Valerian ja Laureline 3

Jean-Claude Mézières ja Pierre Christin toteuttivat 1970-luvun lopulla kolme Valerian ja Laureline -albumia, joissa Laurelinen näkökulma on erityisen vahva. Niiden tarinoissa on myös selkeä leikillinen tai pelillinen elementti. Vuonna 1975 ilmestynyt Varjojen lähettiläs (L'ambassadeur des ombres) on vuosikymmenen kohokohtia ja aivan kuin tehty todisteeksi eksobiologisen mielikuvituksen runsaudesta. Albumin ensimminen sivu on puhutteleva. Aloituskuva on pelkkä musta ruutu, ja suomennoksessa Kalervo Palsan tekstitys on hentoudessaan kuin vastakuva sille, mitä lukijalla on edessään: ”Kenties kosmos oli menneitten aikojen äärettömyydessä elämää vailla...” Ensimmäisten sivujen aikana tyhjyydestä kasvaa monimutkainen teknologinen kokonaisuus, Keskuspisteeksi kutsuttu kohtaamispaikka kaikille maailmankaikkeuden kulttuureille. Valerian ja Laureline ovat saapuneet keskukseen avustamaan suurlähettilästä. Hänen on tarkoitus johtaa keskusneuvostoa, jossa maapallolla on ensi kertaa puheenjohtajakausi. Jos haluaisi, tarinan voisi tulkita profetiana Euroopan Unionin kohtalosta, mutta viittauksen kohteena on sumeasti kansainvälinen organisaatio, joka on kasvattanut ympärilleen suunnattoman byrokratian. Käsikirjoituksessaan Christin tuntuu viittaavan myös länsimaiseen ylimielisyyteen, sillä maan suurlähettiläs uhoaa haluaan saattaa leväperäisemmät kulttuurit järjestyksen piiriin. Tarina saa yllättävän käänteen, kun suurlähettiläs kaapataan ja Valerian seuraa perässä kuin uskollinen koira. Jatkossa tarina seuraa Laurelinen näkökulmaa. Christin on haastatteluissa kertonut saaneensa vaikutteita Simone de Beauvoir'lta. Tätä on vaikea albumien perusteella päätellä, mutta joka tapauksessa Laurelinen päättäväisyys ja itseluottamus kasvavat samalla, kun Valerian alkaa näyttää pelkältä pelinappulalta. Tätä Valerianin selkärangattomuutta korostetaan jo Paluu Alflololille -albumissa, ja sama pätee kahteen seuraavaankin albumiin. Varjojen lähettiläässä on niin ikään vahvaa korruption kritiikkiä: Keskuspiste on lahjonnan läpitunkema, melkein farssinomaisuuteen asti. Laureline joutuu maksamaan jokaisesta tiedonmurusta yrittäessään jäljittää Valeriania ja suurlähettilästä.

Seuraava albumi Väärennetty maailma (Sur les terres truquées, 1977) oli minulle tähänastisista teoksista suurin pettymys. Mézièresin piirrosjälki tuntuu hätäiseltä, ja Christinin tarinassakin on hämmentävää osoittelevuutta. Väärennetyn maailman perusajatus on kuitenkin kiehtova, sillä aiemmissakin albumeissa vilahtanutta lumemaailmojen ajatusta kehitetään pidemmälle. Ensimmäisessä kohtauksessa Valerian on 1800-luvun Intiassa, ikään kuin osana historiallista tietokonepeliä, ja pyrkii muuttamaan ohjelmointia kesken kaiken. Muutaman sivun jälkeen Valerian ammutaan hengiltä, mutta onneksi varastossa on lisää käyttämättömiä elämiä... Wachowski-veljesten Matrixiä (1999) pidettiin äärimmilleen vietynä pelillisyyden ja ohjelmoitavuuden kuvana, ja oikeastaan jo Tron (1982) oli kehitellyt pelin sisäisen elämän kuvausta. Samoilla jäljillä oli Christinin ja Mézièresin Väärennetty maailma vuonna 1977. Science fiction -konteksti on kuitenkin sikäli erilainen, että Väärennetty maailma muistuttaa myös niitä alkuperäisen Star Trek -sarjan (1966–69) jaksoja, joissa vieraat sivilisaatiot tuntevat itsepintaista kiinnostusta maapallon historiaa kohtaan. Väärennetyssä maailmassa tuntematon muukalainen kerää tietoja maan historiasta ja rakentaa niistä pelillisiä kopioita. Valerian ja Laureline on lähetetty tätä tutkimaan yhdessä historioitsija Jadnan kanssa. Jadna on samalla feministin karikatyyri, joka on valmis uhraamaan Valerianin yhä uudelleen. Itse asiassa Valeriania on kloonattu, jotta joka peliin löytyisi uusi hahmo. Loppuratkaisussa Jadna heittää peliin kiihkossaan myös alkuperäisen... Laureline näyttäytyy tässä tarinassa vahvana koossapitäväjä ja realistisena voimana. Hän esittää lopussa kritiikkiä kanonisoitua historiakäsitystä kohtaan, sillä kaikki rekonstruktiot ovat viittauksia maapallon väkivaltaiseen menneisyyteen. Loppukohtaus on sijoitettu ensimmäisen maailmansodan tantereelle. Laureline huudahtaa: ”Intian valloitus on kolonialismia! Gladstonen Englanti on imperialismia! Kultakuumeen ajan Amerikan länsirannikko on kapitalismia! Ja ensimmäinen maailmansota... Käykää vain ulkona katsomassa mitä se oikein muistuttaakaan!!” Kun seikkailu on päättynyt, Laureline johdattaa Valerianin sellaiseen menneisyyteen, jota hän pitää tärkeänä. Viimeinen kuva on viittaus Auguste Renoir'n maalaukseen Le Déjeuner des canotiers (1881).

Vuosikymmenen viimeinen albumi oli Päiväntasauksen sankarit (Les Héros de l'équinoxe, 1978). Myös tässä on kyse leikistä, mutta eri mielessä kuin Väärennetyssä maailmassa. Päiväntasauksen sankarit muistuttaa satua, jossa sankarit vuoron perään yrittävät lunastaa prinsessan suosion urotöillään. Ensimmäinen sivu kuvaa allekkain neljä tilannetta, joissa ollaan valitsemassa edustajia kilpailuun. Vain alimmassa on tunnistettavaa tekstiä, ja Valeriania ollaan lähettämässä matkaan. Muissa kuvissa puhekuplissa näkyy tunnistamatonta kieltä... Avaussivu ennakoi myöhempää kerronnallista ratkaisua, jossa Mézières piirtää rinnakkain neljää paralleelila tapahtumakulkua. Kilpailu vie Valerianin ja Laurelinen vanhusten planeetalle, jossa odotetaan uuden sukupolven synnyttäjää. Kilpailun voittaja ei siis sadun tapaan saa valtakuntaa vaan tulee tuhansien lasten siittäjäksi. Kilpailuun osallistuvia voimamiehiä voi tulkita ironisiksi viittauksiksi amerikkalaiseen supersankarisarjakuvaan, mutta sankaruuteen liittyy myös ideologinen väritys. Tämä paljastuu aivan tarinan lopussa, kun sankareiden kohtaama arvoituksellinen neljäs tehtävä pyytää kilpailijoita kertomaan visionsa planeetan tulevaisuudesta. Germaanisen oloinen Irmgaal unelmoi Nürnbergin puoluekokousta muistuttavista sotilasriveistä, kun taas juureva Ortzog puhuttelee työläistovereita ja esittää näkemyksen tieteen ja teknologian voittokulusta: ”Hyödyttömät ylellisyysrakennukset tuhotaan, luodaan raskasta teollisuutta, maanviljelyä kehitetään voimaperäisesti.” Blimflim taas visioi väkivallattomasta tulevaisuudesta, paluusta maalle ja mietiskelyn luomasta henkisestä jalostumisesta. Mézières ironisoi hippikulttuuriin viittaavaa hahmoa näyttämällä samalla kuvia auringon paahtamista kuolleista pelloista ja maanviiljelijöiden tuloksettomasta raadannasta. Neljäntenä pääsee visionsa esittämään Valerian, jonka vintti on vaikean taipaleen jäljiltä niin pimeänä, että hän pystyy sanomaan vain: ”Toivon, että nämä ihmiset olisivat omalla planeetallaan onnellisia omalla tavallaan...” Vaatimaton visio on kuitenkin riittävä, sillä planeetan ”ylhäinen äiti” valitsee Valerianin juuri siksi, että tämä jätti tulevaisuuden avoimeksi. Kahden aiemman albumin tapaan Päiväntasauksen sankarit päättyy Laurelinen toimeliaisuuteen. Kun Valeriania ei kuulu, hän käy hakemassa rakastettunsa. Sankarista on tullut tuhansien lasten isä, mutta rangaistukseksi hän on kutistunut peukaloisen kokoiseksi. Viimeisellä kuvarivillä Laureline starttaa aluksen ja tokaisee: ”Sinulla on ikuisuus aikaa miettiä tekosesi seurauksia!”