23. helmikuuta 2008

Juontajuuden lähteillä

IIPC järjesti eilen seminaarin Juontajuus eilen - tänään, jossa Paavo Oinonen, Veijo Hietala, Heimo Holopainen, Pauliina Tuomi ja Anu Lahtinen kertoivat juontajuuden muutoksista Markus-sedästä nykypäivän pelijuontajiin asti. Markus Raution aikaan "juontajista" ei vielä puhuttu: Yleisradiossa juontajat olivat kuuluttajia, toimittajia tai speakereita. Itse muistelen, että Markus Rautiota olisi Sano se suomeksi(1931) -elokuvan yhteydessä kutsuttu nimellä conferencier. Taustalla oli latinan kielen verbi confero, joka tarkoittaa kokoamista ja yhteensaattamista. Ensimmäisessä suomalaisessa puheäänielokuvassa Rautio olikin kokoava voima, aasinsiltojen rakentaja, joka spiikkasi siirtymät musiikkinumeroista, tanssiesityksistä ja näytelmäpätkistä toiseen. Hietalan Veijo muisteli, että suomenkielisen sanan "juontaja" olisi keksinyt Timo T. Kaukonen, joka juonsi Tauno Rautiaisen jälkeen Ota tai jätä -visailua. Omassa puheenvuorossaan Veijo nosti esille kysymyksen juontajahahmojen fiktiivisyydestä. Dame Edna ja Suomessa Frank Pappa olivat molemmat kuvitteellisia, parodisiakin talk show -juontajia. Tämä fiktiiisyys mursi vanhan asiallisen juontajakulttuurin.

Heimo Holopaisen esitys oli erityisen kiinnostava, koska se avasi näköalan tekijöihin ja tuotantoihin kulissien takaa. Rockradiossa Holopainen itse asiassa kokeili fiktiiviä juontajahahmoja (DJ Börje) jo kauan ennen uustelevision aikaa. Ehkä radiossa, joka oli keveämpi media, rajojen rikkominen oli helpompaa. Holopaisen tärkein tv-hahmo oli Frank Pappa, joka aloitti No-TV-ohjelmassa amerikkalaisen uutisankkurin parodiana. Pappa sai lopulta oman talk show'n, jota tehtiin pidempään kuin muistinkaan, vuosina 1991-94.

Kokonaisuutena tuntui siltä, että juontajuus tarjosi hedelmällisen kiintopisteen tarkastella viime vuosikymmenien mediakulttuurista muutosta. Epäilemättä Suomessa vallitsi harvinaisen pitkään asiallinen, faktapohjainen, valistuksellinen juontajuus, joka alkoi moninaistua ja rikastua vasta 1980-luvulla. Kanavajaolla - ja lisääntyneellä ohjelma-ajalla - oli epäilemättä myös merkitystä: 1990-luvulla juontajuus vain korostui. Pauliina Tuomen esityksessä tuli hienosti esille viimeaikainen chatti- ja mobiilipeliohjelmisen juontajuus, joka on haarautunut monimediaalisena ilmiönä myös Internetin ja käynnykkäkulttuurin puolelle.

Kiinnostava juonne on myös amerikkalaisen tv-kulttuurin vaikutus, joka tuli mieleen Anu Lahtisen Conan O'Brien -esitystä kuunnellessa. Aarre Elo sai idean Jatkoaikaan (1967-69) Yhdysvaltain matkallaan. Tässä konseptissa juontaja oli vain osa kokonaisuutta, oikeastaanhan Jatkoajassa oli monta juontajaa, ja lisäksi elävää musiikkia ja sketsejä samaan tapaan kuin amerikkalaisissa myöhäisillan puheviihteessä. Juontajuuden ympärillä oli laajempi roolitus. Timo T. A. Mikkonen puolestaan juonsi vuosina 1971-74 ohjelmaa M-Show, johon tekijä ammensi inspiraatiota Atlantin takaa. Muistelen, että Mikkonen muistelmateoksessaan kuvaa yleisön lämmittämisen tärkeyttä. Juuri yleisön "välittömmyyden" välittämisessä parhaat yhdysvaltalaiset tv-show't ovat onnistuneet. Sama pätee toki myös kotimaisiin lauantai-illan katsotuimpiin viihdeohjelmiin, kuten Napakymppiin (1985-2002) ja ButsiBumiin (1997-2005), joissa välittömyyden ilmapiiri ja studion tunneyhteisöllisyys pystyttiin rakentamaan - vaikka lähtökohtana olikin ulkomailta ostettu valmis formaatti. Samaa ei voi sanoa esimerkiksi Lasse Lehtisen talk show'sta Anteeksi kuinka? (1993–96), joka yritti tuoda Johnny Carsonin ja Jay Lenon henkeä suomalaisiin ruutuihin.

21. helmikuuta 2008

Kokemus historiallisena käsitteenä

Eilen keskustelimme kahdessakin seminaarissa kokemuksesta. Miten tutkia kokemusta historiallisesti? Historiantutkijat ovat jo pitkään olleet kiinnostuneita siitä, miten aikalaiset kokivat ympäristöään, elämismaailmaansa. Menneisyyttä on tarkasteltu niin kollektiivisten kuin yksilöllistenkin kokemusten näkökulmasta, mutta kokemuksen käsite edellyttää subjektia, kokijaa: menneisyyden maailmalla on kiintopiste. Jo Carlo Ginzburg kirjoitti Juusto ja madot -kirjassaan siitä, millaisena maailma avautui 1500-luvulla eläneelle myllärille. Koetusta menneisyydestä kiinnostunut tutkija ei voi unohtaa yksilöä, mutta samalla pitäisi pystyä tekemään erotteluja, arvioimaan kokemuksen rakenteita, muotoutumista - ja samalla myös sen mahdollista yksilön ylittävää luonnetta. Aina historioitsijat eivät ole käyttäneet kokemuksen käsitettä, vaikka ovat siihen kätketysti viitanneetkin: on pohdittu menneisyyden ihmistä aistivana ja tuntevana olentona, kuten Alain Corbin hahmottaessaan 1800-luvun Ranskan maaseudun äänimaisemaa. Ehkä tähän voisi liittää myös Augustinuksen aikakäsityksen: muisto, havainto ja odotus ovat kaikki menneisyyden ihmisen kokemusmaailmassa kohtaavia ulottuvuuksia.

Suomen kielen kokemuksen, ja englannin kielen experience-sanan, ongelma on siinä, että raja elämyksen, muistin ja tietämisen välillä jää hämäräksi. Kokemus voi viitata "suoraan kokemukseen", aisti- ja tunnevaikutelmaan, mutta sanaa käytetään myös silloin, kun puhutaan elämänkokemuksesta ja kokemusperäisestä tiedosta. Saksan kielessä sanojen ja käsitteiden välinen ero on ilmeisempi. Wilhelm Dilthey viittasi Erlebnis-sanalla singulaariseen kokemukseen, kun taas Erfahrung viittasi jatkuvaan, kumuloituvaan kokemukseen. Jälkimmäisessä tapauksessa kokija itse osallistuu tapahtumaan aktiivisena merkitysten muodostajana. Theodor Adorno käytti Erlebnis-sanaa tarkoittamaan keinotekoista, välitöntä, reflektoimatonta kokemusta, kun taas Erfahrung liittyi käsittellisesti prosessoituun kokemukseen, tietoon.

On selvää, että "kokemusten historia" voi tarkoittaa koko tätä vyyhtiä, ellei tarkemmin eritellä, mihin tutkimus kohdistuu. Kokemuksen historia pitäisi purkaa osiin. Oma kysymyksensä on se, että vaikka filosofille ero Erlebnisiin ja Erfahrungiin on olemassa, historioitsija joutuu usein tavoittelemaan singulaarista elämystä prosessoidun aineiston, ehkä muistelmien tai omaelämäkerrallisen lähteistön, kautta. Miten silloin voi tavoittaa Erlebnisin? Tavoittaako tutkija vain niitä kielellisiä figuureja, joilla elämyksen välittömyyttä kuvattiin?

Millaisia olivat legendaarisen Robertsonin fantasmagoria-näytökset vallankumouksen runtelemassa Pariisissa? Oheinen kuva julkaistiin Étienne-Gaspard Robertsonin muistelmateoksessa Mémoires Récréatifs, Scientifiques et Anecdotiques, jotka ilmestyivät vuonna 1831. Kauhuefektejä viljelevä taikalyhtyspektaakkeli sai kuvan mukaan yleisön reagoimaan voimakkaasti: yksi pyörtyy, toinen tarttuu miekkaan, kolmas polvistuu peloissaan maahan, neljäs kohottaa kätensä kohti taivasta... Kuva ei esitä reaalista yleisöä vaan kuviteltuja tunnereaktioita, mutta kuvatessaan tunteita, aistivaikutelmien reaktioita, se haluaa vakuuttaa katsojan fantasmagoria-esityksen kokemuksesta ja sen välittömyydestä. Eikö kauhukokemuksen historia voisi analysoida niitä kulttuurisia hahmoja, joita kokemuksen välittömyydelle, kauhun Erlebnisille 1800-luvun alun ranskalaisessa kulttuurissa annettiin? Mutta samalla olisi mahdollista analysoida, miten kokemus kulttuurisesti muodostui. Muistelmateos ilmestyi vuosikymmeniä myöhemmin, mutta olisi mahdollista katsoa aikalaisaineistosta, miten elämystä käsitteellistettiin ja verrata sitä myöhempään muistelma-aineistoon, jossa menneestä rakennettiin prosessoitua kokemusta.

Täytynee jatkaa myöhemmin...

17. helmikuuta 2008

Paholaisen tytär (1946)

Edgar G. Ulmeria voi kutsua kulttiohjaajaksi - siitäkin huolimatta, että hän työskenteli pääasiassa B-elokuvatuotannon puolella, jossa tuotantoyhtiön sana on aina painanut eniten. Ulmerin tuotannon helmiä ovat Musta kissa (Black Cat, 1934), Detour (1945) ja Häikäilemätön (Ruthless, 1948). Vuonna 1946 valmistunut Paholaisen tytär (Strange Woman) on jäänyt elämään ennen kaikkea Hedy Lamarrin ansiosta. Muuten: Lamarrin ja Ulmerin elämät tangeerasivat siinä mielessä, että molemmat olivat syntyneet Itävalta-Unkarissa, Ulmer vuonna 1904 nykyisessä Olomoucissa ja Lamarr Wienissä kymmenen vuotta myöhemmin. Lamarr oli tehnyt läpimurtonsa Hedy Kiesler -nimellä Gustav Machatýn elokuvassa Hurmio (Ekstase, 1933). Ehkä ripaus wieniläisyyttä on siinä tavassa, jolla Paholaisen tytär rakentaa psykoanalyyttistä viritystä heti ensimäisissä kuvissa. Nuori Jenny elää heikon, alkoholisoituneen isänsä seurassa ja kohdistaa alistamisen haluaan leikkitovereihinsa, ennen muuta Ephraimiin, jonka vesikammolla on myöhemmin keskeinen rooli kolmiodraamassa.

Paholaisen tytär sijoittuu vuoden 1824 Bangoriin, joka on "boom town", uudisraivaajien, tukkilaisten, kauppiaiden ja nousukkaiden pesäpaikka. Jenny pääsee eroon isästään ja avioituu itsään vanhemman Isaiah Posterin (Gene Lockhart) kanssa, mutta alkaa keimailla myös Isaiahin Ephraim-pojalle. Enempää ei juonesta voi paljastaa, sillä tarina kääntyy yllättäville raiteille. Elokuvan yhteiskunta on kammottavan mustavalkoinen, kaupungin parempi väki vetäytyy neljän seinän sisään samaan aikaan, kun kaduilla vallitsee täydellinen anarkia. Vaikka Jenny merkitään alusta lähtien "pahaksi", hänen hahmonsa on ristiriitainen: hän näyttää kamppailevan roolien ja odotusten aallokossa, hän haluaa maanisesti omistaa, mutta samalla hän antaa, auttaa ja tukee.

Hedy Lamarrille osa on pelkkää tähteyden performanssia: tähtikuvaan liittyvä "ekstaattisuus" korostuu suhteessa John Everediin (George Sanders), mutta Hedy esiintyy myös uskovaisena, filantrooppina, hoivaajana, johtajana, uhrina... Paholaisen tyttäressä on kauhuelokuvamaista irrationaalisuutta, joka yhdistyy film noir -henkiseen tarinaan ja historialliseen taustaan. Elokuvan alkuperäisnimi viitannee siihen, että tarinan on haluttu kertovan naiseudesta yleisesti, mutta monista film noir -elokuvista poiketen kuva ei ole kaavamainen vaan avoin tulkinnoille.

2. helmikuuta 2008

Varastin miljoonan (1951)

Charles Crichtonin ohjaama Varastin miljoonan (Lavender Hill Mob, 1951) on kuuluisimpia Ealing-studion komedioita, hillitty, kohtuuttomuuksia välttelevä tarina pankin kultakuljetuksia järjestävästä virkamiehestä Henry Hollandista (Alec Guiness), jonka kiusaus tempaa mukaansa toteuttamaan "täydellistä ryöstöä". Kumppaniksi löytyy matkamuistobisnestä harjoittava Alfred Pendlebury (Stanley Holloway), joka päättää salakuljettaa kullan maasta Eiffel-tornin muotoisten matkamuistojen avulla. Parivaljakko on niin sympaattinen, että melkein toivoisi heidän onnistuvan pihistämään toisen maailmansodan kurimuksesta nousevalta kansantaloudelta himoitsemansa miljoonan punnan kultalastin. Koomikkoparista Guiness on brittiläisen elokuvan tähtiä, mutta Holloway on tullut tutuksi lähinnä sivurooleista. Hänen roolilistaltaan löytyy muun muassa kaksi haudankaivajaa, Laurence Olivier'n Shakespeare-filmatisoinnissa Hamlet (1948) ja Billy Wilderin komediassa Sherlock Holmesin yksityiselämässä (1970).

Olen nähnyt Lavender Hill Mobin pari kertaa aikaisemminkin, mutta nyt huomio kiinnittyy aikalaiskuvaan, Lontoon katunäkymiin, osin tuhoutuneisiin rakennuksiin, keskeneräisiin työmaihin. Epäilemättä sodanjälkeisiin tuntoihin liittyy jo ajatus rikkaudesta, luksuselämästä, jonka keskellä Henry Holland elokuvan alussa nähdään. Tämän vastakuvana matkamuistoja eri maihin tehtaileva nyrkkipaja on surullinen ja vaatimaton kuva brittiläisen teollisuuden mahdollisuuksista. Ja kaiken lisäksihän englantilaiset itse rahtaavat Eiffel-tornista kotiin valmistamiaan "pariisilaisia" muistoja. Erityisen hulvatonta elokuvassa on poliisin kuvaus - vai mitä mieltä olette lontoolaisesta bobbysta, joka hyppää varkaiden ryöstämän poliisiauton kyytiin mitään outoa huomaamatta ja kajauttaa ilmoille reippaasti "Piippolan vaarilla oli talo..."

Oma kiinnostava kysymyksensä on, missä määrin Lavender Hill Mob oli itsessään eräänlainen "kultainen Eiffel-torni". Ealing-studion komediat menestyivät erinomaisesti Brittein saarten ulkopuolella, ja ne levittivät lähes mytologista Lontoo-kuvaa manner-Eurooppaan. Elokuva voitti myöhemmin myös Oscarin parhaasta käsikirjoituksesta (T.E.B. Clarke). Ei ihme, että elokuvan ensi-iltaa kunnioittivat niin kuningatar Mary kuin kenraali Montgomerykin.