19. elokuuta 2017

Näkymätön vastustaja (Whirlpool, 1949)

YLE esitti hiljattain Gene Tierneyn elokuvia. Sarja olisi hyvin voinut sisältää Otto Premingerin film noir -draaman Näkymätön vastustaja (Whirlpool, 1949), jonka pääroolissa Tierney esittää Ann Suttonia, menestyksekkään psykoanalyytikon William Suttonin (Richard Conte) puolisoa. Aloituskohtaus rakentaa taidokkaasti tarinan lähtökohdat: Ann ajautuu sujuvapuheisen hypnotisoijan David Korvon (José Ferrer) vaikutuspiiriin. Hollywood-elokuvissa psykoanalyytikkoja esiintyi 1930- ja 1940-luvulla paljon, ja tuntuu kuin wieniläissyntyinen Otto Preminger haluaisi nimenomaisesti kommentoida elokuvallista perinnettä. William Sutton on vakavasti otettava tiedemies, joka hoitaa potilaitaan mutta kirjoittaa myös tutkimusta. Sen sijaan Korvo on ihmismielen helppoheikki, joka haluaa vain käyttää valtaansa muihin ihmisiin.  

Näkymättömän vastustajan alussa Ann paljastuu kleptomaaniksi, joka on varastanut korun. Korvo pelastaa tilanteen, eikä William saa tietää puolisonsa pakkomielteestä. Korvo toteaa ironisesti: ”You were wise not to tell your husband, Mrs. Sutton. A successful marriage is usually based on what a husband and wife don’t know about each other.” Salaa Ann turvautuu Korvon hypnoosihoitoon, joka koituu kohtalokkaaksi. Eikä aikakaan, kun hypnotisoitu Ann löytää tiensä tuntemattomaan taloon, jonka olohuoneen sohvalla lepää ruumis... Näkymätön vastustaja ei ole Premingerin tunnetuimpia film noireja, mutta asetelma on hämmentävyydessään kiinnostava. Toki elokuvan käsityksiä psykoanalyysista ja hypnoosista voi kritisoida, mutta liioittelu ja epäuskottavuus tuntuvat pikemminkin lisäävän viehätystä. Käsikirjoituksen laati kokenut Ben Hecht, joka Hollywoodin kommunistijahdin takia turvautui salanimeen Lester Barstow. Mieleen jää myös David Raksinin musiikki, jota Preminger käyttää taitavasti.


Paikka auringossa (A Place in the Sun, 1951)

George Stevensin Paikka auringossa (A Place in the Sun, 1951) on nähty televisiossa useita kertoja 2000-luvulla, ainakin seitsemän kertaa. Vaikka elokuva on läpikotaisin tuttu, se on niin vangitseva, että oli pakko jäädä sitä seuraamaan. Olennainen osa vangitsevuutta on Montgomery Cliftin maaninen, hermostunut ja samaan aikaan herkkä näytteleminen. Elokuva perustuu Theodore Dreiserin romaaniin An American Tragedy (1925), joka ilmestyi suomeksi vuonna 1947 nimellä Amerikkalainen murhenäytelmä. Teoksella on kiinnostava elokuvallinen historia siinä mielessä, että jo Sergei Eisenstein valmisteli aiheesta käsikirjoitusta 20-luvun lopulla. Erwin Piscator ohjasi teoksen näyttämölle vuonna 1932, ja Josef von Sternberg toteutti ensimmäisen elokuvaversion vuonna 1931, päärooleissa Phillips Holmes ja Sylvia Sidney. Tiettävästi Dreiser oli tyytymätön Sternbergin tulkintaan, eikä hän koskaan nähnyt Stevensin versiota, sillä kirjailija kuoli vuonna 1945.

Varmaan monille Paikka auringossa on jäänyt mieleen ensimmäisellä katsomiskerralla hyytävästä soutukohtauksesta, jossa nuori George Eastman (Montgomery Clift) vie morsiamensa Alice Trippin (Shelley Winters) soutelemaan Kuikkajärvelle. Aiemmin hän on käynyt siellä uuden rakastettunsa, rikkaan perheen tyttären Angela Vickersin (Elizabeth Taylor) kanssa. Pelottavuudessaan jakso tuo mieleen Murnaun Auringonnousun (Sunrise, 1927). Stevens lataa ja purkaa tunnelmaa sykkeenomaisesti, mikä tekee kohtauksesta erityisen piinallisen. Vaikuttava on myös lopun oikeudenkäyntikohtaus, Georgen kuvaus tapahtumien kulusta ja syyttäjä Frank Marlowen (Raymond Burr) armoton ote. Ilmeisesti juuri tämä roolisuoritus vei Raymond Burrin sittemmin Perry Masonin ja Ironsiden tv-rooleihin.

17. elokuuta 2017

Missä jalkakäytävä loppuu (Where the Sidewalk Ends, 1950)

Otto Premingerin Missä jalkakäytävä loppuu (Where the Sidewalk Ends, 1950) on film noir -jännäri, joka on toisinaan jäänyt itävaltalaissyntyisen ohjaajansa muiden rikoselokuvien varjoon. Totta on, että Lauran (1944) jälkeen paljon on muuttunut. Laurassa oli samaan aikaan runollisuutta ja nasevuutta, kun taas Missä jalkakäytävä loppuu on selvästi realistisempi film noir. Yhteistä muille Premingerin ”mustiin elokuviin” ovat pääosien esittäjät, Dana Andrews ja Gene Tierney. Molemmat oli nähty Laurassa, Andrews myös film noirissa Langennut enkeli (The Fallen Angel, 1952), Tierney Näkymättömässä vastustajassa (Whirlpool, 1949), joka pitäisikin katsoa pikimmiten. 

Missä jalkakäytävä loppuu on tullut tunnetuksi alkuteksteistään: elokuvan nimi on kirjoitettu katukiveykseen, jossa kiireiset jalat kulkevat illan pimeydessä. Samalla kävely ilmentää jo draamaa, tai ennakoi sitä. Askeleet pysähtyvät, ja yksi kulkija suuntaa jalkakäytävältä kadulle. Päähuomio on katuojassa, välitilassa jalkakäytävän ja autoja vilisevän väylän välillä. Viemäri vetää sadevettä maan uumeniin, katveeseen, jonne arkielämän katse ei yllä. Elokuvan keskushahmo on poliisi Mark Dixon (Dana Andrews), jolla on vaikeuksia työssään: hän käyttäytyy väkivaltaisesti. Lopulta katsojalle valkenee Dixonin henkilökohtainen trauma, isäsuhde, jota hän yrittää ratkoa.

Missä jalkakäytävä loppuu on alusta lähtien vangitseva. Juoni kuljettaa Dixonin entistä syvemmälle rikoksen maailmaan, ja tarina saa – pahoittelut spoilauksesta – uskomattomia käänteitä. Dixon surmaa vahingossa alkoholisoituneen sotasankarin Ken Painen (Craig Stevens), rakastuu tämän puolisoon Morganiin (Gene Tierney) ja lopussa ponnistelee, jottei tuleva appiukko (Tom Tully) joutuisi epäilyksen alaiseksi... Wieiniläissyntyinen Preminger on punonut mukaan hauskan viittauksen omaan keskieurooppalaiseen taustaansa. Painen talon emännöitsijä on vanha rouva, joka nuokkuu tuolissaan ilta toisensa jälkeen ja kuuntelee wieniläisklassista musiikkia!

28. heinäkuuta 2017

Punaparta 4–6

Suomennoksen puutteessa jatkan Victor Hubinonin ja Jean-Michel Charlier'n Punapartaa saksaksi, sillä sarjan Gesamtausgabe löytyi nopeasti. Integraalin toinen osa sisältää kolme albumia, Le Fils de Barbe-Rouge (1963), joka oli ilmestynyt Pilote-lehdessä nimellä Le capitaine sans nom, Défi au Roy (1964) ja Les Révoltés de l'Océane (1965). Le Fils de Barbe-Rouge ilmestyi suomeksi nimellä Vainottu perillinen Zoom-lehdessä 42–48/1974. Olen lukenut tarinan lapsena, mutta mitään erityistä mielikuvaa se ei ole jättänyt. Ehkä siitä syytä, että sarjan neljäs osa siirtyy mereltä maalle. Keskushenkilönä on Eric, joka lähtee peräämään kartanoaan ja tiluksiaan. Sen jälkeen kun Ericin vanhemmat olivat menehtyneet ja poika kadonnut, suvun omaisuus oli päätynyt vieraisiin käsiin. Le Fils de Barbe-Rouge tuo mieleen Charlier'n käsikirjoittaman lännensarjan Blueberry, jonka päähenkilölle ei myöskään tahdo löytyä paikkaa ja joka taiteilee pohjoisen ja etelän välillä. Eric haluaisi palata kaidalle tielle, mutta yritys on tuomittu epäonnistumaan. Apulaisinaan Ericillä on väkivahva Baba ja tietäväinen jalkapuoli Kolmijalka. Charlier punoo Ericin ympärille juonittelujen vyyhdin tavalla, joka tuo mieleen Dumas'n Kolme muskettisoturia. Samalla tarina on hyytävä kuva Ranskan suurta vallankumousta edeltävästä yhteiskunnasta, ja tuntuu, että laiton elämä on lopulta ainoa vaihtoehto. Eric päätyy vangiksi Bastiljiin, ancien régimen epäoikeudenmukaisuuden symboliin, jonka kukistumista Chateaubriand on kuvannut vaikuttavasti muistelmissaan. Lopulta Punaparta onnistuu vapauttamaan poikansa.

Défi au Roy alkaa Punaparran ja Ericin keskustelulla: nyt kumpikin on pelastanut toisen pinteestä, Eric Punaparran Thamesin ponttoonialukselta ja Punaparta Ericin Bastiljista. He eivät enää ole kiitollisuudenvelassa toisilleen. Yhä edelleen Eric tähtää kaidalle polulle. Hän palaa Saint-Malohon ja saa pestin kapteenina, väärän identiteetin turvin, sillä oikeaa nimeään hän ei voi kantaa. Tässä, kuten seuraavassakin tarinassa, tulevat mieleen A. J. Greimasin kerronnalliset analyysit: päähenkilöllä on tarinoissa sekä auttajia että vastustajia. Tässä kertomuksessa itsepäinen Olonnais saa selville, että salaperäinen kapteeni on Punaparran poika. Tuota pikaa kapinan ainekset ovat käsillä, mutta yllättäen alus joutuu algerialaisten merirosvojen kynsiin, ja Eric päätyy orjaksi Pohjois-Afrikkaan. Baban sisaren avulla hän onnistuu pakenemaan, mutta Saint-Malossa häntä odottaa oikeusistuin. Laivapoika, Ericin tärkein auttaja, pelastaa idolinsa kuolemalta, mutta Punaparran poika passitetaan vangiksi marseillelaiseen kaleeriin. Laivanvarustajat tekevät palveluksen Ericille ja onnistuvat lahjomaan polttomerkitsijät, niin että Eric välttyy kaleeriorjien pahamaineiselta leimalta.

Albumin Les Révoltés de l'Océane alussa Eric lähtee soutajana kyntämään Välimerta ja osallistuu taisteluun Osmanien valtakuntaa vastaan. Kaleeri päätyy Peloponnessoksen tuntumaan, jossa ranskalaisten sota-alus ajautuu umpikujaan turkkilaisten alusten painostuksessa. Assosiaatio nostaa mieleeni Cervantesin, joka itse oli orjana Algeriassa ja joka käsitteli Opettavaisissa kertomuksissaan Välimeren itäosan jännitteitä. Tosin Punaparta-sarja sijoittuu 1700-luvun lopulle. Kaleeri joutuu turkkilaisten juonen uhriksi, ja samalla soutajat nousevat kapinaan. Eric on tässäkin luontainen kapteeni, joka tuota pikaa johtaa joukkoja, ensin ulos turkkilaisten saarrosta ja lopulta kreikkalaisen kalastajien turvin eteenpäin. Hämmästyttävää tarinassa on, miten vahvasti kaleeriorjat uskovat Ranskaan ja ranskalaisuuteen. Jokainen heistä on katkerasti taistellut esivaltaa vastaan, mutta lopulta he eivät kuitenkaan näe muuta vaihtoehtoa kuin taistella isänmaansa puolesta. Eric ja hänen miehistönsä saa vihiä turkkilaisten suunnitelmista ja onnistuu välittämään sen perille. Albumin Les Révoltés de l'Océane lopussa Eric on samassa tilanteessa kuin Victor Hugon Kurjien Jean Valjean: hän on entinen kaleeriorja. Mutta Hugon romaanista poiketen Eric onnistuu saamaan armahduksen sekä itselleen että miehistölleen. Edellisen albumin synkkyys on kääntynyt toivoksi: kapina on johtanut oikeudenmukaisuuteen. Aivan kuin Charlier ennakoisi Ranskan suuren vallankumouksen vaikutuksia pienoiskoossa. Tämän tarinan jälkeen on vaikea nähdä, mihin suuntaan Punaparta-sarja oikeastaan kääntyy.

26. heinäkuuta 2017

Tri Jekyll ja Mr. Hyde (1950), kuunnelma

Yleisradion kuunnelma Tri Jekyll ja Mr. Hyde edustaa suomalaisittain harvinaista kauhukuunnelmien lajityyppiä. Eero Leväluoman ohjaama teos sai ensiesityksensä vuonna 1950. Käsikirjoituksen oli Robert Louis Stevensonin romaanin pohjalta laatinut Antero Alpola. Sota-aikana Stevensonin klassikko oli saanut julkisuutta myös Suomessa, sillä Victor Flemingin elokuvaversio vuodelta 1941 oli saanut ensi-iltansa Suomessa tammikuussa 1943. Tuossa elokuvassa ihmisluonnon kaksinaisuutta ruumiillisti Spencer Tracy. Yleisradion tulkinnassa Jekyllillä ja Hydella on selkeästi omat identiteettinsä, ja heillä on myös omat äänensä. Tohtori Jekyllinä näyttelee Ture Junttu ja hänen eläimellisenä toisintonaan Arvo Lehesmaa. Kotimaisesta elokuvasta tuttu kaksikko on erinomaisessa vedossa ja varsinkin Lehesmaan eläimelliset huudot karmivat selkäpiitä. Kauhufiktiossa kuunnelmamuoto toimii hyvin, sillä kuuntelija ei voi kuin kuvitella, mitä näyttelijöiden parahdukset oikeastaan kertovat ja mihin ne viittaavat. Tilan tuntua on erityisesti kuunnelman alussa, jossa öisen kadun askeleet virittävät 1800-luvun tunnelmaan, mutta myös lopussa, joka jättää tietoisen ahdistuneen tunteen kuulijaan. Yleisradion kuulokuvaa kuunnellessa jäin miettimään toisen maailmansodan jälkeisiä tulkintoja ihmisluonteesta: Eino Krohn oli vuonna 1948 julkaissut teoksen Henkisen kulttuurimme kohtalo, jossa sodanjälkeinen arvokriisi tuntuu kouraisevasti. Ehkäpä Stevensonin tarinalla oli kaikupohjaa sodan jälkimainingeissa, yrityksessä ymmärtää ihmisen ristiriitaisuutta.


22. heinäkuuta 2017

Punaparta 1–3

Victor Hubinonin piirtämä ja Jean-Michel Charlier'n käsikirjoittama Punaparta (Barbe-Rouge) on kuuluisimpia merirosvosarjakuvia, johon suomalaiset tutustuivat aluksi pariodian muodossa. Vuonna 1969 ilmestyi suomeksi Goscinnyn ja Uderzon Asterix gladiaattorina (Astérix gladiateur, 1964), jossa gallialaiset törmäsivät punapartaiseen merirosvoon, hänen puujalkaiseen, latinankielisiä fraaseja toistelevaan apulaiseensa ja afrikkalaiseen tähystäjään, joka sittemmin vajosi lukemattomia kertoja meren aaltoihin märssykorissa. Alkuperäiseen Punapartaan suomalainen lukijakunta pääsi perehtymään Zoom-lehdessä vuonna 1974: lehti julkaisi tarinat Karibean paholainen (Le Démon des Caraïbes, 1961) numeroissa 1–9/1974, Seitsemän meren kuningas (Le Roi des Sept Mers, 1962) numeroissa 12–20/1974 ja Vainottu perillinen (Le Fils de Barbe-Rouge, 1963). Kaksi ensimmäistä osaa sisälsivät myös episodin Le Jeune Capitaine, joka ilmestyi Ranskassa omana albuminaan. Sittemmin Zoom-albumisarjassa julkaistiin vielä episodit Varpushaukan salainen matka (La Mission secrète de l'Épervier, 1971) ja Kaappaus merellä (Barbe-Rouge à la rescousse, 1972), jotka alkuperäisessä julkaisujärjestyksessä ovat vasta osat 13 ja 14. Suomalaisille lukijoille jäi arvoitukseksi, mitä sarjassa noiden tarinoiden välissä tapahtui.

Suomessa Punaparta palasi parrasvaloihin vuonna 2013, kun Egmont Kustannus julkaisi ensimmäisen Punaparta-integraalin, joka sisältää ensimmäisen osan, nyt nimellä Karibian demoni, sekä Seitsemän meren kuninkaan. Le Jeune Capitaine jakaantuu näihin kahteen kertomuksen, joten integraali sisältää Punaparran kolme ensimmistä albumia. Ranskassa integraaleja on julkaistu jo yksitoista volyymia, mikä käsittää kaikki albumit vuoteen 1997 asti. Näyttää siltä, että suomenkielinen julkaisuprojekti loppui ensimmäiseen osaan, sillä toista ei ole ainakaan vielä ilmestynyt. Luin itse Punapartaa lapsena Zoom-lehdestä, ja vuosikymmenien jälkeen tuntuu, että sarja on säilyttänyt seikkailullisen hohdokkuutensa. Hubinonin piirosjälki on huoliteltua ja selkeä, vaikkakaan ei kovin dynaamista, mutta Charlier'n tarinankuljetus pitää mielenkiinnon vireillä. Nyt, aikuisena, voi huomata, miten taitavasti sarjaan on punottu aineiksia eurooppalaisen kirjallisuuden perinteestä, Cervantesista Alexandre Dumas'han. Salaperäinen merirosvo Punaparta on sarjan keskushenkilö, mutta hänen persoonansa jää lopulta arvoitukselliseksi. Punaparta itse viittaa siihen, ettei yhteiskunta antanut muuta mahdollisuutta kuin rosvon uran, mutta ainakin sarjan alkuvaiheessa tarkemmat motiivit jäävät kertomatta. Pian keskiöön asettuukin Eric, oikealta nimeltään Thierry de Montfort, joka jää orvoksi ja jonka Punaparta ottaa lapsekseen. Ericin varttumisesta ja samalla hänen pyrkimyksestään päästä pois oravanpyörästä tulee sarjan alkuosan ydin. Salanimen turvin Eric ryhtyy opiskelemaan merikapteeniksi Saint-Malossa, mutta katkaisee koulutuksensa tullakseen pelastamaan isänsä, joka on päätynyt vangittuna Lontooseen. Poika ei kuitenkaan suostu seuraamaan merirosvojen mukana Karibialle vaan jää Lontooseen, mutta ennen pitkää hän päätyy oman laivansa kippariksi Afrikan orjarannikolle. Integraalin lopussa Punaparta paljastaa pojalleen dokumentit, jotka kertovat hänen taustastaan ja todellisesta identiteetistään.

Tätä kirjoittaessa olen jo lukenut sarjan jatkoa saksankielisenä versiona: seuraavissakin episodeissa Eric on sarjan keskus. Hänen etsintänsä jatkuu.

Paksupäiset parturit (Oliver the Eighth, 1934)

Lloyd Frenchin ohjaama ja Hal Roachin tuottama Oliver the Eighth (1934) on Oliver Hardyn ja Stan Laurelin varhaisia äänielokuvia, vajaan puolen tunnin mittainen kekseliäs farssi, jota jaksaisi katsoa loputtomasti – kuten muitakin saman aikakauden lyhytelokuvia. Suomenkielinen nimi Paksupäiset parturit ei tee oikeutta, saati kunniaa, Hardyn ja Laurelin loistokkuudelle, vaikka partureitahan kaverukset elokuvan alussa ovat. Alkuperäinen nimi Oliver the Eighth on sekin harhaanjohtava, sillä Oliver ei tässä elokuvassa suinkaan ole Henrik VIII:een vertautuva hahmo: Oliver ja Stan tutustuvat leskeen (Mae Busch), joka etsii sanomalehti-ilmoituksen avulla uutta puolisoa ja joka on selvästi naispuolinen Ritari Siniparta. Sulhaskandidaatit majoittuvat vierashuoneeseen, ja seuraukset ovat kohtalokkaita. Hovimestari (Jack Barty) saatteelee Oliverin ja Stanin yöpuulle ja ottaa merkitsevästi avaimen lukosta...

Oliver the Eighth sijoittuu keskeisesti makuuhuoneeseen, jossa Stan ja Ollie yrittävät pysytellä hereillä, ettei verenhimoinen leski pääsisi viiltämään Oliverin kurkkua auki. Kuinkahan monta makuuhuonekohtausta Hardy ja Laurel oikein urallaan tekivät? Aika monessa hyöhentyynyjen untuvat ennen pitkää pöllyävät, pää kolahtaa sängyn laitaan, Ollie piehtaroi peiton kanssa joko sängyssä tai lattialla – ja kaaos on täydellinen. Mieleen tulee loistava Makuuvaunussa (Berth Marks, 1929), jossa Stan ja Ollie yrittävät yhdessä ahtautua makuuvaunun yläpedille. Itse asiassa molemmissa elokuvissa kauhun hetken paljastuvat lopulta vain uneksi.

21. heinäkuuta 2017

Meyerbeerin Pohjantähti Kokkolassa

Eilen 20. heinäkuuta 2017 sai Suomen kantaesityksensä Giacomo Meyerbeerin (1791–1864) kolminäytöksinen ooppera Pohjantähti (L'Étoile du Nord), 163 vuotta Pariisin ensiesityksen jälkeen. Oli ihmeellistä kuulla ja kokea tämä teos, jonka mielikuvituksekas musiikki on täysin syyttä unohtunut historian marginaaliin. Muistelen, että Pohjantähden musiikkia oli aikanaan erityisen vaikea kuulla: 1980-luvulla kopioin c-kaseteille vuoden 1975 vinyylilevytyksen, ja nuo äänitteet olen pitänyt tallessa, vaikka kasettisoittimeni ovat jo aikaa sitten hajonneet. Nykyään on helpompaa: Wexfordin festivaalin live-levy vuodelta 1997 löytyy kokonaisuudessaan Spotifysta. Mutta 1800-luvulla Pohjantähti oli erittäin suosittu, ja Meyerbeer oli musiikkielämän valovoimaisimpia tähtiä, jonka edesottamuksia seurattiin tarkasti.

Jo pian helmikuussa 1854 tapahtuneen Pariisin kantaesityksen jälkeen suomalaisten korviin kantautui tieto siitä, että Pohjantähti liittyy Suomeen. Åbo Tidningar julkaisi 21. maaliskuuta 1854 lyhyen uutisen, jonka pohjana oli tukholmalaisen sanomelehden Post- och Inrikes Tidningarin selostus. Tekstin mukaan oopperan alussa on ”en invokation till Finland”. Ranskalaisen Jules Janinin todistuksen mukaan teoksessa oli runsaasti aarioita, tansseja ja ensemble-kohtauksia, ja se on ”full af smakuppfinning och lif samt elektrisetar och rör publiken”. Suomalainen lehdistö seurasi tämän jälkeenkin Pohjantähden menestystä.  Åbo Underrättelser kirjoitti 21. marraskuuta 1854, miten teos oli ollut huikea menestys, ja nyt säveltäjän johdolla ooppera kuultiin myös Stuttgartissa. Kolme vuotta myöhemmin Zachris Topelius näki teoksen Parisiissa ja Dresdenissä ja kirjoitti kokemuksistaan Helsingfors Tidningarin laajassa kirjoitussarjassa ”Söder om Östersjön”. Topeliukseen vetosivat erityisesti Dresdenissä nähdyt Jääsken kansallispuvut, sekä ensimmäisen näytöksen juomalaulukohtaus, joka Dresdenissä kajahti ilmoille saksaksi: ”Finnland soll leben!”

Kokkolan produktiossa kuuluisa kohtaus soi alkukielellä ”À la Finlande buvons!”, ja juuri teoksen alku viritti tunnelman ja odotukset erityisen korkealle. Olin melkein liikuttuneessa tilassa alkusoiton aikana, kun toisella rivillä istuessa tuntui kuin olisi elänyt musiikin keskellä, varsinkin pohjantähden johtoaiheen kohdalla, jossa ensimmäiset harpun helähdykset alkavat kuulua vasemmalta. Tuotannon taiteellinen johtaja Anu Komsi esitti vaativan ja raskaan Cathérinen roolin loistavasti, ja koloratuuri soi heleästi viimeisiin säveliin asti. Kapellimestarina oli Sakari Oramo, jonka tarkkaa johtamista sain seurata poikkeuksellisen läheltä, melkein vasemman olkapään takaa! Kokkolan kampushalli ei ole oopperateatteri, mutta ohjaaja Maria Sid on kääntänyt tämän voimavaraksi, sillä teoksen tapahtumat eivät sijoitu näyttämölle vaan oikeastaan orkesterin ympärille. Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri oli oopperan ytimessä. Laulajat olivat välillä orkesterin takana lavalla, mutta paljon myös sivuilla ja edessä. Näyttävässä rumpukohtauksessa rumpalitytöt marssivat suoraan eteen. Lopun ”La, la, la, air chéri” johdattaa orkesterin huilut lavalle taituroimaan yhdessä Cathérinen (Anu Komsi) kanssa. Meyerbeerin musiikissa viehättää sen musikanttisuus ja leikillisyys: illan kohokohtia oli Prascovian (Anna Palimina) ja Georgesin (Oliver Kuusik) duo ja aaria ”Quel trouble affreux règne en son coeur” kolmannessa näytöksessä. Pohjantähdessä leikitellään kaikenlaisilla äänillä, kuten Pietari Suuren (Michael Leibundgut) hikalla, toisen näytöksen päättömässä juopottelukohtauksessa. Libretistinä Eugène Scribeä voi varmaankin arvostella, mutta toisaalta hän teki sujuvaa yhteistyötä Meyerbeerin kanssa ja tuotti sellaisia säkeitä, joiden onomatopoetiikasta sai irti musiikillista ilkikurisuutta: tikitys, kulaus, rummunpärinä...

Maria Sidin ohjauksessa Cathérinen, tai Katariinan, merkitys vahvana naisena korostuu, vaikka tämä on toki myös alkuperäisteoksen lähtökohta. Mutta mielestäni ohjaus, yhdistettynä Anu Komsin lavakarismaan, korostaa Katariinan voimaa: hän järjestelee lähipiirinsä asioita, saa energiaa äitinsä Wlastan sanoista ja uhrautuu menemällä veljensä sijasta armeijaan, mieheksi naamioituneena. Alkuperäisessä libretossa Pietari saa Katariinan kolmannen näytöksen lopuksi palautettua elämään loihtimalla palatsinsa puutarhaan sen maalaiskylän Karjalan kannakselta, jossa Katariina oli perheineen asunut. Kokkolan tulkinnassa kylä on pikemminkin kuvajainen, muisto menneisyydestä, jonka turvin Katariina lopulta löytää itsensä ja elämän. Samalla lopetus merkitsee tasapainoa menneen ja tulevan välillä.

Kokkolan Pohjantähti on musiikkia tässä päivässä, ja esityksen musikanttisuus korostaa nyt-hetkessä elämistä ja musiikin tekemisen yhteisöllisyyttä. Esityksen jälkeen jäin miettimään uudelleen omaa historiallista kiinnostustani teokseen. Topeliusta puhutti epäilemättä se, että Suomi nousi Meyerbeerin mukana parrasvaloihin ja että oopperassa Suomi oli selvästi oma kulttuurinen kokonaisuutensa. Ooppera valmistui tilanteessa, jossa Suomi oli Venäjän osa, autonominen suurruhtinaskunta, mutta teoksen tapahtuma-aikana ”Suomi” oli Ruotsin valtakunnan siipien suojissa. Ensimmäisen näytöksen juomalaulussa ylistetään Suomea mutta myös Ruotsin kuningasta. Scriben libretossa on poliittisia jännitteitä, sillä venäläiset sotilaat haluaisivat kohottaa maljan tsaarille. Jo syntyaikanaan Pohjantähti korosti Suomea Ruotsin ja Venäjän välisenä, kulttuuriltaan erityisenä alueena, jota Dresdenin esityksessä Jääsken kansallispuvut korostivat. Pohjantähden menestys sijoittui Krimin sodan alkuvaiheisiin. Kun ooppera oli kantaesitetty helmikuussa 1854, maaliskuussa Ranska ja Iso-Britannia julistivat sodan Venäjää vastaan. Keväällä 1854 Britannian laivasto pommitti suomalaisia rannikkokaupunkeja. Kokkolassa käytiin Halkokarin taistelu 7. kesäkuuta 1854. Ei ihme, että pienen Suomen muistaminen Euroopan oopperalavoilla sykähdytti, vaikkei teosta tuossa vaiheessa täällä nähtykään. Todennäköistä on kuitenkin, että Eugéne Scribe ja Giacomo Meyerbeer tavoittelivat epäpoliittista teosta, joka oli tarkoitettu pariisilaisen yleisön huvitukseksi. Karjalan kannas oli eksoottinen ympäristö, fiktiota, eikä oikea Katariina, josta sittemmin tuli Pietari Suuren puoliso, liity mitenkään Viipurin seutuun. Silti, Scribe ja Meyerbeer eivät voineet aavistaa, miten poliittinen tilanne muuttuisi ja että Ranska ja Venäjä olisivat sodassa keskenään jo ennen teoksen ensi-iltaa. Valmistuttuaan kaikki teokset elävät omaa elämäänsä ja niiden tulkintaympäristö muuttuu. Nyt, vuonna 2017, Pohjantähti näyttää itsenäiseltä teokselta, jossa eletään kulttuurien välitilassa ja myös sodan, ja sodan uhan, keskellä. Yhteistä vuosien 1854 ja 2017 välillä on kuitenkin se, että musiikki tarjoaa mahdollisuuden elää yhteisöllistä nyt-hetkeä. Voin hyvin kuvitella sen musiikin tekemisen ilon, joka on koettu pariisilaisessa teatterissa, kun toisen näytöksen lopussa marssimusiikit ovat risteytyneet odottamattomaksi polyfoniaksi ja kolmannen näytöksen air avec deux flutes on hivellyt kuulijoidensa korvaa.
 

Lähteet:
”Söder om Östersjön”, Helsingfors Tidningar 3.10.1857.
Åbo Tidningar 21.3.1854
Åbo Underrättelser 21.11.1854.
Topeliuksen Pohjantähti-tulkinnoista, Salmi, Hannu: Wagner and Wagnerism in Nineteenth-Century Sweden, Finland, and the Baltic Provinces: Reception, Enthusiasm, Cult. Eastman Studies in Music. University of Rochester Press, Rochester 2005.

18. heinäkuuta 2017

Kovat kaverit (Ocean’s 11, 1960)

Lewis Milestone (1895–1980), alun perin nimeltään Lev Milstein, oli syntynyt Kišinjovissa Venäjällä, nykyisessä Moldovian Chișinăussa, ja muuttanut Yhdysvaltoihin vähän ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista. Hän työskenteli elokuva-alalla 1910-luvulta lähtien ja ehti nähdä nuoren taiteenalan muutokset. Kovat kaverit (Ocean’s 11, 1960) oli Milestonen viimeisiä ohjauksia. Tämän jälkeen valmistui vielä Kapina laivalla (Mutiny on the Bounty, 1962) sekä muutama tv-ohjaus, mutta 60-luvun alussa Milestone vetäytyi. Ohjaajaa enemmän Kova kaverit on tähtiensä elokuva: ytimessä ovat Frank Sinatra, Dean Martin, Sammy Davis Jr. ja Peter Lawford, jotka tunnettiin julkisuudessa The Rat Pack -ryhmänä. Oikeastaan Rat Pack oli 1950-luvulla Bogartin ja Bacallin ympärille kokoontunut seurapiiri, mutta media alkoi käyttää samaa nimitystä myös Sinatran porukasta. Sinatra, Martin ja Davis itse käyttivät mieluummin nimityksiä The Summit tai The Clan. Laulajat olivat Las Vegasin show-elämän ytimessä ja esiintyivät usein myös toistensa konserteissa. Kovat kaverit taltioi ryhmän yhteispeliä jo siksikin, että näyttelijät olivat tyytymättömiä käsikirjoitukseen ja improvisoivat osan dialogista.


Tarinaltaan Kovat kaverit on hämmästyttävä. Ryhmällä ei ole rikostaustaa, lukuun ottamatta Tonya (Richard Conte), joka alussa vapautuu vankilasta ja jonka pojalle puoliso on kertonut isän olevan yhä sodan jäljiltä Japanissa. Kovien kavereiden yksitoista päähenkilöä ovat sotaveteraaneja, laskuvarjojääkäreitä, joilla on tilillään lukuisia urotekoja toisesta maailmansodasta. Ryhmä kokoontuu ryöstämään Las Vegasin viisi kasinoa uudenvuoden yönä. Tätä katsellessa mietin, millainen olisi Tuntemattoman sotilaan jatko-osa, jossa jermut tapaavat vuosien päästä ja päättävät tehdä elämänsä keikan esimerkiksi ryöstämällä Suomen Pankin tai vaikka vain Hangon kasinon? Ehkä Kovien kavereiden tähtisikermä on mahdollistanut näin hämmästyttävän sotaveteraanien käsittelyn, puhumattakaan siitä, että ryöstön kohteena ovat uhkapeliparatiisin ”tarpeettomat” miljoonat, joita ihmiset ovat tuhlaneet rulettipöydällä ja joita mafiajengit lopulta hallinnoivat. Tämä ”tarpeettomuuden” ajatus tulee vahvistettua elokuvan loppukohtauksessa, jossa kaikki haihtuu savuna ilmaan... Kovat kaverit on viihdyttävä elokuva, jota tahdittavat Nelson Riddlen sävelet, mutta alkupuoli on kieltämättä raskas, sillä yhdentoista päähenkilön kokoaminen on ollut käsikirjoittajalle ja ohjaajalle ylivoimainen tehtävä.



13. heinäkuuta 2017

Uskoton Marijka (Marijka nevěrnice, 1934)

Vladislav Vančura (1891–1942) oli tšekkiläinen lääkäri, kirjailija ja elokuvantekijä, joka joutui Gestapon uhriksi vuonna 1942. Vančura oli Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen jäsen ja vuodesta 1939 vastarintaliikkeen aktiivi. Hänet tunnetaan paitsi avantgardistina myös merkittävänä böömiläisenä kirjailijana. Hänen elokuvauransa jäi lopulta lyhyeksi, mutta ohjauksia kertyi kuusi kappaletta vuosina 1932–1937. Vančuran tunnetuin ohjaus on Marijka nevěrnice (1934), jota ei ole Suomessa tiettävästi esitetty mutta jonka voisi suomentaa Uskoton Marijka. Elokuva on myös musiikinhistoriallisesti kiinnostava: teos valmistui äänielokuvan varhaisvaiheessa, ja Vančura onnistui saamaan säveltäjäksi Bohuslav Martinůn, joka oli asunut Pariisissa jo vuodesta 1923 lähtien. Elokuvassa musiikkia ei juurikaaan ole, teknisistä syistä, dialogin taustalla vaan ennen kaikkea alussa ja lopussa. 

Uskoton Marijka on kiinnostava yhdistelmä neuvostoavantgarden vaikutusta ja etnografista elokuvaa. Ensimmäisistä kuvista lähtien Vančura hyödyntää nopeaa montaasitekniikkaa: alkutekstien jälkeen seuraa ukkoskohtaus, jossa ruutu pimenee välillä täysin, ja yhtäkkiä katsojan silmien eteen välähtää näkymiä öiseltä taivaalta. Elokuvan päärooleja esittävät amatöörinäyttelijät, jotka ovat pääosin Karpaattien ruteeneja, ja Uskoton Marijka sisältää lopulta paljon etnografisen tuntuisia, dokumentaarisia jaksoja vuoristojen asukkaiden elämästä, ruokakulttuurista, vaatetuksesta ja elinkeinoista. Elokuvassa yhdistyy kaksi tasoa: Petron vaimo Marijka on uskoton, ja Petro kostaa kunniansa loukkauksen. Samaan aikaan köyhä väki taistelee paremman elämän puolesta kaupungin kapitalisteja vastaan. Loppu on hämmentävä siinä mielessä, että – jos oikein ymmärsin – Petro ei saa rangaistusta kostostaan vaan alkaa viimeisissä kuvissa rakentamaan uutta kotia tuhoutuneen tilalle. Viimeisissä kuvissa nähdään päättäväinen Petro. Hetkeksi kamera tarkentaa takana näkyvään jylhään Karpaattien maisemaan, kunnes tarkennus palaa uudelleen Petroon. Aivan kuin Vančura haluaisi lopuksi korostaa Marijkan uskottomuuden ja Petron koston toissijaisuutta laajemman yhteiskunnallisen kamppailun keskellä. Elokuvassa eletäänkin sekä luokkakonfliktin että etnisten jännitteiden aallokossa. Lopussa Karpaattien juutalaiset muuttavat Palestiinaan, mutta Petro jää rakentamaan tulevaisuutta yhdessä Marijkan kanssa.




11. heinäkuuta 2017

Buddy Longway

Apollo on alkanut julkaista suomeksi klassisen eurooppalaisen lännensarjan Buddy Longwayn albumeja. Pohjana on Éditions du Lombardin vuonna 2010 julkaisema Buddy Longway Intégrale 1: Chinook pour la vie, joka sisältää neljä alun perin 1970-luvulla ilmestynyttä kertomusta. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Kalliovuorten eränkävijän seikkailuja julkaistaa suomeksi, sillä aikanaan Zoom-albumien sarjassa ilmestyi ensimmäinen tarina nimellä Sainuk vuonna 1975. Silloin kyse oli uutuussarjasta, sillä sarja alkoi Tintin-lehdessä 3. huhtikuuta 1973 kertomuksella Chinook, jonka Lombard saattoi julkisuuteen albumina syksyllä 1974. Sveitsiläisen sarjakuvantekijän Deribin, alias Claude de Ribaupierren, teos on vaikuttava kaikessa yksinkertaisuudessaan. Lännentarinaksi se on poikkeuksellinen, koska kyse on oikeastaan rakkaustarinasta, josta kasvaa ihmiselämän kuvaus. Apollon julkaisemassa integraalissa on erinomainen esipuhe, jossa Derib kertoo suunnitelleensa 20-osaista luomusta, johon Buddy Longwayn, hänen puolisonsa Chinookin ja heidän yhteisen perheensä tarina mahtuisi. Kertomuksella olisi alku mutta myös päätepiste.

Vuonna 2016 suomeksi julkaistun integraalin ensimmäinen osa sisältää avaustarinan lisäksi kolme muuta albumia, Vihollinen (L'Ennemi, 1975), Kolme miestä tuli kylään (Trois hommes sont passés, 1976) ja Yksin (Seul..., 1977). Deribin tyylissä viehättää maiseman ja ihmisen välinen suhde, perspektiivisyys ja tilan tuntu. Kertomukset ovat myös hyvin visuaalisesti toteutettuja. Kaikissa neljässä albumissa on Longwayn kertojaääni, mutta tätä päähenkilön sisäistä puhetta on äärimmäisen niukasti. Enemmän tarinaa kuljettavat kuvat ja sivujen kompositiot. Toisin kuin monissa muissa eurooppalaisissa western-sarjakuvien klassikoissa, Deribin sarjassa ei juurikaan ole historiallisia kiinnekohtia. Lopulta ei ole tärkeää, missä tai milloin kaikki tapahtuu. Tunteiden käsittelyllä on suurempi painoarvo. Deribin luontokäsityksessä korostuu ajatus subliimista, ylevästä luonnosta, joka ylittää täydellisesti ihmisten maailman. Samalla luontokuvassa on ripaus utooppisuutta: tuntuu, että tällainen sarjakuva on voinut syntyä vain läpeensä urbanisoituneessa Keski-Euroopassa, jossa rikkumaton luonnonrauha on vain haave. Buddy Longway on 1960- ja 1970-luvun modernisaation ja pirstoutuneen perhe-elämän vastakuva.

10. heinäkuuta 2017

Meyerbeer, Pohjantähti ja Topelius

Ensi viikolla, 20. heinäkuuta 2017, Kokkolan Oopperakesässä saa Suomen ensi-iltansa Giacomo Meyerbeerin (1791–1864) koominen ooppera Pohjantähti (L'Étoile du Nord). Teos on poikkeuksellisen kiinnostava jo pelkästään siksi, että Meyerbeerin teokset ovat 2000-luvulla vain harvoin esillä. Ensimmäiseen maailmansotaan asti Meyerbeer oli oopperatalojen vakio-ohjelmistoa. Spektaakkelimaiset teokset vaativat paljon sekä esityskoneistolta että laulajilta, ja ehkäpä juuri siksi niiden esittäminen on nyttemmin niin harvinaista. Tosin tänä ja ensi vuonna Meyerbeerin teokset ovat esillä muuallakin kuin Kokkolassa. Marraskuussa 2017 Unkarin valtionooppera tuo ensi-iltaan uuden tuotannon Meyerbeerin Hugenoteista (Les Huguenots), ja vuonna 2018 nähdään uudet produktiot Berliinissa Profeetasta (Le Prophète) ja Frankfurtissa Afrikattaresta (L'Africaine). Juuri nämä kolme ovat Meyerbeerin tunnetuimpia teoksia. Pohjantähti oli aikanaan suosittu, mutta nykyisin melkein täydellisesti unohdettu.

Pohjantähti perustuu Eugène Scriben librettoon, ja se sai ensi-iltansa Pariisissa helmikuussa 1854. Pian ensi-illan jälkeen Meyerbeer johti teoksensa myös Dresdenissä. Oopperalla oli paljon yhtymäkohtia Meyerbeerin kymmenen vuotta aiemmin säveltämään laulunäytelmään Ein Feldlager in Schlesien, jonka keskushahmona oli huilua soittava Fredrik Suuri. Pohjantähdessä musisoivaksi monarkiksi oli vaihtunut Pietari Suuri. Suomalaiselta kannalta on kiinnostavaa se, että Pohjantähti sivuaa vahvasti Suomea ja Suomen historiaa. Teoksen ensimmäinen näytös sijoittuu Karjalan kannakselle, lähelle Viipuria. Oheisessa kuvassa nähdään Charles Cambonin ensi-iltaesitykseen luonnostelema näyttämökuva, jossa vasemmalla on Georges Skawronskin maalaistalo, oikealla kirkko, ja takana päilyy Suomenlahti. Suomalainen kirjailija ja toimittaja Zachris Topelius näki Meyerbeerin oopperan Pariisissa ja Dresdenissä ja kirjoitti kokemuksistaan artikkelin Helsingfors Tidningar -lehteen. Topeliukseen teki erityisen vaikutuksen ensimmäisen näytöksen alku, jossa kuoro asettuu lavalle ja kajauttaa maljalaulun Suomen onneksi. Topelius muistelee ranskankielisen libreton muotoiluksi ”Buvons pour la Finlande!”, mutta eri libreton versioissa muotoilu on ”À la Finlande buvez!” tai ”À la Finlande buvons!”. Dresdenissä kuoro kajautti: ”Finnland soll leben!” Topelius suhtautui jokseenkin huvittuneesti kuviteltuun Suomeen, mutta erityisesti häntä sykähdyttivät Jääsken kansallispuvut, joita nähtiin lavalla yleisön suureksi ihastukseksi. Suomalaisille näytäntö oli erityisen antoisa: ”Finnarne voro för resten favoriserade hela stycket igenom; naturligtvis allt för nordstjernas skull.”

9. heinäkuuta 2017

Haikara herättää huomiota (Miracle of Morgan's Creek, 1944)

Preston Sturgesin käsikirjoittama, ohjaama ja tuottama Haikara herättää huomiota (Miracle of Morgan's Creek, 1944) on sekopäisimpiä komedioita, mitä on koskaan tehty. Dialogin ja tapahtumien rytmi on päätä huimaava, ja Sturges on tässä tekstintekijänä ehdottomasti parhaimmillaan. Elokuvaa voi kutsua screwball-komediaksi siinä mielessä, että se on sex comedy without sex, samaan tapaan kuin Howard Hawksin Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938). Tai pikemminkin: seksiä kyllä löytyy enemmän kuin 30- ja 40-lukujen komedioissa yleensä, mutta sitä ei näytetä. Lisäksi elokuvan henkilöt käyttäytyvät absurdin odottamattomasti: he ovat screwballeja, kierrepalloja, jotka voivat lentää minne tahansa. Sturgesin voima on nokkelassa ja nopeassa vuoropuhelussa, mutta yllättävän paljon mukana on myös mykkäkaudesta muistuttavia slapstick-aineksia.

Haikara herättää huomiota valmistui jo vuodenvaihteessa 1942–1943, mutta Paramountilla oli niin vilkasta tuotantoa, että tähtiohjaajiin kuuluneen Sturgesin teos sai odottaa sopivaa kohtaa ohjelmistossa. Ensi-ilta koitti lopulta tammikuussa 1944. Suomessa elokuva nähtiin vasta sodan jälkeen helmikuussa 1946. Keskiössä on Morgan's Creekin pikkukaupungissa elävä konstaapeli Kockenlocker (William Demarest), jolla on kaksi tytärtä Trudy (Betty Hutton) ja Emmy (Diana Lynn). Trudy haluaa osallistua sotilaiden läksiäistansseihin ja houkuttelee naapurinpojan Norval Jonesin (Eddie Bracken) esiliinakseen. Lopulta Norval viettää illan elokuvissa, ja Trudy juhlii aamuun asti. Hämmästyttävää on, miten tämä elokuva on ylipäätään voinut syntyä klassisen Hollywoodin tiukan itsesensuurin keskellä. Hays Officen on täytynyt nukahtaa. Tosin tiedetään, että ohjaaja-käsikirjoittaja sai pitkän kirjelmän, jossa korostettiin, ettei tarinassa saisi korostaa Trudyn juopumusta eikä muutakaan sopimatonta käytöstä, varsinkin kun sisar Emmy on vasta 14-vuotias. Luultavasti Hays Office ei koskaan saanut nähdä lopullista käsikirjoitusta, ja Sturges tietoisesti panttasi lopun yllätystä. Dialogissa Trudy sanoo juoneensa juhlissa vain mehua, mutta lopputulos on selvä. Aamulla ilmenee, että hän on myös päätynyt naimisiin tuntemattoman sotilaan kanssa – ja, mikä pahinta, ajautunut myös intiimimpään suhteeseen.

Olen ilonpilaaja, ja paljastan juonen jujun tässä. Toisaalta elokuvan suomenkielinen nimi Haikara herättää huomiota kertoo jo tarinan yllätyskäänteen. Railakkaan yön aikana Trudy on tullut raskaaksi, mutta kaikki moraaliset huolet häipyvät, kun hän synnyttää kuutoset. Tuota pikaa kuvernööri mitätöi avioliiton tuntemattoman sotilaan kanssa, tekee Norvalista upseerin, ja elämä kuuden lapsen kanssa on valmis alkamaan. Elokuvan hauskimpia jaksoja on kuutosten syntymän aiheuttama sensaatio. Benito Mussolinikin on valmis eroamaan tehtävästään, kun Yhdysvaltain Keski-Lännessä päästään näin korkeisiin synnytyslukemiin. Ja tietysti Adolf Hitler raivoaa samasta syystä. Sturgesin elokuvaa katsoessa tuntuu selvältä, ettei Hitler-video ole 2000-luvun keksintö: aikalaiset kehittivät sen jo sota-aikana.

7. heinäkuuta 2017

40 urhoa (Forty Guns, 1957)

Samuel Fullerin käsikirjoittama, ohjaama ja tuottama 40 urhoa (Forty Guns, 1957) on omintakeinen western. Fuller oli aloittanut ohjaajanuransa juuri lännenelokuvan tekijänä, sellaisilla elokuvilla kuin Yksinäinen seikkailija (I Shot Jesse James, 1949) ja Uhkapeliä Arizonassa (The Baron of Arizona, 1950), mikä on ymmärrettävää, sillä westernin suosio oli 50-luvulla ylimmillään. Fullerin alkupään tuotanto sisältää myös sota- ja rikoselokuvia, ja tuntuu, että 40 urhoa sisältää elementtejä muistakin lajityypeistä, varsinkin film noirista. 40 urhoa on mustavalkoinen CinemaScope-tuotanto, jossa ohjaaja selvästi kokeilee laajakankaan mahdollisuuksia. Jo alkutekstit jäävät mieleen, sillä katsoja saa pienoisdraaman muutamassa minuutissa: pilven varjo peittää tasangon, yksinäinen vaunu kulkee eteenpäin, ja yhtäkkiä ratsujoukko yllättää kulkijat ja rikkoo tasapainon:

Alkutekstien aikana nähdään kaikki elokuvan avainhenkilöt: Jessica Drummondin (Barbara Stanwyck) johtamat sotaratsut, jotka jäävät pääosin anonyymeiksi, ja yksinäisissä vankkureissa taivaltavat Bonellin veljekset Griff (Barry Sullivan), Wes (Gene Barry) ja Chico (Robert Dix). Fullerin metaelokuvallinen tyyli käy selväksi heti, kun veljekset saapuvat kaupunkiin ja ottavat kylvyn. Taustamusiikinomaisesti esitetty laulu paljastuu diegeettiseksi, kuten myös säestys, kun nurkan takaa kuvaan ilmestyy kitaristi.

Tyylittelyltään 40 urhoa muistuttaa André de Tothin ja Delmer Davesin westernejä, vaikkakin Fullerin estetiikka on rosoisempaa. Loppu toi mieleeni Davesin samana vuonna valmistuneen Armottoman aseen (3:10 to Yuma, 1957), jossa luottamus voittaa.

6. heinäkuuta 2017

Kuuman kesän ilta (1967)

Yleisradio esitti jo keväällä Kalle Holmbergin ohjaaman kaksiosaisen kuunnelman Kuuman kesän ilta (1967), joka perustuu Ted Willisin (1914–1992) näytelmään. Willisiä on pidetty yhtenä kaikkien aikojen tuotteliaimmista kirjailijoista, jonka kynästä kirposi muun muassa 34 näytelmää ja 39 elokuvakäsikirjoitusta.  Willis oli Iso-Britannian työväenliikkeen poliittisia aktiiveja ja toimi toisen maailmansodan aikana kommunistisen puolueen nuorisosiiven Young Communist Leaguen pääsihteerinä. Willisin tekstit olivat kantaaottavia, ja tästä Kuuman kesän ilta käy hyvin esimerkiksi. Alkuperäinen näytelmä sai ensi-iltansa Bournemouthissa jo vuonna 1958 nimellä Hot Summer Night. Tuoreeltaan kiihkeästä draamasta tehtiin televisioteatteriversio, ja Roy Ward Baker ohjasi sen elokuvaksi nimellä Tulinen katu (Flame in the Streets, 1961). Willisin näytelmässä ja Bakerin elokuvassa hikinen päivä kehystää kuumia tunteita, ja myöhemminkin rotuennakkoluulojen leimahduksia on kuvattu juuri kuumuuden keskellä, aivan kuin poikkeuksellinen sää saisi henkilöhahmojen tunteet liikkeeseen. Holmbergin kuunnelma valmistui melkein kymmenen vuotta alkuperäisteoksen jälkeen, mutta teema oli monokulttuurisessa Suomessa ajankohtainen. Päähenkilö Jacko Palmer (Pertti Weckström) on ammattiyhdistysjohtaja, joka taistelee työelämän etnisen tasavertaisuuden puolesta. Poliittinen ulottuu tuota pikaa henkilökohtaiseen elämään, kun oma tytär Kathy (Virpi Uimonen) rakastuu länsi-intialaiseen nuorukaiseen Sonny Lincolniin (Turo Unho). Rasismi ilmenee erityisen patologisena Jackon puolisossa Nellissä (Kyllikki Forssell), mutta lopulta yhtään parempaa ei ole se diplomatia, jolla isä yrittää saada tyttärensä luopumaan rakastetustaan. Kuuman kesän ilta on onnistunut kuunnelma, ja Eila Pennasen suomennos toimii erityisen hienosti. Willisin tekstissä jää mietityttämään sen sukupuolitettu luonne: rasismin affektiivisuus liitetään näytelmässä vahvasti nimenomaan Kathyn äitiin Nelliin.


6. kesäkuuta 2017

Tapahtui kaukana (1950)

Tapahtui kaukana (1950) ei ole tunnetuimpia Edvin Laineen ohjauksia. Se on kevyt komedia, jonka pohjana on Ensio Rislakin eli Valentinin vuonna 1937 ensi-iltansa saanut näytelmä. Alkuperäisteoksessa kaksi ensimmäistä näytöstä sijoittui Lapin erämaakämpään ja kolmas näytös ivalolaiseen hotelliin. Elokuvaa varten tarinaa muokattiin niin, että mukaan saatiin enemmän tapahtumapaikkoja, ennen kaikkea luonnonnäkymiä. Vuonna 1951 valmistunut Rovaniemen markkinoilla oli vaikutusvaltainen Lappi-kuvaus, mutta jo Tapahtui kaukana sai Suomen Filmiteollisuuden tekemään kuvauksia pohjoisessa. Elokuvan talvimaisemat kuvattiin Enontekiössä keväällä 1950. Edvin Laine ei kuitenkaan tiettävästi ehtinyt paikalle ulkokuvauksiin, vaan ne toteutettiin Topo Leistelän johdolla.

Elokuvan tarina on kaiken kaikkiaan hämmentävä. Lapin erämaamökissä kolme miestä viettää yksinäistä elämää: insinöörit Antti Juvas (Joel Rinne) ja Eero Sarkonen (Kullervo Kalske) elävät niukkaa arkeaan yhdessä Sotka-Jussin (Aku Korhonen) kanssa. Miehisen yhteiselon katkaisee lumihangesta tuupertuneena löytynyt nainen, Maire Lehtinen (Helena Kara), joka saa miesten päät pyörälle. Elokuvan suolana ovat epätavalliset unijaksot: ensin Antti Juvas haaveilee wieniläisvalssien tunnelmasta, sen jälkeen Eero Sarkonen näkee täysin päinvastaisen vision kivikautisesta lemmentarinasta. Tämä taitaa olla suomalaisen elokuvan ainoa esihistoriaan sijoittuva episodi!

30. toukokuuta 2017

Toukokuun taika (1948)

Ville Salmisen ohjaus Toukokuun taika (1948) sopii ajankohtaan hyvin, vaikkei erityistä taikaa toukokuun 2017 viileydessä olekaan. Ville Salmiselle teos oli viides näytelmäelokuvaohjaus. Suomen kansallisfilmografian tietojen mukaan elokuva perustuu tunnistamattomaan ulkomaalaiseen, mahdollisesti ruotsalaiseen, teokseen. Säilyneet käsikirjoitusluonnokset osoittavat, että Salminen muutti joidenkin roolihenkilöiden nimiä, muun muassa Vicanderin Nikanderiksi. Katsoin pikaisesti Svensk filmdatabas -sivustoa, erityisesti kuinka monessa ruotsalaisessa elokuvissa on Vicander-niminen roolihahmo. Tuloksia oli kaksi, joista Toukokuun taian alkulähteen täytyy olla Thor Brooksin ohjaama ja Torsten Flodénin käsikirjoittama Hennes melodi (1940). Elokuva oli nähty Suomessakin vuonna 1942 nimellä Hänen sävelmänsä. Kun ruotsalaisessa alkuteoksessa nähtiin muotisalongissa työskentelevä Sonja Larsen (Sonja Wigert), suomalaisessa vastineessa päähenkilönä on Tuija Suvi (Eeva-Kaarina Volanen), joka ihastuu muusikko Asko Kariin (Ekke Hämäläinen). Suomen Filmiteollisuus oli tehnyt käsikirjoituksen luonnoksen jo vuonna 1944 nimellä Sävel sinulle, mikä on melkein suora suomennos ruotsalaisesta teoksesta.

Toukokuun taika ei ole tarinankuljetukseltaan vetävin mahdollinen, mutta teosta tehtiin niukkuuden keskellä. Säännöstely asetti ehtoja materiaalisen kulttuurin esittämiselle, ja Salminen säästi myös filmiä pitkillä otoksillaan. Minulle Toukokuun taika on ennen kaikkea Eeva-Kaarina Volasen (1921–1999) elokuva. Vaikka tarinassa olisi kuinka epäuskottavia tilanteita tahansa, Volasen jokainen repliikki toimii erinomaisen herkästi. Juuri 1940-luvun lopun vuodet olivat Volaselle läpimurto elokuvanäyttelijänä: hän voitti parhaan naispääosanäyttelijän Jussi-patsaan kolmena vuonna peräkkäin, 1948, 1949 ja 1950. Muuten: Ekke Hämäläinen muisteli 1970-luvulla, että pyöräilykohtauksessa Volasta tuurasi Aira Samulin.

23. huhtikuuta 2017

Salaviinanpolttajat (2017)


Juho Kuosmasen ohjaama Salaviinanpolttajat (2017) sai maailmanensi-iltansa hetki sitten Tampereella Loud Silents -festivaalilla. Festivaalin aloitteesta syntynyt lyhytelokuva sopii tähän hetkeen erinomaisesti: samanniminen Suomen ensimmäinen fiktioelokuva sai ensi-iltansa jotakuinkin tasan 110 vuotta sitten. Samaan tapaan kuin esi-isänsä, uusi Salaviinanpolttajat on syntynyt nopeasti kevättalven aikana. Vuoden 1907 viinankeittoelokuva sai alkunsa ideakilpailusta, jonka palkinnot julistettiin 10. helmikuuta 1907, ja ensi-ilta koitti Helsingin Maailman Ympäri -teatterissa 29. toukokuuta. Kuosmasen Salaviinanpolttajat on yhtä intensiivinen: se kuvattiin kahdessa päivässä 16-millisellä vieterikameralla. Kuvaajana oli J-P Passi. Elokuvan tekemisen materiaalisuus oli kouriintuntuvasti läsnä sekä itse kuvassa että esityksessä. Loud Silents -festivaalilla nähtiin samassa näytöksessä nähtiin Kuosmasen viisi vuotta aiemmin ohjaama, niin ikään Kokkolassa kuvattu, Romu-Mattila ja kaunis nainen (2012). Vasta tässä kohtaa ymmärsin, että elokuvathan liittyvät yhteen. Molempiin äänimaiseman loihti Ykspihlajan Kino-orkesteri yhteistyössä foley-artisti Heikki Kossin kanssa. Myös tarinan tasolla elokuvien välillä on kytkentä. Puolituntinen Romu-Mattila ja kaunis nainen on kertomus miehestä (Seppo Mattila), joka saa häädön ja lähtee kauppaamaan tavaroitaan. Samalla hän etsii paikkaansa maailmassa. Vaikuttava on kohtaus kapakassa, jonka myyjä kerää kolehdin vanhan miehen olutlasillista varten. Yhteys elokuvien välillä selviää Salaviinanpolttajien alussa, sillä alkutekstien jälkeen ollaan selvästi Mattilan haudalla. Tulevat viinanpolttajat (Juha Hurme, Jaana Paananen) näyttävät perillisiltä, jotka saavat haltuunsa keittovälineet edelliseltä sukupolvelta. Näin alkoliperinne Suomessa siirtyy...

Juho Kuosmasen Salaviinanpolttajilla on mittaa 15 minuuttia. Vuoden 1907 elokuvalla oli lavastaja Carl Fagerin muistikuvan mukaan pituutta noin 20 minuuttia. Juttelimme tästä elokuvien välisellä tauolla, ja Kuosmanen totesi, että tarinassa ei oikein olisi ollut aineksia varttituntia pidempään. Olen aina epäillyt tuota Fagerin muistikuvaa, jonka täytyy olla muistojen kultaama. Yleensä varhaisten näytelmäelokuvien pituudet olivat merkittävästi lyhyempiä. Vuoden 1907 teoksesta on säilynyt juoniseloste, joka julkaistiin sanomalehdessä ennen ensi-iltaa. Pääpiirteissään Kuosmasen tulkinta noudattelee tätä linjaa: kaksi viinankeittäjää nähdään toimessaan pontikkaa heruttelemassa, paikalle tulee nuori mies, joka houkuttelee salaviinanpolttajat korttipeliin. Seuraa tappelu, ja lopussa poliisi korjaa keittäjät parempaan talteen. Lehti-ilmoituksessa mainittiin myös porsas, joka nähtiin rankkia syömässä. Porsas esiintyy myös Kuosmasen elokuvassa – ja säilyy hengissä, vaikka siitä jo pariin otteeseen ollaan kinkkua tekemässä...

Vuoden 2017 Salaviinanpolttajat on farssi, kuten oli melkoisella varmuudella myös sen kauan sitten kadonnut lähtökohta. Lehti-ilmoituksessa todettiin aikanaan, että Maailman Ympäri -teatterin elokuvakilpailun voitti ”huvittava, seikkaperäisesti selitetty, moniosainen miimillinen farssi”. Kuosmasen tulkinnassa farssi sai yleisön ulvomaan naurusta, varsinkin kohtauksessa, jossa viinankeittäjät antavat laatutakuun pontikastaan ryyppäämällä ilolientään reippaasti ja tekemällä sen jälkeen näköhavaintoja testimielessä: jätän kertomatta varsinaisen jujun. Muistumia 1910-luvun slapstick-komediasta on elokuvan lopussa, kun korttihuijari pakenee liukastellen ja törmää virkavaltaan. Suomessa tehtiin 1910-luvulla vuorenvarmasti myös tällaisia mykkäkomedioita, mutta ne(kin) ovat valitettavasti kaikki tuhtoutuneet. Hjalmar V. Pohjanheimon pojat Asser, Hilarius ja Birger ohjasivat sellaisia farsseja kuin Käpäsen rakkausseikkailu (1914), Tuiskusen kuherruskuukausi (1914) ja Pirteä ja kadonnut kori (1914). Näistähän saisi mukavasti uusintaversioita tuleville Loud Silents -festivaaleille?

Lopuksi: vuoden 1907 Salaviinanpolttajat nähtiin aikanaan myös Tampereella, tosin vasta 7. syyskuuta. Esityksessä nähtiin samaa aineistoa kuin toukokuussa Helsingissä, olkihattujen tekoa Italiassa, polkupyöräajelua, naisten pukuja, eläviä valokuvia Alaskasta ja todennäköisesti myös toinen fiktioelokuva Palvelijan kosto. Sandbergin talossa oli kaksi salonkia, joten teatteri taisi olla varhainen ”rypäleteatteri”. Ilmoitus on Aamulehdestä 7.9.1907:


21. huhtikuuta 2017

Salaviinanpolttajat (1907)

Raittiuden ystävien äänenkannattaja Kylväjä julkaisi vuonna 1905 valokuvan salaviinanpolttajista. Tilanne näyttää lavastetulta, ja se voisi aivan hyvin olla ensimmäisestä suomalaisesta näytelmäelokuvasta Salaviinanpolttajat (1907). Viinankeitto oli aikalaisten mielessä, ei ainoastaan siksi, että viinan viettelys houkutteli pois kaidalta polulta vaan siksi, että arvokasta leipäviljaa tuhlattiin jatkuvasti viinankeitossa. Kylväjä-lehden kuvan vieressä julkaistiin Olli Wuorisen runo, joka alkaa sanoilla: ”Kun Luoja viljavuoden suo, niin viinapolttimoihin nuo, Jumalan lahjat tuokaa! Ne täällä pannuun heitetään, teill’ ilolientä keitetään, – ja juokaa, miehet, juokaa!” Salaviinanpolttajat on uudelleen ajankohtainen, 110 vuoden jälkeen, sillä ensi sunnuntaina 23. huhtikuuta 2017 esitetään Loud Silents -festivaalilla Juho Kuosmasen uusi tulkinta aiheesta. Samalla olen itse, pitkän tauon jälkeen, palannut pohtimaan ensimmäisen suomalaisen fiktioelokuvan arvoitusta. Kirjoitin ensimmäisen kerran aiheesta kirjaan Elokuva ja historia (1993) ja jatkoin seikkaperäisemmin teoksessa Kadonnut perintö. Näytelmäelokuvan synty Suomessa 1907–1916 (2002). Viimeisen kuukauden aikana Veli-Pekka Lehtonen julkaisi Helsingin Sanomissa kaksikin aiheeseen liittyvää tekstiä, ensin 18.3.2017 ja uudelleen 17.4.2017. On ihmeellistä, miten pitkän tauon jälkeen asiat näyttäytyvät uudessa valossa. Kun kirjoitin Kadonnutta perintöä, luin Teuvo Puron haastattelun vuodelta 1942 ja tiedon, että kuvauksia varten lainattiin kuparinen viinapannu museosta. Vasta nyt juolahti mieleeni, että tuo sama pannu on tietenkin vieläkin museon kokoelmissa... Miksi se ei pälkähtänyt päähäni aiemmin? Joku voi tietysti kysyä, miksi pitäisikään... Joka tapauksessa ajattelin nyt kirjoittaa tänne blogiin talteen muutaman lisäajatuksen. Mukana on myös tietoa, jonka sain Kadonneen perinnön jälkeen, mutta jota en ole minnekään muualle kirjannut.

Salaviinanpolttajat sai alkunsa hyvin poikkeuksellisesti, sillä se syntyi kilpailun tuloksena. Helsinkiläinen Atelier Apollo julisti tammikuussa 1907 kilpailuun, johon toivottiin sellaisia elokuva-aiheita, jotka voitisiin kevättalvella kuvata ulkona luonnossa. Kilpailuun nimettiin erillinen viisihenkinen palkintolautakunta 27. tammikuuta, ja voittajat julkistettiin jo 10. helmikuuta. Aikataulu osoittaa, ettei Apollo odottanut kovin pitkiä ”käsikirjoituksia” vaan nimenomaan aiheita. Ohjeissa todettiin edelleen, että jos hakija esittää useamman ehdotuksen, ne voi kirjoittaa samalle arkille. Muutaman viikon kuluessa Apollo sai 652 ehdotusta, eräältä innokkaalta 105 aihetta, joiden on täytynyt olla vain muutaman rivin mittaisia. Valitettavasti tätä materiaalia ei ole säilynyt. Sehän olisi huikea näköala siihen, miten yleisö ymmärsi elävien kuvien mahdollisuudet vuonna 1907. Tiedämme vain palkitut aihepiirit, jotka ilmoitettiin sanomalehdessä samalla, kun tulokset kerrottiin.

Kilpailun voitti nimimerkki ”J. V–s:”n ehdotus ”Salapolttimo”. Tutkin jo 1990-luvulla käytettävissä olevin keinoin, mitä vaihtoehtoja nimimerkki voisi antaa. Salanimiluettelo ei Suomessa tunne tuolla nimellä kirjoittaneita henkilöitä. 1800-luvulla salanimiä käytettiin paljon, ja usein lukijat tiesivät, keistä oli kyse. Mutta todennäköistä on, että Salaviinanpolttajien kirjoittaja ei halunnut tulla tunnetuksi ja valitsi salanimen, joka ei suoraan johtaisi kirjoittajaan. Kilpailussa jaettiin yksi ensimmäinen palkinto, yksi toinen palkinto ja viisi kolmatta palkintoa. Näistä palkinnonsaajista vain voittaja ei antanut oikeaa nimeään julkisuuteen. Tämän lisäksi jaettiin 10 kpl neljänsiä palkintoja, ja siellä oli mukana kaksi muutakin nimimerkkiä, ”Samurai” ja ”Peregrinus”, joiden oikeaa identiteettiä ei paljastettu. Palkintoluettelossa, joka julkaistiin siis 10.2.1907, mainittiin joka tapauksessa nimeltä useita suomalaisia, osa tunnettuja, osa tuntemattomampia: J. Alfred Tanner, Karl Pihlgren, Paula Engström, Aarne Tirva, Gustaf Ljunggren, ’Hephata’ Nordstedt, Aleko Lilius, Arvo Penttilä... Hyvin mielenkiintoinen oli Nordtsedtin ajatus elokuvasta, jossa kuurot esittävät viittomakielellä Maamme-laulun! Kadonneessa perinnössä en varmaankaan muistanut mainita, että ohjeissa pyydettiin jättämään ehdotus nimimerkin takaa, niin että raati ei pystyisi arvaamaan oikeaa henkilöllisyyttä. Ehdottajan piti sulkea oikea nimensä toiseen kirjekuoreen, josta se voitaisiin katsoa tulosten selviämisen jälkeen. Mutta nähtävästi ”J. V–s” oli todennut, ettei häntä saa paljastaa. Jo tästä asetelmasta seuraa, että ”J. V–s” ei kenties olekaan lyhennös kirjoittajan nimestä. Se näyttää sanomalehden salanimeltä, mutta sanomalehdissä nimimerkit olivat usein julkisia salaisuuksia. Heidät tunnettiin.

Mielenkiintoista on, että ainakin kaksi henkilöä on sanonut voittaneensa kilpailun. Kari Uusitalo sai kirjailija Yrjö Soinilta aikanaan muistitiedon, että Soini olisi mennyt elokuvateatteriin ja todennut, että tämähän oli hänen kirjoittamansa. Vuonna 1907 kirjailija Yrjö Soini eli Agapetus oli 10-vuotias. Pidän täysin uskottavana, että Soini osallistui kilpailuun, sillä lapset olivat varhaisen elokuvan merkittävä yleisö. Muistitiedossa on kuitenkin kaksi epäilyttävää piirrettä: Soini ei missään muussa yhteydessä ole esittänyt tätä ajatusta, vaikka Salaviinanpolttajia oli usein muisteltu. Ohjaaja Teuvo Puro, joka myös näytteli elokuvassa, totesi haastattelussa vuonna 1942, ettei hän muista, kuka käsikirjoittaja oli. Toinen seikka, joka synnyttää epäilyksiä, on se, että jos Soini olisi voittanut kilpailun, hän olisi saanut siitä tietää etukäteen. Hänhän olisi saanut merkittävän rahapalkinnon. Kadonneen perinnön kirjoittamisen jälkeen, vuonna 2003, minulle soitti porilainen Pauli Söderholm, joka kertoi, että hänen isoäitinsä Hulda Ehrstén (1875–1951) oli kertonut käsikirjoittaneensa Salaviinanpolttajat. Uudessakaupungissa syntynyt ja Siuntiossa varttunut Hulda asui tyttärensä luona Tikkurilassa vuosina 1939–1942 sen jälkeen, kun hänen miehensä oli menehtynyt talvisodassa. Näiden vuosien aikana Hulda kertoi lapsenlapsilleen elokuvapuuhistaan. Tosin Hulda totesi myös, että hän ei koskaan nähnyt lopullista teosta. Kiinnostavaksi Huldan tarinan tekee se, että hän kertoi käyttäneensä ninimerkkiä ”länsman”. Salaviinanpolttajien kohdalla on elänyt sitkeästi käsitys, että käsikirjoittaja oli nimismies ja siksi halusi kätkeytyä salanimen taakse.

Hulda Ehrstén muisteli voittaneensa kilpailun. Vuoden 1907 sanomalehti-ilmoitukset osoittavat, että Hulda todella palkittiin, mutta hän sai jaetun neljännen palkinnon. Harmillistä kyllä, neljänsien sijojen elokuva-aiheita ei ilmoituksessa nimetty, eikä myöskään nimimerkkiä kerrottu. Kun tein Kadonnutta perintöä, näytti selvältä, että tarina voittajan nimismieheydestä ilmaantui aikalaislähteisiin ensimmäisen kerran vasta 1940-luvulla. Varhaisemmista lähteistä en tätä käsitystä löytänyt. Jos Hulda on jo vuosina 1939–1942 kertonut käyttäneensä nimimerkkiä ”länsman”, tuntuu uskottavalta, että hän on tosiaan tätä nimimerkkiä käyttänyt. On mahdollista, että ”nimismieheys” olisi muistitiedossa siirtynyt kuvaamaan voittajaa. Uskottavalta tuntuu myös se, että 652 elokuvaehdotuksen joukossa on täytynyt ollut useita viinankeittoa käsitelleitä aiheita. Olihan salaviinanpoltto ajankohtainen teema maassa, jonka senaatti halusi saada aikaan kieltolain! Se oli myös aihepiirinä sellainen, joka sopi kuvattavaksi kevättalven hangilla. Ehkä myös Soini oli osallistunut kilpaan viinankeittoaiheella.

Kaikki tämä jättää silti yhä avoimeksi sen, kenen kynästä voittajaehdotus tuli. Toki voi perustellusti kysyä, onko se kovin tärkeääkään, kun kyse on yksittäisestä tapahtumasta. Historia on täynnä arvoituksia. Kun tein Kadonnut perintö -kirjaa 2000-luvun alussa, ei vielä ollut käytettävissä digitoituja sanomalehtiaineistoja. Nyt kun lähdin katsomaan digitoituja materiaaleja, silmiini osui Västra Finland -lehdessä vuonna 1902 julkaistu kirjoitus ”Till kamp mot fågelmorden”, jonka oli kirjoittanut nimimerkki ”J. V–s”. En äkkiseltään löytänyt muita saman nimimerkin tekstejä ajalta ennen vuotta 1907. Katsoin heti, keitä lehden toimituksessa silloin työskenteli. Västra Finland -lehden päätoimittaja oli John Hedberg, joka oli kopioinut tekstin ruotsalaisesta Nya Dagligt Allehanda -lehdestä niin kuin nopealla ruotsalaisten lehtien läpikäynnillä selvisi. Teksti oli eläinsuojeluliikkeen kannanotto sulkien käyttämistä, ja lintujen tarpeetonta tappamista, vastaan. Kun tutkin asiaa pidemmälle, selvisi, että kyse oli ruotsalaisen eläinsuojeluaktiivin Josephine Vareniuksen kirjoituksesta. Vareniuksen kirjoja oli jo julkaistu Suomessa, ja hänet tunnettiin hyvin eläinsuojelupiireissä. Aihe oli lähellä John Hedbergiä, joka oli itse ahkerasti esitelmöinyt 1890-luvulla Föreningen för de folkeliga föredragen i Åbo -yhdistyksessä (mm. otsikolla ”Om våra småfåglar och fågelsången”).

John Hedberg oli taustaltaan metsänhoitaja. Ylioppilaaksi valmistumisen (1857) jälkeen hän opiskeli metsäalaa ja toimi metsänhoitajana Tuusulassa 1864–1879 ja samalla myös sahanhoitajana 1875–1880. Alkoholin tislaamiseen hän perehtyi sittemmin Kellokosken polttimo Oy:n johtajana. Salaviinanpolttajien kannalta mielenkiintoista on juuri tämä tausta, sekä metsien hoitajana että polttimon johtajana. Luonto oli hänelle tärkeää, mistä kertovat useat kirjat, muun muassa vuonna 1907 julkaistu Från stigar och hult: friluftsbilder. Societas pro Fauna et Flora Fennican jäsen hän oli jo vuodesta 1878. Vuonna 1891 Hedberg teki täydellisen elämänmuutoksen, ja hän siirtyi lehtialalle. Hän toimi Åbo Tidningin toimitussihteerinä ja Åbo Underrättelserin toimittaja sekä Västra Finland -lehden päätoimittajana. Vuonna 1906 hän päätti heittäytyä vapaaksi toimittajaksi ja siirtyi Helsinkiin, josta käsin hän kirjoitti uutisia ja artikkeleita Åbo Underrättelseriin ja muihinkin lehtiin. Elämänmuutokseen vaikutti halu koetella kirjallisia taitoja, niin kaunokirjallisuuden kuin tietokirjallisuuden alalla. Muutos oli rohkea, sillä Hedberg täytti keväällä 1907 67 vuotta. Journalismista Hedberg siirtyi vielä politiikkaan, sillä hän oli RKP:n kansanedustaja vuodesta 1908 lähtien.

John Hedberg oli merkittävä suomenruotsalainen toimittaja, jolla oli taustaa sekä metsänhoitajana että valtion polttimon johtajana. Hän sopisi erittäin hyvin Salaviinanpolttajien kirjottajaksi: hänen käsiensä kautta kulki ninimerkki ”J. V–s”, hän valitsi journalismin maailmaan viittaavan nimimerkin, hän oli entinen metsänhoitaja ja viinapolttimon johtaja, ja hän oli juuri tammikuussa 1907 tullut Helsinkiin vapaaksi toimittajaksi, varmaankin tarkkailemaan maalisvaalien etenemistä. Mutta miten selittää nimimerkki ”J. V–s”?

Hedberg oli Josephine Vareniuksen puolestapuhujia Suomessa. Sattumalta Varenius menehtyi juuri vuonna 1906, ja hänen poismenoaan muistettiin sekä Finland djurskydd- että Eläinsuojelus-lehdessä. Hedberg oli tästä menetyksestä tietoinen. Kun tammikuussa 1907 julkistettiin Maailman ympäri -teatterin käsikirjoituskilpailu ja luvassa oli rahapalkintoja, tuntuu hyvinkin mahdolliselta, että juuri Helsinkiin vapaaksi toimittajaksi muuttanut Hedberg halusi osallistua kisaan. Olisiko hän silloin päättänyt käyttää samaa nimimerkkiä, jota Josephine Varenius oli käyttänyt viisi vuotta aiemmin Västra Finland -lehdessä, kirjoituksessa, jonka Hedberg oli itse valinnut julkaistavaksi. Taustansa takia Hedberg ei varmaankaan halunnut tulla tunnistetuksi. Maailman ympäri -teatterin kilpailun tuloksia julkistettaessa kerrottiin useimpien palkittujen nimimerkit ja oikeat nimet. Paula Engström oli käyttänyt kilpailussa nimimerkkiä ”Sigurd Ring”, Karl Pihlgren nimimerkkiä ”Vidi”, Aarne Tirva nimimerkkiä ”Kynänterä”. Kenenkään kilpailussa palkitun nimimerkki ei ollut lyhennös omasta nimestä. Minusta alkaa näyttää siltä, että John Hedberg otti nimimerkikseen arvostamansa luonnonsuojelijan lyhenteen ”J. V-s”. Miksi voittaja olisi antanut vihjettä omasta nimestään, kun nimenomaisena tarkoituksena oli se kätkeä.

Kävin muutama viikko sitten katsomassa Åbo Akademin käsikirjoituskokoelmassa John Hedbergin jäämistöä, mutta sieltäkään ei ratkaisevaa todistetta löydy. Epätodennäköistä se olisikin, sillä elokuvaehdotus oli luultavasti vain yhdelle paperiarkille kirjoitettu idea. Kilpailun tuloksia julkistettaessa kehuttiin, miten seikkaperäisesti selitetty voittajaehdotus oli. Se oli elävästi kuvailtu ja epäilemättä taitavan kirjoittajan kynästä, sillä se päihitti toiseksi tulleen J. Alfred Tannerin ehdotuksen Esteluistelukilpailu. Olisiko sen kirjoittaja voinut olla John Hedberg? Tämän lähemmäs arvoituksen ratkaisua en tällä kertaa pääse.

15. huhtikuuta 2017

Etäisten laaksojen mies (Shane, 1953)

George Stevensin Etäisten laaksojen mies (Shane, 1953) on 1950-luvun keskeisiä lännenelokuvia. Olen nähnyt sen lukemattomia kertoja, ja jokainen katsominen tuo esiin uusia yksityiskohtia. Elokuvan alku on vaikuttava: elokuvaaja Loyal Griggs sai työstään Oscarin, eikä ihme, sillä aloituksen jokainen otos hellii katsojaa. Wyomingin jylhät vuoret näkyvät taustalla, laaksossa vallitsee arkadinen luonnon ja ihmisen yhteiselo, pikkupoika Joey (Brandon De Wilde) tarkkailee juomaan pysähtynyttä hirveä, jonka pää kohoaa, kun Shane (Alan Ladd) ratsastaa ensimmäiseen kohtaukseensa. Eläimet ovat myöhemminkin tärkeässä roolissa. Mieleen jää kuolleen Torreyn (Elisha Cook Jr.) koira, joka on vähällä lähteä isäntänsä mukana hautaan.

Etäisten laaksojen mies taitaa olla George Stevensin ainoa lännenelokuva. Sen kuvaukset valmistuivat jo vuonna 1951, mutta Stevens käytti tuottajan mukaan piinallisen kauan teoksen viimeistelyyn leikkauspöydässä. Paramount piti lopulta elokuvaa niin kalliina, ettei se koskaan toisi sijoituksia takaisin. Toisin kävi, sillä western keräsi kuusi Oscar-ehdokkuutta ja muodostui lopulta klassikoksi. Alun perin Stevens oli suunnitellut päärooleihin Montgomery Cliftiä ja William Holdenia. Epäilemättä Holden olisi sopinut Starrettin rooliin yhtä hyvin kuin Van Heflin, mutta Clift olisi antanut Shanen hahmolle neuroottisemman painotuksen. Nyt Alan Laddin Shane on levollinen alusta loppuun, vaikka katsoja on tietoinen hänen ongelmastaan: Shane on rajaseudun yksinäinen kulkija, jolle maanviljelyksen tulo merkitsee lopun alkua. Siksi Shanen on lähdettävä elokuvan lopussa.

Kirjassaan Sixguns and Society Will Wright pitää Etäisten laaksojen miestä klassisena lännenelokuvana, jossa sankari saapuu yhteisön ulkopuolelta, intergoituu hetkeksi, mutta joutuu lopulta jälleen lähtemään. Alkutekstien aikana katsoja näkee Shanen laskeutuvan vuorilta laaksoon, ja viimeisissä kuvissa hän poistuu samaa reittiä. Sankari on suorittanut tehtävänsä, eikä hänelle ole paikkaa siinä maailmassa, joka on syntymässä. Etäisten laaksojen miehessä on klassisuutta myös siinä mielessä, että teemana on karjankasvattajien ja maanviljelijöiden vastakkainasettelu, josta syntyy väkivaltainen konflikti. Molemmat osapuolet käyttävät lopulta hyväkseen nopeakätisiä revolverimiehiä, karjankasvattajat Wilsonia (Jack Palance) ja maanviljelijät Shanea, joka uhrautuu yhteisön puolesta. Hänen korkeaa moraaliaan kuvastaa se, ettei hän tee työtään rahasta niin kuin Wilson vaan oikeina pitämiensä arvojen puolesta. Vaikka Etäisten laaksojen mies on klassisista klassisin, siinä on paljon myös modernia: ajatellaanpa esimerkiksi elokuvan kaksintaistelukohtauksia. Stevens halusi tuoda esiin tappamisen tyrmäävän väkivaltaisuuden ja korosti sitä voimaa, joka aseista lähtee. Torrey kuolee Wilsonin laukauksesta ja piiskautuu lokaan. Lopussa Shanen laukaus musertaa Wilsonin ja painaa hänet melkein seinän läpi. Stevensin estetiikka valmisteli tietä Sam Peckinpahin teoksille ja myöhemmille spagettiwesterneille.

Etäisten laaksojen mies alkaa ja päättyy lapsen näkökulmasta. Joey on elokuvan alussa ensimmäinen, joka havaitsee Shanen tulon. Lopussa hän juoksee Shanen perään nähdäkseen loppuratkaisun ja tirkistelee sitä saluunan oven alta. Tämä näkökulma antaa ratkaisulle erityistä vaikuttavuutta, samoin tietysti Shanen viimeiset sanat Joeylle. Tarinan mukaan kuvaustilanteessa kaikki olivat vaikuttuneita Shanen lauseesta There’s no living with a killing” paitsi Brandon De Wilde, joka näytti Alan Laddille kieltään... Elokuvaa katsoessa ei voi olla ajattelematta myös De Wilden uraa. Hän kuoli auto-onnettomuudessa vain 30-vuotiaana vuonna 1972.