Kaivon salaisuus (1951)

Russell Rousen esikoispitkä oli yhdessä Leo C. Popkinin kanssa ohjattu Kaivon salaisuus (The Well, 1951). Se perustui Rousen ja Clarence Greenen alkuperäiskäsikirjoitukseen, joka toi elokuvalle lopulta Oscar-ehdokkuuden. Samalla Kaivon salaisuus nosti nuoret tekijät kerralla parrasvaloihin ja antoi Rouselle ja Greenelle mahdollisuuden seuraavaan kokeiluun Varastettuja salaisuuksia (The Thief, 1952). Popkin osallistui lopulta yhdeksän Hollywood-elokuvan tuotantoon, ja hänellä oli jo tässä vaiheessa kokemusta muun muassa René Clairin trillerin Eikä yksikään pelastunut (And Then There Were None, 1945) tuotannosta. Kaivon salaisuus oli aikanaan poikkeuksellisen rohkea elokuva: se käsitteli avoimesti rasismia ja esitteli myös monia mustia näyttelijöitä, joita Hollywood-elokuvissa ei tuohon aikaan yleensä nähty.

Kaivon salaisuus alkaa järkyttävästi. Viisivuotias afroamerikkalainen tyttö kävelee kukkaniityllä ja putoaa yhtäkkiä onkaloon, joka myöhemmin paljastuu kaivoksi. Tosin elokuvan nimen perusteella katsoja arvaa tämän välittömästi. Pikkukaupungin poliisi ryhtyy toimeen, mutta tyttöä ei löydy mistään. Vanhempien hätä on pohjaton. Vähitellen poliisi saa selville, että tyttö on koulumatkallaan nähty valkoisen miehen seurassa. Välittömästi huhut lähtevät liikkeelle, ja tytön katoaminen alkaa näyttäytyä rasistisena väkivaltana. Kaivon salaisuus antaa toisaalta dokumentaarisen vaikutelman siinä tavassa, jolla se kuvaa kaupungin elämää, työpaikoilla ja kodeissa, kaduilla ja takapihoilla, mutta toisaalta sen käsittelyssä on argumentatiivisuutta, joka tuo mieleen Stanley Kramerin tuotannon. Rousen ja Greenen käsikirjoitus paisuttelee tytön katoamisesta hetkessä epäluulojen kierteen ja tuota pikaa mustat ja valkoiset ovat sotajalalla keskenään.

Tarinan hienous on siinä, ettei draama pääty tähän. Ennen pitkää tyttö löydetään, jolloin kaikki ymmärtävät, että vihamielisyydet kumpusivat mielikuvituksesta ja ennakkoluuloista. Alkaa hillitön pyrkimys tytön pelastamiseksi, mihin kaikki kaupungin asukkaat osallistuvat. En aivan ymmärtänyt, miksi elokuvassa tarvitaan niin monimutkainen tieteellis-teknologinen ratkaisu kaivoon juttuneen lapsen pelastamiseksi, mutta Rousen ja Greenen käsittelyssä tällä on yleisempää merkitystä. Ristiriitojen jälkeen elokuva osoittaa yhteistyön välttämättömyyden ja sen luovan potentiaalin. Loppuratkaisussa vaikuttava on pitkä hiljaisuus tytön pelastamisen jälkeen, kun kaikki odottavat vastausta siihen, onko hän elossa vai kuollut. Hetken tuntuu siltä, että kaupungin asukkaat ymmärtäisivät mellakoinnin syöneen aikaa niin paljon, että tytön henki on vaarassa. Lopulta vapauttava tieto kiirii ilmoille, ja ääniraidalla Dimitri Tiomkinin musiikki yltyy loisteliaaksi codaksi.