Kiitorata (Airport, 1970)

George Seatonin ohjaama ja käsikirjoittama Kiitorata (Airport, 1970) perustui Arthur Haileyn menestysromaaniin. Kuhisevan lentokentän odotussaleihin ja takahuoneisiin – toki myös lentokoneisiin – sijoittuva draama näytti suuntaa katastrofielokuvien lajityypille, ja elokuva itsekin sai sittemmin sekä jatko-osia että parodisia kommentaareja (Hei, me lennetään). Elokuvaan, jota tiettävästi myös Henry Hathaway oli kreditoimattomasti ohjaamassa, vaikutti osaltaan edeltävien vuosikymmenien spektaakkelibuumi. Kiitoradassa etsittiin modernin maailman miljöötä, johon voitaisiin ympätä useita tarinalinjoja ja siten näyttävä tähtikaarti. Kiitoradassa glamouria tuovat Burt Lancaster, Dean Martin, Jean Seberg, Jacqueline Bisset, Helen Hayes ja Van Heflin. Pienen mutta merkittävän roolin lentokentän kenttätyömiesten päällikkönä tekee George Kennedy, joka sittemmin nähtiin myös elokuvan jatko-osissa.

Vaikka Kiitorataa voi arvostella suurellisuutta seuraavasta draamallisesta jäykkyydestä, ei voi olla nauttimatta siitä tavasta, jolla elokuva alusta lähtien kuljettaa laajan ihmisjoukon kohtaloita. Alkukohtauksessa ollaan keskellä lumisateen kanssa painivan lentokentän nopeatempoista elämää. Kiitoradalla on useita keskushenkilöitä, ja heistä tärkein on lentokentän johtaja Mel Bakersfeld (Burt Lancaster), jonka rakoilevaa perhe-elämää tarina myös tapailee. Lancaster on (tässäkin) roolissa erittäin vakuuttava, ja jopa kohtaus, jossa elokuvan katsojalle kerrotaan lentokenttien taloudellisista haasteista, sujuu ongelmitta. Toinen avainhahmo on lentokapteeni Vernon Demerest (Dean Martin), jonka avioliitto on niin ikään vaikeuksissa. Kiitoradan ytimessä on orastava terroriteko, jonka valmistelija Guerrero (Van Heflin) lopulta toteuttaa aikeensa, vaikka hän on vähällä tulla järkiinsä. Koomista maustetta vakavaan tarinaan tarjoaa Ada Quonsett (Helen Hayes), joka onnistuu salamatkustamaan kansainvälisillä lennoilla ja joutuu sattumalta istumaan Guerreron viereen... Myöhemmille katastrofielokuville oli tyypillistä, että onnettomuuden uhreiksi joutuivat usein ne, joiden moraali oli rapautunut (ainakin elokuvassa Liekehtivä torni, jossa tulipalo rankaisee armottomasti hairahtuneita). Kiitoradassa tätä piirrettä ei juuri havaitse. Pikemminkin katastrofi ratkaisee sekä Bakersfelfin että Demerestin perheongelmat, ja kaiken lisäksi vapaamatkustajaksi tottunut mummo saa oikeutuksen toiminnalleen kriittisen tapahtumasarjan keskellä. Onnettomin hahmo on Guerrero, joka tuhoutuu ja jolla ei ole ulospääsyä siitä sosiaalisesta hädästä, johon hän on ajautunut.

Kiitorata alkaa kuhisevan lentoaseman keskeltä, paikasta, joka on nykykatsojallekin monin tavoin tuttu. Samalla kun vuoden 1970 lentoasema vaikuttaa samastuttavalta ympäristöltä, se on monin tavoin vieras. Ainakin itse huomasin katseeni harhailevan kohtauksissa, joissa nähtiin lentokentän halleja, tiskejä, turvatarkastuksia... Miten vuoden 1970 elokuva saattoi uskottavasti esittää vapaamatkustamisen olevan mahdollista? Miten elokuva kuvaa sen, että lentokoneeseen voi päästä räjähdysainelastin kanssa? Miten matkustusasiakirjoja tarkastettiin? Kiitorata ei tietenkään ole dokumenttielokuva, mutta se antaa mahdollisuuden kurkistaa maailmaan, jota ei enää ole.

Susanin kääntymys (Miracle on 34th Street, 1947)

George Seatonin Miracle on 34th Street (1947) nähtiin Suomessa vuonna 1949 nimellä Susanin kääntymys, mutta sitä on sittemmin esitetty myös nimellä Ihme 34. kadulla. Elokuvan Suomen ensi-ilta oli itse asiassa helmikuussa, vasta joulun jälkeen. Nyt kun elokuvaa katsoo, ei voi olla ajattelematta, miten suomalainen yleisö koki sodan jälkeisessä säännöstely-yhteiskunnassa sen ylenpalttisen kaupallisuuden, joka Seatonin elokuvasta huokuu. Miracle on 34th Street on kertomus vanhuksesta, Kris Kringlestä (Edmund Gwenn), joka uskoo vakaasti olevansa joulupukki. Kohtuuttoman suuren osan tarinasta kaappaa kuitenkin tavaratalojen välinen kilpailu, kun omistajat ymmärtävät, miten hyvä bisnes epäitsekkyys voi olla. Lopulta joulupukin hyväntahtoisuuskin kääntyy vain hyviksi myyntilukemiksi.

Nimi Susanin kääntymys viittaa pieneen Susaniin (Natalie Wood), joka ei usko joulupukkiin. Tällä epäuskolla, tai pikemminkin sen katoamisella, on kaksi tarinallista kehystä. Toisessa yksinhuoltajaäiti Doris (Maureen O'Hara) löytää rakastetun, Frederickin (John Payne), jolloin myös luottamus tulevaisuuteen palaa. Toisessa kehystarinassa Kris Kringle saa työtä joulupukkina tavaratalossa ja joutuu ennen pitkää oikeuden eteen todistamaan joulupukkiutensa. Samalla kun Doris uskoo uudelleen rakkauteen, Susanin usko joulupukkiin palaa ja oikeusistuinkin joutuu toteamaan joulupukin olemassaolon. Tämä vyyhti ei poista sitä joulun kaupallisuuden perustunnetta, jota Miracle on 34th Street henkii alusta lähtien. Jos elokuvassa jokin ihme on, se ei ole niinkään se, mitä viimeisessä kohtauksessa tapahtuu, vaan joulun ajatuksen säilyminen ylipäänsä tämän kaiken keskellä.

Opettajan lemmikki (1958)

George Seatonin Opettajan lemmikki (Teacher's Pet, 1958) on screwball-perinnöstä ammentava, sukupuolten taistelua kuvaava komedia - niitähän Hollywoodissa on onnistuneesti tehty 1930-luvulta lähtien. Sensuurisäännöt innostivat etsimään yhä uusia kiertoilmaisuja sukupuolisille vihjeille, mutta Opettajan lemmikki on valmistunut tilanteessa, jossa sensoreista ei enää ollut vaaraa. Elokuvan päähenkilönä on sanomalehtimies James Gannon (Clark Gable), joka on saanut koulutuksensa kentällä, työnteon kautta. Rooli on kuin tehty Gablen jäykälle olemukselle. Draama käynnistyy, kun Gannon vastaa halveksien yliopistosta tulleeseen luentopyyntöön. Lopulta hän tutustuu professori Erica Stoneen (Doris Day), joka vetää toimittajakoulutusta iltaopetuksena. Screwball-komedioiden perinne saa odottamaan sukupuolten välisen taistelun tulosta: kumpi nöyryyttää kumpaa? - Lopputulos on klassiseksi Hollywood-komediaksi yllättävänkin tasapainoinen. Akateemisesti koulutettu nainen saa tunnustusta, mutta samalla myös käytännön kokemuksen merkitys tuodaan esiin. Loppukohtauksessa James Gannon ja Erica Stonen astuvat kohti tulevaisuutta, lyömään teorian ja käytännön opetukset yhteen.

Opettajan lemmikki pitäytyy tiukasti toimituksessa ja luokkahuoneessa, mutta ulkopuolinen yhteiskunta heijastuu studion lavasteiden sisään. Gannon saa tehtäväkseen kirjoittaa uutisen rikollisuuteen suistuneesta puertoricolaisesta nuoresta. Erica Stonen luokassa lukema uutinen on elokuvan vaikuttavimpia hetkiä, ja etnisen konfliktin taustoihin viitataan myöhemminkin.

Komediasta kannattaa nostaa esiin myös Gig Youngin loistava roolisuoritus psykologi Hugo Pinena. Young sai tulkinnastaan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet.

Mies jonka minulle annoit (1954)

George Seatonin melodraama Mies jonka minulle annoit (The Country Girl, 1954) oli minulle entuudestaan tuntematon: se perustuu Clifford Odetsin näytelmään, ja juuri Odetsin dialogi kannattelee elokuvaa hienosti. Keskiössä on kolmiodraama, jonka muodostavat juopahtanut näyttelijä Frank Elgin (Bing Crosby), tämän puoliso Georgie (Grace Kelly) ja ohjaaja Bernie Dodd (William Holden). Crosby tekee elämänsä roolin epävarmana, itselleen valehtelavana ex-tähtenä, jolle pojan kuolema on tekosyy kallistaa pulloa. Dodd pestaa Elginin musiikkinäytelmänsä päätähdeksi ja uskoo dominoivan puolison olevan syy heikkoon itsetuntoon. Draama on uskottava, ja Odets saa yllättävän paljon irti tavanomaisesta asetelmasta. Vain Doddin rakastuminen Georgieen tapahtuu yllättäen, eikä käänne ole edes tarpeen.