Tarzan ja valkoinen nainen (1934)

Johnny Weissmüllerin ensimmäinen Tarzan-elokuva oli W. S. Van Dyken ohjaama Apinoiden Tarzan (Tarzan, the Ape Man, 1932), joka kertoo, miten Jane Porter päätyy viidakkoon apinoiden kuninkaan puolisoksi. Saagan jatko-osassa Tarzan ja valkoinen nainen (Tarzan and His Mate, 1934) pääosaan nouseekin sivilisaation riemuista kieltäytyvän Janen liitto, kuten elokuvan nimikin kertoo. Jane on ”his Mate”, ja viidakkoon saapuvat muukalaiset, ennen kaikkea Janen (Maureen O'Sullivan) entinen ystävä Harry Holt (Neil Hamilton), haluavat houkutella Janea takaisin Englantiin. Houkuttimena ovat hajuvedet, jotka tuoksuvat hienommalta kuin yksikään viidakon kukkanen, silkkiset leningit, sukkahousut ja tietysti gramofonilevyt. Tarzan suhtautuu modernin kulttuurin aikaansaannoksiin täysin yhdentekevästi. Pitkät hameet osoittautuvat vaivalloisiksi yhteisissä liaanileikeissä, ja Tarzan repäisee leningin yhdellä iskulla Janen päältä, kun pariskunta käy aamu-uinnille. Nähtävästi Tarzan ja valkoinen nainen ehti valmistua ennen Production Coden moralisoivaa otetta, sillä Jane vilahtaa veteen ilman rihmankiertämää, ja vedenalaisena kuvauksena toteutettu uintijakso on todella pitkä. Tätä katsoessa jää miettimään, miksi Yhdysvalloissa suhtauduttiin niin paheksuvasti Hedy Kieslerin (myöhemmän Hedy Lamarrin) uintikohtaukseen Gustav Machatýn elokuvassa Hurmio (Ekstase, 1933), sillä Tarzanissa jakso on moninkertainen.

Tuntuu, että Tarzan-elokuvia pitäisi tulkita rinnan 1930-luvun screwball-komedioiden kanssa. Jos screwballissa käsiteltiin usein modernia avioliittoa ja parinmuodostusta, Tarzan ja valkoinen nainen esittää primitivistisen kommentin aikakauden avioliittokeskusteluun.

Kun Jane on hylänyt modernin kulttuurin houkutukset, elokuva esittää peräjälkeen kolme viidakkoelämän vaaraa. Vuoronperään Jane joutuu vastatusten leijonan, sarvikuonon ja krokotiilin kanssa. Kaikissa tilanteissa Tarzan tietysti rientää apuun ja puukottaa vihamieliset tunkeutujat kuolleeksi. Erityisen pitkä ja vaikuttava on kamppailu krokotiilin kanssa. Nämä taistelut ovat vain tarinan argumentaation osa, vaikka lopputulos (sama tilanne toistuu kolme kertaa) onkin mekaanisen oloinen. Niiden tehtävä on alleviivata Janen elämän viimekätistä turvallisuutta. Tarzan ja valkoinen nainen on lopulta paradoksaalinen siinä tavassa, jolla se kritisoi ahneiden valkonaamojen koloniaalisia intressejä. Norsujen hautausmaan aarteet houkuttelevat tunkeilijat paikalle, mutta lopulta Tarzan onnistuu ne pelastamaan ja varjelemaan alueen pyhyyttä. Moni alkuperäinen afrikkalainen heittää taistelujen tuoksinassa hengensä, eikä tällä näytä olevan kovin suurta väliä Tarzanillekaan.