Valerian ja Laureline 2

Valerian ja Laureline -projektini jatkuu albumeilla Auringoton planeetta (Le Pays sans étoile, 1972, suom. myös nimellä Karannut planeetta), Paluu Alflololille (Bienvenue sur Alflolol, 1972, myös nimellä Alflolol, vallattu planeetta) ja Isännän linnut (Les oiseaux du maître, 1973). Näitä kolmea teosta on mielekästäkin tarkastella yhdessä, sillä ne kaikki valmistuivat tiiviissä tahdissa vuosina 1972–73, ja seuraava albumi tuli ulos vasta kaksi vuotta myöhemmin. Tarinat saavat kerta kerralta poliittisempaa särmää, ja lisäksi Valerianin ja Laurelinen suhde muodostuu juonteeksi, joka rakentaa laajemman kaaren erillisten albumeiden välille.

Auringoton planeetta alkaa humoristisella jaksolla, jossa Valerian ja Laureline ovat Ukbarin aurinkokunnassa jättämässä hyvästejä kolmen planeetan uudisasukkaille. Valerian naukkailee maljoja jokaisessa jäähyväisjuhlassa, ja albumin battle between the sexes -aihe saa vauhtia alusta alkaen. Yhtäkkiä sankarit havaitsevat, että tuntematon kohde on syöksymässä kohti Ukbaria ja tekemässä lopun siirtolaisten elämästä ennen kuin se on kunnolla ehtinyt alkaakaan. Ennen pitkää paljastuu, että tuntematon kohde on planeetta, jonka kuoren alla on eristäytynyt maailma. Jättiläismäisten hyönteisten päälle rakennetut asunnot tuovat mieleen Hayao Miyazakin elokuvat. Köyhät nomadit keräävät luonnontuotteena syntyvää räjähdysainetta, jota he sitten myyvät planeetan sotaa käyville osapuolille. Ensin näyttää, että tarina kohdistaa piikkinsä asekauppaan ja siihen maailmanpoliittiseen eskalaatioon, joka oli pinnalla kylmän sodan maailmassa 1970-luvulla. Eipä aikaakaan, kun asetelma muuttuu. Sotaa käyvätkin miesten ja naisten valtakunnat. Planeetalla on kaksi kaupunkia, Malka ja Valsennar. Toisessa hallitsevat naiset, jotka orjuuttavat miehiä, toisessa miehet, jotka ovat alistaneet naiset valtaansa. Valerianin ja Laurelinen tiet erkanevat, ja molemmat päätyvät valtakuntien alimpaan kastiin. Auringottoman planeetan voi tulkita kommentiksi aikakauden tasa-arvokeskusteluun, mutta samalla näkökulma yhdistyy kylmän sodan vastakkainasetteluun: taistelevat osapuolet ovat autuaan tietämättömiä siitä maailmankaikkeudesta, joka planeetan kuoren tuolla puolen avautuu. Valerian ja Laureline saavat osapuolet ymmärtämään maailman suhteellisuuden, ja viimeisellä sivulla Laureline toteaa, miten planeetalla ”mennään naimisiin kovalla kiireellä”. Kovin radikaalia tulkintaa tarina ei esitä, mutta toisaalta Valerianin ja Laurelinen suhdetta ei myöskään idealisoida. Itse asiassa seuraavassa albumissa heidän välilleen syntyy ensi kertaa skismaa, sanaharkkaa sukupuolirooleista.

Paluu Alflololille ammentaa edeltäjänsä tavoin ajankohtaisesta teemasta. Nyt lukijalle esitellään planeetta nimeltä Teknorog, jota maan asukkaat pitävät autiona ja josta on tullut teollisen kulttuurin kehto. Mineraaleja kaivetaan maaperästä ja tehtaat jyskyttävät mammonaa Galaxityn asukkaille. Valerian ja Laureline tutustuvat kiertoradalla outoon perheeseen, jonka jäsenet ovat tuhansien vuosien ikäisiä. He kertovat olevansa palaamassa kotiin, Teknorogille, jonka he tuntevat nimellä Alflolol. Valerian ja Laureline auttavat sympaattisia muukalaisia, mutta asia ei olekaan ongelmaton, kun perhe ilmoittaa sadan muunkin perheen olevan matkalla kotiinsa. Paluu Alflololille viittaa samanaikaisesti useaan teemaan. Juuri albumin julkaisuaikaan avaruuden valloituksen ensi askeleet olivat menossa, ja julkisuudessa keskusteltiin siitä, kenen omaisuutta maapallon ulkopuolelta tehtävät löydöt ovat. Teknorogin tapauksessa on kyse juuri siitä, että maapallon asukkaat ovat katsoneet oikeudekseen omistaa löytämänsä alueet. Toisaalta tarina viittaa ympäristökysymysten ajankohtaisuuteen 1970-luvun alussa, sillä Teknorogin teollisuudessa on kyse nimenomaan luonnonvarojen ryöstönomaisesta hyväksikäytöstä. Vähitellen ilmenee, miten voimakkaasti ihminen muokkaa planeetan ekosysteemiä. Kolmentana juonteena on viittaus alkuperäiskansojen asemaan. Kun paljastuu, että Teknorog ei olekaan tyhjä, alkuperäiset asukkaat on sijoitettava jonnekin. Ratkaisuksi Galaxity tarjoaa reservaattien perustamista. Seuraavassa vaiheesssa viranomaiset antavat ymmärtää, ettei pelkkä toimettomuus riitä vaan alflololilaiset on pakotettava työhön. Dramatiikkaa tarinaan tuo juopa Valerianin ja Laurelinen välillä. Valerian näyttäytyy käskyjä toteuttavana välikappaleena, kun taas Laureline muuttaa asumaan alflololilaisten luokse. Lopuksi sovinto toki syntyy, mutta loppu on ristiriitainen. Planeetta on niin pilalla, että alflololilaisten on pakko lähteä muualle. Humoristinen viimeinen kuva näyttää heidän lähtevän maapallolle, testaamaan Galaxityn vieraanvaraisuutta...

Isännän linnut poikkeaa edeltäjistään siinä, ettei se noudata Star Trekin kaltaisten avaruussarjojen konventiota, jossa joka jakson alussa saavutaan uuden planeetan äärelle. Isännän linnut alkaa keskeltä tarinaa. Valerian ja Laureline ovat tuntemattomalla valtamerellä. He ovat haaksirikkoutuneet, menettäneet aluksensa ja jääneet aaltojen heiteltäväksi. He ehtivät jo painua pohjaan, kun paikalle kyntänyt purjealus nostaa heidät esiin. Valerian ja Laureline liittyvät orjamaisesti työskentelevien työläisten nääntyneeseen joukkoon. Ylhäällä partioivat mielenviejälinnut, jotka tekevät kapinallisista mielipuolia. Jossakin kaukana elää isäntä, jonka ruokapöytää työläiset täyttävät. He joutuvat myös seuraamaan rituaalista ruokailuhetkeä ja saavat palkkioksi vain tähteitä. Surrealistinen tarina huipentuu, kun sankarit joutuvat samaan kuoppaan hullujen kanssa. Seurakunta on sekalainen, ja mukana on sekä kommunisti että filosofi. Kun toinen väittää, että isäntä ”on olemassa vain sen kautta (...) että myönnämme hänen olemassaolonsa”, toinen vastaa: ”Idealismia! Hän on olemassa (...) koska tuotantovälineet toimivat hänen hyväkseen.” Valerianin johdolla vähäväkiset käyvät kapinaan isäntäänsä vastaan ja onnistuvat karkottamaan tämän, mutta hetken aikaa orjat haluavat itse asettua herran paikalle. Isännän linnut on vaikuttavasti piirretty. Erityisen hieno on päätös, jossa isäntä palauttaa uhkaajiensa mieleen kaikki ne kauheudet, joita heidän oma rotunsa on saanut aikaan. Valerianin tarttuessa aseeseen, hänen mieleensä tulvivat teloitukset, kansanmurhat ja toisen maailmansodan kauheudet. Myös Paluu Alflololille sisälsi viitteen toisen maailmansodan kokemuksiin, sillä mitäpä muuta Valerian tarinassa oli kuin kollaboraattori – joka tosin lopulta tulee järkiinsä.