Blues in the Night (1941)

Anatole Litvakin ohjaus, Robert Rossenin käsikirjoitus ja Don Siegelin leikkaus toimivat erinomaisesti yhteen Warnerin vuonna 1941 tuottamassa jazzelokuvassa Blues in the Night, joka ei Suomessa koskaan päässyt elokuvateatteriensi-iltaan. Elokuvan tausta on siinä mielessä kiinnostava, että alunperin Elia Kazan innostui Edwin Gilbertin näytelmästä Hot Nocturne ja alkoi sovittaa sitä Broadwaylle. Lopulta hän myi oikeudet Warnerille ja antoi käsikirjoituksen Robert Rossenin viimeisteltäväksi. Yhtiö puolestaan jakoi ohjausvastuun Anatole Litvakille, jonka tuotannon unohtuneisiin helmiin elokuva ehdottomasti kuuluu. Blues in the Night ei Warnerin tavoitteissa asettunut kovinkaan korkealle, mistä kertoo se, ettei elokuvassa käytetty yhtiön valovoimaisimpia tähtiä. Toki Priscilla Lane, Betty Field ja Jack Carson olivat tunnettuja, mutta selvästikään Blues in the Night ei ollut yhtiön merkittävimpiä panostuksia. Nykykatsojaa taas viehättää se, että voi tutustua uusiin kasvoihin. Elokuvan keskus on pianisti nimeltä Jigger Pine. Roolia tulkitsee Richard Whorf, joka tuli myöhemmin tunnetuksi ennen kaikkea ohjaajana. Energisen Jiggerin ympärille kokoontuu bändi, johon kuuluvat Nickie Haroyen (Elia Kazan), Peppi (Billy Halop), Leo Powell (Jack Carson) ja tämän vaimo Ginger (Priscilla Lane), jota kutsutaan läpi elokuvan lempinimellä Character. Blues in the Night alkaa todella räväkästi, ja mieleen jäävät hienot valomainokset (Hot food, hot jazz, hot drinks) sekä tulevan ohjaajan Elia Kazanin erinomainen tulkinta Nickiestä. Jiggerillä on itsepintainen halu soittaa omantyylistään jazzia, mikä koituu myös kohtaloksi, ja jo vartin jälkeen bändi on putkassa. Viereiseen selliin on laitettu vain mustia vankeja ja, kuinka ollakaan, itse William Gillespie laulaa komealla baritonillaan kappaleen ”Blues in the Night”, joka tekee Jiggeriin lähtemättömän vaikutuksen.

Blues in the Night käynnistyy niin napakasti, että 20 minuutin jälkeen on vaikea uskoa aikaa kuluneen niin vähän. Musiikkielokuva saa paikoin musikaalimaisia piirteitä, mutta hämmästyttävintä on, miten puolen tunnin jälkeen elokuva alkaa kallistua kohti film noiria, vaikkei film norin aikaa vielä varsinaisesti elettykään. Toisaalta voi sanoa, että Litvak oli saanut oppia ranskalaisen rikoselokuvan saralla jo 1930-luvun alussa, joten hän osasi kyllä luoda tummanpuhuvan atmosfäärin. Matkuestaessaan junalla jäniksenä Jiggerin bändi tutustuu vankikarkuriin nimeltä Del (Lloyd Nolan). Ennen pitkää muukalainen paljastuu Del Davis -nimiseksi gangsteriksi, joka saapuu vanhaan baariinsa nimeltä The Jungle. Tänne pestautuu myös Jiggerin bändi, joka joutuu keskelle intohimojen kamppailua. Delin entinen tyttöystävä Kay (Betty Field) ottaa tavoitteekseen ärsyttävän idealistisen yhtyeen hajottamisen ja saa ensin Leon, myöhemmin Jiggerin pauloihinsa.

Loppua kohti Blues in the Night kiihtyy niin kerronnallisesti kuin tunneskaalaltaankin. Kun Character jää raskauden takia lomalle yhtyeen laulusolistin paikalta, Jigger yrittää vimmaisesti saada Kayn laulamaan. Painajaismaisessa jaksossa käytetään omintakeisia kuvakulmia. Jigger nähdään soittamassa siten, että kamera tuntuu olevan koskettimiston paikalla! Muutoinkin elokuvan uni- ja painajaisjaksoissa on huikeita kuvia ja poikkeuksellisia kuvakulmia. Jigger saa lopulta sairauskohtauksen ja menettää kokonaan soittotaitonsa, mutta onneksi kaikki on vain tilapäistä. Viehättävää elokuvassa on bändin solidaarisuus, joka kestää kovimmatkin paineet.

Blues in the Night on ilmestynyt Yhdysvalloissa dvd:nä, jossa on mukana myös herkullisia lyhytelokuvia. Erityisen hieno on albanialais-amerikkalaisen valokuvaajan Gjon Milin vuonna 1944 Warnerille ohjaama Jammin' the Blues, jossa esiintyvät muun muassa Lester Young, George 'Red' Callender ja Marie Bryant. Soittajien sommittelu studiotilaan on valokuvauksellista ja pelkistetyn modernia.

Entäpä Anatole Litvakin uran jatko? Blues in the Night valmistui vuonna 1941, joka oli myös taitevuosi Yhdysvaltain osallistumiselle toiseen maailmansotaan. Sotatilanne alkoi näkyä myös Litvakin töissä. Seuraavana elokuvanaan hän ohjasi sotatapahtumiin kytkeytyvän melodraaman Yli kaiken ymmärryksen (This Above All, 1942), jonka katsoimme jo viime maaliskuussa. Nämä vuodet olivat Litvakille käännekohta siinä mielessä, että Blues in the Night katkaisi pitkään jatkuneen yhteistyön Warnerin kanssa. Yli kaiken ymmärryksen valmistui Twentieh-Century Foxille. Sodan viimeiset vuodet Litvak osallistui sotaponnisteluista kertovien dokumenttien valmistamiseen, kuten moni muukin elokuvantekijä. Pitkän näytelmäelokuvan pariin hän palasi vasta vuonna 1947 ohjaamalla RKO:lle Marcel Carnén Varjojen yön (Le jour se lève, 1939) uudelleenfilmatisoinnin nimellä Pitkä yö (The Long Night). Ehkä tämä oli ohjaajan tapa osoittaa sympatiaa sodasta toipuvalle Ranskalle, jossa hän itse oli työskennellyt 20- ja 30-luvuilla ja jonne hän myöhemmin muutti vanhuuden päiviään viettämään. Edessä olivat vielä suuret menestykset Hollywoodissa, Paramountille tehty film noir Valitan, väärä numero! (Sorry, Wrong Number, 1948) ja Foxille ohjattu Käärmeenpesä (The Snake Pit, 1948).