Maigret ei anna armoa (1959)

Jean Gabin esiintyi kolme kertaa komisario Jules Maigret'n roolissa, elokuvissa Maigret virittää ansan (Maigret tend un piège, 1958), Maigret ei anna armoa (Maigret et l'affaire Saint-Fiacre, 1959) ja Maigret näkee punaista (Maigret voit rouge, 1963). Näistä kaksi ensimmäistä oli Jean Delannoyn ohjauksia, kolmas Gilles Grangier'n. Delannoyn ohjaukset nähtiin TV:ssä vuonna 2000, ja nyt YLE Teema esitti uudelleen keskimmäisen, Maigret ei anna armoa. Olisi ollut hienoa nähdä kaikki kolme, varsinkin viimeinen, joka ei tiettävästi ole tv-ensi-iltaa saanut. Ohjaaja Jean Delannoy (1908–2008) teki pitkän uran. Hän aloitti jo 1920-luvulla näyttelijänä, siirtyi leikkaajaksi ja sittemmin ohjaajaksi. Viime vuosina olemme katsoneet 40-luvun erinomaiset elokuvat Ikuisten tähtien alla (L'Éternel retour, 1943) ja Pastoraalisinfonia(La Symphonie pastorale, 1946), mutta 1950-luvun tuotanto on jäänyt paitsioon. 

Maigret virittää ansan on ammattimaista työtä: Georges Simenon on saanut klassiselle komisariolleen sujuvan ohjaajan. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, ettei elokuvassa ole samanlaista runollisuutta kuin siinä 30-luvun ranskalaisessa noirissa, joka antoi vaikutteita Hollywoodin rikoselokuville. Katsoessa ihmettelin varsinkin öisiä katunäkymiä, joiden suunnittelu on jäänyt puolitiehen. Mutta tarinankuljettajana Delannoy on erittäin hyvä. Ohjaajan ohella elokuvan koossapitävä voima on ehdottomasti Jean Gabin, jonka karismaattinen olemus hallitsee tarinaa ensimmäisistä kuvista lähtien. Maigret saa kutsun Saint-Fiacreen, jossa iäkäs kreivitär (Valentine Tessier) on saanut tappouhkauksen. Eipä aikaakaan, kun kreivitär on vainaa.

Maigret virittää ansan rakentaa melankolisen kuvan pienestä maaseudun paikkakunnasta, jossa, kuten dialogissa todetaan, parasta on klo 12:15 juna, joka vie muualle. Aristokratian mahdista on jäljellä vain rippeet, ja kreivittären kartanon seinillä ammottavat tyhjät paikat, joista taulut on aikaa sitten myyty pois. Kreivittärellä on hulttiopoika (Michel Auclair), jonka välinpitämättömyys tuntuu viittaukselta sukupolvien väliseen kuiluun. Jos aristokratian piirissä perhesuhteet ovat hajonneet, tuntuu, että myös Maigret on yksin menneisyyden haamujen keskellä. Hän on itse elänyt lapsuutensa pienellä paikkakunnalla. Hämmentävää on sekin, että syyllisiksi paljastuvat isä ja poika, jotka aluksi tuntuvat elokuvan empattisimmilta hahmoilta. En ole Maigret-spesialisti, mutta tässä elokuvassa minua jäi mietityttämään päähenkilön ankaruus. Lopussa Maigret kurittaa Émileä (Serge Rousseau), jonka on pakko polvistua kuolleen kreivittären arkun ääreen.