Punaparta 16–18

Kahden vuoden tauon jälkeen jatkan Victorin Hubinonin piirtämän ja Jean-Michel Charlier’n käsikirjoittaman sarjakuvan Punaparta (Barbe-Rouge) lukemista. Vuorossa on kuudes integraali, jossa on julkaistu albumit 16–18. Belgialainen Victor Hubinon (1924–1979) loi jo ensimmäisellä Pilote-lehdessä vuonna 1959 julkaistulla Punaparrallaan tunnistettavan tyylin, joka säilyi hämmästyttävän yhtenäisenä. Kun Hubinon kuoli 54-vuotiaana, hän oli piirtänyt 1700-luvulle sijoittuvaa seikkailusarjaansa melkein kaksi vuosikymmentä. Belgialais-ranskalaiseen tapaan tekijät vaihtuivat, ja Hubinonin jälkeen sarjaa piirsi Jijé. Charlier jatkoi käsikirjoittajana 1990-luvulle asti. Nyt käsillä oleva integraali sisältää Hubinonin kolme viimeistä Punaparta-albumia ja on jo siksi erityisen kiinnostava.

Albumi 16 oli nimeltään Khaïr le More (”Khair, mauri”, 1973), ja se aloitti uuden tarinalinjan. Itse asiassa edellinen albumi Le Pirate sans visage (”Kasvoton merirosvo”, 1972) oli jäänyt Hubinonilta kesken sairauden vuoksi, mikä loi häilyvyyttä jatkon suhteen. Jo tässä vaiheessa Hubinon harkitsi koko sarjan siirtämistä Jijén piirrettäväksi, mutta aika ei ollut vielä kypsä. Varmaankin tämän vuoksi Charlier pyrki löytämään tarinaan  uudenlaista puhtia. Khaïr le More käynnistää niin pitkän kaaren, ettei Hubinon itse asiassa ehtinyt piirtää sitä loppuun, sillä se ulottui lopulta neljän albumin mittaisksi. Ensimmäiset sivut sijoittuvat Louisianaan, josta tarina ampaisee Atlantin yli Pohjois-Afrikan rannikolle ja sieltä edelleen Mantovaan. Päähenkilönä on Éric, joka lähtee seuramaan mystisen Caroline de Muratoren laivaa. Algerialaiset merirosvot vievät Carolinen, ja johtolangat saattelevat Éricin Mantovaan, jonka herttuan perijättäreksi neito paljastuu. Tarina kulkee luistavasti edelliseen albumiin verrattuna, ja Charlier käsittelee hyvin myös sitä aikaviivettä, joka laivojen merimatkoista syntyy.

La Captive des Mores (”Maurien vanki”, 1973) jatkaa suoraan edellisestä episodista ja siirtää tapahtumien painopisteen sekä Mantovaan että Algerian rannikolle. Mantovan hovin juonittelut ja Carolinen vankeus tuovat mieleen  ranskalaisen historiallisen viihteen kestosuosikin, Anne ja Serge Golonin Angelika-sarjan, joka käynnistyi Punaparran tapaan 1950-luvun lopulla. Kun olen lukenut Punapartaa, olen aina silloin tällöin pohtinut Charlier’n kirjallisia esikuvia: rekisteri ulottuu selvästi Chateaubriandista Goloniin! Suhde Angelikaan tuntuu läheisemmältä, mitä pidemmälle sarja etenee, vaikkakaan romantiikkaa Punaparrassa ei ole ollut. Caroline de Muratoren hahmo sen sijaan viittaa siihen, että romanttinen sävy sattaisi olla vahvistumassa. Yhtä kaikki, Angelika ja Punaparta tuntuvat molemmat, jos ei modernisaation vastakertomuksilta, ainakin sen runollisilta pehmennyksiltä.

Integraalin viimeinen episodi, 18. osa, on nimeltään Le Vaisseau de l'enfer (”Helvetin laiva”, 1974). Éric on päätynyt algerialaisten merirosvojen vangiksi. Caroline on elossa, mutta hänet on ehditty jo viedä Konstantinopoliin sulttaanin haaremiin. Punaparta tulee auttamaan poikaansa. Jos palaan kysymykseen modernisaatiosta, on lisättävä, että juuri tässä albumissa Punaparta on onnistunut hankkimaan itselleen teknologista ylivoimaa. Hubinon esittelee yksityiskohtaisesti Amsterdamissa Punaparralle valmistetun aluksen hienouksia. Rosvopäällikkö käyttää sumeilematta hyväkseen ”kreikkalaista tulta”, vanhaa keksintöä, joka tehoaa armottomasti Pohjois-Afrikan merirosvojen aluksiin. Itse asiassa Punaparta vangitsee hetkeksi poikansa, joka vastustaa kohtuutonta väkivaltaa. Ehkä tämä ennakoi sukupolvien välistä kuilua, johon on toki viitattu sarjassa aiemminkin.

Vasta kun pääsin integraalin viimeisen osan loppuun, kävi selväksi, että tarina ei ollut vielä tässä. Hubinon ei kyennyt jatkamaan, ja hän menehtyi viisi vuotta albumin ilmestymisen jälkeen tammikuussa 1979. Caroline de Muratoren etsintä jatkui 19. albumissa samana vuonna, tarinassa Raid sur la Corne d'Or, Jijén piirtämänä.

Punaparta 13–15

Loma-aikojen projektini lukea Victor Hubinonin ja Jean-Michel Charlier’n sarjakuvaa Punaparta (Barbe-Rouge) kronologisessa järjestyksessä jatkuu osilla 13–15, mutta nyt näyttää, että Hubinonin viimeiset albumit 16–18 saavat jäädä tuonnemmaksi. Osat 13–15 on julkaistu integraalin viidennessä volyymissä. Näistä kaksi ensimmäistä voi lukea myös suomeksi, sillä ne ilmestyivät 1970-luvulla Zoom-albumisarjassa. Varpushaukan salainen matka (La Mission secrète de l'Épervier, 1971) seuraa Ericin vaiheita, ja mukana ovat myös Baba ja Kolmijalka (tai Kolmikoipi, kuten tässä suomennoksessa). Jos edellisissä tarinoissa Charlier ja Hubinon olivat viitanneet ”terrorismin vastaiseen sotaan”, nyt merirosvojen vastainen liittoutuma on murtunut ja Ranska, Englanti ja Hollanti ovat sodassa keskenään. Charlier selittää lukijalle eron merirosvojen ja kaapparien välillä, eikä aikaakaan, kun Ericille tarjotaan mahdollisuutta osallistua sotaan kapparina ja siten myös asettumista Ranskan kuninkaan palvelukseen. Tehtävänä on murtautua englantilaisten saartamaan Fort-de-Franceen, Martiniquen pääkaupunkiin. Tarina liikkuu pitkälti merellä ja omistautuu Ericin johtamistaitojen kuvaukseen. Charlier’n tarinoissa laivalla on usein luopio, joka antaa salaa merkkejä viholliselle, ja niin on tälläkin kertaa.

Kaappaus merellä (Barbe-Rouge à la rescousse, 1972) jatkaa edellisen kertomuksen vanavedessä. Eric on tuonut Fort-de-Franceen sekä elintarvikkeita että ruutia, mutta ennen pitkää piiritystilanne eskaloituu uudelleen. Avun saaminen Ranskasta kestäisi kauan, mutta Eric ehdottaa radikaalia ajatusta: jospa hän pyytäisi isäänsä Punapartaa auttamaan ranskalaisia. Idea on tietysti pöyristyttävä, mutta vielä röyhkeämmältä se tuntuu Punaparrasta, joka ei tunne minkäänlaista lojaalisuutta entistä isänmaataan ja kuningastaan kohtaan. Mutta lopulta Eric onnistuu, pienen kiristyksen turvin, saamaan Punaparran englantilaisia vastaan. Hämmästyttävä käänne. Käsikirjoitus ei silti ole Charlier’n parhaita: taas kerran laivalla on luopio, jonka petollisuus johtaa Kolmijalan lähelle mestausta, mutta lopuksi kaikki ihmeen kaupalla järjestyy. Integraaliin verrattuna 70-luvun Zoom-albumeissa on todella räikeät värit, sen sijaan Jorma Kaparin ja Jyrki Jahnukaisen suomennokset toimivat erinomaisesti.

Jos Kaappaus merellä näytti ranskalaisen kansallistunteen kohokohdalta, jossa merirosvot ja kuninkaan joukot puhaltavat yhteen hiileen, seuraava tarina Le Pirate sans visage (”Kasvoton merirosvo”, 1972) palauttaa sarjan uudelleen lähtökohtiinsa. Punaparta näyttää ajautuneen jälleen himonsa valtaan, sillä hänen tunnusmerkkinsä löytyy useammastakin merellä ajelehtivasta hylystä: olisiko Punaparta ryöstelemässä ranskalaisia kauppalaivoja? Epäily on kylvetty, mutta Eric ei tätä voi uskoa: joku tekeytyy Punaparraksi ja tietoisesti iskee kiilaa esivallan ja piraattien välille. Charlier’n käsikirjoitus kulkee nyt paremmin, mutta jostakin syystä Hubinon ei ole kyennyt piirtämään kuin puolet tarinasta. Albumiversio ilmestyi vuonna 1972, mutta alun perin jakso nähtiin Pilote-lehdessä vuosina 1966 ja 1967. Nähtävästi joidenkin viikkojen osuudet päätyivät toisille piirtäjille, sillä albumin sivut 11–19 ovat Eddy Paapen ja sivut 20–26 Jijén piirtämiä. Joseph ”Jijé” Gillain (1914–1980) piirsi sarjaa myöhemminkin, Hubinonin jälkeen, mutta tyylillinen ero on niin suuri, että Le Pirate sans visage kärsii tästä pahoin.

Punaparta 10–12

Aloitin viime kesänä Victor Hubinonin ja Jean-Michel Charlier’n klassisen sarjakuvan Punaparta (Barbe-Rouge) lukemisen. Sarja alkoi Pilote-lehdessä vuonna 1959, ja Charlier käsikirjoitti sitä kuolemaansa, vuoteen 1989, asti. Hubinonin jälkeen (1974) mukaan tulivat muut piirtäjät. Viime tammikuussa pääsin osiin 7–9, jotka ovat ilmestyneet integraalina, sen kolmantena niteenä. Nyt on vuorossa neljäs integraali, eli albumit 10–12.  Yhdeksäs jakso oli Le Piège espagnol (”Espanjalainen ansa”, 1968). Neljäs kirja alkaa tarinalla La Fin du Faucon Noir (1969), jonka voisi suomentaa Mustan haukan loppu, ja päähenkilöinä ovat Punaparta ja hänen ottopoikansa Eric. Jo useammassa aiemmassakin tarinassa jännite rosvoilevan isän ja kunniallista elämää kaipaavan pojan välillä on ollut keskeinen juonne. Niin on nytkin, sillä Punapartaa harhautetaan ja hän joutuu vangiksi Cartagenaan. Eric pelastaa isänsä munkinkaapuun kätkeytyneenä. Viimeisissä ruuduissa Eric lähtee omille teilleen ja lupaa palata vain, jos isä päättää muuttaa elämänsä. ”Sovittu”, vastaa Punaparta viimeisessä kuvassa.

Seuraavat osat osoittavat, ettei muutosta ole luvassa. Mort ou vif (”Elävänä tai kuolleena”, 1970) on kaksiosaisen seikkailun alku. Eric törmää matkallaan Espanjaan juopahtaneeseen brittilaivan kapteeniin, ja vähitellen hänelle valkenee, että espanjalaiset, ranskalaiset ja britit ovat yhdistäneet voimansa taistelussa merirosvoja vastaan. Tätä tarinaa lukiessa tulee mieleen, miten vahvasti kansainvälinen terrorismi nousi julkisuuteen 1960-luvun lopulla. Ehkä Charlier ja Hubinon eivät aivan tätä tarkoittaneet, mutta Mort ou vif -tarinan voi tulkita terrorismin vastaisen hyökkäyksen kuvaukseksi. Sehän tietysti epäonnistuu, sillä tekijöiden, ja lukijoiden, sympatiat ovat merirosvojen puolella. Ericillä on jopa idealistinen ajatus siitä, että merirosvot voisivat liittoutua tässä taistelussa, mutta se osoittautuu mahdottomaksi. 

Kun terrorismin vastainen liittoutuma on nujerrettu, merirosvot alkavat kahinoida keskenään tarinassa Le Trésor de Barbe-Rouge (”Punaparran aarre”, 1971). Musta merirosvo, saksannoksessa der schwarze Korsar, himoaa Punaparran salaista aarretta. Hän onnistuu sieppaamaan Punaparran ja viemään mukanaan Floridan suoalueelle, tietämättä, että seminoleintiaanit ovat tämän vanhoja ystäviä. Lopulta Musta merirosvo päättää päivänsä aarniometsässä ja katoaa rämeikön ahnaaseen nieluun. Le Trésor de Barbe-Rouge päättyy jälleen isän ja pojan väliseen dialogiin, jolle Charlier ja Hubinon uhraavat vain yhden ruudun. Eric palaa uudelleen kysymykseen rikollisen uran päättämisestä, ja Punapartaa vastaa, että on liian myöhäistä. Kertomus päättyy sovintoon: yhteisymmäryksessä molemmat päättävät lähteä omille teilleen. Kolmijalka tosin arvelee reittien ennen pitkää jälleen risteytyvän...

Punaparta 7–9

Ryhdyin viime kesänä lukemaan laajemmin Victor Hubinonin ja Jean-Michel Charlier’n klassista sarjakuvaa Punaparta (Barbe-Rouge), jota Hubinon piirsi vuodesta 1959 vuoteen 1974. Pilote-lehden sivuilla ensiaskeleensa ottaneesta seikkailusta tuli 18 albumin kokonaisuus. Hubinonin jälkeen Punaparran seikkailut jatkuivat muiden piirtäjien tulkitsemana. Saagan varsinainen moottori oli käsikirjoittaja Charlier, joka jatkoi uskollisesti sarjaa kuolemaansa (1989) asti. Viime kesänä luin suomennetun ensimmäisen integraalin ja jatkoin sitten saksannoksilla. Tulipahan saksankielinen merirosvosanasto tutuksi! Edellinen lukemani tarina oli Les Révoltés de l’Océane, joka alun perin ilmestyi vuonna 1965 ja jossa seurattiin Ericin vaiheita kaleeriorjana. Tarina päättyi Ericin ja muiden orjien armahdukseen. Seitsemäs albumi Le Vaisseau Fantôme (”Aavelaiva”, 1966) palaa alkulähteille, Karibianmeren merirosvojen pariin. Samalla fokus siirtyy Ericistä Punapartaan. Sarjan hienous on siinä, miten se yhdistää ranskalaisen kirjallisuuden aineksia – Chateaubriandista Dumas’han – Hollywoodin seikkailuelokuvien perinteisiin. Tällä akselilla Le Vaisseau Fantôme siirtyy merirosvoelokuvien maailmaan: jo ensimmäisillä sivuilla selviää, että juonen ytimessä on legendaarisen merirosvon, tai oikeastaan kaapparin, Henry Morganiin (1635–1688) aarre, jota Punaparta ryhtyy jäljittämään. Kertomuksen alku vaikuttaa liiankin kliseiseltä, sillä Punaparran joukoissa on omaa etuaan ajava kapinallinen, Morales, joka – kuinkas muuten – haluaa aarteen itselleen. Charlier onnistuu kuitenkin tuomaan tarinaan yllätyksellisyyttä, sillä Punaparta päättääkin pitää kiinni entisestä suunnitelmastaan ja lähtee metsästämään kultasaalista Vera Cruzista.

Kaksiosainen kertomus jatkuu albumissa L’Île de l’homme mort (1967), jonka voisi suomentaa Pääkallosaari. Jo edellisen osan lopussa Charlier käänsi tarinan yllättäen takaisin Ericiin, sillä Morales oli pettänyt Punaparran Vera Cruzissa ja jättänyt hänet yksin. Pääkallosaaren alussa on oletus, että Punaparta on kuollut. Baba ja Kolmijalka ovat noutaneet Ericin Saint-Malosta etsimään aarretta, jonka pitäisi olla jossakin Tulimaan rannikolla. Kolmijalka on tatuoinut kartan Baban rintaan varmistaakseen, että kartta säilyy oikeissa käsissä. Silti saarta ei tahdo löytyä. Hubinonin piirrosjälki on tässäkin albumissa erinomaista, ja Ericin johdolla suoritettu tutkimusmatka toimii hienosti. Aarre löytyy lopulta, mutta Morales on päässyt jäljille ja onnistuu yllättämään. Tässä vaiheessa Charlier palauttaa Punaparran tarinaan. Kuin ihmeenomaisesti Punaparta on onnistunut välttämään kuolemaan ja kokoamaan itselleen uudelleen miehistön. Tällä erää tarina päättyy, mutta vieläkään Punaparran ja Ericin tiet eivät yhdy. Eric ei suostu merirosvon uralle.

Le Piège espagnol (”Espanjalainen ansa”, 1968) aloittaa uuden seikkailun mutta seuraa Punaparran sijaan Ericin jalanjälkiä. Tosin albumin alussa Espanjan varakuningas pohtii, jälleen kerran, miten saisi Karibian kauhun taltutettua ja mieleen tulee hänen ottopoikansa. Samaan aikaan Eric on luotsaamassa uutta alustaan Marie-Galantea Floridan rannikolla, kun myrsky yltyy. Kurimuksen keskeltä löytyy merihädässä oleva espanjalainen alus, joka kuljettaa Espanjan varakuninkaan tytärtä Dolorèsia. Eric pelastaa neidon, joka pyytää kyytiä Cartagenaan. Tässä kohtaa saagaa, yhdeksännen albumin kohdalla, ei voi olla ajattelematta, miten voimakkaasti Punaparta-sarja on miesten maailma. Naisia on tähän asti ollut äärimmäisen vähän, ei itsenäisinä toimijoita eikä edes sivurooleissa. Ericin ja Dolorèsin kohtaamisessa romanttinen mahdollisuus on lähellä, mutta sitä Charlier ei hyödynnä. Tässä suhteessa sarja poikkeaa merkittävästi Hollywoodin seikkailuelokuvista, joissa romanttinen juonne oli aina tavalla tai toisella mukana. Silti Le Piège espagnol antaa tärkeän roolin niin Dolorèsille kuin hänen palvelijalleen Inèsillekin: Eric jää varakuninkaan ansaan ja joutuu tyrmään, josta hän lopulta vapautuu vain sen ansiosta, että Dolorès ja Inès ovat uskaltaneet nousta varakuningasta vastaan. Albumin lopussa Eric, Kolmijalka ja Baba purjehtivat vapauteen, mutta tarina jää vielä avoimeksi.

Kaiken kaikkiaan Hubinonin ja Charlier’n kädenjälki on kauttaaltaan tasokasta. Harmi, että suomeksi on julkaistu vain integraalin ensimmäinen osa. Toivottavasti joku suomalainen sarjakuvakustanaja jatkaa julkaisemista.

Punaparta 4–6

Suomennoksen puutteessa jatkan Victor Hubinonin ja Jean-Michel Charlier'n Punapartaa saksaksi, sillä sarjan Gesamtausgabe löytyi nopeasti. Integraalin toinen osa sisältää kolme albumia, Le Fils de Barbe-Rouge (1963), joka oli ilmestynyt Pilote-lehdessä nimellä Le capitaine sans nom, Défi au Roy (1964) ja Les Révoltés de l'Océane (1965). Le Fils de Barbe-Rouge ilmestyi suomeksi nimellä Vainottu perillinen Zoom-lehdessä 42–48/1974. Olen lukenut tarinan lapsena, mutta mitään erityistä mielikuvaa se ei ole jättänyt. Ehkä siitä syytä, että sarjan neljäs osa siirtyy mereltä maalle. Keskushenkilönä on Eric, joka lähtee peräämään kartanoaan ja tiluksiaan. Sen jälkeen kun Ericin vanhemmat olivat menehtyneet ja poika kadonnut, suvun omaisuus oli päätynyt vieraisiin käsiin. Le Fils de Barbe-Rouge tuo mieleen Charlier'n käsikirjoittaman lännensarjan Blueberry, jonka päähenkilölle ei myöskään tahdo löytyä paikkaa ja joka taiteilee pohjoisen ja etelän välillä. Eric haluaisi palata kaidalle tielle, mutta yritys on tuomittu epäonnistumaan. Apulaisinaan Ericillä on väkivahva Baba ja tietäväinen jalkapuoli Kolmijalka. Charlier punoo Ericin ympärille juonittelujen vyyhdin tavalla, joka tuo mieleen Dumas'n Kolme muskettisoturia. Samalla tarina on hyytävä kuva Ranskan suurta vallankumousta edeltävästä yhteiskunnasta, ja tuntuu, että laiton elämä on lopulta ainoa vaihtoehto. Eric päätyy vangiksi Bastiljiin, ancien régimen epäoikeudenmukaisuuden symboliin, jonka kukistumista Chateaubriand on kuvannut vaikuttavasti muistelmissaan. Lopulta Punaparta onnistuu vapauttamaan poikansa.

Défi au Roy alkaa Punaparran ja Ericin keskustelulla: nyt kumpikin on pelastanut toisen pinteestä, Eric Punaparran Thamesin ponttoonialukselta ja Punaparta Ericin Bastiljista. He eivät enää ole kiitollisuudenvelassa toisilleen. Yhä edelleen Eric tähtää kaidalle polulle. Hän palaa Saint-Malohon ja saa pestin kapteenina, väärän identiteetin turvin, sillä oikeaa nimeään hän ei voi kantaa. Tässä, kuten seuraavassakin tarinassa, tulevat mieleen A. J. Greimasin kerronnalliset analyysit: päähenkilöllä on tarinoissa sekä auttajia että vastustajia. Tässä kertomuksessa itsepäinen Olonnais saa selville, että salaperäinen kapteeni on Punaparran poika. Tuota pikaa kapinan ainekset ovat käsillä, mutta yllättäen alus joutuu algerialaisten merirosvojen kynsiin, ja Eric päätyy orjaksi Pohjois-Afrikkaan. Baban sisaren avulla hän onnistuu pakenemaan, mutta Saint-Malossa häntä odottaa oikeusistuin. Laivapoika, Ericin tärkein auttaja, pelastaa idolinsa kuolemalta, mutta Punaparran poika passitetaan vangiksi marseillelaiseen kaleeriin. Laivanvarustajat tekevät palveluksen Ericille ja onnistuvat lahjomaan polttomerkitsijät, niin että Eric välttyy kaleeriorjien pahamaineiselta leimalta.

Albumin Les Révoltés de l'Océane alussa Eric lähtee soutajana kyntämään Välimerta ja osallistuu taisteluun Osmanien valtakuntaa vastaan. Kaleeri päätyy Peloponnessoksen tuntumaan, jossa ranskalaisten sota-alus ajautuu umpikujaan turkkilaisten alusten painostuksessa. Assosiaatio nostaa mieleeni Cervantesin, joka itse oli orjana Algeriassa ja joka käsitteli Opettavaisissa kertomuksissaan Välimeren itäosan jännitteitä. Tosin Punaparta-sarja sijoittuu 1700-luvun lopulle. Kaleeri joutuu turkkilaisten juonen uhriksi, ja samalla soutajat nousevat kapinaan. Eric on tässäkin luontainen kapteeni, joka tuota pikaa johtaa joukkoja, ensin ulos turkkilaisten saarrosta ja lopulta kreikkalaisen kalastajien turvin eteenpäin. Hämmästyttävää tarinassa on, miten vahvasti kaleeriorjat uskovat Ranskaan ja ranskalaisuuteen. Jokainen heistä on katkerasti taistellut esivaltaa vastaan, mutta lopulta he eivät kuitenkaan näe muuta vaihtoehtoa kuin taistella isänmaansa puolesta. Eric ja hänen miehistönsä saa vihiä turkkilaisten suunnitelmista ja onnistuu välittämään sen perille. Albumin Les Révoltés de l'Océane lopussa Eric on samassa tilanteessa kuin Victor Hugon Kurjien Jean Valjean: hän on entinen kaleeriorja. Mutta Hugon romaanista poiketen Eric onnistuu saamaan armahduksen sekä itselleen että miehistölleen. Edellisen albumin synkkyys on kääntynyt toivoksi: kapina on johtanut oikeudenmukaisuuteen. Aivan kuin Charlier ennakoisi Ranskan suuren vallankumouksen vaikutuksia pienoiskoossa. Tämän tarinan jälkeen on vaikea nähdä, mihin suuntaan Punaparta-sarja oikeastaan kääntyy.

Punaparta 1–3

Victor Hubinonin piirtämä ja Jean-Michel Charlier'n käsikirjoittama Punaparta (Barbe-Rouge) on kuuluisimpia merirosvosarjakuvia, johon suomalaiset tutustuivat aluksi pariodian muodossa. Vuonna 1969 ilmestyi suomeksi Goscinnyn ja Uderzon Asterix gladiaattorina (Astérix gladiateur, 1964), jossa gallialaiset törmäsivät punapartaiseen merirosvoon, hänen puujalkaiseen, latinankielisiä fraaseja toistelevaan apulaiseensa ja afrikkalaiseen tähystäjään, joka sittemmin vajosi lukemattomia kertoja meren aaltoihin märssykorissa. Alkuperäiseen Punapartaan suomalainen lukijakunta pääsi perehtymään Zoom-lehdessä vuonna 1974: lehti julkaisi tarinat Karibean paholainen (Le Démon des Caraïbes, 1961) numeroissa 1–9/1974, Seitsemän meren kuningas (Le Roi des Sept Mers, 1962) numeroissa 12–20/1974 ja Vainottu perillinen (Le Fils de Barbe-Rouge, 1963). Kaksi ensimmäistä osaa sisälsivät myös episodin Le Jeune Capitaine, joka ilmestyi Ranskassa omana albuminaan. Sittemmin Zoom-albumisarjassa julkaistiin vielä episodit Varpushaukan salainen matka (La Mission secrète de l'Épervier, 1971) ja Kaappaus merellä (Barbe-Rouge à la rescousse, 1972), jotka alkuperäisessä julkaisujärjestyksessä ovat vasta osat 13 ja 14. Suomalaisille lukijoille jäi arvoitukseksi, mitä sarjassa noiden tarinoiden välissä tapahtui.

Suomessa Punaparta palasi parrasvaloihin vuonna 2013, kun Egmont Kustannus julkaisi ensimmäisen Punaparta-integraalin, joka sisältää ensimmäisen osan, nyt nimellä Karibian demoni, sekä Seitsemän meren kuninkaan. Le Jeune Capitaine jakaantuu näihin kahteen kertomuksen, joten integraali sisältää Punaparran kolme ensimmistä albumia. Ranskassa integraaleja on julkaistu jo yksitoista volyymia, mikä käsittää kaikki albumit vuoteen 1997 asti. Näyttää siltä, että suomenkielinen julkaisuprojekti loppui ensimmäiseen osaan, sillä toista ei ole ainakaan vielä ilmestynyt. Luin itse Punapartaa lapsena Zoom-lehdestä, ja vuosikymmenien jälkeen tuntuu, että sarja on säilyttänyt seikkailullisen hohdokkuutensa. Hubinonin piirosjälki on huoliteltua ja selkeä, vaikkakaan ei kovin dynaamista, mutta Charlier'n tarinankuljetus pitää mielenkiinnon vireillä. Nyt, aikuisena, voi huomata, miten taitavasti sarjaan on punottu aineiksia eurooppalaisen kirjallisuuden perinteestä, Cervantesista Alexandre Dumas'han. Salaperäinen merirosvo Punaparta on sarjan keskushenkilö, mutta hänen persoonansa jää lopulta arvoitukselliseksi. Punaparta itse viittaa siihen, ettei yhteiskunta antanut muuta mahdollisuutta kuin rosvon uran, mutta ainakin sarjan alkuvaiheessa tarkemmat motiivit jäävät kertomatta. Pian keskiöön asettuukin Eric, oikealta nimeltään Thierry de Montfort, joka jää orvoksi ja jonka Punaparta ottaa lapsekseen. Ericin varttumisesta ja samalla hänen pyrkimyksestään päästä pois oravanpyörästä tulee sarjan alkuosan ydin. Salanimen turvin Eric ryhtyy opiskelemaan merikapteeniksi Saint-Malossa, mutta katkaisee koulutuksensa tullakseen pelastamaan isänsä, joka on päätynyt vangittuna Lontooseen. Poika ei kuitenkaan suostu seuraamaan merirosvojen mukana Karibialle vaan jää Lontooseen, mutta ennen pitkää hän päätyy oman laivansa kippariksi Afrikan orjarannikolle. Integraalin lopussa Punaparta paljastaa pojalleen dokumentit, jotka kertovat hänen taustastaan ja todellisesta identiteetistään.

Tätä kirjoittaessa olen jo lukenut sarjan jatkoa saksankielisenä versiona: seuraavissakin episodeissa Eric on sarjan keskus. Hänen etsintänsä jatkuu.