Vaarallisia valheita (Suspicion, 1941)

Vuoden 2023 viimeiseksi elokuvakokemukseksi valikoitui Alfred Hitchcockin Vaarallisia valheita (Suspicion, 1941), jota en vähään aikaan ole katsonut. Hitchcock otti lähtökohdaksi Francis Ilesin (oik. Anthony Berkeley Cox) vuonna 1932 ilmestyneen romaanin Before the Fact, joka suomennettiin 30 vuotta myöhemmin nimellä Rakkaani, paholainen. Trillerin suomenkielinen nimi välittää tunnelman ehkä paremmin kuin Hitchcockin elokuvan saama Vaarallisia valheita. Tosin alkuperäisnimi Suspicion kertoo juuri sen tunteen, johon ohjaaja on halunnut keskittyä: kaikki rakentaa epäilyn tunnelmaa, joka tiivistyy vasta aivan elokuvan lopussa. Tarinan perusteella tehdyistä kuunnelmista kirjoitinkin blogiin vuonna 2010. Teksti löytyy täältä.

Vaarallisia valheita alkaa junasta, kuten niin moni elokuva. Lina McLaidlaw (Joan Fontaine) saa junaosastoonsa seuralaiseksi Johnnie Aysgarthin (Cary Grant), tosin tässä vaiheessa he eivät vielä tunne toisiaan. Johnnie osoittautuu jo ensimmäisessä kohtauksessa jonkinasteiseksi lurjukseksi: hän matkustaa ensimmäisessä luokassa, mutta tarjoaa konduktöörille kolmannen luokan lippua. Pälkähästä hän ei selviydy ilman Linan apua. Ennen pitkään Lina ja Johnnie tutustuvat paremmin, ja Johnnie tuppautuu neidon seuraan. Harvoin Cary Grantia on nähtyä tämänkaltaisessa roolissa. Hän pääsee välillä väläyttämään komedianäyttelijän taitojaan, mutta muutoin rakentuu kuva onnenonkijasta, joka välttelee työtä. Hän käyttää myös karkeaa kieltä ja kutsuu Linaa läpi elokuvan nimityksellä monkey face.

Hitchcock nakertaa vähä vähältä romanttista suhdetta. Kun pari on avioitunut, Johnnie kertoo, ettei hänellä ole työtä eikä ole aikomustakaan työllistyä niin kauan kuin lainaa saa. Hän tuntuu arvomaailmaltaan edustavan aivan jotakin muuta kuin Lina, joka saa isältään myötäislahjaksi kaksi tuolia. Nämä Johnnie myy heti, kun saa mahdollisuuden. Lopussa Linan epäilykset tiivistyvät legendaarisessa maitolasikohtauksessa: Hitchcock kertoi myöhemmin nähneensä paljon vaivaa, että Johnnien kantama lasi suorastaan hohtaisi pimeässä. Muuten: elokuvan syntyhistoriasta on ristiriitaisia tulkintoja. Alkuperäisromaanissa asetelma on toisenlainen, ja Hitchcock myöhemmin väitti studion pakottaneen hänet ratkaisuun, joka ei tärvelisi Grantin tähtikuvaa. Donald Spoto on kuitenkin osoittanut, että Hitchcock hyväksyi jo RKO:n varhaiset suunnitelmat. Tämä viittaisi siihen, että ohjaaja lopulta näki, millaisia mahdollisuuksia murhaajan fantasioinnilla voisi olla jännityselokuvan lähtökohtana.  

Kauhun lunnaat / Kestävyyskoe (Experiment in Terror, 1962)

Blake Edwardsin Experiment in Terror valmistui vuonna 1962, eikä kauhuelokuvallisia piirteitä sisältänyttä trilleriä nähty tuoreeltaan Suomessa. Ensi-ilta koitti vasta vuonna 1971 MTV:n esittämänä nimellä Kestävyyskoe. Sittemmin elokuvaa esitettiin nimellä Kauhun lunnaat. Edwards oli 1960-luvun alussa jo melko kokenut tekijä, sillä hän oli edellisellä vuosikymmenellä ohjannut sekä pitkiä näytelmäelokuvia että televisiotuotantoja. Alusta lähtien televisioestetiikka tuleekin Kauhun lunnaista mieleen: ehkäpä Edwards oli televisiotyössään kouliintunut siihen, että katsoja piti tuoda lähelle tapahtumia. Kun katsojilla oli vain pieni laatikko olohuoneen nurkassa, tarvittiin tunteiden välittämiseen lähikuvia.

Kauhun lunnaat alkaa todella tiiviisti. Alkutekstien aikana nähdään öinen kaupunki, tunnelma, joka oli tullut tutuksi jo toisen maailmansodan jälkeisissä film noir -trillereissä. Tuota pikaa draama käynnistyy, kun tuntematon uhkaaja ottaa kuristusotteeseensa pankkivirkailija Kelly Sherwoodin (Lee Remick). Kamera ja mikrofoni ovat lähellä: jokainen artikulointi kuuluu selkeästi, samoin uhkaajan vinkuva hengitys. Uhkaaja vaatii Kellyä tekemään pankkiryöstö tai muuten hän tekisi pahaa tämän sisarelle Tobylle (Stefanie Powers). Kelly ottaa yhteyttä poliisiin ja saa tuekseen John Ripleyn (Glenn Ford).

Edwardsin ohjaus on sujuvaa, vaikkakin tarinan kehittely tuntuu välillä liiankin hitaalta. Hieno oivallus on näkökulman muutos noin 50 minuutin kohdalla. Katsojalle paljastetaan, kuka uhkaaja on. Hän on Garland Lynch (Ross Martin), joka kärsii astmasta ja turvautuu aamulla sängystä noustessaan astmapiippuun. Pian poliisillekin selviää kiristäjän henkilöllisyys, mutta kauan hänen paikantamisensa kestää. Elokuvan tärkeimmän roolisuorituksen tekee juuri Ross Martin (1920–1981), puolalaissyntyinen näyttelijä, joka sai osastaan Golden Globe -ehdokkuuden.

Avaruusseikkailu 2010 (2010: The Year We Make Contact, 1984)

Arthur C. Clarke kirjoitti menestysromaanilleen 2001 – avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey, 1968) lopulta kolme jatko-osaa, joissa hän ulotti mustan monoliitin ja Tähtilapsen tarinan vuosiin 2010, 2062 ja 3001. Näistä vain yksi osa sai elokuvasovituksen, kun Peter Hyams käsikirjoitti ja ohjasi tieteisseikkailun Avaruusseikkailu 2010 (2010: The Year We Make Contact, 1984). On ilman muuta selvää, ettei Hyamsin ohjausta voi mitenkään edes verrata Stanley Kubrickin viisitoista vuotta aiempaan elokuvaan. Jo aloituskohtaus radioteleskooppien tuntumassa tuntuu keinotekoiselta, kun Heywood Floyd (Roy Scheider) ja neuvostoliittolainen Dmitri Moisevich (Dana Elcar) käyvät jotakuinkin keinotekoisen keskustelun. Tätä on edeltänyt tiivistelmä, jossa on kerrottu Kubrickin elokuvan juoni pähkinänkuoressa. Ehkä elokuvalle tekee enemmän oikeutta, jos elokuvan teemoja tarkastelee valmistumisajankohtaansa vasten pikemminkin kuin Kubrickin elokuvan jatkeena.

Kaksi näkökulmaa tulee elokuvaa katsoessa mieleen (tosin kirjoitin näistä blogiin jo vuonna 2009, kun edellisen kerran Hyamsin tulkinnan katsoin). Ensimmäinen liittyy Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton suhteeseen. Clarken romaanissa, ja Hyamsin elokuvassa, kylmän sodan jännitteet ovat jatkuneet vuoteen 2010. Kun elokuvaa tehtiin vuonna 1984, ei joko osattu tai uskallettu nähdä itäblokin romahdusta vaan maailman kahtiajako jatkuisi pitkälle tulevaisuuteen. 2010 näyttää vastakkainasettelun siinä mielessä absurdina, että kun Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton suhde eskaloituu Väli-Amerikan (kuvitteellisten) tapahtumien seurauksena, myös astronauttien ja kosmonauttien yhteistyö kaukana Jupiterin kiertoradalla halutaan lopettaa. Yhdysvallat määrää omat miehensä vetäytymään Discovery-alukselle ja jättämään neuvostoliittolaiset Leonov-alukselleen. Elokuva ottaa kuitenkin etäisyyttä valtiollisista määräyksistä, sillä astronautit ja kosmonautit päättävät jatkaa yhteistyötä, äärimmäisissä olosuhteissa. Koko elokuva päättyy lopulta rauhansanomaan, kun kosmisen käänteen edessä Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ymmärtävät vetäytyä aseellisesta konfliktista.

Toinen kiinnostava näkökulma on suhde teknologiaan. Jos Kubrickin elokuva oli kriittinen suhteessaan tekoälyyn ja tietokoneistumiseen, Hyamsin ohjauksessa asetelma muuttuu. Jo alusta lähtien 2010 näyttää tietokoneistumisen osana arkielämää, ja Floyd nähdään työskentelemässä rannalla kannettavan tietokonaan avulla. Tämä näky oli vuonna 1984 todella harvinaista, mutta elokuva uumoili sen muuttuvan arkipäiväksi vuoteen 2010 mennessä. Tietotekniikkasuhteen kannalta olennaista on HAL-tietokoneen uudelleen elvyttäminen. Elokuvan lopussa HAL joutuu jäämään Discoverylle ja tuhoutumaan, jotta yhdysvaltalaiset ja neuvostoliittolaiset avaruusmatkailijat pääsisivät turvallisesti kotiin. HAL ymmärtää tilanteen ja tekee palveluksen ihmiskunnalle.Vuoden 1984 tulkinnassa teknologia on tiukasti ihmisen kontrollissa.

2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey, 1968)

Pitkästä aikaa katsoimme Stanley Kubrickin elokuvan 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey, 1968). Taisin nähdä sen ensimmäisen kerran Turun elokuvakerhon esityksessä Dominon valkokankaalta 1980-luvun alussa. Visuaalisesti vaikuttava, eeppinen teos oli omimmillaan suuressa kuvakoossa. Seuraavat kerrat taisinkin tihrutella elokuvaa VHS-kasetilta, varmaankin väärässä kuvasuhteessa. Televisiossa 2001: Avaruusseikkailu nähtiin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1990. Olen syntynyt vuonna 1961, ja vaikka en Kubrickin elokuvaa ensi-iltavuonna nähnytkään, sen vaikutukset ulottuivat siihen avaruudelliseen optimismiin, joka oli vallalla kuulentojen aikakaudella. Katselimme televisiosta Apollo 11:n laskeutumista kuuhun heinäkuussa 1969, ja olen myöhemmin ymmärtänyt, että Kuustudio-lähetyksen alkumusiikkina kuultiin samoja säveliä kuin Kubrickin elokuvassa: Richard Straussin Also sprach Zarathustran alkusoittoa. Ihmiskunta oli lähtenyt ”avaruusseikkailulle”. Samaan aikaan keskusteltiin siitä, millainen maailma olisi vuonna 2000. Vaikka se oli vain muutaman vuosikymmenen päässä, se tuntui fantastisen kaukaiselta.

Vuoden 1968 horisontissa 2001: Avaruusseikkailu oli pitkä teos: siinä oli alkutekstejä edeltävä alkumusiikki ja myös väliaika. Kestoa oli silti vain 142 minuuttia, mikä on nykyään aivan normaali pituus. Eeppistä vaikutelmaa rakentaa lavea aikajänne, joka ulottuu ihmiskunnan alkuhärämistä vuoden 2001 maailmaan. Lisäksi elokuvan rytmi on paikoitellen tietoisen raukea. Kun esihistoriasta siirrytään legendaarisen siirtymän kautta tulevaisuuteen, avaruusalusten keinunta wienervalssin tahtiin on tietoisen hidasta. Kubrickin universumissa avaruusalukset eivät porhalla pikavauhtia vaan pikemminkin hitaan pitkäveteisesti. Pan Amin kuumatkalla Heywood R. Floyd (William Sylvester) on nukahtanut kuin pitkällä mannertenvälisellä lennolla. Kubrick on tarkka yksityiskohdissa: lentoemännän jalassa olevat kengät, ”grip shoes”, näytetään katsojalle, samoin painottoman tilan wc:n käyttöohje.

2001: Avaruusseikkailu on kestänyt aikaa erinomaisesti, paremmin kuin Arthur C. Clarken romaani. Vaikka Kubrick on tarkka yksityiskohdissa, elokuvassa ei kuitenkaan anneta turhaa tarinallista tietoa, mikä rasittaa esimerkiksi Peter Hyamsin vuonna 1984 ohjaamaa jatko-osaa. Mystisen monoliitin merkitys jää avoimeksi tulkinnoille: sen on nähty ilmentävän ihmiskunnan kehitysaskeleita, kohtaamista tuntemattoman kanssa, selittämätöntä, joka seuraa sukupolvia. Ja se merkitsee myös kohtaamista maan ulkopuolisen elämän kanssa, astumista uuden kynnykselle. Avaruusseikkailun päähahmo on David Bowman (Keir Dullea), joka elokuvan lopussa syöksyy toiseen maailmaan, mutta varmaankin muistettavin hahmo on HAL 9000 -tietokone, jonka ääntä esittää Douglas Rain. 2001: Avaruusseikkailu sisältää kiinnostavia keskusteluja tekoälystä ja muistuttaa hyvin siitä, miten tekoälyä 1960-luvulla käsitteellistettiin.

Lainsuojattomien armoilla (Rawhide, 1951)

Olen harrastanut aina silloin tällöin Henry Hathawayn elokuvien katsomista, mutta projekti on aina keskeytynyt. Aikanaan 1990-luvulla hankin puuttuvia elokuvia Yhdysvalloista NTSC-nauhoina tai vaihtureina Peter von Baghilta. Mieleen on jäänyt Petterin VHS-kasettien paketti, jossa oli saatteena lyhyt viesti: ”Tule onnelliseksi niin kuin miljoonat ennen sinua!” Tulinhan minä, ja totta: Hathaway on aina ollut mainstream-ohjaaja, jonka elokuvat ovat saaneet suuren levityksen. Toisaalta, katoavaista on mainen kunnia, sillä osa ohjaajan elokuvista on kadonnut kokonaan ohjelmistoista. Uransa aikana Hathaway ohjasi paljon lännenelokuvia, ja nyt huomaan, että en ole koskaan blogannut vuonna 1951 valmistuneesta westernistä Rawhide. Suomessa sitä on esitetty nimillä Lainsuojattomien armoilla ja Epätoivoinen piiritys.

Dudley Nicholsin käsikirjoittama tarina tuo mieleen John Fordin klassikon Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939), joka oli niin ikään Nicholsin käsialaa vaikkakin perustui Ernest Haycoxin novelliin. Rawhide on sen sijaan alkuperäiskäsikirjoitus: asetelma on läpikotaisin tuttu siinä mielessä, että tapahtumat sijoittuvat postivaunujen reitille, yksinäiselle asemalle, mutta Nichols on höystänyt kertomusta uudenlaisille piirteillä. Tom Owens (Tyrone Power) on aseman apulaisena, mutta on postifirman johtajan poika, joka on harjaantumassa alaan. Vinnie Holt (Susan Hayward) on puolestaan yksinhuoltaja, jonka tarina paljastuu vasta myöhemmin. Hän on lapsen täti, joka on viemässä pienokaista isänsä luokse. Elämänkohtalot järkkyvät, kun paikalle saapuu Rafe Zimmermannin (Hugh Marlowe) johtama rikollisryhmä, joka janoaa kultalastia.

Tapahtumat sijoittuvat kokonaan erämaan keskellä sijaitsevaan rakennukseen ja sen lähiympäristöön. Tom ja Vinnie esiintyvät avioparina pystyäkseen taitelemaan rikollisryhmää vastaan. Hurjimman roolisuorituksen tekee Jack Elam (1920–2003), joka on Zimmermannin iljettävä apuri Tevis. Elam saa tässä elokuvassa näyttää koko repertuaarinsa. Kaiken kaikkiaan Rawhide toimii hyvin, ja Hathawayn ohjaus on sujuvaa. Pieni yksityiskohta jää mieleen: Hathaway käyttää paljon ympäristön ääniä, mikä avartaa vaikutelmaa siitä, mitä yksinäisen aseman ulkopuolella on. Kojoottien huudot kuuluvat öisin, ja päiväkohtauksissa ääniraidalla käytetään lintujen viserrystä. En saanut kiinni, minkä linnun laulua elokuvassa on käytetty. Kaktuspeukaloinen sopisi tähän hyvin!

Naisreportteri rakastuu (Christmas in Connecticut, 1945)

Warnerin tuottama ja Peter Godfreyn ohjaama Naisreportteri rakastuu (Christmas in Connecticut, 1945) sopisi erinomaisesti televisio-ohjelmistoon jouluna. Katsoin elokuvan viimeksi yhdeksän vuotta sitten, ja bloggasin siitä silloin. Sujuva screwball-komedia tarjoaa nokkelaa sanailua, yllättäviä juonenkäänteitä ja erinomaisia näyttelijäsuorituksia. Naispääroolia, toimittaja Elizabeth Lanea esittää Barbara Stanwyck ja muhkeaa lehtipomoa Alexander Yardleya Warnerin film noir -elokuvista tuttu Sydney Greenstreet. Lane on luonut näyttävän uran ruokakolumnistina ja rakentanut mielikuvan idyllisestä elämästään Connecticutin maaseudulla. Tosiasiassa hänellä ei ole maaseutukotia, eikä liioin aviomiestä ja lasta. Joulun lähestyessä Yardley ilmoittaa haluavansa viettää pyhäpäivät Lanen luona rintamalta kotiutuneen Jefferson Jonesin (Dennis Morgan) kanssa. Pikapikaa kulissit pystytetään ja avuksi rientää Lanen sitkeä kosija John Sloan (Reginald Gardiner). Sloan yrittää avioitua Lanen kanssa ennen joulua ja tuomarikin on paikalla useaan otteeseen, mutta aina viime tingassa vihkiminen siirtyy.

Christmas in Connecticut on viihdyttävä komedia, jonka jaksaa hyvin katsoa uudelleen. Ensimmäisellä katsomiskerralla huomio kiinnittyi siihen, miten toinen maailmansota on läsnä. Elokuva alkaa seuraamalla Jonesin tarinaa: tämä näkee nälkää sodan keskellä, pelastusveneessä. Vähitellen päähuomio siirtyy itsenäisen toimittajan, Elizabeth Lanen hahmoon ja hänen uraansa, jota Yardsley autoritäärisyys ei onnistu nujertamaan. Tällä katsomiskerralla huomio kiinnittyi aikalaisviitteisiin: Sloan haaveilee modernista asuntorakentamisesta, ja connecticnutilaiset lapset tuntuvat viittaavan babyboomiin, joka oli Yhdysvalloissa jo alkanut. Elokuvassa on kiinnostavia viittauksia myös Eurooppaan. S. Z. Sakall esittää unkarilaista kokkia, jonka Lane saa tuekseen, ja Una O'Connor irlantilaista palvelijaa Norahia. Kun elokuva nähtiin Suomessa jouluna 1946, Ilta-Sanomat luonnehti elokuvan komediallisuutta seuraavasti: ”Paikka paikoin ilonpito on räiskyvän riemullista, niinkuin esim. lehmän osallistuessa kuutamokuherteluun, lapsen vaihdot ja kellon nieleminen. Hauskaa joulua voi Naisreportterin seurassa hilpesti toivotella.”

Ennio (2021)

Giuseppe Tornatoren dokumentti Ennio Morriconesta valmistui keväällä 2021. Katsoessani elokuvaa mieleeni nousivat Jean-Paul Belmondon hautajaiset saman vuoden syksyltä. Belmondon saattomusiikiksi oli valittu Morriconen ”Chi mai”, jota säveltäjä käytti ensimmäisen kerran Jerzy Kawalerowiczin elokuvassa Maddalena (1971). Uudelleen Morricone hyödynsi sävellystään Georges Lautnerin ohjauksessa Le Professionnel (1981), jota Belmondo tähditti. ”Chi mai” tuli tunnetuksi myös Carlo Nistrin sanoittamana ja Milvan tulkitsemana lauluna vuonna 1972. Jos oikein muistan, Tornatoren dokumentissa ”Chi mai” jää mainitsematta. Ehkäpä tilanne olisi toinen, jos Tornatoren elokuva olisi valmistunut vuotta myöhemmin, sillä niin vaikuttava kappale oli Belmondon viimeisellä matkalla.

Erittäin kiinnostavaa katsottavaa Tornatoren dokumentti silti on. Alussa ja lopussa on hyödynnetty lyhyitä haastatteluinserttejä samaan tapaan kuin tv-tuotannoissa usein tehdään, ja ne olisi mielestäni hyvin voinut jättää pois. Sen sijaan dokumentti alkaa vaikuttavasti kuvaamalla Morriconea asunnossaan tai työhuoneessaan, kuntoilemassa ja istumassa pöytänsä ääressä. Alku tuo muutoinkin säveltäjän lähelle katsojaa, ja Morriconesta rakentuu herkkä kuva. Kiinnostava on koko opiskeluvuosia kuvaava jakso, jossa Morricone kertoo jännitteisestä suhteestaan opettajaansa Goffredo Petrassiin. Tornatore antaa sijaa myös Morriconen elokuvauran varjoon helposti unohtuvalle uralle italialaisten popkappaleiden sovittajana ja innovaattorina. Morricone kertoo muun muassa kappaleesta ”Se telefonando”, joka tuli tunnetuksi Minan esittämänä. Todella hienoa, että Tornatore ehti toteuttaa projektinsa ja antaa Morriconelle itselleen puheenvuoron. Jokaisessa repliikissä välittyy intohimo musiikkia kohtaan. Morricone menehtyi 6. heinäkuuta 2020, eikä hän varmaankaan ehtinyt nähdä lopullista elokuvaa.

Dyyni (Dune, 2021)

Katsoimme vasta nyt Denis Villeneuven Dyynin (Dune, 2021), joka jäi ensi-illan aikaan näkemättä. Ehkäpä nyt on oikea hetki, sillä elokuvan jatko-osa on pian tulossa. En ole aivan varma, miten Dyyni kerronnallisesti hahmottuu, tai mitä ohjaajalla on takataskussaan jatkoa ajatellen. Tarina toki perustuu Frank Herbertin romaanisarjaan, joten on selvää, että eeppinen kaari on ensimmäisessä osassa vasta aluillaan. Aikanaan David Lynchin Dyynissä (Dune, 1984) tuntui, ettei ohjaajalla ollut kysyä rakentaa fantastista maailmaa vaan alkuun oli ladattu jonkinlainen informaatiopaketti. Villeneuve onnistuu sen sijaan erinomaisesti, annostelemalla tietoja siitä, millaiseen todellisuuteen tarina sijoittuu. Villeneuven Dyyni käynnistyy taitavasti.

Varmasti Dyynin suurin haaste on ollut rihmastoisen tarinavyyhdin kertominen siten, että katsoja pysyy mukana. Itse varauduin siihen, ettei kaikkea tarvitse ymmärtääkään, koska kaikelle fiktion tarjoamalle tiedolle ei selitystä olekaan. Villeneuven tulkinnasta minulle tuli hyvin shakespearelainen vaikutelma: teksti ei ole kovin runollista, mutta vallanpitäjien ja sukujen kamppailut tuovat tarinaan suurten kuningasnäytelmien tuntua. Ehkä tämä luonne heijastuu myös siinä, miten elokuva rakentuu. Näyttävien erämaakuvien rinnalla paljon tapahtuu kulisseissa, vallan kabineteissa, jotka on kuvattu Unkarissa studio-olosuhteissa.

Dyynissä viehättää sen ajankohtaisuus, vaikkakin keskeiset teemat ovat olleet ajankohtaisia siitä lähtien, kun koko saaga sai alkunsa. Frank Herbertin romaani syntyi aikana, jolloin koloniaalinen kulttuuri natisi liitoksissaan. Ensimmäiset valokuvat maapallosta avaruudesta kuvattuna tekivät tietoiseksi siitä, miten pienellä planeetalla lopulta elämme ja miten haurasta elämä voi olla. Dyynissä luonnonvarojen häikäilemätön hyödyntäminen on keskiössä: rohdoksi kutsuttua ainetta ammennetaan rutikuivalta Arrakis-planeetalta. Dyynin ensimmäisessä osassa on kiehtova jännite kabinettien kalkyloinnin ja unien ja enteiden maailman välillä. Kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaan tarina seuraavassa osassa kehittyy.