31. joulukuuta 2005

Oliver! (1968)

Olin varmaan kahdeksanvuotias, kun näin tämän elokuvan ensi-illassa. Mieleeni ei ole jäänyt ainoatakaan musiikkikohtausta, vaikka Oliver! on täynnä toinen toistaan vauhdikkaampia laulu- ja tanssinumeroita. Sen sijaan muistan onnettoman Oliverin, joka pyytää lisää kuvottavan näköistä keittoa. Ja muistan, miten Faginin aarteet vajoavat Lontoon laitakaupungin vihreään liejuun.

Olen aina pitänyt Carol Reedin elokuvista, mutta Oliver! ei varmaankaan ole vaikuttavimpia, useista Oscar-pysteistä huolimatta. Draama jää Oliverissa sivuraiteelle, ja eniten viehättävät taidokkaat joukkokohtaukset, varsinkin tilanteessa, jossa Oliver (Mark Lester) saapuu Lontooseen ja joutuu valtavan show'n keskelle. Hassusti juoksevat poliisit tuovat mieleen Monty Python -ryhmän John Cleesen "hassujen kävelyjen ministeriön" virkamiehenä. Olisiko Cleese saanut vaikutteita tuoreesta brittimusikaalista? - Oliverin roolissa nähtävä Mark Lester muuten esiintyi koulupoikana jo François Truffaut'n elokuvassa Fahrenheit 451 (1966).

29. joulukuuta 2005

Hurmio (1933)

Gustav Machatýn Hurmiolla (Ekstase, 1933) on kulttimaine eroottisesti lautautuneena melodraamana, joka teki Hedy Kiesleristä, myöhemmästä Hedy Lamarrista, tähden. Tarina kertoo, että elokuva teki suuren vaikutuksen Teuvo Tulioon ja Ingmar Bergmaniin. Aluksi Hurmio vaikuttaa vinksahtaneelta: kuvakulmat ovat outoja ja häkellyttäviä, kameran korkeus vaihtelee ja kontrastit tuntuvat liiankin voimakkailta. Koko elokuvan ensimmäinen puolisko on päähenkilön, Evan (Hedy Kiesler), taistelua patoutuneita seksuaalisia himojaan vastaan. Hevosten elinvoimainen korskunta asettuu vastakohdaksi aviomiehen, Emilin (Zvonimir Rogoz), nukkavierulle olemattomuudelle. Puolen tunnin katsomisen jälkeen elokuvan visuaalinen voima on kuitenkin temmannut mukaansa. Kohtaus, jossa Eva astuu Adamin (Aribert Mog) työmaaparakkiin, on uskomattoman hieno. Hurmio sisältää lukemattoman määrän 30-lukulaisia viittauksia: naturismi, koneromantiikka, ruumiillisuus ja uusi nainen punoutuvat yhteen. Muihin aikakauden elokuviin nähden Hurmio on harvinaisen moralisoimaton: Evan ja Emilin murtuneessa avioliitossa ei ole mitään pyhää, josta pitäisi erityisesti pitää kiinni. Elokuva kunnioittaa Evan itsemääräämisoikeutta. Hurmio on silti monitulkintainen. Eva päättää lopulta lähteä yksin Berliiniin ja hylkää Adamin - Emil on tehnyt itsemurhan, ja epäilemättä tämä taakka ahdistaa Evaa. Elokuvan päättää kohtaus, jossa päivä koittaa, rakennustyöläiset ryhtyvät jälleen toimeen ja Adam katsoo luomistyön keskellä äitejä ja lapsia. Tässä tilanteessa ohjaaja näyttää Evan pienokainen sylissään. Onko kyse vain Adamin haavekuvasta, mahdollisuudesta, joka jäi toteutumatta? Ehkä kuva on yleisempi, metaforinen viittaus. Vaikka Adam ja Eva eivät saaneetkaan toisiaan, ekstaasin vimma synnyttää uutta elämää. Lopultakin "hurmion" voi nähdä laajempana kuin vain seksuaalisena himona: se on uuden luomista. Se kiihkeys, jolla rakentajat ryhtyvät työhönsä viimeisessä kohtauksessa, on yhtä ekstaattista kuin Evan täyttymätön kaipuu.

Hurmiossa viehättää paljon sen rakenteellinen muotopuolisuus: puolet elokuvasta rakentaa Evan ekstaattista kokemusta, ja varsinainen triangelidraama alkaa vasta tämän jälkeen. Elokuva valmistui niin ikään mykkäelokuvan ja äänielokuvan rajapinnassa. Äänellisiä elokuvia oli jo tehty muutamia vuosia, mutta estetiikaltaan Hurmio on enemmän sukua menneelle kuin tulevalla. Repliikkejä on hyvin vähän: alkupuolella elokuvaa niitä on tuskin ollenkaan. Jos tietää varhaiseen äänielokuvaan liittyvät teknologiset ongelmat, tähän ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Mutta vähitellen puhumattomuudesta tulee tyylikeino, jossa ääni palvelee kokonaisuutta - ehkä paremminkin kuin niissä elokuvissa, joissa lörpötellään alusta loppuun asti!

27. joulukuuta 2005

Aristokatit (1970)

Näin Wolfgang Reithermanin ohjaaman Disney-piirretyn Aristokatit (Aristocats, 1970) lapsena, varmaan 9- tai 10-vuotiaana, ja silloin se oli minusta hienosti piirretty. Tuntui hämmästyttävältä nähdä, miten tyylitelty elokuva olikaan. Hovimestari Edgar ei ole yhtä liero kuin silloin joskus mutta ketku kuitenkin. Hauskimpia hahmoja ovat brittiläiset hanhet, joihin kissaseurue törmää matkallaan Pariisiin.

26. joulukuuta 2005

Prinssi Ahmedin seikkailut (1926)

Lotte Reinigerin (1899-1981) siluettianimaatiota Prinssi Ahmedin seikkailu (Die Abenteuer des Prinzen Achmed, 1926) pidetään kaikkien aikojen ensimmäisenä pitkänä piiroselokuvana. Tuoreessa dvd:ssä on mukana alkuperäinen, Wolfgang Zellerin säveltämä orkesterimusiikki. Lopputulos on hienoa fantasiaa, joka muistuttaa paitsi elävän kuvan varjoteatteritaustasta myös siitä, miten yksinkertaisilla keinoilla vaikuttavan sadun voi kertoa. Elokuva perustuu Tuhannen ja yhden yön tarinoihin: afrikkalainen noita houkuttelee prinssi Ahmedin lentävän hevosensa selkään, ja sankari liitää kohti seikkailuja, kaukaisen meren saarelle, jossa hän rakastuu prinsessa Peri Banuhun, ja lopulta Kiinaan, jossa rakastettu on joutua keisarin puolisoksi. Loppua hallitsee takautuma, jossa Aladdin kertoo kohtalonsa Ahmedille. Prinssin lähdön jälkeen Aladdin oli löytänyt taikalampun, rakentanut komean palatsin Bagdadiin ja rakastunut Ahmedin sisareen Dinarzadeen. Noita oli kuitenkin tullut väliin ja siirtänyt Aladdinin linnan kauas Afrikkaan. Elokuva huipentuu kaksoisromanssiin, kun molemmat pariskunnat saavat toisensa.

17. joulukuuta 2005

Elämä elämästä - Maximilian Kolbe (1991)

En ole nähnyt Krzysztof Zanussin elokuvia aikoihin: Munkin, Wajdan ja Kawalerowiczin jälkeen on vaikea päästä tv-produktion makuun. Elokuvaa ei tiettävästi ole esitetty suomeksi, mutta sen voisi kääntää Elämä elämästä - Maximilian Kolbe (Leben für Leben - Maximilian Kolbe /Zycie za zycie - Maksymilian Kolbe, 1991). Tarina Auschwitzin keskitysleirillä surmatun Kolben elämästä on jännittävästi rakennettu. Keskushahmona on Jan (Christoph Waltz), joka elokuvan alussa pakenee Auschwitzista, sattuman avustamana. Leirillä muut vangit saavat kärsiä paosta, ja ryhmä vankeja tuomitaan nälkäkuolemaan. Fransiskaanimunkki Maximilian Kolbe pelastaa yhden uhreista, tarjoutuu sijaiseksi ja kokee marttyyrikuoleman. Vähitellen paon seuraukset selviävät Janille, ja hän onkii tietoja niin Kolbesta kuin pelastetusta vangistakin. Kerronta on viitteenomaista, mutta ilmeistä on, ettei Jan koskaan vapaudu Auschwitzista. Leiriltä voi ehkä konkreettisesti karata, mutta traagisista tapahtumista irtipääseminen on elämänikäinen projekti. Loppukohtaus sijoittuu Yhdysvaltoihin, jonne Jan on muuttanut. Hän romahtaa nähdessään televisiosta, miten paavi Johannes Paavali II julistaa Maxmilian Kolben pyhimykseksi.

16. joulukuuta 2005

Mies raiteilla (1957)

Tinkimätön, visuaalisesti taidokas draama rautatieyhteisöstä yhteiskunnallisen muutoksen kourissa! Nuorena kuollut Andrzej Munk oli huippulahjakas, eikä ole epäilystäkään siitä, että hänen harvat pitkät elokuvansa puolustavat paikkaansa missä tahansa seurassa. Mies raiteilla (Czlowiek na torze, 1957) alkaa öisillä kuvilla: juna kiitää yössä ja ajaa tuntemattoman miehen yli. Pian paljastuu, että uhri on insinööri Orzechowski (Kazimierz Opalinski), pitkän linjan rautatieläinen. Alkaa kuulustelu, jossa vähittellen taustat ja motiivit valkenevat. Mies raiteilla alkaa työnjohdollisesta näkökulmasta. Ensimmäinen todistaja on asemapäällikkö Tuszka (Zygmunt Maciejewski), joka syyttää Orzechowskia kapinalliseksi. Vasta tässä kohtaa itse ymmärsin, että elokuva sijoittuu lähimenneisyyteen, vuoteen 1950, Stalinin aikaan. Rautateillä noudatetaan tiimityötä, ja Orzechowskin ryhmä saa erityisiä moitteita tehottomuudesta, joka ei sovi kuusivuotisohjelmaan. Miten ajankohtaiselta tämä sosialistinen tehokkuuskulttuuri tuntuukaan nyt, vuoden 2005 Suomessa! Työnjohdon jälkeen näkökulma siirtyy Orzechowskin alaiseen, Stanislaw Zaporaan (Zygmunt Listkiewicz), jonka kertomus on aivan toisenlainen. Kapinoiva vanhus näyttäytyykin menneen maailman veteraanina, joka ei ole sopeutunut uuteen yhteiskuntaan. Orzechowski vapautuu vain kohdatessaan vanhan työparinsa Varsovan-Wienin-linjalta, ajalta ennen toista maailmansotaa. Kolmas todistaja Witold Salata (Zygmunt Zintel) on ratkaiseva, sillä Salata oli paikalla onnettomuuden hetkellä. Lopulta totuus paljastuu: Orzechowski oli nähnyt, ettei vaihteen merkkivalo toimi, ja asettunut itse junan eteen katastrofin estämiseksi. Vaikka työkulttuureissa on eroja, vanha rautatieläinen pysyy lojaalina kuolemaan asti. Näin kerrottuna tarina voi tuntua yksinkertaiselta, mutta Munk rakentaa kokonaisuuden erittäin taitavasti. Olisiko Munk saanut vaikutteita Akira Kurosawan Rashomonista (1950), joka myös kuvaa monien totuuksien maailmaa? Munkin elokuvan jälkeen ei voi sanoa, että asemapäällikkö Tuszka olisi väärässä, mutta hänen näkökulmansa ei kohtaa Orzechowskia, joka jää historian jalkoihin. Epäilemättä elokuva on kommentti myös lähimenneisyydestä, Stalinin vahvasta vaikutuksesta Puolassa. Munkin elokuva on itsessään todiste ilmapiirin vapautumisesta. Tässä mielessä viimeinen repliikki on kuvaava. Tuszka ymmärtää totuuden ja toteaa: "Täällä on tunkkaista." Sitten hän avaa ikkunan ratapihalle, jossa tehdään työtä täyttä höyryä.

14. joulukuuta 2005

Marmorimies (1976)

Andrzej Wajdan Marmorimies (Czlowiek z marmuru, 1976) tempaa alusta lähtien mukaansa. Pitkä kamera-ajo puolalaisen tv-yhtiön käytävällä: Agnieszka (Krystyna Janda) yrittää vakuuttaa tuottajaansa siitä, miten tärkeää on tehdä dokumentti 1950-luvusta, työnsankari Mateusz Birkutista. Oikeastaan yllättävää on tuottajan (Boguslaw Sobczuk) kysymys: kuka on kiinnostunut historiasta? - Oliko todella niin, ettei vuoden 1976 Puolassa käsitelty Stalinin kautta? Aloitusjakson jälkeen seuraavat alkutekstit, joita tahdittavat Andrzej Korzynskin soulahtavat, amerikkalaisista toimintasarjoista muistuttavat sävelet. Marmorimies kuvaa kriittisen journalistin uteliaisuutta, halua tietää. Haastattelujen ja vanhojen dokumenttifilmien kautta avautuu kuva Mateusz Birkutista (Jerzy Radziwilowicz), muurarista, joka nousi sankariksi muuraamalla yhden työvuoron aikana yli 30 000 tiiltä. Nykypäivän, 2000-luvun näkökulmasta, Birkutin uroteko näyttäytyy demonstraationa uudesta, tehokkaammasta työskentelytavasta, mutta riuduttava, rationaalinen työ ei ilahduta kaikkia. Birkut on viaton siinä mielessä, että hän uskoo mahdollisuuteen rakentaa koteja kaikille. Viime kädessä hänen sankaruutensa on kuitenkin median - ja vallitsevan ideologian - tuotetta. Vähitellen asetelma valkenee, mutta usko työhön ei silti katoa. Marmorimiehen myytti on liikaa tv-johtajille, ja Agnieszkan projekti pysäytetään. Lopussa Agnieszka yrittää tavoittaa ikääntyneen Mateuszin, mutta tämä on jo kuollut. Gdanskin telakan portilla hän tapaa marmorimiehen pojan, Maciejin. Loppukohtaus tuntuu enteelliseltä, sillä juuri Gdanskin telakalla oli avainrooli Solidaarisuus-ammattiliikkeen alkuvaiheissa. Wajda jatkoi kertomustaan näihin vuosiin elokuvassaan Rautamies (Czlowiek z zelaza, 1981). Silti muutos häämöttää jo Marmorimiehen viimeisissä kuvissa, kun Agnieszka ja Maciej kävelevät määrätietoisesti samalla tv-yhtiön käytävällä, josta kaikki alkoi.

12. joulukuuta 2005

Nunna ja paholaiset (1961)

En varmaan ollut ennen tätä elokuvaa nähnyt Jerzy Kawalerowiczin tuotannosta muuta kuin hienon spektaakkelin Faarao (Faraon, 1966), jonka käsikirjoitus oli Kawalerowiczin ja Tadeusz Konwickin yhteistyötä. Sama työpari on kirjoittanut Nunnan ja paholaisenkin (Matka Joanna od aniolów, 1961), joka sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään paikkaan 1600-luvulle. Taustalla on historiankirjoituksessa paljon käsitelty Loudonin luostarin tapaus: yhtäkkiä ranskalainen nunnaluostari ajautui kaaokseen, paholaisen valtaan. Nunna ja paholainen herättää monenlaisia ajatuksia. Ohjaaja itse väitti viitanneensa teemalla rakkauden kykyyn ylittää mahdottomatkin rajat. Luostariin paholaisen manaukseen saapunut munkki (Mieczyslaw Voit) rakastuu abbedissaan, Enkelten Johannaan (Lucyna Winnicka) ja jää lopulta itse saatanan riivaamaksi. Elokuvan voi tulkita myös yhteiskunnallisena kommenttina: päähenkilöille paholaiselle antautuminen on ainoa keino vapautua uskonnollisten dogmien kahleesta. Kawalerowiczin ohjaus on tyyliteltyä ja kauttaaltaan harkittua.

11. joulukuuta 2005

Cabirian yöt (1957)

Jostakin syystä tätä Federico Fellinin elokuvaa ei ole juurikaan televisiossa näytetty: se tuntuu aina unohtuvan sarjoja laadittaessa - vai johtuisiko kaikki siitä, että Cabirian yöt (Le notti di Cabiria, 1957) on Dino De Laurentiis -tuotantoa? Roomalaisen prostituoidun Cabirian (Giulietta Masina) tarina on riipaiseva, ja koskettavuus vain syvenee elokuvan loppua kohti. Viittaakohan Cabirian nimi Giovanni Pastronen legendaariseen spektaakkeliin Cabiria (1914), jossa karthagolaiset ryöstävät roomalaisen neidon Pohjois-Afrikkaan? Ironiaa on siinä, että roomalaisen kulttuurin symboli, Cabiria, on nyt hyväksikäytetty laitapuolen kulkija, joka unelmoi paremmasta elämästä. Hänen riistäjänsä eivät ole pohjoisafrikkalaisia, eivätkä edes saman yhteiskunnan parempiosaisia, vaan toisia marginaalissa eläjiä. Cabirian öiden loppu on huikea: vaatimattomalta näyttävä kirjanpitäjä Oscar D'Onofrio (François Périer) on huijari, joka on valmis viemään köyhältä viimeisetkin rahat. Viimeisissä kuvissa on silti toivon pilkahdus. Pahimmatkaan onnettomuudet eivät ole riistäneet Cabirian optimismia, ja hymy nousee esiin kyynelten alta.

10. joulukuuta 2005

Pikku Caesar (1931)

Gangsterielokuvien klassikko, Mervyn LeRoyn ohjaama Pikku Caesar (Little Caesar, 1931), ei ole laimentunut vuosikymmenien saatossa. Nyt huomio kiinnittyy ensimmäisenä maaseudun ja kaupungin vastakkainasetteluun. Rico (Edward G. Robinson) ja Joe Massara (Douglas Fairbanks Jr.) tilaavat syrjäisessä kuppilassa spagetin ja kahvit ja haluavat vihdoinkin elää leveämmin - kaupungissa. Urbaani ympäristö tarjoaa lopulta menestyksen myös laittoman bisneksen tekijöille. Ricosta kasvaa jengin pomo. Lopulta hän ei kuitenkaan tuhoudu ahneuteen vaan ylpeyteensä. Hän ei malta olla tulematta esiin.

27. marraskuuta 2005

Musta merirosvo (1926)

Katsoin Albert Parkerin Mustan merirosvon (The Black Pirate, 1926) flunssaisena, sohvalla maaten, eikä vire ollut paras mahdollinen 20-luvun seikkailuelokuvalle. Ja epäilemättä Musta merirosvo edellyttäisi vähän tarkkaavaisempaa katsomista. Douglas Fairbanks juoksee, hyppii, miekkailee, sukeltaa - ja hurmaa - pääroolissa, sankarina, joka kostaa merirosvoille isänsä kuolemaa.

26. marraskuuta 2005

Lännen valoittajat (1939)

Kun Michael Curtizin Lännen valloittajat (Dodge City, 1939) pyörähtää käyntiin, ensimmäisenä huomiota kiinnittää dvd:n käsittämättömän hyvä laatu: valkokankaalta katsottuna kuvat ovat kuin suoraan filmiltä. Mutta itse elokuvaan en tahdo saada otetta. Dodge City on klassinen western, jossa rehti karjanajaja Wade Hutton (Erroll Flynn) laittaa kurittoman kaupungin järjestykseen. Monien klassisten länkkäreiden tapaan sanomalehdistö nousee tärkeään rooliin. Jeff Surrettin (Bruce Cabot) organisoiman roskajoukon pahin teko on hyökkäys sananvapautta vastaan.

Muumio (1932)

Boris Karloff on lakonisessa minimalismissaan loistava Imhotepina, joka yrittää saada takaisin vuosituhansien taakse jääneen rakastettunsa. Kun Karl Freundin Muumio (The Mummy, 1932) valmistui, Tutankhamonin haudan löytymisestä oli kulunut aikaa vain vähän. Aikakauden modernisteja itämainen mystiikka viehätti - Suomessakin Olavi Paavolainen kirjoittaa rajuista Tutankhamon-juhlista! Olisi kiehtovaa pohtia tarkemmin Egypti-innostuksen merkityksiä. Ainakin Muumio tarjoaisi paljon raaka-ainetta tällaisille pohdiskeluille: mitä menneisyyden kirouksen korostaminen tarkoitti modernin, tieteellisen maailman keskellä? Historia nousee Muumiossa haudasta - vain tullakseen kuopatuksi elokuvan lopussa.

19. marraskuuta 2005

Ihmissusi (1941)

Curt Siodmakin käsikirjoittama ja George Waggnerin ohjaamaIhmissusi (The Wolf Man, 1941) ei kauhuelokuvallisessa maineessaan päihitä Frankensteinia tai Muumiota, mutta lopputulos on ytimekäs. Tarinassa on antiikin tragedian piirteitä. Larry Talbot (Lon Chaney Jr.) päätyy ihmissudeksi epäonnisen sattuman tuloksena, ja alusta lähtien on selvää, että kaikki päättyy väistämättömään tuhoon. Vain kuolema voi vapauttaa päähenkilön kohtalon taakasta. Mainoskuvista voisi päätellä, että "susimiehen" ulkomuoto on huvittava, mutta ainakaan minua ei naurattanut. Sen sijaan koomista on se, että amerikkalaisella aksentilla puhuva Lon Chaney Jr. näyttelee brittiläisen kartanonomistajan poikaa - ja isää taas näyttelee ranskalainen näyttelijä, Claude Rains. Siodmakin alkuperäisessä käsikirjoituksessa isä-poika-suhdetta ei ollut, mutta se lisättiin
kuvausvaiheessa.

12. marraskuuta 2005

Hopeatähti (1957)

Palkkionmetsästäjä Morg Hickman (Henry Fonda) avustaa kokematonta sheriffiä (Anthony Perkins) Anthony Mannin westernissä Hopeatähti (The Tin Star, 1957) ja onnistuu lopulta pääsemään eroon henkilökohtaisen elämänsä painajaisista. Fondan ja Perkinsin yhteistyö onnistuu erinomaisesti, ja Fondan näyttelemisessä on jo paljon samoja piirteitä kuin myöhemmin Leonen Huuliharppukostajassa. Samalla kun palkkionmetsästäjä ja sheriffi lopulta lyöttäytyvät yhteen rikollisuuden kitkemiseksi, he rakentavat myös suvaitsevampaa yhteiskuntaa. Tarinan roisto Bart Bogardus (Neville Brand) kuvataan rasistina, joka halveksii niin intiaaneja kuin meksikolaisiakin. Palkkionmetsästäjän humaanisuutta kuvastaa suhde kylän liepeillä asuvaan Nona Mayfieldiin (Betsy Palmer), joka elää eristäytyneenä pienen intiaanipoikansa kanssa.

2. marraskuuta 2005

Kohtalokas laituri (1953)

Tuoreessa dvd-julkaisussa on kaksi Kohtalokkaan laiturin (Stazione termini, 1953) versiota, Vittorio de Sican alkuperäinen leikkaus ja David Selznickin lyhentämä ensi-iltakopio. Emme jaksa katsoa tällä kertaa kuin vain toisen, de Sican alkuperäisen version, ja se on todella hieno. On tietysti helppo arvata, miksei se viehättänyt Selznickiä. De Sica rakentaa koko lemmendraaman Rooman päärautatieasemalle. Neorealistisen perinnön vivahdus tulee lukemattomista sivuhenkilöistä, joita kamera seuraa kuin ohimennen, viemättä silti huomiota Mary Forbesin (Jennifer Jones) ja Giovanni Dorian (Montgomery Clift) välienselvittelyltä. Tässä näyte elokuvan alusta:


30. lokakuuta 2005

Pako yli aavikon (1948)


John Fordin Pako yli aavikon (The Three Godfathers, 1948) jäi mieleen jo lapsena. Olen aina pitänyt tästä raamatullisesta lännenelokuvasta, jossa kolme pankkirosvoa saa hoidettavakseen vauvan keskellä erämaata. Ilmeisesti muutkin ovat pitäneet tarinasta, sillä se oli filmattu jo useita kertoja ennen kuin John Ford siihen tarttui. Tietenkin elokuva on monella tapaa ennustettava. John Waynen esittämä Robert Marmaduke Sangster Hightower on kaveruksista ainoa, joka selviää hengissä ja pelastaa vauvan ohella sielunsa. Winton Hochin kuvaus on huippuluokkaa!

29. lokakuuta 2005

Woyzeck (1979)

Päiväkirjan pitäminen on jäänyt toviksi, ja tätä kirjoittaessa Werner Herzogin Woyzeckin katsomisesta on jo aikaa. Viimeksi olin nähnyt elokuvan 1980-luvulla, elokuvakerhossa, mutta muistikuvat eivät pettäneet: Klaus Kinskin roolisuoritus on hurja! Woyzeck perustuu Georg Büchnerin (1813-37) näytelmäfragmentteihin, ja varmasti lopputulos näyttää epäjatkuvuudessaan modernistisemmalta kuin mitä Büchner itse oli ajatellut. Herzog ohjasi Woyzeckin luovuuden puuskassa heti Nosferatun jälkeen. Lähtökohta on sikäli eriskummallinen, että jokaisen otoksen kesto on osapuilleen neljä minuuttia. Kamera on liikkumaton, mutta näyttelijöiden intensiivisyys pitää teoksen ihmeellisesti koossa. Alistetun ja nöyryytetyn sotilaan tarina on karmaiseva. Koskettavin kohta on hidastettu jakso, jossa Woyzeck surmaa rakkaimpansa, eikä Kinskin epätoivoista katsetta teon jälkeen ole helppo pyyhkiä mielestä.

27. lokakuuta 2005

Naisen sielun iltahämärä (1913)

Jevgeni Bauer ehti ohjata muutaman vuoden kuluessa 80 elokuvaa, ennen kuin kuoli keuhkokuumeeseen vuonna 1917. ”Naisen sielun iltahämärä” (Sumerki zhenskoi dushi)on Bauerin varhaistuotantoa, mutta se on silti hämmentävän tyylitelty ja tietoinen elokuva. Se sai ensi-iltansa samana vuonna kuin Teuvo Puron ohjaama Sylvi, josta on säilynyt vain fragmentteja. Sylvistä tiedetään, ettei ohjaaja Puro juurikaan puuttunut kuvaajan työskentelyyn. Bauerin melodraaman kohdalla on sen sijaan selvää, että ohjaajan vaikutusvalta on kattanut paljon laajemman kokonaisuuden ja tulee lähelle modernia ajatusta elokuvaohjauksesta. Jo alun syvätarkka näkymä Veran (Vera Chernova) huoneeseen kertoo poikkeuksellisesta kuvallisesta ajattelusta. Sama näkymä toistuu myöhemmin, kun Veran nukkuessa yöllinen tunkeilija kapuaa huoneeseen. Elokuvassa on myös liikkuvan kameran käyttöä, mikä poikkeaa esimerkiksi saman ajan saksalaisesta melodraamasta.

”Naisen sielun iltahämärä” alkaa jaksolla, joka tiivistää hyvin vuosisadan vaihteen yhteiskunnallisen vastakkainasettelun. Säätyläisnaiset, joilla ei ole mahdollisuuksia osallistua palkkatyöhön, kanavoivat sosiaalisen aktiivisuutensa vapaaehtoistyöhön. Filantrooppeina he avustavat köyhiä. Myös elokuvan kuva työväenluokasta on kuin säätyläistön pahimmista painajaisista: työläiset ovat uhkaavia, viriilejä, rikollisia. Vastakkainasettelu tuntuu hämmentävältä, varsinkin kun se viedään äärimmäisyyksiin asti. Veran ystävllisesti auttama Maksim Petrov (V. Demert) hyökkää avuttoman tytön kimppuun. ”Kohtalonsa” (väliteksti viettelyksen hetkellä!) koettuaan Vera tulistuu ja surmaa Maksimin. Kaikki tämä tuntuu tutulta ja kovin samanlaiselta kuin muissakin 1910-luvun melodraamoissa. Mutta loppu kääntää asetelman ylösalaisin. Vera menee naimisiin ruhtinas Dolskin (A. Ugrjumov) kanssa, mutta saatuaan tietää traagisen menneisyyden aviomies menettää malttinsa eikä pysty antamaan anteeksi. Kaikista ennusteista huolimatta Vera ei ajaudu katastrofiin vaan löytää uuden elämän itsenäisenä naisena, näyttelijänä, joka elää riippumattomasti. Tässä kohtaa elokuva viittaa suoraan Ellen Keyhin (1849-1926), joka tuolloin oli noussut Euroopan laajuiseen maineeseen naisten oikeuksien puolustajana. Ehkä Bauerin elokuvan nimi onkin ironinen: Vera ei lopultakaan elä iltahämärää vaan aamunkoittoa. Viimeisissä kuvissa ruhtinas Dolski tekee itsemurhan, rakkautensa ja elämänsä menettäneenä.

26. lokakuuta 2005

69 - Sixtynine (1969)

Jörn Donnerin elokuvan 69 - Sixtynine (1969) avauskohtauksessa aviomies Jukka Virta (Sven-Bertil Taube) häärii esiliinaan kääriintyneenä keittiössä ja tarjoilee kahvia puolisolleen Tuulalle (Ritva Vepsä). Taustalla Kirka laulaa kappalettaan "Mr. Wonderful". Miksi kotitöitä tekevä mies on komedian merkki? Tälle perusajatukselle "seksikomediaksi" mainostettu Sixtynine perustuu. Seuraavassa kohtauksessa ystävä kutsuu Tuulan katsomaan jääkiekko-ottelua. Kohtaus ei ole epäuskottava siksi, että HIFK voittaa Tuton Urpo Ylösen torjunnoista huolimatta 3-0, vaan siksi että Tuula huomaa miehensä häärivän kentällä erotuomarina. Hän ei ole tiennyt, missä mies iltaisin liikkuu! Elokuva vihjaa - eikä mitenkään hienovaraisesti - että Jukalla on urheilullinen, viriili, miehekäs salattu elämänsä, joka ei kotona ole päässyt esiin. Tästä kulmikkuudesta huolimatta elokuvaa on hauska katsoa, jo pelkästään ajankuvana! Elokuvaan sisältyy ilman muuta suomalaisen elokuvan historian hurjin hammaslääkärikohtaus, jonka rinnalla Erkki Karun Kun isällä on hammassärky (1923) kalpenee mennen tullen. Rauni Luoma näyttelee hammaslääkäriä ja Henny Valjus hammashoitajaa!

22. lokakuuta 2005

Pietari Suuri I (1937)

1700-luvun tutkimuksen seura järjesti Suomen elokuva-arkiston kanssa seminaariin 1700-luvun kuvauksesta elokuvassa, ja esitelmien päätteeksi näytettiin myös elokuvia. Ajattelin aluksi katsoa Vladimir Petrovin Pietari Suuresta (Pyotr pervyy I, 1937) vain alkua, mutta nauliinnuin Orionin istuimeen enkä päässyt pois ennen kuin valot syttyivät. Aleksei Tolstoin romaaniin perustuvassa suurelokuvassa kuvataan Pietari Suuren edesottamuksia Narvan taistelusta Pultavaan asti. Ainakin minut alkukohtauksen synkkä tunnelma vei mukanaan: kirkon kellojen hidas lyönti soi taustalla samaan aikaan, kun Pietari hävityn Narvan taistelun jälkeen pohtii mahdollisuuksiaan jatkossa. Kun Pietari päättää kerätä kirkonkelloista lisää rautaa tykkejä varten, ei ole vaikea nähdä yhteyttä siihen tapaan, jolla neuvostovalta suhtautui sakraaleihin tiloihin.

Pietari Suuren ensimmäiseen osaan on koottu välttämättömät Pietari-knopit. Ikkuna Eurooppaan avataan konkreettisesti, kun Pietari päästää länsituulen viiman puhaltamaan tanssisaliin. Pajareita nöyryytetään leikkaamalla muhkeat parrat. Ja Pietarin laivanrakennusintoa korostetaan voimakkaasti. Miten Pietari Suuren kaltaisen yksinvaltiaan kuva saattoi sopia 1930-luvun Neuvostoliittoon? Ehkä elokuvassa oli piirteitä, jotka auttoivat tukemaan nousevaa Stalinin valtaa. Elokuva esittää myös oikeutuksen koville ja julmille toimenpiteille: herkkänä hetkenä Pietari pyytää voimatoimiaan anteeksi pojaltaan Alekseilta, mutta tämä on vain ohimenevä tunnekuohu. Vahva johtajuus näytetään välttämättömänä vahvan valtion saavuttamiseksi. Selvästi elokuvassa korostetaan myös yhteiskuntaluokkien välisiä siteitä. Sotamies Fedka sieppaa sotasaaliikseen tytön, johon sotamarsalkka kuitenkin mielistyy. Eipä aikakaan, kun Menshikov (Mihail Zharov) kaappaa tytön itselleen. Ja lopuksi itse tsaari (Nikolai Simonov) rakastuu Katarinaan (Alla Tarasova) ja ottaa hänet makuukamariinsa.

Vladimir Petrovin Pietari Suuressa yllättää sen ruumiillisuus. Tsaari itse on värväämässä sotilaitaan ja melkein tunnustelemassa näiden mieskuntoa. Elokuvassa vuorottelevat kädenheilahdusten saattelemat huudahdukset ja ruumiita ravistelevat äänekkäät naurunpurskahdukset. Loppukuvissa tsaari kohottaa ilmaan vastasyntyneen pienokaisensa ja suutelee tämän paljasta takapuolta.

Abbasso la ricchezza! (1946)

Abbasso la ricchezza! valmistui sodan jälkitunnelmissa, eikä elokuvaa tietääkseni ole näytetty Suomessa. Nyt se on saatavana Franco Cristaldin tuotantoa esittelevässä dvd-sarjassa. Anna Magnani näyttelee äkkirikastunutta Gioconda Perfettiä, joka on sodan aikana kerännyt omaisuuden mustan pörssin hedelmäkaupalla. Yhteiskuntasuhteet ovat kääntyneet nurinniskoin, sillä Vittorio de Sican esittämä aatelismies, Ghiranin kreivi, joutuu asunnottomana majoittumaan Perfettin luokse. Vaikka Gioconda Perfetti on rikastunut kyseenalaisin keinoin, hän tuntuu autuaan tietämättömältä siitä, miten kaikki oikeastaan tapahtui. Sen sijaan hän on hurmaantunut yltäkylläisestä vauraudestaan ja haluaisi päästä seurapiireihin, vertaistensa luo. Lopputulos on ennustettava. Gioconda antautuu huijareiden käsiin, ja kohta on omaisuus tipotiessään. Elokuvan lopussa Gioconda on joutunut palaamaan lähtöruutuun, kadulle hedelmälaatikoiden ääreen. Loppu jättää ristiriitaisen tunteen: toisaalta vaurauden suoma helppo elämä tuntuu saavutettavalta, mutta toisaalta yhteiskuntajärjestys palautetaan lopuksi uomiinsa. Vaikka Giocondan ja kreivin suhde lämpenee elokuvan kuluessa, he eivät voi koskaan kohdata toisiaan tasavertaisina.

15. lokakuuta 2005

Lasisydän (1976)

Werner Herzogin elokuvia on ollut ikävä, mutta onneksi useat niistä ovat ilmestyneet dvd:nä. Lasisydän (Herz aus Glas, 1976) kuuluu Herzogin tuotannon avantgardistisimpaan linjaan. Sen päähenkilönä on Hias-niminen paimen (Josef Bierbichler), joka elokuvan alussa enteilee katastrofia. Elämä on kuilun partaalla. Elämän haurauden - lasimaisuuden - kohtaa pieni kylä, jonka vauraus perustuu rubiinilasin tuotantoon. Tehtaan nokkamies on kuollut ja vienyt salaisuuden mukanaan hautaan. Yhteisö ajautuu hysteriaan ja epätoivoon, josta se ei enää kykene nousemaan. Herzogin tyyli on minimalistinen, mutta ainakin minut niukka kerronta saa mukaansa. Itse tulkitsen elokuvan kommenttina modernisaatioon. Kylä elää luonnon manipulaatiosta, mutta lopultakin aineellinen menestys on hiuskarvan varassa. Yhteisö on teollisen toiminnan mukana heittäytynyt teknologiansa varaan ja ottanut samalla riskin kaiken romahtamisesta. Kun rubiinilasin resepti katoaa, moderni mieli särkyy kuin lasisydän.

14. lokakuuta 2005

Taivas maan päällä (2005)

Kuulun varmaankin siihen sankkaan joukkoon elokuvanharrastajia, jotka Blade Runnerin (1982) jälkeen odottavat Ridley Scottin uutuuksilta jotakin erityistä. Ehkä on paljon niitäkin katsojia, jotka joutuvat kerta kerran jälkeen pettymään. Taivas maan päällä (Kingdom of Heaven, 2005) on pettymys, sille ei voi mitään, vaikka Gladiaattorin (2000) ja ehkä jo Kolumbus-elokuvan 1492 - paratiisin valloitus (1992) jälkeen tuntui, että Scott voisi ohjata sarjan kiinnostavia historiantulkintoja.

Taivas maan päällä tuntuu jo ensimmäisten kuviensa aikana yllätyksettömältä: keskiaikaa ei tosin kuvata pimeänä aikakautena, mutta väritykseltään se on tummanpuhuva, siniharmaa. Vaikka ristiretkien aikakautena voisi kuvitella, että uskonnon rooli korostuisi, Balianin (Orlando Bloom) osallistuminen retkelle Pyhään maahan selittyy enemmän henkilökohtaisen katastrofin kautta. Kun suuret aatteet ovat kriisissä, valtaelokuva motivoi tarinansa yksilöllisten tunteiden näkökulmasta. Näinhän tapahtuu Gladiaattorissakin. Lopulta uskonnolla on yllättävän pieni rooli. Itse asiassa Balianista rakennetaan kuva suvaitsevana isäntänä, jonka tiluksilla kristityt, juutalaiset ja muslimit saavat elää sulassa sovussa. Lopulta elokuvan suomenkielinen nimi Taivas maan päällä osoittautuu ironiseksi. Voi olla, että Balianin hetkellisesti isännöimä yhteisö merkitsi "taivasta maan päällä", suvaitsevaisuutta, mutta suuremmat voimat pyyhkivät Pyhän maan yli. Kun Balian elokuvan lopussa puolustaa Jerusalemia Saladdinin joukkoja vastaan, hän puolustaa enemmän ihmisiä kuin Kristuksen hautaa. Hän palaa kotikonnuilleen ja ehtii elokuvan viime metreillä tervehtiä Englannin kuningasta Rikhard Leijonanmieltä, joka on innokkaasti ratsastamassa Pyhää maata pelastamaan. Tuntuu siltä, että Scottin tulkinta on kyyninen: poliittiset voimat taistelevat Jerusalemista, samaan tapaan kuin tänäänkin, eikä mittelölle ole ratkaisua. Siksi Balian vetäytyy henkilökohtaiseen elämäänsä.

Ostin vuosia sitten videokasettina Youssef Chahinen elokuvan Saladdin (El Naser Salah el Dine, 1963), joka kuvasi erittäin mielenkiintoisesti samoja tapahtumia arabialaisesta näkökulmasta. Kunpa se tarttuisi
televisiokanavien haaviin ja pääsisi vihdoinkin esiin!

10. lokakuuta 2005

Aleksis Kiven elämä (2002)

Jotenkin tuntuu, että Jari Halosen Aleksis Kiven elämä on tehnyt kriitiikot asettomiksi. Elokuvaa on melkein pakko kehua, kun lopputulos on niin persoonallinen. Tänään, kun teatterielokuvassa kerronta on konventionaalisempaa kuin koskaan, Aleksis Kiven elämää on hankala arvioida jo siitä syystä, että sen tapa korostaa omaa kerronnallisuuttaan on niin poikkeuksellista ja jo lähtökohtaisesti kannatettavaa. Jari Halosta ei voi moittia anakronismien käytöstä: kyse on tietoisesta tyylikeinosta. Silti oma suhteeni on ristiriitainen. Toisaalta nautin elokuvan omituisista ratkaisuista, toisaalta kärsin määrättömästi esimerkiksi kohtauksessa, jossa Aleksis saapuu säätyläistön Suomi-juhlaan. Halosen kritiikki ruotsinkielistä kulttuuria kohtaan on häikäilemättömän puolueellista. Mutta tämä onkin parasta: elokuva ei ole missään vaiheessa keskinkertainen. Kohtaukset ovat joko surkeita tai loistavia.

8. lokakuuta 2005

Aatamin kylkiluu (1949)

George Cukorin Aatamin kylkiluu (Adam's Rib, 1949) on vain etäinen kaiku 1930-luvun Hollywoodin parhaimmista screwball-komedioista, joissa dialogi oli sähäkämpää kuin ehkä koskaan myöhemmin. Silti Aatamin kylkiluu on hauskaa katsottavaa. Katherine Hepburn ja Spencer Tracy näyttelevät juristeja, Adam ja Amanda Bonneria, jotka joutuvat eri puolille oikeussalia, syyttäjäksi ja asianajajaksi. Oikeudenkäynnistä tulee mieheyden ja naiseuden taistelukenttä. Kun elokuva valmistui vuonna 1949, sukupuoliroolit olivat uudelleenneuvottelun kohteena. Vaadittiin, että sodasta palanneille miehille pitäisi löytyä sija työelämästä, jossa naiset olivat sotavuosien aikana saaneet vahvemman jalansijan. Ehkä elokuvassa on kommentointia juuri tästä tilanteesta. Välillä dialogiin on ujutettu liikaakin ajankohtaisia stereotypioita. Itseäni jäi elokuvan jälkeen askarruttamaan se, millaisista sosiaalisista eroista asetelma kielii. Oikeudenkäynnin kohteena on mitä ilmeisimmin alemman yhteiskunnallisen ryhmän kolmiodraama, jota korkeasti koulutetut juristit ryhtyvät mestaroimaan. Oikeastaan he käyttävät hyväkseen Doris Attingerin (Judy Holliday) hätää ja Warren Attingerin (Tom Ewell) röyhkeyttä.

23. syyskuuta 2005

Valoa kohden (1919)

Holger-Madsenin Valoa kohden (Mod lyset, 1919) on harvinaista herkkua, jonka näkemiseen tarjoutui tilaisuus Norjan elokuva-arkiston esityksessä Oslossa. Pääroolissa olikin norjalainen mykkäelokuvatähti Alf Blütecher, joka pääsee loistamaan Asta Nielsenin rinnalla. Blütecher teki uransa juuri Tanskassa, eikä kai koskaan esiintynyt norjalaisissa elokuvissa. Holger-Madsen oli puolestaan 1910-luvun tärkeimpiä tanskalaisia elokuvantekijöitä. Valoa kohden on uskonnollinen melodraama: Blütecher näyttelee Elias-nimistä köyhäinpappia, joka auttaa kreivitär Ysabelia (Asta Nielsen) kamppailemaan "valoa kohti".

18. syyskuuta 2005

Yeah! Yeah! Tässä tulemme! (1964)

Ensi-iltavuonnaan Richard Lesterin A Hard Day's Night nähtiin Suomessa häkellyttävällä nimellä Yeah! Yeah! Tässä tulemme!, mutta nyttemmin sitä ei juuri käytetä, mikä on tietysti helppo ymmärtää... Kaikkien aikojen ensimmäistä Beatles-elokuvaa on hauska katsoa, nopeatempoinen dialogi ja sumeilematon, ranskalaisen uuden aallon inspiroima jump cut kuljettavat komediaa eteenpäin, rautatieasemalta aina televisiostudioon asti. Elvis-leffoihin verrattuna A Hard Day's Night on uudenlainen star vechicle -elokuva, joka punoo yhtyeen tähtien fiktiivisen ja "todellisen" elämän erottamattomaksi kokonaisuudeksi. Wilfrid Brambell on lyömätön Johnin isoisänä!

11. syyskuuta 2005

Täydellinen rikos (1937)

Marcel Carnén Täydellista rikosta (Drôle de drame, 1937) voisi parhaiten luonnehtia rikoskomediaksi. Viktoriaaniseen Lontooseen sijoittuvaa tarinaa on vaikea kuvata pähkinänkuoressa: Michel Simon näyttelee kukkia rakastavaa Irwin Molyneux'ta, joka on salanimellä Felix Chapel kirjoittanut suosittua jännitysviihdettä. Elokuva tuntuu naureskelevan 1800-luvun lopun englantilaiselle moraalille ja säädyllisyysnormeille, jotka ajavat ihmiset mahdottomiin tilanteisiin. Pastori Archibald Soper (Louis Jouvet) tekee mitä tahansa, ettei hänen harrastuksensa epäsäädyllisiin julkaisuihin paljastuisi. Irwin Molyneux'n puoliso Margaret (Françoise Rosay) puolestaan katsoo parhaaksi vetäytyä julkisuudesta häveliäisyyssyistä, mutta Scotland Yard saakin päähänsä, että Irwin on surmannut vaimonsa. Kaikki on pelkkää väärinkäsitystä, ja ainoa murhaaja on polkupyöräilevä William Kramps (Jean-Louis Barrault), joka eläinten ystävänä surmaa vain teurastajia! Kaiken kaikkiaan Täydellinen rikos on eriskummallisimpia elokuvia, mitä muistan nähneeni. Michel Simon ja Jean-Louis Barrault ovat loistavia!

3. syyskuuta 2005

Gilda (1946)

Vaikka olen nähnyt Charles Vidorin Gildan monet kerrat, en muistanut sen sijoittuvan Argentiinaan. Niin voimakkaasti huomio on aina kiinnittynyt Johnny Farrellin (Glenn Ford) häilymiseen isäntänsä Ballin Mundsonin (George Macready) ja tämän vaimon Gildan (Rita Hayworth) välillä. Ulkomaailma tuntuu tarkoituksettomalta. Mutta loppujen lopuksi tarinan motivoinniksi tarvitaan toinen maailmansota, jonka päätyttyä Argentiina oli sotarikollisten ja hämäräperäisen bisneksen keskus. Gilda on myös suhteellisen pitkä 40-luvun film noir -elokuvaksi, 110 minuuttia. Kun monet saman ajan rikosjännäreistä ovat taloudellisesti kerrottuja tehopakkauksia, Gilda sisältää myös tähtikultin rakentamista: Rita Hayworthin glamourin on päästävä loistamaan. Ja loistaahan se.

2. syyskuuta 2005

Star Trek II: Khanin viha (1982)

Anttilan alennuslaatikosta ostettu Nicholas Meyerin ohjaama Star Trek II: Khanin viha (Star Trek: The Wrath of Khan, 1982) ei säväytä, varsinkaan sen jälkeen kun olemme viime aikoina katselleet alkuperäisen Star Trek -sarjan jaksoja. Kiinnostavampia ovat dvd:ltä löytyvät lisämateriaalit, joissa kerrotaan elokuvan taustoista. Leonard Nimoy oli ollut nihkeä uuden elokuvan suhteen ja olisi halunnut jo karistaa Spockin roolin harteiltaan. Filmausten aikana hän tuli kuitenkin toisiin ajatuksiin, ja vaikka Spockin on määrä kuolla elokuvan lopussa, portti jätetään auki jälleensyntymälle - ja uudelle jatko-osalle.

7. elokuuta 2005

Alppien salaisuus (1926)

Kun lähdimme matkalle Pariisiin, ajattelin, että jonakin iltana olisi hauska käydä elokuvissa. Mutta päivät olivat raskaita, varsinkin kun Pariisin metroa ei ole tehty lastenrattaita varten, ja illalla tuntui mukavammalta istua asunnolla Marais'ssa. Onneksi televisiosta löytyi klassikkokanava. Ensimmäisistä hetkistä lähtien Arnold Franckin Alppien salaisuus (Der heilige Berg, 1926) tempaa mukaansa. Leni Riefenstahlin esittämä Diotima tanssii luonnon keskellä hyvin 20-lukulaisissa kuvissa. Itse elokuva on kolmiodraama, jossa Karl (Luis Trenker) ja Vigo (Ernst Petersen) kamppailevat Diotiman rakkaudesta. Draama huipentuu vuorikiipeilyjaksossa, jossa Karl ja Vigo ottavat mittaa toisistaan. Vigo syöksyy kuilun reunalta, mutta Karl tarttuu ajoissa köyteen. Vaikuttavassa kohtauksessa Karl kieltäytyy antautumasta mustasukkaisuudelleen ja pitää Vigon kiinni elämässä. Kiipeilijät sinnittelevät yön yli, vaikka pakkanen kiristyy. Apu saapuu kuitenkin liian myöhään.

17. heinäkuuta 2005

Professori Dowellin testamentti (1984)

En tiedä, mitä tästä sanoisin. Ostin sarjan neuvostoliittolaisia viihde-elokuvia Vitali Schmidt -nimiseltä verkkokauppiaalta. Leonid Menakerin ohjaama Professori Dowellin testamentti (Zaveshchaniye professora Douelya, 1984) perustuu Alexander Beljajevin romaaniin ja sijoittuu selkeästi "länteen". Jännityskertomus on varmaankin maisemista ja statisteista päätellen kuvattu Kuubassa. Suomalaista katsojaa jää kutkuttamaan elokuvan alussa vilahtava lahtelainen olutlaatikko! Itse elokuva kuvaa sallitun tieteen rajamailla työskentelevää professori Dowellia, jonka aivot jatkavat elämäänsä irrallaan ruumiista. Elokuva näyttää kritisoivan (läntistä) tiedettä, joka on karannut eettisten pohdintojen tuolle puolen.

16. heinäkuuta 2005

La Jetée - terassi (1962)

Muistan, miten myyty olin, kun näin Chris Markerin La Jetéen ensimmäisen kerran 1980-luvun alussa. Esitys oli Palatsi 3:ssa, jonka ohjelmiston Turun elokuvakerho silloin valitsi. Mustavalkoisina still-kuvina tehty tieteisfiktio on yhä tehokas, ja se yksi liikkuva kuva, joka sai minut aikanaan epäuskoisesti räpyttelemään silmiäni, on vieläkin vaikuttava.

20. kesäkuuta 2005

Hirviöt (1963)

Episodielokuva oli suosittua 1950-luvulla, mutta Dino Risi astuu komediallaan Hirviöt (I mostri, 1963) askeleen pidemmälle: teosta voisi kutsua sketsielokuvaksi. Vittorio Gassman ja Ugo Tognazzi tähdittävät 20 lyhyestä kuvaelmasta koostuvaa kavalkadia, joka paikantaa 60-luvun italialaisen yhteiskunnan "hirviömäisyyksiä". Moraaliton isä opettaa pojalleen valehtelua ja näpistelyä, hurskas kansanedustaja antaa iäkkään kenraalin odottaa vastaanotollaan, rutiköyhällä perheenisällä on varaa lähteä A. S. Roman otteluun riehumaan, Pyhän Fransiscuksen sanomaa saarnaava pappi antaa turhamaisia ohjeita parturilleen, mies ryöstää parhaan ystävänsä vaimon, jalankulkijoiden oikeuksista muistuttava herra muuttuu Fiatin rattiin päästyään maaniseksi kaahaajaksi...

Dino Risin sketsikimara on loistelias kommentaari vuoden 1963 Italiasta, modernisaatiosta, vieraantuneisuudesta ja hyväksikäyttämisen häikäilemättömyydestä. Farssin keinoin Risi pääsee samaan lopputulokseen kuin Antonioni! Gassmanin ja Tognazzin roolisuoritukset ovat kertakaikkiaan virtuoosimaisia. Gassman nähdään mm. asianajajana, joka nöyryyttää vapaaehtoisesti oikeuden eteen astuvaa todistajaa. Tognazzi on parhaimmillaan television eteen liimautuneena aviomiehenä, joka paksujen silmälasiensa takaa seuraa kaiken, mitä tuutistä irtoaa - samaan aikaan kun puoliso viettää lemmenhetkiä viereisessä huoneessa. Hervottomuudestaan huolimatta elokuva päättyy surullisesti tarinaan "La nobile arte". Guarnacci (Tognazzi) houkuttelee ystävänsä Artemisio Antinorin (Gassman) palaamaan nyrkkeilykehään. Kaikki päättyy katastrofiin, ja Artemisio halvaantuu. Loppukuvassa nyrkkeilijä istuu rullatuolissa katsomassa ystävänsä leijaa, joka lepattaa merituulessa. Kaikista hirviömäisyyksistä - ainakin tästä viimeisestä - voi syyttää Dino Risiä, joka hyydyttää katsojan naurun elokuvan viime metreillä.

18. kesäkuuta 2005

Simon ja viettelykset (1965)

Rahoitusvaikeuksien vuoksi Luis Buñuel joutui jättämään elokuvansa Simon ja viettelykset (Simón del desierto, 1965) kesken, ja lopputulos on vain 45 minuuttia. YLE Teema näytti elokuvan ilman tekstitystä, joten dialogi jäi hämäräksi... Tarina kertoo Syyrian Antiokiassa 400-luvulla eläneestä Simonista, joka kiipesi pylvään nokkaan ollakseen lähempänä Jumalaa. Simon vietti korkeuksissa vuosikymmeniä, kunnes kuoli: hagiografien mukaan erakon ruumis levitti suloista tuoksuaan vielä pitkään kuoleman jälkeen. Buñuelin elokuvassa kaikki on toisin. Paholainen ilmestyy eri hahmoissa ja yrittää houkutella Simonin alas pylväästään. Surrealistinen kertomus päättyy anaktronistiseen kohtaukseen, jossa paholainen kiidättää Simonin suihkukoneella New Yorkiin - tanssiravintolan villiin menoon. Olisikohan Martin Scorsese saanut Simonin viettelyksistä idean Kristuksen viimeinen kiusaus -elokuvaansa?

12. kesäkuuta 2005

Kaupungissa kummittelee (1937)

Norman Z. McLeodin Kaupungissa kummittelee (Topper, 1937) ei ole tunnetuimpia screwball-komedioita eikä vedä vertoja sellaisille klassikoille kuin Bringing Up Baby tai Nothing Sacred, mutta hauska on tämäkin. Cary Grantin ja Contance Bennettin esittämä pariskunta päättää päivänsä auto-onnettomudessa mutta jatkaa spontaania hurvitteluaan kummituksena. Kuten screwballeissa muutoinkin, Topperissa vastavoimana on sovinnainen elämä, jota Roland Youngin esittämä yritysjohtaja, Cosmo Topper, edustaa. Youngin roolisuoritus on erinomainen, varsinkin kohtauksessa, jossa näkymätön pariskunta kuljettaa hänet juopuneena ulos ravintolasta.

11. kesäkuuta 2005

Neljä nolattua neroa (1931)

Norman Z. McLeodin Neljä nolattua neroa (Monkey Business, 1931) on parasta Marxia. Grouchon verbaalinen ilotulitus on kääntäjien painajainen!


10. kesäkuuta 2005

Etusivu uusiks' (1974)

The Front Page -näytelmän ehtivät ennen Billy Wilderia filmata sekä Lewis Milestone (1931) että Howard Hawks (1940). On vaikea kuvitella, että Hawksin His Girl Fridayn jälkeen voisi vielä palata aiheeseen, mutta Wilder onnistuu loistavasti. Wilder palaa alkuperäiseen näytelmään siinä mielessä, että Hildy onkin mies (Jack Lemmon), eikä nainen (Rosalind Russel) niin kuin Hawksin versiossa. Dialogi on monella tapaa rohkeampaa kuin 1940-luvun versiossa: seksuaalisten vihjeiden lisäksi vuoropuhelua on ryyditetty poliittisin kommentein. Sheriffi Hartman on puhdas antikommunisti, joka näkee yksinäisen rikollisenkin neuvostoliittolaisten kätyrinä.

5. kesäkuuta 2005

Pinocchio (2002)

Roberto Benignin Pinocchiota (2002) katsellessa en voi olla ajattelematta Luigi Comencinin koskettavaa Pinocchiota (1972), tv-sarjaa, jonka elokuvaversio on Italiassa julkaistu englanninkielisin tekstein. Benignin tulkinta on tehty suurella budjetilla, ja siinä on Nicola Piovanin kaunis musiikki, mutta minua satu ei tempaa mukaansa. Parasta on se villi ja pidäkkeetön into, jolla Pinoccio ottaa ensi askeleensa. Comencinin tulkinnassa Pinocchio oli hento ja hauras, lähtökohtaisesti viaton ja syyntakeeton. Benignin Pinocchiossa lapsi tuntuu anarkistilta, joka oppii vastuun vasta loputtomalta tuntuvan koulimisen jälkeen.

29. toukokuuta 2005

Ei koskaan sunnuntaisin (1960)

Aiemmin sekä Jules Dassinin Rififi (1955) että Topkapi (1964) ovat ilmestyneet dvd:nä. Kuten Topkapissa, elokuvassa Ei koskaan sunnuntaisin (Pote tin Kyriaki / Never on Sunday, 1960) ohjaajan puoliso Melina Mercouri on pääroolissa, mutta Turkin sijasta ollaan Kreikassa, Piraeuksen satamakaupungissa, jonne amerikkalainen kirjailija Homer (Dassin) on saapunut jäljittämään kreikkalaisuuden ydintä, klassisen filosofian mysteeriä. Medeian sijasta hän tutustuu paikalliseen ilotyttöön Iliaan (Mercouri). Asetelma on aluksi keinotekoinen ja tunnelma turistinen, mutta ennen pitkää Pygmalion-asetelma kääntyy nurinniskoin: Iliaasta ei tule Homeroksen tuotetta vaan päinvastoin. Vaihteeksi on hauska kuulla myös kreikankielistä dialogia!

Sunnuntaisin sataa aina (1947)

Robert Hamerin Sunnuntaisin sataa aina (It Always Rains on Sunday, 1947) on loistelias elokuva Lontoon East Endin elämästä toisen maailmansodan jälkeen! Kerronta on tehokasta, ja elämäntarinat punoutuvat toisiinsa jo 15 minuutin katsomisen jälkeen. Uusperheessä asuva Rose (Googie Withers) antaa turvapaikan entiselle rakastetulleen Tommylle (John McCallum), joka on juuri paennut vankilasta. Takaa-ajotarina on oikeastaan vain tekosyy kertoa köyhän kaupunginosan elämästä. Douglas Slocomben mustavalkokuvaus pääsee oikeuksiinsa ratapihalle sijoittuvassa loppukohtauksessa, jossa Tommyn pakomatka päättyy. Vastavaloilla leikittelevässä kohtauksessa risteytyvien ratojen vaihtoehdot tuntuvat loputtomilta, mutta Tommylle rautatieasema on määränpää.

28. toukokuuta 2005

Prahan ylioppilas (1913)

Ohjaaja Paul Wegener esittää itse pääroolia kauhuelokuvien klassikkoihin lukeutuvassa Prahan ylioppilaassa (Der Student von Prag, 1913). Tarina sijoittuu vuoden 1821 Prahaan, ja Prahassa elokuvaa myös kuvattiin vuonna 1913. Nuori ylioppilas Balduin rakastuu säätyläiseen, mutta ei köyhänä voi kuin unelmoida rakkaudestaan. Silloin paikalle ilmestyy paholainen tohtori Scapinellin hahmossa. Balduin allekirjoittaa sopimuksen kuin Faust, mutta tietämättömänä siitä, että on myynyt sielunsa. Vuoden 1913 tilanteessa pitkä näytelmäelokuva oli vasta tulossa tuotannon normiksi, ja 40-minuuttinen Prahan ylioppilas kuuluu pitkän draaman pioneereihin. Dialogitekstejä on harvakseltaan, ja usein selittävät tekstit vain kertovat kohtauksen teeman. Silti lopputulos vangitsee: Balduinin sielu piinaa isäntäänsä, ja tuho on väistämätön. Wegener käyttää ahkerasti peilisymboliikkaa: elokuvan alussa Scapinelli sieppaa mukaansa Balduinin peilikuvan.

23. toukokuuta 2005

Topsy-Turvy (1999)

Mike Leigh ei aiemmassa tuotannossaan ole epookkielokuviin erikoistunut, joten Topsy-Turvy on rohkea veto. Nimi vain ei ole paras mahdollinen. Topsy-Turvy kertoo brittiläisen operetin ylittämättömästä duosta, Gilbertistä ja Sullivanista. Kaksikon tiet ovat jo erkanemassa, kun Gilbert innostuu japanilaisesta aiheesta ja kirjoittaa libreton Mikado. Sullivan ryhtyy työhön, ja elokuva huipentuu teoksen ensi-iltaan. Vaikkei sisältö ole tämän ihmeellisempi, lopputulos on kuitenkin mukaansatempaava, 1800-luvun lopun ajankuvana onnistunut.

Ehkä viehättävintä on se viattomuus ja vakavuus, jolla populaari- ja korkeakulttuurin rajamailla puuhaileva kaksikko suhtautuu työhönsä ja oman näkemyksensä tinkimättömään toteutukseen, vaikka tänä päivänä Gilbertin ja Sullivanin tuotanto ei juuri oopperalavojen ohjelmistoa hallitse. Gilbert ja Sullivan esitetään myös toistensa vastakohtina: Gilbert on täydellisesti työhönsä heittäytyvä ja kirjoittaa antaumuksellisesti tarinoitaan taikajuomista, ihmeistä ja lemmenleikeistä eksoottisissa ympäristöissä, Sullivan taas on ekstrovertti hedonisti ja jatkuvasti hurmaantunut omista sävelistään. Elokuvan loppu rakentaa nostalgisen codan tälle kadonneelle operetin maailmalle: päähenkilöt tuntuvat autuaan tietämättömiltä siitä moraalisesta ja sosiaalisesta ahdinkosta, jonka Lontoon kaduilta voi aistia. Viimeisissä kuvissa Sullivanin ystävätär päättää hankkiutua eroon lapsestaan ja Gilbert puolisoineen paljastaa lapsettomuutensa. Viittaus fin de sièclen aikakauden hedelmättömyyteen ja kaiken päättymiseen voisi tuntua karkealta, mutta Mike Leighin käsissä siitä tulee yllättävän hieno lopetus.

22. toukokuuta 2005

Kuollut mies ei palttoota kaipaa (1982)

Carl Reinerin Kuollut mies ei palttoota kaipaa (Dead Men Don't Wear Plaid, 1982) on metaelokuva, elokuva elokuvista. Se ei ole vain kokoelma 1940-luvun film noir -elokuvien juonenkäänteitä, kuvakulmia ja sutkautuksia, vaan siteeraa suoraan melkoista joukkoa mustan elokuvan klassikoita. Carl Reiner, koomikko Steve Martinin hoviohjaaja, vei tässä modernin Hollywoodin itsetietoisuuden pidemmälle kuin kukaan toinen. Humphrey Bogartin esittämä Philip Marlowekin on saatu punottua tarinaan mukaan. Paras jakso on kuitenkin elokuvan alkupuolen kohtaus, jossa Alan Ladd saapuu Rigby Reardonin toimistoon - pahoin aikein. Frank Tuttlen elokuvasta Vainottu (This Gun for Hire, 1942) lainatut otokset solahtavan loistavasti uusien kuvien lomaan. Muissa siteerauksissa kaksoiskopioinnin kohteena olleet originaalit ovat sen verran huonokuntoisia, että otosten rajapinnat pistävät silmään. Mutta: hieno ja hauska parodia!

16. toukokuuta 2005

Taikahepo (1975)

Sosialismin romahtaminen vei mukanaan paljon hyvää - ainakin neuvostoliittolaisen animaatioelokuvan, joka on kadonnut ohjelmistoista. Lapsena näin Lev Atamanovin Lumikuningattaren, joka jäi lähtemättömästi mieleen. Ivan Ivanov-Vano on Atamanovin tapaan neuvostoanimaation klassikoita. Taikahepo (Konjok-gorbunok, 1975) on hänen myöhäistuotantoaan, eikä animointi ole ehkä aivan niin hioutunutta kuin varhaisemmissa teoksissa. Taikaponi näytettiin Suomen tv:ssä vuosia sitten Kultaiset sadut -sarjassa kolmessa osassa nimellä Ivan ja taikaponi. Hienoa piirroselokuvaa säestää kertoja, jonka teksti perustuu Ershovin klassisen sadun riimiteltyyn suomennokseen.

Lähellä vaaraa (1950)

Robert Mitchum tekee loisteliaan suorituksen halvaantuvana lääkärinä! Lähellä vaaraa (Where Danger lives, 1950) ei ehkä kuulu film noirin parhaimmistoon, mutta juoni on juuri niin epäuskottava ja epätodennäköinen kuin mustassa elokuvassa kuuluukin. Ongelmallisin on filmin alku: tohtori Jeff Cameron ihastuu itsemurhaa yrittäneeseen potilaaseensa, Margo Lannigtoniin (Faith Domergue), mutta tämä tapahtuu niin nopeasti, ettei lääkärin obsessioon ehdi päästä mukaan. Toinen yllätys on se, että Mitchumin ohella vetonauloina ovat Claude Rains Margon aviomiehenä ja Maureen O'Sullivan Cameronin tyttöystävänä. Molemmat ehtivät esiintyä lopullisessa elokuvassa vain muutaman minuutin. Enimmäkseen Lähellä vaara on Jeffin ja Marhon pakotarina, ja juuri tämä osuus toimii hienosti.

15. toukokuuta 2005

Chihwaeson (2002)

Kwon-taek Im palkittiin parhaana ohjaajana Cannesissa vuonna 2002, mutta hänen elokuviaan ei ole tuotu levitykseen Suomessa. Dvd:n takakantta on vaikea uskoa, kun esittelyteksti väittää, että Chihwaeson on ohjaajansa 95. elokuva. Mutta näin se on. Kwon-taek Im aloitti uransa 60-luvun alussa populaarielokuvien sujuvana tehtailijana. Vasta 80-luvulla hän alkoi siirtyä kunnianhimoisempiin draamoihin, joiden ytimessä oli usein Korean historia. Tositapahtumiin perustuva Chihwaeson kuvaa Jang Seung-up -nimisen taiteilijan elämää 1800-luvun Koreassa. Lopputulos tuntuu välillä liiankin "taidelokuvalliselta", mutta kokonaisuus on ehyt. Korealaisen kuvataiteen hauraus, siveltimen vetojen filosofia, nousee kauniisti esiin. Arvoitukseksi jää kuitenkin paitsi Seung-upin psykologia myös historiallisen taustan merkitys: Kiinan ja Japanin poliittiset intressit nousevat silloin tällöin esille - ehkä ne vain korostavat päähenkilön keskittymisen, taiteellisen toiminnan, vaikeutta.

7. toukokuuta 2005

Aleksanteri (2004)

Oliver Stonen Aleksanteri (Alexander, 2004) on hämmentävä elokuva: ensin tuntuu, että mielenkiintoista on vain Anthony Hopkinsin esittämä vanha Ptolemaios ja elokuvan alun trikkikuvat muinaisen Aleksandrian satamasta... Mainosten mukaan spektaakkeli etsii "totuutta" legendan takaa. Tässähän ei sinänsä ole mitään uutta. Jo Mankiewiczin Kleopatrassa maailmanhistoria muuttui kolmiodraamaksi, kun tavoitteena oli näyttää, että historiallisten monumenttien kätköistä löytyy ihmisiä, jotka rakastivat ja tunsivat niin kuin mekin. Historiallinen elokuva korostaa usein samanaikaisesti toiseutta ja samuutta. Aleksanterissa makedonialaisen sotapäällikön valloitusretket näyttäytyvät vain pakona rikkoutuneesta perheestä, omistavasta äidistä, johon sankari tuntee oidipaalista vetoa, ja "barbaarisesta" isästä, jonka unelmaa Persian valloituksesta poika yrittää toteuttaa. En ole varmaan ainoa, jonka on vaikea niellä näyttelijävalintoja. Aleksanteri ja Hefaistion vaikuttavat joko 80-luvun Spinal Tap -tyylisiltä hevimuusikoita tai Yhdysvaltain jääkiekkojoukkueen nelosketjulaisilta... Vai ovatko näyttelijävalinnat vain Oliver Stonen ironiaa, vähän samaan tapaan kuin Stanley Kubrickin veto valita Ryan O'Neal Barry Lyndonin nimirooliin? Hämmentävintä on kuitenkin myytin rakentamisen ja purkamisen välinen ristiriita. Vanha Ptolemaios kertoo toisinaan "mitä todella tapahtui", mutta lopussa antaa ymmärtää, että Aleksanterin suuruus oli "vain" myytti. Ehkä suuren budjetin tuotanto on edellyttänyt todellisuusilluusion rakentamista, mutta samalla monumentaalisuutta on täytynyt myös hienovaraisesti vesittää. Itse koin tuloksen ristiriitaisena.

5. toukokuuta 2005

Went the Day Well? (1942)

Ealing-studio tuli tunnetuksi komedioistaan, mutta se teki myös vakavia draamoja. Brasilialaissyntyisen Alberto Cavalcantin vuonna 1942 ohjaama sotaelokuva Went the Day Well (1942) on alussa kepeähkön tuntuinen kyläkuvaus, mutta vähitellen se saa ankarampia sävyjä. Pieni Bramleyn kylä joutuu toisen maailmansodan keskellä saksalaisten laskuvarjojoukkojen valtaan, mutta kyläläiset onnistuvat murtautumaan ahdingostaan ja saamaan apua. Cavalcantin kerronta on alussa erittäin tiivistä ja sujuvaa, kyläyhteisö esitellään ripeästi ja tehokkaasti. Lopputulos on erikoinen yhdistelmä kepeyttä ja brutaaliutta. Kyläläisten kuolemat näytetään kaikessa alastomuudessaan, raakoina ja ruumiillisina. Sota-ajan yhdysvaltalaisia propagandistisia näytelmäelokuvia on esitetty televisiossa paljon. Niihin nähden Went the Day Well tuntuu hienosyiseltä: demokraattiseen paatokseen ei kerronta kallistu, ja vaikka natsit on kuvattu väkivaltaisina, he ovat enemmän vihoillisia kuin demonisoituja karikatyyrejä.

1. toukokuuta 2005

Kovanaama (1954)

Lasse Pöystin tähdittämä ja Aarne Tarkaksen ohjaama rikoskomedia Kovanaama (1954) on täynnä hauskoja sivuosia: Toivo Mäkelä panamalaista laivaa luotsaavana rikollisjohtajana, Leo Jokela hänen apurinaan ja tietysi Uljas Kandolin ja Heikki Savolainen toheloivana parivaljakkona. Elokuvan juoni on yksinkertainen: reportteri Esko Pekuri soluttautuu vankilaan kirjoittaakseen sieltä "Kinseyn raporttia" vastaavan sensaatiotarinan. Hauskin kohtaus on ilman muuta Pekurin tutustuminen sellikaveriinsa, kamreeri Uolevi Tiitiseen (Tarmo Manni).

26. huhtikuuta 2005

Playboy (1962)

Dino Risin Playboy (Il sorpasso, 1962) on hiljattain ilmestynyt Ranskassa tupla-dvd:nä, jossa on myös seuraavana vuonna valmistunut Hirviöt (I mostri). Aluksi hiukan pelottaa, miten italialaisen komedian nopea dialogi ja hidas ranskankielisen tekstityksen seuraaminen sopivat yhteen... Mutta katsominen kannattaa. Il sorpasso on yllättävä, jännittävä komedia, joka vakavoituu jo ennen hämmentävää loppukohtaustaan. Alussa katsojalle näytetään modernistinen painajainen: Bruno Cortona (Vittorio Gassman) hurjastelee kesän tyhjentämän Rooman laitamilla, uudisrakennusten keskellä, ja sieppaa mukaansa nuoren oikeustieteen opiskeilijan Roberton (Jean-Louis Trintignant). Elokuva on oikeastaan road movie, joka kommentoi 60-luvun alun modernisaatiota. Ajaessaan Bruno ja Roberto keskustelevat ohimennen Antonionin Auringonpimennyksestä ja sen "vieraantuneisuudesta", mutta maailma on enemmän populaari- ja kulutuskulttuurin kyllästämä: kesän 1962 kuumin hitti "Quando quando quando" soi kaikkialla, Toscanan maaseudulla twistataan, huoltoaseman baarissa käy kuhina, saksalaiset ja amerikkalaiset turistit ovat liikkeellä sankoin joukoin, ja papitkin ovat maantien varressa autonrenkaita vaihtamassa... Loppua kohden Brunon pinnallinen, moderni elämäntyyli saa sävyjä, ja Roberto ottaa rohkean askeleen soittaessaan ihailemalleen tytölle.