Lehtien pudotessa (1966)

Lehtien pudotessa (Ghiorgobistve, 1966) oli Otar Ioselianin ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva: takana oli sarja lyhytelokuvia, muun muassa erinomainen Aprili (1961). Lehtien pudotessa on rytmiltään verkkainen ja alkaa hämmentävästi dokumentaarisella jaksolla, jossa kuvataan georgialaisten viininviljelijöiden elämää. Ensimmäiset kuvat ovat kuin etnografisia valokuvia työntekijöistä välineineen, sitten rypäleet poimitaan ja tuotanto alkaa. Jakson lopussa maalaiset juovat itse viininsä: tuotanto ja kulutus ovat yhtä. Lähes sanattoman johdattelun jälkeen elokuva siirtyy Tbilisiin, kaupunkikulttuurin keskelle. Päähenkilönä on nuori Niko (Ramas Gergobiani), joka pääsee töihin viinikooperatiiviin. Aihe on georgialaiselle kulttuurille läheinen, sillä maa on vuosisatoja vanhaa viininviljelyaluetta. Neuvostoliiton aikana Gruusiasta tehtiin maanviljelyn keskittymä, joka palveli koko valtakuntaa. Ioselianin tulkinnassa neuvostoturistit risteilevätkin säännöllisesti viinifirman tynnyreiden keskellä katsomassa, miten maankuulut viinit valmistuvat.

Päähenkilö Niko on kiinnostava hahmo: hänet liitetään vahvasti menneisyyden maailmaan. Kodin seinillä on vanhoja valokuvia neuvostoaikaa edeltävän säätyläistön elämästä. Perheessä ei ole isää vaan Niko elää isoäitinsä, äitinsä ja sisariensa keskellä. Viinitehtaalla Niko rakastuu Marinaan (Marina Kartsivadze), mutta suhde ei ota luontuakseen. On oikeastaan vaikea ymmärtää, miksi vastikään luokiosta valmistunut nuori saa niin merkittävän tehtävän viinialalla: hänestä ollaan kouluttamassa insinööriä, joka vastaa tuotantoprosessista ja valvoo laatua. Alussa hänet saattaa tehtaalle naapurissa asuva Otar (Georgi Harabadze), joka elää selvästi köyhemmissä oloissa. Otarilla on myös vahvempi tarve päteä tehtaalla. Ehkäpä Ioseliani haluaa vihjata, että Nikolla on sellaista sosiaalista pääomaa, joka Otarilta puuttuu.

Ratkaisevaksi käänteeksi muodostuu viinitynnyri nro 49, jonka viini on Nikon mielestä kelvotonta. Kaikki tietävät asian, mutta kukaan ei uskalla lausua sitä ääneen. Itse asiassa työläisten suhtautumista kuvaa hyvin se, etteivät he ravintolassa koskaan nauti oman tehtaansa viiniä. Laadun notkahdusta ei haluta tunnustaa vaan tynnyri päätyy pullotukseen. Lopulta Niko sabotoi koko erän kaatamalla tynnyriin gelatiinia. Uppiniskainen kokelas kutsutaan johdon puhutteluun. Tehtaan pomot pelaavat biljardia, aivan niin kuin elokuvan alussakin, ja ratkaisu jää kertomatta. Tulos on kuitenkin selvä: Niko saa lähteä. Elokuvan arvoituksellisessa lopetuksessa kamera pyyhkii georgialaisten vuorten rinteitä ja näyttää saman kirkon, joka on nähty alkukuvien aikana. Lopetus tuntuu pessimistiseltä. Viinintuotannossa ei tapahdu muutosta, järjestelmä jatkaa toimintaansa, mutta viinin viljelyn salaisuudet säilyvät siellä, mistä ne ovat kotoisinkin.

Pastoraali (1975)

Lauantai-ilta venähti, kun katsoimme vielä Otar Ioselianin Pastoraalin (Pastorali, 1975). Suomessa elokuva nähtiin jo vuonna 1981, mutta käytännössä juuri tämä teos nosti Ioselianin parrasvaloihin Berliinin elokuvajuhlilla vuonna 1982, mikä puolestaan johti ohjaajan loikkaukseen Neuvostoliitosta Ranskaan. Pastoraali on musiikillinen ja yhteiskuntakriittinen kuvaus kvartetista, joka saa matkustusluvan Tbilisistä maaseudulle - tai ehkä pikemminkin joutuu lähtemään kolhoosiin harjoittelemaan. Elokuva kehittyy kuin musiikillinen teos, jossa teemat ja vastateemat polveilevat esiin ja välillä hiipuvat. Elokuvan henkilöitä ei juuri nimetä, mutta nuori tyttö Eduki (Nana Ioseliani) kiinnostuu kvartetista ja musiikista: kohtaaminen jättää jäljen nuoreen, joka ainoana - muutaman lapsen kera - on hyvästelemässä linja-autoa, kun kvartetti palaa jälleen pääkaupunkiin.

Gruusialainen maaseutu näyttää tyrmistyttävältä, mutta sitä kuvataan lakonisesti, päivittelemättä. Työtä paiskivat ennen kaikkea naiset, jotka leipovat pihalla samaan aikaan, kun ohi ajavan bussin ikkunasta matkustajat pällistelevät maaseudun kurjuutta. Kuorma-auto vie työläisiä peltotöihin, ja samaan tapaan seisahtavan junan kaupunkilaiset tuijottavat uteliaina vierasta maailmaa. Maatila on kaikin puolin huonossa kunnossa, mutta arki soljuu eteenpäin. Vähitellen ”pastoraaliin” ilmenee jännitteitä. Vanhus yrittää niittää pellolta heinää omiin tarpeisiinsa, mutta kolhoosin vartija saapuu paikalle estämään. Talon rakentaminen käynnistyy, mutta kiistaa syntyy ikkunan suunnasta: naapuri ei haluaisi katselijoita oman talonsa suuntaan. Yksityisyys on kriittinen kysymys.

Pastoraalin nimi on ironinen. Kun kvartetin nuori sellisti lopussa saapuu kotiinsa, hänen isänsä istahtaa nojatuoliin ja haukkaa omenaa, maaseudun hedelmää. Viimeisessä kuvassa nähdään idyllinen maatila, isä, äiti ja lapsi, siistin puutarhan keskellä, oman suljetun piha-aitansa takana. Lopun voi tulkita isän mielessä kytevänä pastoraalina, ihanteellisena maaseutuna, josta omenat ovat kaupunkiin tulleet. Samalla kuva on ohjaajan ironiaa: kollektiivin sijalla on yksityisyyteen vetäytynyt ydinperhe.

Otar Ioselianin Pastoraali on hieno, täysin omintakeinen elokuva, joka kehittyy oman sisäisen logiikkansa mukaan, kriittisesti mutta alleviivamatta.

Oli kerran laulurastas (1970)

Otar Ioselianin Oli kerran laulurastas (Iko shashvi mgalobeli, 1970) on gruusialaisen tekijän hienoimpia elokuvia, mutta Neuvostoliitossa se joutui tuoreeltaan vaikeuksiin, sillä päähenkilön epämääräinen, ajelehtiva ja työtävieroksuva elämäntyyli herätti närkästystä. Nuori muusikko Gia (Gela Kandelaki) soittaa patarumpuja Tbilisin oopperassa, mutta laiminlyö työtään saapumalla paikalle aina viime tingassa. Kaikkeen muuhunkin hän tuntuu suhtautuvan välinpitämättömästi: hän flirttailee lukemattomien naisten kanssa, jättää saapumatta tapaamisiin, sopii päällekkäisiä menoja ja haaveilee säveltämisestä mutta ei saa mitään aikaan. Venäläinen pariskuntakin saapuu vieraaksi, mutta Gia unohtaa heidät täydellisesti. Nuorukaisen huone on täynnä instrumentteja, soittorasioita, flyygeli, urkuharmooni – ja rikkinäinen viulu.

Päähenkilön joutilaassa elämäntavassa ei ole sinänsä mitään uutta: sehän on tuttua uuden aallon elokuvasta. Sen sijaan kiehtovaa on se tapa, jolla Ioseliani kuvaa äänimaailmaa. Tbilisin liikenteen kumu saa vastavoimakseen linnunlaulun jo elokuvan ensi hetkillä, mutta vastakkainasettelu ei jää kliseeksi. Elokuva on täynnä äänellisiä oivalluksia, mieskuoron ryyppyillasta syntymäpäivien iloiseen juhlintaan. Lääkäriystävälleen Gia toteaakin: ”Hiljaisuus ärsyttää minua, ja melua en kestä.” Säveltämisestä haaveileva päähenkilö on menettänyt luomiskykynsä eikä osaa elää sen paremmin maalla kuin kaupungissakaan. Loppukohtauksessa Gia ryntää kohti oopperataloa, päätyy liikenteen sekaan ja joutuu auton töytäisemäksi. Gian kohtaloa Ioseliani ei kuitenkaan enää kommentoi: sen sijaan samaan aikaan kelloseppä tarttuu pysähtyneeseen taskunauriiseen ja saa sen jälleen tikittämään.

Aprili (1961)

Georgialainen Otar Ioseliani (nyk. Iosseliani) kuuluu niihin elokuvaohjaajiin, joiden tuotantoa en ole juurikaan nähnyt. Vaikka Suomeen tuotiin 1970- ja 1980-luvulla poikkeuksellisen paljon neuvostotuotantoa, gruusialaisia teoksia ei kulkeutunut Suomen valkokankaille - varsinkaan Ioselianin, joka oli jatkuvasti vaikeuksissa sensuurin kanssa. Ioselianin elokuvista Lehtien pudotessa (Ghiorgobistve, 1967), Oli kerran laulurastas (Iko shashvi mgalobeli, 1970) ja Pastoraali (Pastorali, 1975) nähtiin tosin televisiossa 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Pastoraali oli valmistumisensa jälkeen esityskiellossa, ja läpimurto koitti vasta Berliinin elokuvajuhlilla vuonna 1982, jonka jälkeen Ioseliani loikkasi Ranskaan. Kiinnostavaa kyllä, Pastoraali nähtiin Suomessa televisiossa jo joulukuussa 1981.

Aprili on Ioselianin varhainen lyhytelokuva, lähestulkoon ilman dialogia toteutettu komedia nuoresta parista, joka saa uuden asunnon kerrostalosta neuvostomodernisaation tuloksena. Elokuva alkaa absurdisti: vanhan, rähjäisen kaupungin kaduilla nuoret etsivät yhdessäolon rauhaa, mutta joka huoneesta singahtaa ulos tuoleja ja muita huonekaluja kantavia miehiä. Nuorten rakkauden symboli on kedolla kohoava vanha tammi, joka tulee kohta hakattua maahan ja käytettyä huonekalujen raaka-aineeksi. Modernistinen kerrostalolähiö valmistuu, mutta samalla kun elintaso kohoaa, syntyy vähitellen halu omistaa ja varjella yksityisyyttä. Uutuuden, kaasuliesien ja vesijohtojen, huuman tilalla alkaa kohta orastaa nostalgia kadotettua ja hävitettyä menneisyyttä kohtaan.