Hyvin todennäköisesti he tunsivat itsensä jo Berliinin teatteripiireistä. Kortner oli näyttellyt myös elokuvassa, muun muassa G. W. Pabstin Pandoran lippaassa (Die Büchse der Pandora, 1929).

Mutta... kuka murhasi Harryn? (The Trouble with Harry, 1955)

Alfred Hitchcockin Mutta... kuka murhasi Harryn? (The Trouble with Harry, 1955) kuului siihen viiden elokuvan sarjaan, joka palasi uusintaensi-iltaan keväällä 1984, pitkän poissaolon jälkeen. Oikeudet olivat siirtyneet Hitchcockille heti ensi-iltakierroksen jälkeen, ja vasta neuvottelu perikunnan kanssa toi elokuvan uudelleen esiin. Näin jälkeenpäin tuntuu, että 1980-luvun Hitchcock-renessanssi on vaikuttanut paljonkin siihen, miten uudet sukupolvet löysivät vanhan mestarin. Muistelen, että viiden klassikon vanavedessä maahantuojat toivat kankaalle myös muita Hitchcock-elokuvia, ja VHS-kasetoinnit tulivat niin ikään pikapikaa markkinoille. Mutta... kuka murhasi Harryn? on siinä määrin erikoinen, ja erityinen, Hitchcock-elokuva, että ehkäpä juuri sen asemaa 80-luvun renessanssi vahvisti eniten. Aikanaan vuonna 1955 elokuva oli ollut box office -katastrofi, jota aikalaisyleisö ei vain löytänyt.

Mutta... kuka murhasi Harryn? -elokuvan mainosjulisteessa on paljon puhuva lause ”The Unexpected from Hitchcock”. Elokuva oli todellakin ”odottamaton”, sillä se ei ollut samanlainen kihelmöivä trilleri kuin edellisenä vuonna valmistunut Takaikkuna (Rear Window, 1954) tai romanttinen seikkailu niin kuin juuri ensi-iltansa saanut Varkaitten paratiisi (To Catch a Thief, 1955). Mutta... kuka murhasi Harryn? tihkuu musta huumoria ja on siis jo sävynsä puolesta Hitchcockin brittiläisimpiä elokuvia. Samalla se edustaa nimenomaan komedian lajityyppiä ja on siinä mielessä harvinaisuus Hitchcockin uralla. Syksyisessä Vermontissa kuvattu elokuva alkaa, kun Arnie-poika (Jerry Mathers) törmää metsässä kuolleeseen mieheen. Sillä aikaa kun poika hakee äitiään Jenniferiä (Shirley MacLaine), paikalle osuu entinen merikapteeni Albert (Edmund Gwenn), joka kuvittelee jänistä jahdatessaan vahingossa ampuneensa miehen. Trafiikki metsässä kiihtyy, ja erilaiset spekulaatiot kasaantuvat, kun Jennifer selvästi tunnistaa miehen Harryksi mutta järkytyksen sijasta on pikemminkin helpottunut. Paikalle osuu myös kylän ikäneito Ivy Gravely (Milfred Natwick), joka hänkin myöhemmin tunnustautuu Harryn surmaajaksi.

Mutta... kuka murhasi Harryn? liikkuu Hollywoodin sopivaisuussäädösten rajamailla. Ruumista ei tässä elokuvassa kunnioiteta millään tavalla, ja Harry-parka haudataan kolmeen kertaan ja kaivetaan aina uudestaan ylös. Harry on ollut Jenniferin aviomies, jota kukaan ei tunnu kaipaavan. Samana päivänä kun Harry on heittänyt henkensä, Jennifer suostuu taiteilija Samin (John Forsythe) kosintaan. Dialogissa vilahtaa monenlaisia seksuaalisia vihjauksia, ja kun paikkakunnalle eksyy raharikas taiteenkerääjä, Sam myy taulunsa ja pyytää maksuksi parisängyn. Hitchcockin komediallinen taito tulee erinomaisesti esiin loppujaksossa, jossa Albert, Jennifer, Ivy ja Sam päättävät siistiä ruumiin. Harry makaa ilkosillaan kylpyammeessa, kun paikkakunnan sheriffi Calvin Wiggs (Royal Dano) saapuu paikalle. Mutta... kuka murhasi Harryn? voidaan asettaa yhdysvaltalaisten pikkukaupunkielokuvien perinteeseen, ja tuntuu, että Hitchcock tätä perinnettä myös kommentoi. Harry on koko elokuvan ajan ruumis, joka ei voi puhua omasta puolestaan. Hän on selvästi yhteisön ulkopuolinen, jota kukaan ei kaipaa. Jokaisella kylän asukkaalla on salaisuuksia, joita he ovat valmiita peittelemään. Miten muuten olisi selitettävissä se, että he pyrkivät kilvan hautaamaan Harryn niin pian kuin mahdollista? Ulkopuolinen uhka tiivistää pikkukaupungin asukkaiden solidaarisuutta, ja lopulta he onnistuvat karistamaan myös virkavallan lähentely-yritykset.

7. helmikuuta 2017

Suurkaupunki (Mahānagar, 1963)

Intian merkittävimpiin elokuvantekijöihin kuuluneen Satyajit Rayn (1921–1992) draama Suurkaupunki (Mahānagar, 1963) on hänen keskeisiä teoksiaan. Suomessa se on nähty televisiossa MTV:n esittämänä vuonna 1972. Nyt elokuvasta on saatavana erinomainen bluray, joka on julkaistu sekä Iso-Britanniassa että Yhdysvalloissa. Rayn ura oli käynnistynyt maineikkaalla Apu-trilogialla, jonka viimeisen osan alussa Apun maailma (Apur sansar, 1959) päähenkilö elää Kalkutassa köyhissä olosuhteissa. Suurkaupungissa Ray palasi kuvaamaan synnyinkaupunkiaan ja, kuten elokuvan nimikin osoittaa, modernisoituva kaupunki oli tapahtumien kehyksenä. Kaupunkilaisen keskiluokan elämää kuvaavassa tarinassa kaupunki ei tosin näyttäydy erityisen voimakkaana modernisaation kehtona. Ray kuvaa hyvin vähän teknologista muutosta, mutta elokuvan ensimmäinen ja viimeinen kuva antavat vihjeen siitä, ettei hän näe muutosta erityisen ihanteellisena. Alkutekstien aikana seurataan vain raitiovaunun johdinta, ja viimeisessä kuvassa kamera zoomaa kohti katuvalaisinta, jonka lampuista yksi on enää ehkä.

Nimestään huolimatta Suurkaupunki ei herkuttele kaupunkinäkymillä, kuten ehkä voisi olettaa. Siellä täällä on välähdyksiä kalkuttalaisesta katuelämästä, mutta enimmäkseen elokuva sijoittuu perhepiiriin, Arati Mazumdarin (Madhabi Mukherjee) ja hänen aviomiehensä Subratan (Anil Chatterjee) ahtaaseen kotiin. Saman katon alla asuvat lisäksi lapset ja isovanhemmat. Perhe elää jatkuvassa rahapulassa, sillä Subratan tulot pankkivirasta eivät riitä kaikkien kulujen kattamiseen. Elokuvan alku on tilan käytön näkökulmasta loistava, ja nautintoa lisää se rauhallisuus, jolla Ray kerrontaansa rakentaa. Elokuva avautuu ulkomaailmaan siinä kohtaa, kun Arati, tarinan päähenkilö, päättää hakea työpaikkaa itselleen. Aluksi Subrata päästää vaimonsa työelämään vain kuudeksi kuukaudeksi, jotta mies ehtisi hankkia itselleen iltatyön.

Suurkaupunki käynnistyy toden teolla sillä hetkellä, kun Arati astuu ulkomaailmaan. Hän menestyy erinomaisesti ja etenee nopeasti. Juuri sillä hetkellä, kun Arati on eroamassa, Subratan työnantaja menee konkurssiin, ja yhtäkkiä Arati onkin perheen elättäjä. Kuten arvata saattaa, Subrata kokee tilanteen kestämättömänä. Samaan isoisäkin valittaa, ettei poika enää huolehti perheestään. Tässä yhteydessä ei ole tarpeen kertoa tarinasta enempää, mutta loppu on yllätyksellinen ja vapauttava. Suurkaupunki, Kalkutta, joka on tähän asti väikkynyt taustalla pikemminkin epätoivoisena köyhyyden tyyssijana, näyttäytyykin Aratille ja Subratalle uudenlaisten mahdollisuuksien paikkana. Suurkaupunki on kauniisti kerrottu ja lisäksi erinomaisesti kuvattu teos. Jäin miettimään lopuksi sitä, millaisia merkityksiä Ray liittää koloniaaliseen perintöön. Arati ystävystyy intialais-englantilaisen tytön Edithin (Vicky Redwood) kanssa. Työnantaja haluaa selvästi savustaa Edithin ulos firmastaan, mutta tätä ei Arati voi kestää. Ainakin minulla kesti kauan oivaltaa, että elokuva ei sijoitu valmistumisajankohtaansa, vuoteen 1963. Todennäköisesti aikalaisyleisö osasi paremmin sijoittaa elokuvan sodanjälkeiseen tasa-arvokeskusteluun. Tarinan tapahtuma-aikaa ei missään kerrota, mutta Subratan työpaikalla on seinällä vuoden 1953 kalenteri, joten elokuva sijoittuisi sen perusteella kymmenen vuoden päähän. Tämä selittää paremmin myös Edithin tarinaa, sillä vuonna 1953 Intian itsenäistymisestä oli kulunut vasta viisi vuotta.

5. helmikuuta 2017

Taas tapaamme Suomisen perheen (1959)

Suomen Filmiteollisuus oli tuottanut vuosina 1941–1945 viisi Suomisen perheen vaiheita käsittelevää näytelmäelokuvaa, jotka olivat nimimerkki Tuttu Pariston, eli Seere Salmisen ja Elsa Soinin, käsikirjoittamia. Pohjana oli vuonna 1938 aloittanut radiosarja, jota oli kuultu myös SF:n elokuvasarjan päätyttyä. Kerrotaan, että tuottaja Toivo Särkkä sai vuonna 1958 vihiä siitä, että Yleisradio oli lopettamassa pitkäaikaisen kuunnelmasarjansa. Näin kävikin, ja Särkkä oivalsi tilaisuuden koittaneen vielä yhdelle Suomis-elokuvalle. Elsa Soini oli kuollut vuonna 1952, mutta Särkkä tilasi käsikirjoituksen Seere Salmiselta, ja niin tuotanto käynnistyi. Elokuva Taas tapaamme Suomisen perheen kuvattiin kesällä 1959: tapahtumapaikkana oli Suomisten kesäasunto, jonka läheisyydessä Olli oli nyt vt. nimismiehenä.

Taas tapaamme Suomisen perheen valmistui tilanteessa, jossa Toivo Särkkä ei voinut vielä aavistaa, että jonakin kauniina päivänä Suomis-elokuvia voitaisiin myydä dvd-bokseina ja katsoa peräjälkeen. Televisio oli vuonna 1959 toki jo rantautunut Suomeen, ja vanhoja Suomis-elokuviakin oli nähty kuvaruudussa vuonna 1958. Jäin miettimään, miten aikalaiset oikeastaan muistivat perheen vaiheet, erityisesti siksi, että viimeisessä elokuvaversiossa on niin paljon muuttunut aiempaan nähden. Ehkäpä Särkällä oli syytä olettaa, etteivät katsojat kaikkea muistaisikaan. Kuolema oli korjannut Yrjö Tuomisen tapaan Hugo Hytösen, ja nyt vaaria sai esittää Arvo Lehesmaa, jonka luomus on aika karikatyyrimäinen. Veteraaneista mukana on mummia esittänyt Eine Laine, joka tässä elokuvassa puhuu jostakin syystä suomenruotsalaisittain murtaen, mitä hän ei tehnyt 1940-luvun elokuvissa. Kaiken lisäksi viimeinen Suomis-elokuva ei oikein istu kronologialtaan aiempiin: elokuvasarjan alussa nähdyt kaksoset olisivat olleet vuonna 1959 jo 19-vuotiaita, mutta elokuvaan haluttiin lapsia, ja niin Mattia ja Marjaa nuorennettiin viisi vuotta. Samalla rooleihin otettiin uudet näyttelijät. Olli ja Pipsa, Lasse Pöysti ja Maire Suvanto, taas olivat ikääntyneet oikeassa tahdissa, niin kuin olettaa sopii.

Taas tapaamme Suomisen perheen on taattua Suomisen perhettä siinä mielessä, että pannu on kuumana elokuvan alusta loppuun, ja siitä pitää huolen kotiapulainen Hilda (Siiri Angerkoski), perheen sielu, joka tarjoaa kahvit useamman kerran puolitoistatuntisen elokuvan aikana. Itse tarina kiertyy rikoksen ympärille, sillä Kesärannan uuden naapurin johtaja Lokan (Matti Aulos) poika Aarne (Matti Oravisto) poikkeaa kaidalta polulta saadakseen itselleen maa-alueen, jossa on uraania! Muutamia herkullisia roolisuorituksia elokuva sisältää. Mieleen jää erityisesti sairauksissaan piehtaroiva, kangasalalainen Iida (Aili Tikka) ja käräjäsalissa nuohoojaa syyttävä kutoja Nyyttinen (Rakel Laakso). Kuten niin monessa muussakin 1950-luvun elokuvassa, mukana on iskelmäkohtaus. Seija Lampilan taustayhtyeessä vilahtaa legendaarinen suomalainen basisti Mauno Maunola, joka tuli 1960-luvulla tutuksi Levyraadin vakiojäsenenä.

Suomisen Olli yllättää (1945)

Suomisen Olli yllättää (1945) on Suomisen perheen edesottamuksia käsittelevistä elokuvista vakavin ja kivuliain. Tämä oli varmaankin ensimmäisiä sodanjälkeisiä elokuvia, joissa käsiteltiin rintamalta palaavien miesten vaikeuksia sopeutua rauhan aikaan. Elokuvan alussa Olli (Lasse Pöysti) ja Eka (Kalevi Hartti) palaavat rintamalta: koulu on jäänyt kesken, ja kaverukset yrittävät päästä kiinni elämään. Aluksi tunnelma on kepeä, mutta vähitellen Ollin hermostuneisuus alkaa korostua. Alkoholia kuluu reippaasti, ja jakso, jossa kaverukset ovat rintamatoveri Paulin eli Pollen (Ekke Hämäläinen) kotipirskeissä, on estottomin juopottelukohtaus, mitä muistan 1940-luvun kotimaisessa elokuvassa nähneeni. Ennen pitkää nuoret ajautuvat tietämättään avustamaan keinottelijoita rikollisissa puuhissa. Olli on jo itsemurhan partaalla, kun tilanne muuttuu. Elokuvan hämmästyttävimpitä jaksoja on kohtaus, jossa isä Väinö (Yrjö Tuominen) osoittaa pommitusten tärvelemää taloa ja vertaa sitä ihmiseen: sota jättää vaurioita, mutta ne voidaan korjata.

Suomisen Olli yllättää -elokuva on yllätyksellinen paitsi Ollin alennustilan myös hänen nopean toipumisensa tähden. Jo alusta lähtien on selvää, että Ollilla on suora ja välitön suhde Ekan sisareen Lauraan (Sirkka Osmala), joka on kunnollisuuden perikuva. Laura ennakoi elokuvan positiivista lopetusta. Hyvin paljon elokuvan tapahtumista sijoittuu kouluun, jossa on toisaalta nuorten hätää ymmärtäviä opettajia, kuten historian lehtori (Jalmari Rinne) ja rehtori (Topo Leistelä), toisaalta myös heidän täydellisiä vastakohtiaan, kuten matematiikan opettaja Kaisla (Eino Kaipainen). Ankarasta aloituksesta huolimatta koululaitoksen kuva kääntyy lopussa kannustavaksi, ja ylioppilasjuhlissa rehtori korostaa erityisesti sitä, miten sodan käyneillä nuorilla on erityiset edellytykset toimia isänmaan hyväksi rauhan aikana.

Suomisen Olli yllättää oli Orvo Saarikiven neljäs Suomis-ohjaus. Se jäi hänen viimeisekseen, mutta pitkän tauon jälkeen Toivo Särkkä palautti perheen vielä hetkeksi valkokankaalle vuonna 1959 elokuvalla Taas tapaamme Suomisen perheen. Suomisten elokuvallinen tarina jäi kuuden elokuvan mittaiseksi, mutta samaan aikaan perheen vaiheet jatkuivat radiokuunnelmina. Suomisen perhettä tehtiin vuosina 1938–1958 yhteensä 400 jaksoa. Elokuvassa Suomisen Olli yllättää kannattaa kiinnittää huomiota Yrjö Tuomisen esittämään isään, sillä tässä hän oli parhaimmillaan. Tuominen kuoli vuotta myöhemmin, lokakuussa 1946, ja siunaustilaisuus radioitiin suorana. Seuraavana päivänä kuultiin Suomisen perheessä jakso ”Kun isä on poissa”. Väinö Suominen ja Yrjö Tuominen olivat molemmat menehtyneet. Jaksosta on kuunneltavissa näyte Ylen Elävässä arkistossa.

Suomisen Olli rakastuu (1944)

Orvo Saarikiven ohjaus Suomisen Olli rakastuu (1944) oli neljäs Suomisen perhe -elokuva. Kun Suomisen taiteilijat oli kuvattu kesällä 1943, Suomisen Olli rakastuu tehtiin seuraavana kesänä, jatkosodan vielä riehuessa. Edellisessä elokuvassa keskushenkilönä on Pipsa, mutta nyt pääroolissa on Olli. Elokuvien välillä on vierähtänyt vain vuosi, ja samalla kun katsojat saivat seurata Suomisen Ollin varttumista, he seurasivat myös näyttelijä Lasse Pöystin muutosta – vaikka roolit menivät usein sekaisin sekä yleisöltä että Pöystiltä itseltään. Silmiinpistävää on, miten paljon Pöysti on kasvanut vuodessa pituutta. Samalla tuntuu, että hän on muuttunut lapsitähdestä näyttelijäksi. Suomisen Olli rakastuu tuo Ollin rooliin ristiriitaisia tunteita, joita Lasse Pöysti pystyy erinomaisesti ilmentämään.

Suomisen Olli rakastuu kertoo nimensä mukaisesti Ollin tunnemyrskystä, kun koulun musiikinopettajaksi saapuu Tuulia Tähtinen (Ansa Ikonen). Uusi opettaja saa luokan heti valtaansa. Tämä harmittaa Ollia, joka sabotoi tunteja. Lopulta sopu syntyy, ja Ollista tulee luokan innokkain musiikin opiskelija. Elokuvassa on itse asiassa useiden rakkaussuhteiden vyyhti. Ollilla on ollut tyttöystävä Ritva (Regina Heinonen), jota hän laiminlyö. Tuulian kosija on lääkäri Antero Hirvi (Olavi Reimas). Samaan aikaan Ollin sisko Elina (Toini Vartiainen) avustaa Anteroa, ja kun Elinan aviomies Lasse (Esko Vettenranta) saapuu lomalle rintamalta, hän kokee mustasukkaisuuden kouhun. Elinan ja Lassen suhde kulkee elokuvassa taka-alalla, mutta se oli aikalaisille epäilemättä tärkeä, sillä sota erotti pariskuntia toisistaan.

Suomisen Olli rakastuu sivuaa musiikkikulttuuria siinä mielessä, että elokuva sisältää Tuulian ensikonsertin konservatoriossa. Kerrassaan mainio hahmo on kriitikko ”Fermaatti” (Veikko Linna), jonka Olli käy haastamassa kaksintaisteluun. Katsokaapa, miten SF on kuvannut sivistyneen musiikkiarvostelijan kotielämää! En ole aiemmin tullut ajatelleeksi, että tämä elokuva itse asiassa kuvaa korkean ja matalan kulttuurin välistä jännitettä. Tuulia kehottaa Ollia käymään konserteissa ja unohtamaan moraalisesti kyseenalaisen ajanvietemusiikin, jota nuoret kuuntelevat keskenään. Tuntuu, että tässä elokuvassa on jo siemen sille, mitä 1950-luvun SF-elokuvissa nähtiin.

4. helmikuuta 2017

Suomisen taiteilijat (1943)

Orvo Saarikiven ohjaama Suomisen taiteilijat (1943) oli kolmas elokuva Aino ja Väinö Suomisen helsinkiläisperheestä. Elokuvan rakenne on kaksijakoinen siinä mielessä, että ensimmäinen puolisko sijoittuu maalle, jonne Suomisen perhe on lähtenyt kesää viettämään, toinen puolisko kaupunkiin. Kahdella osalla on myös erilliset juonenkulkunsa, joita kylläkin sitoo yhteen Pipsan (Maire Suvanto) yltyvä teatteri-innostus. Mutta päällimmäisenä tunteena on elokuvan jakaantuneisuus. Toisaalta voidaan tulkita, että rakenteensa kautta  Suomisen taiteilijat vetää yhteyttä maaseudun ja kaupungin välille, mikä jatkosodan aikana oli välttämätöntä. Maalla draama käynnistyy, kun Olli (Lasse Pöysti) ja hänen ystävänsä Eka (Kalevi Hartti) päättävät auttaa yksihuoltajaleskeä hankkimalla tälle uuden lehmän.

Suomisen taiteilijat on koko elokuvasarjassa vahvimmin nimenomaan Pipsan elokuva. Teatterikärpänen puree häntä siinä määrin, ettei hän kaihda mitään keinoja lavalle pääsemiseksi. Lopulta Olli ja Eka avustavat ja telkeävät kilpailevan näyttelijättären Kaijan (Tuula Usva) koulun pommisuojaan. Ennen pitkää kaikki päätyvät poliisilaitokselle, josta Väinö Suominen saa käydä korjaamassa heidät parempaan talteen. Pipsan esiintyminen Tuhkimona on menestys, mutta loppukohtauksessa Thalia saa jäädä. Pipsa repii seinää koristavat valokuvat, joista sattumalta kaikki näyttävät SF:n tähtien kuvilta. Ensimmäisenä roskakoriinpäätyy Tauno Palo.

Kahvipöytä on Suomisen perheen kokoava ydin. Sarjan ensimmäisessä elokuvassa se oli hernekeitto, mutta Suomisen Ollin tempauksesta lähtien kahvilla tuntuu olevan erityismerkitys. Suomiset käyttävät korviketta, mutta juhlahetkeä varten Hilda keittää aidot kahvit. Arkipäivän ilmiöistä jää mieleen myös Ollin ja Ekan Korona-peli. Kiinnostavaa on, että edellisessä elokuvassa esiteltiin näyttävästi Juho Jussilan kehittämää Fortuna-peliä, ja tällä kertaa valkokankaalle pääsee legendaarinen Korona, joka oli myös Jussilan kehittämä suomalainen keksintö. Jussilan yritys on yhä olemassa, ja kotisivun mukaan peli on ollut tuotannossa vuodesta 1944. Selvää on, että Suomisen taiteilijoissa Koronaa pelataan jo vuonna 1943.

Suomisen Ollin tempaus (1942)

Katsoimme kaksi ensimmäistä Suomisen perhe -elokuvaa, mutta koska kirjoitin ensimmäisestä, Toivo Särkän ohjaamasta Suomisen perheestä (1941) muutama vuosi sitten, bloggaan tällä kertaa vain toisesta elokuvasta, Suomisen Ollin tempaus (1942), jonka ohjasi sorvalalaissyntyinen Orvo Saarikivi. Kun ensimmäisen elokuvan keskiössä oli nimenomaan perhe, toisessa etualalle nousi Olli, jota esitti niin ikään sortavalalaistaustainen Lasse Pöysti. Tarinan käsikirjoittivat Seere Salminen ja Elsa Soini, joiden yhteistyö oli alkanut jo vuonna 1938 Suomisen perhe -radiosarjalla. Salminen ja Soini käsikirjoittivat elokuvan keväällä 1941, välirauhan aikana, ja tapahtumien todettiin sijoittuvan toukokuulle 1941. Epäilemättä elokuva toteutettiin nopeasti, ja ainakin minusta tuntuu, että tämä on sarjan napakoin elokuva. Saarikiven ohjauskin tuntuu sujuvalta alusta lähtien.

Suomisen Ollin tempaus alkaa tilanteesta, jossa äiti Aino (Elsa Turakainen) on lähdössä perheen kaksosten, Marjan ja Matin, kanssa Hämeenlinnaan isoisän (Hugo Hytönen) luokse. Väinö (Yrjö Tuominen) jää kotiin Ollin ja Pipsan (Maire Suvanto) kanssa. Varsinainen draama käynnistyy, kun Olli ajaa polkupyörällään pikkutytön päälle. Tunnontuskat vaivaavat, ja Olli koettaa sovittaa ”rikoksensa”. Olli tutustuu tytön isoveljeen Jaskaan (Kalevi Hartti) ja perheeseen, jonka nimi on myös Suominen. Suomisen Ollin tempauksen kuvitteellisessa maailmassa on siis kaksi Suomisen perhettä, keskiluokkainen ja työväenluokkainen. Välirauhan ajan olosuhteissa elokuva kuvaa  yhteiskuntaluokkien yhteenkuuluvuutta. Jaska haluaa palvella isänmaata ja Ollin kanssa hän karkaa töihin raivausleirille.

Suomisen Ollin tempauksessa kevään 1941 olosuhteet tulevat esiin monin tavoin, ja se tekee elokuvasta erityisen kiinnostavaa katsottavaa. Historia tunkeutui elokuvaan jo siinäkin mielessä, että hinkuyskää potevat kaksoset lisättiin käsikirjoitukseen Väestöliiton toivomuksesta. Suomisen perhe on kantanut vastuunsa talvisodan jälkeen. Todellisuudessa kaksoset olivat ohjaaja Orvo Saarikiven ja hänen puolisonsa Aino Lohikosken adoptiokaksoset. Mieleeni jäi myös yksi erityinen esine Ollin ja Pipsan lastenhuoneesta: heillä on Fortuna-peli. Fortunan oli kehittänyt opettaja Juho Jussila jo 1920-luvulla, ja kotimaisesta puusta tehty peli osoittautui myös kansainväliseksi menestykseksi. Sota-aikana kotimaiset lelut, kuten Fortuna, vakiinnuttivat klassikonasemansa.